VIIDES LUKU
Oli siitä mennyt se päivä loppuun ja tullut yö. Se yökin oli mennyt menojansa, ei aivan kokonaan, mutta jo aamupuolelleen.
Silloin heräsi Ihalainen ensiksi ja alkoi puolittain tajuttomana kopeloida tupakkakompeitaan pään-alusensa alta. Mutta tätäpä ei löytynytkään. Se tuntui pakenevan. Hän nousi polvilleen ja alkoi kömpiä ja etsiä pimeässä, taputellen kämmenellään lattialle levitettyjä olkia. Ihmetteli hän myöskin, mitenkä hän ei pudonnut sängystä.
Siinä taputellessa sattui kämmenen alle jotain pehmeämpää ja Antti jo luuli löytäneensä pieluksen, kun se älähtikin ja sanoi unen sekaisella Jussi Vatasen äänellä:
»Kuka horna se kasvoille taputtaa!»
Nyt meni Antti sekaisin. Hän ei hoksannut miten asiat oikeastaan olivat, vaan kysyi pöhlönä:
»Vatanenko se on?»
Vatanen kuorsasi kerran ja käänsi kylkeään. Antti alkoi taas kopeloida, mutta mitään ei löytynyt. Tuntui vain kivistävän päätä. Hän istahti polvet pystyssä ja ajatteli kuin unissaan eläjä, mitä tämä pimeys merkitsi.
Vasta kotvan istuttuaan tuli hän myöskin ajatelleeksi, missä hän nyt oikeastaan olikaan. Pitkällisten ponnistusten jälkeen hän sai sen verran selville, että heidän pitäisi olla Joilla. Mutta olivatko he siellä ja missä siellä, sitä ei hän käsittänyt.
Hän ryhtyi taas kopeloimaan pimeässä ja haparoi Vatasen käsiinsä, alkoi tätä nykiä ja herätteli:
»Vatanen!… Nukutko sinä, Vatanen?»
Vatanen ärähti ja käänsi kuvettaan. Antin päätä alkoi pahemmin pakottaa. Kauvan istuttuaan hän nukahti istualleen… Ja nyt hänen rasittuneet ajatuksensa loihtivat hänen uniinsa rosvoseikkailun, samanlaisen kuin oli kerran Mäki-Olkkoselle tapahtunut. Öisellä metsätiellä hän piti rosvoa kiinni, tukki sen suuta ja koetti itse olla ääneti, että ei vain kukaan rikoskumppani kuulisi ja osaisi tulla rosvon avuksi. Tämän rosvojutun oli hänelle kertonut Vatanen tällä samalla kaupunkiin tulomatkalla ja nyt näki Vatanen itsekin siitä unta.
Ja juuri sillä hetkellä sattui Antti heräämään pelottavaan uneensa ja kahmasi pimeässä Vatasen kasvoja. Siitä heräsi Vatanen ja nyt luuli kumpikin joutuneensa rosvojen käsiin; oitis tarrasivat he toinen toisiinsa kiinni, aivan niinkuin Olkkosen rosvojutussa kerrotaan tapahtuneen, ja niin alkoi paini pilkkosen pimeässä.
No oteltiin siinä. Ei kumpikaan uskaltanut huutaa tuntemattomassa pimeydessä, koettihan vain tukkia ahdistajansa suuta. Olet kahisivat permannolla ja kuului vihaista puhkumista, kun miehet kieriksivät mitä ankarinta sylipainia sysimustassa yössä.
Viimein uupuivat molemmat painiin, mutta vastustajaa ei uskaltanut kumpikaan hellittää. Ja niin viruivat he nyt tuntikauden toisiansa tuimasti pidellen. Luut ihan ruskivat puristuksesta. Oli siinä odottamista, että päivä valkenisi ja apu tulisi. Jo tahtoivat kädet raueta. Viimeinen hätä oli käsissä.
Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan aikaan mitään puhua. Viimein raapi Antti korvallistansa ja huomautti lattialle levitetyistä olista:
»Ruis-olkia ne näkyvät olevan.»
Jussi vaikeni. Hyvän tovin istuivat he nyt äänettöminä pehkuilla, ja molemmista tuntui olo hieman ilkeältä. Vasta pitkän ajan kuluttua selitti Vatanen erehdystään:
»Minä ihan luulin rosvoja olevan.»
»Niinhän minäkin!» yhtyi Antti.
Taas melkoisen tovin kuluttua päivitteli Vatanen ikäänkuin itsekseen:
»No otappas ja sokaise ihminen!»
Nyt istuivat he taas ja miettivät, missä olivat. Kyllä he sen piankin käsittivät, kun huomasivat rautaristikon ikkunassa, mutta eivät he siitä sen enempää maininneet. Kauvan istuivat sanattomina, polvet pystyssä lattialla, kunnes Antti kysyi:
»Ei taida sinullakaan olla piippua mukana, että olisi saatu savut?»
Jussi raapi päätään ja vastasi:
»Ei taida olla… Ja tammakin on juottamatta.»
No mitäs muuta kuin istua ja odottaa. Niin he tekivätkin. Antti siinä muisteli:
»Oli se hyvä löyly sinun saunassasi toissa iltana.»
Jussi ei vastannut. Hetken perästä lisäsi Antti:
»Jokohan se Kettunenkin on saanut saunansa kylpykuntoon?»
»Johan se kuuluu viime viikolla siinä löylyt ottaneen», murahti siihen
Jussi.
Ja taas istuivat miehet ja tyytyivät kohtaloonsa. Kauvan olivat ääneti.
Antti tarkasti olkia ja aprikoi:
»Mistähän ne tänne olkia ostavat?»
»Kuka häntä tietää… Vaikka kasvattanevat oman konnun pellossa», ajatteli hänelle Jussi, ja Antti, joka puristeli olkia, myönsi:
»Hyviä olkia ne ovat olleet!»
Samaa mieltä oli Jussikin, myöntäen:
»Kyllä niitä lehmä olisi syönyt.»
* * * * *
Apua vain ei kuulunut, vaikka tuli täysi päivä. Antti oli noussut, tarkasteli ikkunan ristikkorautoja ja arveli:
»On siinä paksua rautapunttia… Mitähän lienevät heistä tuohon panneet?»
»On siinä paksu rautakanki ollut!» tuumiskeli Jussi, ja lisäsi puheen jatkoksi:
»Tuommoista kankeahan se Kettunen osti kärrin akselikseen…»
Antti myönnytti:
»Kestäähän tuommoinen akselina, kun ei järin suuria kuormia pane.»
He istuivat taas lattialla rinnatusten, kyykyllensä, ja alkoivat puhua ihmis-elämästä yleensä. Antti pani alun sanoen:
»Millähän se Tahvo Kenonenkin henkeään elättänee?»
Jussi oli ajatellut samaa asiaa ja arveli:
»Eikö tuo sillä räätälin työllä aina ansainne!»
»Tottapa se sillä… Sillä ei suinkaan se muutoin leivissä pysy!» vahvistui siitä Anttikin, ja Jussi vielä lisäsi:
»Tekeehän se housut, niin että kestää niissä mies aikansa.»
Hetken kuluttua hän ihmetteli:
»Kas kun ne eivät ole panneet sitä Kenosta putkaan täällä Joillakaan!»
Mutta nyt he vaikenivat, kun oli tullut se sana mainituksi. Antti koetti jonkun aikaa mietittyään kääntää puhetta toisaalle, muistellen:
»Onkohan sen Koposen ruunan patti parannut, kun se leikkuutti sen mustalaisella?»
Jussi tunsi asian ja myönsi:
»Onhan se parannut, kun ruuna kuoli!»
* * * * *
Odottivat miehet taas puolisen tuntia. Antti katkaisi nyt äänettömyyden, ihmetellen:
»Vai kuoli se Heikki Koposen ruuna siitä mustalaisen tohtoroimisesta!»
»Kuoli!»
Aika kävi pitkäksi kuin nälkävuosi… Jussi jo tuskasteli:
»Kun olisi jyskyttää tuohon oveen, jotta avaisivat!»
Mutta samassa saapui apukin. Ovi avautui ja poliisi ihmetteli kynnyksellä:
»Kylläpä ovat olet pehkuina. Mikähän täällä on tuolla tavalla piehtaroinut!»
Otti vähän oudolta koko miehen puhe ja hymyyn tahtoi vetäytyä poliisinkin suu hänen nähdessään nämä kaksi saman näköistä ikämiestä istua kököttämässä pehkuilla keskilattialla rinnatusten kuin kananpojat yöpuulla. Naurahti hän ja selitti:
»Nyt olisi tutkittava sitä eilisenpäiväistä asiaa. Jos herrat lähtisivät.»
Silloin koetti Antti kääntää puhetta toisaalle toivossa, että ehkä se siinä sotkeutuisi koko asia. Hän kysyi poliisilta:
»Onkohan se Pekka Parviaisen puoti vielä siinä entisessä paikassaan?»
Siinä sanoi poliisi sen pysyvänkin, mutta yhtä hyvin hän vain vaati lähtemään. Jussi yritti silloin tekeytyä ystäväksi. Hän kysyi:
»Mistä pitäjästä se tämä poliisi on vielä syntyisin?»
»Kiihtelysvaaralta… Mutta jos sitten lähdettäisiin jo!» vastasi poliisi.
»Vai Kiihtelyksestä. Sieltähän se on tämä minunkin tamma Kettusen
Pekalle tullut. On se taitaa iso pitäjäs se Kiihtelys.»
»On… Poliisimestari suuttuu. Jos sitten jouduttaisiin.»
Jussi yritti vielä jotakin keinoa, mutta poliisi rauhoitteli käskevästi:
»Ei siellä nyt vielä päätä poikki puraista. Aletaan vaan mennä!» ja mentävä sitä oli.
* * * * *
Tutkinto oli jo lopussa. Jussi kun kuuli mistä kaikesta heitä syytettiin, ihmetteli:
»Eihän sitä nyt olisi ennätettykään tehdä semmoista pahan paljoutta, kun vasta illalla tultiinkin.»
»Kiellä sitä puhumasta!» ärähti siihen poliisimestari poliisille ja tämä neuvoi Jussia:
»Ei saa turhia pölistä!»
Jussi vaikenikin ja raapi harmissansa korvallistansa kunnes poliisi kehotti:
»Saatte mennä takaisin putkaan odottamaan raastuvanoikeuden istuntoa.»
Ja turhaan yritti Jussi tehdä tenää, moittien vihoissaan poliisille:
»On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se vain sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.»
Aamulla he taas kyköttivät oljilla odotellen raastuvanoikeuden istuntoa. Jo alkoivat miehet puhella asemastansa hiukan vapaammin. Antti näet ihmetteli:
»Kun ne eivät putkaan laita saunaa!»
Siihen toivomukseen yhtyi Jussikin järkeillen:
»Olisihan tosiansa paljon mukavampi maata saunan lauteilla ja kylpeä iltikseen, kuin tuossa lattialla kyhjötellä… Eikä niiden tarvitsisi olkiakaan ostaa. Sillä kyllä sitä tavallinen maamies tyytyisi paljaillakin saunan lauteilla muutaman yön nukkumaan.»
»Tyytyisi sitä», lupasi Anttikin.
»Tyytyisi. Ja jos vielä toisikin vaikka vanhan hevosloimen alusekseen, niin hätäkös siinä olisikaan lämpimillä lauteilla nukkuessa.»
»Kaikenlaiset kompeet niillä herroilla vain pitää ollakin, kuin nyt esimerkiksi tämä putkakin», ihmetteli Jussi. »Mistä heidän päähänsä pitää kaikkien metkujen johtua!»
Joutui sitten asian oikeudellinen tutkiminen.
Raastuvassa tuomari luki pitkän päätöksensä, jolla Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen, molemmat Liperintaipaleelta, tuomittiin juopumisesta, rähinästä, hurjasta ajosta, katutappelusta, poliisin vastustamisesta, akkunan särkemisestä ja torikauppias Kankkusen kojun kumoon ajamisesta vetämään sakkoa niin ja niin paljon, korvaamaan vahingon sillä ja sillä summalla, sekä maksamaan kuluja ja kipurahoja sen ja sen verran.
Tyynenä kuunteli Jussi alkua, mutta jo keskipaikoilla kirosi hän
Antille:
»Yhäkö sillä lemmolla piisaa!»
Ja kun siitä ei tuntunut loppua tulevankaan, kiehahti veri, ja kun tuomari oli lopettanut, sanoi Jussi hänelle suoraan:
»Elä pölöpötä!»
Hänet tuomittiin nyt maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Se otti
Antinkin luonnolle ja hän huomautti:
»Olkoot muut asiat miten hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että kyllä se on h——tin väärin tehty tätä alamaista kansaa kohtaan, jotta nämä herrat ja muut joutilaat panevat kaiken maailman pahat ja rasitukset talonpojan niskaan.»
Oikeus julisti nyt uuden päätöksen, tuomiten Ihalaisenkin maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Oikeussalista pois päästyään menivät he Antti Parviaisen kartanolle, istahtivat rinnatusten hirsiläjälle, panivat tupakan, imeksivät piippujansa ja miettivät. Viimein ihmetteli Vatanen:
»Seköhän tuo Niirasen viinan tähde jaksoi tämmöisen jutkun tehdä?»
Antti aprikoi kauvan ja myönsi lopulta:
»Eikö tuo liene se tehnyt.»
Hän punnitsi vielä asiaa ja paransi:
»Kyllä kai se itse kehno on siinä rienannut hierimenä! Sillä ei suinkaan se kukaan muu sillä tavalla ilkeäisikään ihmistä villitä.»
»Ei ilkeäisi… Kehno se on ollut!» uskoi nyt Vatanenkin. »Ja putkaan pakana meidät jutkautti! Voi sitä ryökälettä!»
He jatkoivat asian pohtimista ja harmistuivat kehnolle ja viinalle. Ja kun he sitten laskivat miten paljo asia oli tullut heille maksamaan, ei Jussi voinut olla raivostumatta tammallensa. Hän löi sitä nyrkillänsä lautasille ja ärjäsi:
»Häh!»
Tamma silloin viuhautti häntäänsä. Moisesta Jussi yltyi silmittömäksi.
Hän syöksähti tamman eteen, heristi sille nyrkkiään ja karjasi:
»Viuhautappas siinä vain häntääsi, senkin imisä, niin nyhtäsen pois koko huiskuttimen, niin jotta ei jää kuin selkäranka!… Prtuu, siinä, lehmä!»
Hän osui nyt kaivelemaan kärrissä olevia heiniä. Sieltä sattui käteen täysi viinalekkeri. Suutuksissaan kätki hän sen heiniin ja ähisi viinalle:
»Tuotakin lientä piti sille Hyvärisen kohmulle ostaa … eto tytöstä vielä!… Eikö hän viinoitta eläisi sekin!»
Mutta lekkeriä kätkiessä sattui käsiin se tyhjä viinapullo. Hän sieppasi sen, ryyppäsi, jos olisi vielä mitä ollut, haisteli varmuuden vuoksi ja paiskasi sitten pullon kiveen säpäleiksi, ilkkuen sille ilolla ikäänkuin voitokkaana uhitellen:
»Ähäh!… Vieläkö nyt jutkautat ihmisiä poliisiputkaan!»
* * * * *
Mutta kun he hiukan myöhemmin söivät eväitänsä, hirsiläjällä istuen, alkoi mieli rauhottua ja vahinko unohtua. Lopulta Antti ryhtyi painamaan puheella koko harmia unohdukseen. Jussia ja itseään rauhottaaksensa hän muisteli:
»Oli se isomahainen tuomari, se joka sakotti…»
»Olihan sillä kolme meidän kihlakunnan tuomarin mahaa», se oli Jussinkin ajatus. Antti mietti sitä ja arveli:
»Tottapa se sentähden sakotti niin jumalattomasti, jotta saisi mahansa täyteen…»
Molemmat raapaisivat yhtäaikaa korvallistaan ja Jussi taas kummasteli:
»Mihin lemmon aikaanhan me ehdimme tehdä niin ylettömän paljon sitä pahuuden hantvärkkiä, kun siinä oli tuomarillekin pölpöttämistä hyväksi tupakan panoajaksi ennen kuin sai ne kaikki loppuun luetelluksi!»
»Olihan siinä monen sorttista pahuutta!»
»Ja mene tiedä miten paljon se olisi siihen vielä lisää pulittanut, jos en minä olisi kieltänyt pölpöttämästä. Vaan herkesipäs, kun minä sanoin!»
»Herkesi se. Vaikka kyllä sitä harmitti, koska se sitten vielä lisäsi ne kaupantekiäissakot», myönnytti Antti. Pahantekoja tuntui olevan epäilyttävän paljo ja hän jo epäili:
»Kun nuo lemmot eivät olisi valehdelleet meidän päähämme!… Mene niitä tiedä tuntemattomia vieraitamiehiä.»
Sitä epäili Anttikin ja arveli:
»Omat vieraatmiehet ne pitäisi varata näin kaupunkiin lähtiessä.»
»Oo-mat!… Omat pitäisi varata… Ei niistä vieraista näkijöistä ole muuta kuin riesaa», yhtyi Jussi kehuen jo sitä omaa todistajaakin:
»Se Peijonniemen Koljonen se olisi hyvä ja selväpuheinen todistaja tämmöisissäkin asioissa. Se mies osaa puhua niin jullilleen ja asiaa myöten, jotta siitä vain ei ottaisi oikeata selvää, vaikka häntä tutkisi sata tuomaria.»
»Se pitkä Koljonenko?»
»Se… Jos se olisi nytkin osunut paikalle ja me olisimme vain sanoneet, että puhuppas sinäkin, Koljonen, niin tuomari itse olisi saanut sakkoa housuihinsa, kun se poika olisi asian mallannut oikein päin.»
»Tuomari se olisi saanut!» myönsi Antti, niisti nenänsä ja valitti:
»Tuo nenäkin on tukossa!»