NELJÄSTOISTA LUKU
Mulon Partanen oli saanut hevosensa korjuuseen ja oli nyt Turtiaisen kanssa menossa lopullisesti Kaisaa kosimaan. Mutta vielä Kaisan talon portille tultuaan pysähtyivät he ja Partanen varotti:
»On aina parasta pitää semmoinen reilu peli, että asiat puhutaan edeltäpäin suoraan, niin suoraan, että se heti on suora kuin sukkapuikolla tehty jakaus, niin ei tule katumista, eikä voi toista soimata petoksesta. Minä vain tämän huomautan sentähden, että hoksaat Kaisalta kysyä kaikki asiat tarkasti ja samalla ilmoittaa taas mitä on minun puolellani olemassa.»
»Kyllähän minä ne semmoiset helläluontoisemmat asiat arvaan … niinkuin talot ja muut… Ja Kaisa taas on suoraluontoista ihmisen sorttia, niin että kyllä se itsestäänkin sanoo», yritti Turtiainen. Mutta Partanen tahtoi olla perusteellinen ja sanoi:
»Kuule, Turtiainen! Sano tälle Makkosen leskelle ihan ensiksi, että mitä työrustinkiin tulee, niin se ei Partasen talossa lopu, eikä siinä ole emäntä sen parempi kuin muukaan päiväläinen… Ja ruuan puolta taas on sen mukaan kuin jaksetaan sitä työpuolta rehkiä.»
»Tietäähän Kaisa sen, viisas akka… Eikä sillä Kaisalla itselläänkään ole ruuasta puutosta.»
Partanen puisteli tomua housunlahkeistaan ja valitti:
»Se entinen eukko oli hinterä täksi työihmiseksi, niin sen vuoksihan minä oikeastaan tätä Makkosen leskeä rupesin arvailemaan, kun tämä on roteva ja vahva rakenteeltaan.»
»Lähteehän se Kaisalta työ», murisi Turtiainen todistukseksi.
He menivät sisään. Jussi Partanen katseli seinille ja kysyi:
»Eikö sitä talossa rukkasnaulaa olekaan?»
Kaisa sieppasi hameen naulasta ja kiirehti:
»Herra siunatkoon, kun en muistanut tuota hametta ottaa tuosta pois, että vieraat voisivat rukkasensa siihen ripustaa!… Siinähän se on sen Makkos-vainajan hattunaula.»
Jussi Partanen ripusti rukkasensa naulaan, istahti riuskasti, ojensi jalkansa ja venytti pitkät pieksunvarret suoriksi, kysyen:
»Mitä sitä tälle Kaisalle nyt oikeastaan kuuluu?»
Kaisa kertoi kuulumisia pitemmältäkin. Sill'aikaa korjaili Jussi
Partanen kintturemeleitään, ja kun Kaisa oli lopettanut sanoi hän
Turtiaiselle:
»Kyllä se on tuo hylkeen raani sitä oikeata kengänvoidetta. Sillä kun hölväsin taas nuo pieksunvarret, niin ei tikahda vesi läpi.»
»Onkin sillä Partasella pitkät kengänvarret!» myönsi Kaisa, ja Jussi
Partanen ylpeili:
»Ainahan sitä oikeassa talossa yhden miehen säärien suojuksiksi nahkaa riittää, vaikka hänellä olisi koipia kyynärittäin. Pannaan vain läävästä lehmiä lahtiin, niin kyllä kenkätarvetta on vaikka olisi suurempikin joukko kuluttajia.»
»Onhan sitä Partasen talossa nahkaa!» tokaisi puhemieskin.
Kaisa ei oikeastaan ollut vielä täysin selvillä miesten asiasta, siitä kun oli aikaisemmin puhuttu vasta ihan kautta rantain. Sitä paitsi hänen mielessänsä pyöri nyt Jussi Vatanen, ja hän oli odottanut tätä, sitä varten pukeutuenkin. Mitään ratkaisua Partasen aikeisiin ei hän vielä odottanut. Hän puuhaili siinä yhtä ja toista, ja miehet jatkoivat asian kehittämistä edelleen. Partanen kysyi:
»Kyllä kai se tämä Kaisa suostuisi myömäänkin tämän talonsa, jos kerran niin asioiksi tulisi?»
Kaisa älysi nyt olevan puheen talon ostajasta. Hän olisi ollut halukas myömään ja riemastui jo, kun luuli Partasen hankkineen ostajan. Hän huudahti:
»No kun olen sitä miettinytkin, että kun pääsisi irti koko rähjästä! Ei tästä ole nais-eläjälle muuta kuin harmia ja kiusaa!»
Mutta nyt ajatteli hän, että kenties se Partanen kyseleekin itseään varten ja korjasi oitis:
»Vaikka voisipa tuo Partanen itsekin ruveta tässä isännöimään! Kyllähän tästä talosta kunnollisen saa, kun vain korjuuttaa… Olisi tästä jo Makkosen eläessä tarjottu suuriakin rahoja, jos Makkos-vainaja olisi myönyt, mutta ei raaskinut luopua talostaan, sanoi vain, että tämä on kaupungin paraimpia… Ja ovathan tätä monet rikkaatkin katselleet ja kehuneet.»
Hyvillä mielin pani hän pannun tulelle. Sillä aikaa laski Partanen edelleen. Turtiainen myönsi:
»Hyvällä paikallahan tämä talo on ja potaattimaata on kartanolla pienen perheen tarpeeksi.»
Mutta Partanen ylvästyi silloin ja sanoi asiansa menestymisestä huolehtien ja sitä valmistaen:
»Kyllä ne sentään ovat nämä kaupunkitalojen potaattimaat kuin paikkatilkkuja oikean potaattipellon rinnalla. Kun siinä meidänkin talossa kylvetään kuusikin oikein ökätynnöriä potaattia yhteen aukeamaan, niin siinä on jo huikeata mitä silmälle katsoa!»
»Suurethan ne ovat tämän Partasen konnun pellot», todisti Turtiainen tupakoiden ja kyynäspäihinsä nojaten. Kaisa taas jatkoi omaansa:
»Ja ainahan tästä on tuloja kaupungissa kävijöiltäkin, kun ne tuovat tänne hevosensa kartanolle ja siitä hyvästä tuovat tuomisia. Tänäkin päivänä oli kaksi liperiläistä ja ne tarjosivat porsasta, kun saavat yötä olla.»
Tästä johtui Turtiainen kysymään Partaselta:
»Montako sian päätä siinä teidän talossa oikeastaan elätetäänkään?»
»Ruokitaanhan niitä mikä omassa taloudessa tarvitaan ja joskus aina syötetään laahtisikojakin, niin että kyllä siinä on sikaa, jos on porsastakin!» oli vastaus.
»Ja voipihan sitä tässäkin sikoja pitää, kun vain tekee pahnan ja ostaa porsaita, että pääsee siinä asiassa elämän alkuun», koetti Kaisa parastaan talonsa puolesta. Partanen oli siinä käsityksessä, että Kaisa oli saman asian perillä kuin hänkin ja siksi kehui omaisuuttansa. Se nosti hänessä luontoa, oman arvon tuntoa. Hän rykäsi varakkaan isäntämiehen tavalla. Turtiainen jatkoi asiaa huomauttaen:
»Kyllähän tämä Makkos-vainajan talo arvossa nousisi, kun tämä joutuisi oikein miehisen miehen käsiin, joka tätä kuntoon kohentelisi.»
Kiitolliseksi kävi Kaisa Turtiaiselle, kun kuuli hänen pitävän hänen talonsa puolta. Riemuissaan selitti hän:
»Sitähän minä olen tässä itsekseni monesti päivitellyt, että jos tämä talo kerran oikealle miehelle joutuisi, niin kyllä se silmänsä pesisi ja häviäisi siitä tuostakin pihalta kaikenlainen törky ja lika, joka nyt löyhkää yli kaupungin, kun vain on vähänkin sateisempia ilmoja.»
»Häviäisi se! Kyllä kun tämä Partanenkin tulisi yhden kerran molemmilla hevosillaan ja työkärryillään ja toisi lapiot muassaan, niin kyllä siinä pitäisi törkyläjän puoleta!» todisti Turtiainen Partasen puolesta. Kaisa varmistui nyt siinä uskossa, että Partanen itse ostaa talon. Hän selitti:
»Ja menisikin tuo tällä Partasella oma talo kaupungissa, kun on niin usein tuotava tavaraa torille, niin omassa pihassapahan seisoisi hevonen, ja tietäisi silloin, että eivät sitä vie varkaat eivätkä muut rosvot.»
Kaisa tuntui suorastaan kosivan. Partanen huomasi, että hän voi asiassa jo vähän tinkiäkin. Siksi sanoi hän Turtiaiselle merkitsevästi:
»Niin kuin sanoin, on asia puhuttava halki naamaan … niin ettei tule mitään turhaa ronkelia ja kippuroimista.»
Turtiainen jo lähtikin menemään sinne päin huomauttaen:
»Sen tähdenhän sitä tämän Partasen talossa on rikkautta ja tavaraa mitä torille tuoda, kun siinä talossa otetaan sitä työn poikaa suorastaan niskasta kiinni, niin että sen pitää lähteä ihan luokonaan.»
»Se ostaa käteisellä!» ajatteli Kaisa itseksensä ja myönsi:
»Semmoinenhan talon pitääkin olla, että siinä on käteistä millä ostaa. Ei se Makkos-vainajakaan milloinkaan velkakauppaa tehnyt. Käteisellä osti tämänkin talon, niin ettei jäänyt pennin velkaa, kun kuoli… Vielä jäi vähän rahojakin.»
Syntyi äänettömyys. Partasen niska nytkähti, kun hän kuuli, että Kaisalla oli vielä rahojakin. Ei hän viitsinyt toki suoraan kysyä kuinka paljon niitä oli, mutta koetti syrjätietä urkkia, huudahtaen vain ihmeissään:
»Vai jäi siltä Makkoselta rahojakin! Millähän tuo niin suuren summan kokoon kähvelti?»
Mutta Kaisa jauhoi talonsa hyviä puolia, kehasten:
»Tuottavathan ne nämä kaupunkitalot, kun niitä kunnolla asuu eikä rahoja turhiin mätä.»
Partanen yritti uudestaan, kysyen viekkaasti:
»Ei suinkaan se nyt sentään järin suuria summia ennättänyt vielä kohvata?»
»Vaikka nyt ei järin suuria, niin kuitenkin sen verran, että omillaan pääsee maailman läpi eikä tarvitse pahinta puutosta pelätä», selitti Kaisa.
Itse asiassa oli suurin osa niistä rahoista mennyt Makkosta haudatessa. Mutta eihän Partanen voinut sitä tietää. Hän oli nyt muuten valmis, paitsi yhdessä asiassa: ei ollut vielä ihan selvin sanoin sanottu, että hänen talossansa pitää emännän olla työssä muiden rinnalla. Hän sanoi sen johdosta puhemiehelleen:
»No sitä myötenhän tämä asia on oikealla tolallaan, mutta siitä työpuolesta sinun, Turtiaisen, pitää puhua selvemmin. Minä olen suoraluontoinen mies näin Partaseksi ja puhun suuni niin puhtaaksi, että sieltä ei löytäisi enää muuta kuin kielen, vaikka etsisi tikun kanssa kaikki hampaan kulot ja lokerot.»
Kaisa höristeli kummeksuen korviansa.
Turtiainen alkoi hiljakseen selittää:
»Niin kuin sanottu, niin tämä Partanen on hyvin julma työmies. Kun se niittämäänkin lähtee, niin saa siinä vaimo-ihminen rimpuilla, että rinnalla kestää.»
»On siinä miehiselle miehellekin rimpuilemista. Kesällä koetettiin Takkusen Jussin kanssa, vaan jo puolitiessä kappaletta viskasi Jussi viikatteensa ojaan ja sanoi: 'Se tässä ruvetkoon itseään tappamaan!'» kehasi Partanen lisää.
Kaisa yritti vielä:
»Onhan tässä talossa työtä ravakallekin miehelle, varsinkin jos itse lapioi lumetkin kadulta.»
Partanen laski laskujaan, koputteli pieksujensa pohjilla lattiaa ja käski puhemiestä:
»Riihen puimisesta sopisi myös mainita. Niissä toisissa Mullon taloissa ne akat vain juovat kahvia sillä aikaa kun miehet ahosta puivat, vaan siksipä se tahtookin niissä köyhyys päälle pyrkiä, niin että se ei häviä niistä ketun myrkylläkään.»
Kaisan mieltä alkoi ahdistaa se entinen asia. Turtiainenkin jo tunsi aseman vaikeuden, mutta yritti kumminkin:
»Niin että tämän Partasen talossa ovat aina emännätkin olleet ahosta puimassa… Vaikka tämä Partanenhan se kumminkin enimmäkseen puipi ja vaimoväki vain puistelee ja kääntelee ja punoo kuvon siteitä.»
Mutta Partanen oli nyt tuima totuuden ja suoruuden mies. Turtiaisen lieventeleminen ja koristeleminen häntä suututti, ja hän oikaisi:
»Kyllä on parempi sanoa siinäkin asiassa suoraan, että jos vain asiaksi tulee, niin on sitä riusaankin tartuttava. Niin että puhu vain suoraan, Turtiainen!»
Turtiainen hikoili ja lisäsi silloin:
»Vaikka täytyyhän sitä joskus akkaväenkin puidakkin, kun tämä Partanen ei yksinään ennätä.»
Nyt vaiettiin. Partanen odotti jo vastausta, ja Kaisa oli hätäyksissään, sillä kyllä nyt ei pelkästä talon ostosta puhe ollut. Hän koetti kääntää puhetta, ihmetellen:
»Vai on se tämä Partanen niin julma työmies!»
»On! Ja sentähdenhän se tahtoo, että hänen eukkonsakaan ei olisi miestä huonompi», myönsi Turtiainen kumarassa. Syntyi taas äänettömyys. Vihdoin sanoi Partanen puhemiehelle:
»No mitäpäs siinä sitten on sen enempää! Sanoa järäytä asia loppuun!»
Turtiainen sylkäsi, mietti hetkisen ja sitten sanoi:
»Niin että jos, Kaisa, luulet, jotta luut kestävät semmoista työn rytäkkää, niin mitäpä siinä muuta kuin panet hynttyyt yhteen tämän Mulon Jussi Partasen kanssa.»
Kaisa tunsi joutuvansa ahtaalle; sitä se siis sentään olikin! Kun vastaus viipyi, varotti vielä Partanen:
»Mutta niin kuin sanottu, niin meidän talossa eivät akat saa olla jouten. Työtä tehdään, että luut vain ryskävät, mutta syömisen puolta taas on, vaikka olisi kolme kahden tynnörin mahaa itsekullakin.»
Mutta jos Partanen oli tähän asti ylpeillyt, niin alkoi nyt Kaisakin nenäänsä nostaa. Hän oli koko tämän kosimisajan ajatellut Jussi Vatasta, johon hänellä oli pieniä nuoruudenkin taipumuksia. Hän muisteli kauniin Liperin järviä, saaria, mäkiä, notkoja, Vatasen luhtaniittyjä, nurmia, lehmiä, maidon paljoutta ja muuta. Kun Partanen taas tiukkasi vastausta, kysyi Kaisa hätäpäissään:
»Montako lehmää siinä Partasen talossa oikeastaan elätetään?»
»Onhan niitä kymmenen, joiden mahan alta maito raintaan vuotaa töröttää, vaan jos siinä on emäntä oikea työkarhu, joka ei luitaan säästä, vaan rynnistää vain vaikka henki lähtisi, niin voipi siinä ruokkia enemmänkin», ylpeili Partanen, ja lisäsi:
»Mutta se entinen eukkovainaja oli niin kivuloista sorttia, ettei se ollut muuta kuin ristinä siinä työn rytäkässä.»
»Lujatekoinen ja vahvaluinen ihminenhän siinä tarvitaan, jos mieli kestää. Mutta kyllähän tämän Kaisan selkä pitää», kehui Turtiainen ja sanoi lisäksi:
»Niin että Kaisan ei tarvitse epäillä. Kyllä tämä rikas Partanen niillä työ-ehdoilla ottaa akakseen.»
Mutta Kaisa epäilikin ihan toista asiaa. Hän mietti, että Vatasella oli viisitoista lypsävää ja Partasella ainoastaan kymmenen. Vatasen nurmetkin hän muisti ja kysyi:
»Minkälaiset nurmet siinä on tämän Mulon Partasen konnulla?»
»Eivät ne nyt erin hääviä ole. Kivikkonurmiahan ne ovat ja takukoita, mutta kyllä siellä kun kesän koluaa lyhytvarren viikatteen kanssa, akka etukynnessä ja mies itse perästä, niin omilla heinillä menee karja yli talven että pyllähtää», kehui Partanen. Turtiainen yritti taas vähän lieventää asiaa. Hän selitti:
»Mutta tämä Partanen hioo aina eukolleen viikatteen niin teräväksi, että sillä sen kun vain pyyhkii takukkoakin. Eivät siinä sivut kipeenny, jos nyt ei itseään järkiään tapa työllä ja koko päivää riehu selkä koukussa… Ja etkös sinä, Partanen, itse kallihekkin viikatteita?»
»Itsehän minä ne», murahti Partanen, ja Turtiainen selittää vatvoi:
»Se tämä Partanen itse kallihteekin viikatteet. Ja se kun ne kallihtee, niin sen viikatteen pitää mennä takukkoonkin, kunhan vain vähän sinne päin hosuu. Ei se niittäjän luille ota.»
Niin oli hän asiaa lieventänyt ja koristanut, mutta Partanen alkoi tärvellä sitä suoruudellansa. Hän kehui:
»Siinäkään asiassa minä en rupea piilottelemaan. Kyllä sitä Partasen rinnalla, jos mieli kestää, saa sivujaankin hierottaa nais-eläjä joskus. Kunhan ruistakin leikata näpistää Partasen rinnalla kolmekin sataa emälyhdettä päivässä, niin kyllä vain iltasella yksi akka sivujaan voivottelee.»
Kaisa ryki omituisesti. Turtiainen oli jo neuvoton. Vielä korjasi hän asiaa viimeisen kerran:
»Tämä Partanenhan sentään sitelee lyhteet ja kuhiloipi … kunhan eukko vain pitää leikkuusta huolen.»
Ja nyt odotti Partanen voitonvarmana. Syntyi äänettömyys. Kaisa oli kuin kahden tulen välissä. Turtiainen jo kiirehti:
»No kun Kaisa ei kerran sitä työn jumalattomuutta pelkää, niin mitäs siinä on muuta kuin kampsut kokoon ja alkaa vain yhteisessä kattilassa huttua keittää?»
Kaisa hätäytyi. Hän odotti Vatasen tuloa. Turtiainen tiukkasi:
»Vai mitä se Kaisa ajattelee?»
»Nuo porsaan jäletkin näet ovat jääneet pyyhkimättä!» valitti Kaisa, tekeytyen kuulemattomaksi. Ja kääntääkseen puheen toiseen asiaan alkoi hän luututa lattialta porsaan jälkiä.
»Vankka talohan se on Partasen talo!» huomautti Turtiainen.
Sitten vaiettiin. Lopulta pani Partanen jo kovalle, ilmottaen:
»Mitäpä se sitten siitä joutavasta ruusuutuksesta ja kainostelemisesta korjaantuu… Saapi alkaa vain kaupitella tätä taloa ja tässä ensi sunnuntaina pitää höyräytetään vähän niitä kuuliaisia. Turtiainen voit käskeä sen Hotakan Villen viuluaan kituuttamaan.»
Hän sylkäsi lattialle ja kysyi:
»Vai vieläkö se tämä Kaisa arvelee, että pitäisi oikein sormus pistäytyä ostaa sipaisemassa?»
Kaisa ryki, kuin olisi jokin mennyt kurkkuun, ja valitti hädissään:
»Russakkahan näet lie kaivautunut kulkkutorveen, kun kakistuttaa ja ahdistaa henkeä sillä tavalla…»
Ja sotkeakseen asian muuhun, kysyi hän äkkiä:
»Onko siinä Partasen tuvassa ollenkaan russakoita?»
Mutta asiasta ei hän sillä päässyt, sillä Partanen selittää järisytti ylvästellen:
»Kyllähän niitä lutikoita aina sikiäisi, jos ei isäntä itse pitäisi akkaväkeä semmoisessa kurissa, että ne vaikka syömällä ne tappavat.»
Turtiainen koetti jo nenäänsä turistamalla keskeyttää Partasen, jottei se pilaisi asiaa, mutta Partanen vain yltyi ja kehui:
»Mutta kun siinä meidän tuvassa vain pieninkin epäsiisteyden alku yrittää syntymään ja minä kun silloin kiljasen akoille, niin kohona pitää akkojen hypätä, ja sen tietää, että itikoille siinä tulee silloin rutto lähtö.»
Turtiainen raapi harmissaan päätään. Mutta Partanen oli ylpeä itsestään ja piipustaan poroja kaivellen kehotti Turtiaista:
»Oikeastaan kuuluisi sinun puhemiesvelvollisuuteesi ilmottaa ja vahvistaa tämäkin asia.»
Turtiainen mietti kotvan, miten lieventää Partasen kehumaa ankaruutta.
Nyt koetti hän taas raskaasti selittää jauhaa:
»Niin että tämä Partanen on niin julma mies nukkuessaankin, että lutikatkin sitä pelkäävät eivätkä uskalla ovesta sisään tulla, vaan värjöttelevät porstuassa.»
Kaisa oli ihan pökertyä, kun ei tiennyt mitä sanoa. Oltiin välillä ääneti. Lopuksi Partanen sanoi:
»No nyt, Turtiainen, saat sitte lopullisesti vahvistaa asian päättyneeksi.»
Turtiainen niisti nenänsä sormillaan, vei niistokset uunin eteen ja vahvisti:
»Niin jotta tämä Partanen katsoo nyt asian lopullisesti päättyneeksi ja ottaa tämän Kaisan akakseen.»
Mutta parahiksi saapui silloin poliisi, joka haastoi Kaisan todistamaan
Vatasen ja Ihalaisen varkausasiassa.
Vaikea on sanoin kuvata Kaisan hämmästystä. Siksi jääköönkin se
yrittämättä. Työlästä olisi myös kuvata ne monet pulat ja mutkat, jotka
Kaisan täytyi voittaa, ennen kuin sai asiasta heikon aavistuksen.
Lopulta se kumminkin alkoi selvitä. Partanen selitti:
»Minä tämän Turtiaisen kanssa seison ja sillalla juttelen rauhassa, että hukkuisikohan tuohon Pieliskoskeen, jos yrittäisi, kun samassa ajaa porhaltaa kaksi metsärosvon näköistä miestä liinakolla. Toinen pitelee ohjaksista ja toinen vetelee ruoskalla, minkä kädestä pääsee, niin että ruunan selkään kohoovat sormen paksuiset makkarat. Ja väkijoukko hajoaa pois tieltä kuin siiville lyötynä. Mutta Partanen ei väistynyt. Kärrin pyörästä kuin kiskasin kiinni, niin seisahti ettei tikahtanutkaan. Ja pyörivät siinä silmät rosvojen päässä.»
Kaisa arvaili seikkailun menoa. Jussi oli lähtiessään juuri pelännyt tammansa varastamista, ja Kaisa oivalsi, että liperiläiset olivat lainanneet hevosen ajaakseen varasta takaa. Hätä tuli Jussin puolesta. Hän alkoi rukoilla:
»Mene, hyvä Partanen, ja sano, etteiväthän ne ole sitä varastaneet… Ne vain ottivat sen muuten ajaaksensa… Kun Vatasen oma tamma oli näet varastettu.»
Lopulta selvisi miehille, että Kaisa, Vatanen ja Ihalainen olivat saman pitäjän väkeä. Silloin Turtiainen jo kehotti:
»Kyllä sinun, Partanen, pitää niin sanoa, kun ne kerran ovat saman pitäjän eläjiä tämän Kaisan kanssa ja hänen vieraitansa, selvillä kaupunginasioilla kulkemassa.»
Partanen ei ollut oikein hyvillään, mutta ei voinut Kaisan pyyntöä vastustaakaan. Hän lähti puhuttelemaan poliisiherroja. Lähtiessään sanoi Kaisalle jäähyväisiksi:
»Tuosta sinun vesiämpäristäsi voi tehdä sitte vaikka rankkiämpärin, jolla juottaa hevosta… Näiksi ihmisen särpimiksi sitte annetaan ensi sunnuntaina papin kirkossa kuuluuttaa täräyttää ja siihen vielä vähän vihkiä höyräyttää, niin alkaa se työkomento sitte käydä, että luut vain ryskävät koko Mulossa.»