IV.
Mit' on liesi, lämpö lieden! Kulkevat sodissa miehet, vaan on sielläkin sykähti sydän lieden laittajalla.
Rounin lähdettyä oli Riekin vaimo alkanut puuhailla seuroja ja toimitti miestänsä noutamaan Mainua puhumaan lohtua ja rauhaa tämän uhkaavan murheen uhatessa. Hän se oli aikoinaan toimittanut ja puuhannut Rounin ja Viemin avioliittoakin. Hän rakasti Viemiä kuin omaa lastansa, koki sitä johtaa ja taivuttaa uskoon ja käski miehensä, Mainua Rounin luota tavatessaan, pyytämään Viemiä tulemaan hartausseuraan.
Sille asialle se nyt Riekki saapui, Viemi oli yksin kotona. Rouni oli veljensä Mainun kanssa lähtenyt polttamaan viime kesänä kaadettua kaskea. Hän puhui Viemille asiansa, kehoitti tulemaan seuroihin.
Mutta Viemi ikäänkuin esteli.
"En minä tiedä", puheli hän, ei tosin suoraan kieltääksensä, ja kun
Riekki jatkoi, niin hän kuin ajatellen lisäsi:
"Niin… Onhan se hyvä asia." Hän sanoi sen kuin lapsi, ahkeroi pikku puuhaansa ja lisäsi: "Mutta en tiedä… Mitä Rounikin sanonee."
Tiesi hän, että ei Rouni häntä estele, ei kiellä mistään, eikä hänellä itselläänkään ollut mitään seuroja vastaan, mutta hänellä oli nyt vain täällä hyvä ja keveä olla. Hän koki johtaa puhelua muuhun, sanoen:
"On tässä niin paljon yhtä ja toista… Pellava on kitkemättä ja paljon muuta askarta." Mutta Riekki vain jatkoi sittenkin, puheli:
"Pellavat ovat kyllä pellavia." Hän koki sovitella, varsinkin vaimonsa toivomuksien vuoksi, ja jatkoi:
"En minä sitä muuten niin kärttäisi… mutta se Kieru kun sitä vaati ja käski että pyytää." Viemi vaikeni, toimi toimiansa. Riekki heltyi hänelle kuten lapselle, puheli, kyseli:
"Sitä on sinullakin eläviä", tapaili hän mieli niin omituisena, ja kuin muiden sanojen puutteessa kysäisi:
"Mitenkä sinulla tässä menee? Ne olot ja pellavan kitkut?"
Ja oli kuin olisi Viemissä silloin sykähtänyt jotain, jota hän ei itse tajunnut, jotain kaihoisaa, hellää ja selittämätöntä. Teki mieli vetäistä huivia alemmaksi silmien varjoksi. Hän kohenti vasua penkille, ja tapaili:
"Mitäpäs tässä… Ei tässä mitä puutu." Hänelle tuli äkkiä omituinen olo. Hän lisäsi kuin itsekseen kaipaillen:
"Milloinhan kitket, milloin itket."
Se tuli niin hiljaa, kuin omalle itselle puhellen, oikeastaan ensi kertaa elämässä. Vaiettiin. Lopulta Viemi lupailikin sinne seuroihin tulla, ei juuri luvataksensa, vaan sanoaksensa jotakin. Riekki lähti kaskenpolttajia etsimään. Yksin tupaan jäätyänsä yritteli Viemi siinä alottaa taas työtänsä, mutta ei se tahtonut nyt sujua. Tuvassa oli hiljaista, tyhjää. Ainoana elona ulkoisesta maailmasta tuntui olevan hiljaa heloittava päivänpaisteinen akkuna, kaihoisa ja äänetön, kuten kaikki muukin. Tuli outo olo. Ei tehnyt mieli mitään miettiäkään. Ajatukset vain hajosivat ja haihtuivat maailmalle.
Eikä hän tiennyt, miksi hänen teki mielensä nyt itkeä. Ei hän tiennyt miksi itki, ei surrut mitään, ei toivonut. Hän itki vain itkeäksensä, kuin jonkun hiljaisen aavistuksen edessä.
* * * * *
Se oli tyyni, poutainen päivä. Veljekset polttivat kaskea mäenrinteellä. Vaikka ei käynyt tuulen veto, niin tuli kuitenkin kiipeili rinnettä ylös tasaisesti, nielasi tuontuostakin kuivaa ryteikköä aivan ahmien. Kasken siinä tasaisesti palaessa levähtivät nokiset polttajat sen reunassa, rinteen alla. Savu levisi tyynessä ilmassa leijailevaksi pilveksi, jonka lieve painui miesten kohdalle, heittäen heidän yllensä omituisen, paksun varjon. Taustana kohosi jyrkkä, alhaalla jo mustaksi palanut rinne, jossa tulireuna kiipeili yhä ylemmäksi punaisten tulikielien leikitellessä ja leimahdellessa paksuna tupruavan savun seasta. Vehmas metsä vain katseli näytelmää äänettömänä ja ohi savujen lentää hipasi yksinäinen palokärki.
Ja taas olivat veljekset johtuneet puhumaan siitä semmoisesta, näiden uhkaavien asioiden kanssa yhteydessä olevasta asiasta, josta silloin kerran kaskimaalla väittelivät. Mainu tunsi veljensä voiman ja luonteen rautaisen lujuuden ja väkisinkin oli häneenkin hiipinyt joku turman aavistus näiden koettelemuksien uhatessa, ja hän koki hillitä ja sovittaa veljeänsä. Rouni olikin kuunnellut hänen rauhoittelujansa tyynenä ja puheli nyt:
"En minä siitä muuten ja itseni tähden niin erin, mutta minulla on vaimo", puheli hän vakaana ja lisäsi päättävästi:
"Haljetkoot vaikka tanteret altani, niin niiden raossakin minä poljen hänen puolestansa niin että hänellä on hyvä." Hänen karkeita, nokisia ryntäitänsä pitkin valui hiki lihavina pisaroina. Kun Mainu puheli lupauksesta ja toivosta, niin hän taas ynsistyi ja äänsi:
"Ne ovat karstaa. Kuivaa karstaa." Hänen kaikki voimansa palasivat. Hän jatkoi:
"Helvetti", manasi hän synkeästi ja lujeni: "Oikeudesta puhutaan, mutta minä tiedän elämän raamatusta, että oikeus ei tässä maailmassa asetu sen puolelle, jolla ei ole lujat nyrkit, millä sitä puolustaa. Mutta jos on, niin asettuu."
Hän yltyi, viskasi palokangen syrjään ja jatkoi:
"Se kyllä, oikeus, on huorain, ovelien, kettujen ja konnien apuna, mutta jos se myös sattuu mieheen, niin se asettuu sen puolelle, jos tiukka tulee… Pakosta, ei muuten."
"Ei, veli," tarttui Mainu. Hänkin kokosi nyt omat voimansa ja todisti:
"Vaikka se on karua ja korutonta… Herran apu, niin ota siihen vain ajallasi turva… Ota ajallasi, ota ajallasi turva." Rouni antoi hänen puhua, jatkaa:
"Se on, katso, näin: se tulee salassa, se apu, omia teitään… Sinä sitä varrot tuolta ja tältä suunnalta, ja täältä", viittoi hän käsillänsä ja ilmoitti:
"Mutta se onkin jo silloin sinussa itsessäsi. Sinä vain avasit sydämesi ja se tuli… Tu-li. Tuli vain", vahvisti hän lujalla uskolla ja selitti: "Se rakentaa sinussa sulut. Juuri sinussa itsessäsi se rakentaa sulut ja niin on sinulla turva." Rouni oli istahtanut nokiselle polulle, näytti miettivän, ja kun veli oli lopettanut, niin puheli: "En minä sano, etten ole sitäkin yrittänyt." Muisti hän ne etäiset ajat ja jatkoi:
"Silloin aikoinaan minä uskoin siihen jumalan apuun, mutta elämä oli liika selvä. Ja se todisti, että jumala on aina siellä, missä veijarit lihovat, vaan ei niiden suojana, joilla on hätä, ja silloin minä päätin. Minä päätin, kuule, Mainu", sai hänen äänensä taas uhman voiman ja hän vannoi:
"Minä päätin itse seistä viimeiseen asti oman veräjäni vahtina, ja minä en siitä järky."
Ja Mainu tajusi taas, että hänen puheensa ovat turhia, aika ei ollut, niin hän uskoi, vielä niille tullut. Hänen mielensä painui, oli kuin syksyn kuloa ja hän toisteli surullisena, kuin itsekseen:
"Tuki vain veräjä itsessäsi. Tuki, tuki aikanaan veräjä itsessäsi ja seiso vartiana siinä. Muutoin siitä ryöpsähtää myrsky ja silloin se on myöhä!"
Kasken tuli ahmasi ryteikköä ryskinällä, purki paksua savua taivaalle mustaksi pilveksi ja sen alla väänsivät veljet taas kovaa, hikistä työtänsä. Saapui sitten Riekki asiallensa, puheli ne, sai Mainulta luvan, kertoili asioista ja poistui. Tuli jo ilta. Kaski oli loppuun palanut. Nokisella rinteellä törröttivät hiiltyneet kannot. Päivän äänet lakkasivat. Taivasrantaan syttyi kuulas iltarusko, joka valoi punaista hohdettansa nokiselle palorinteelle ja siellä kaskitöitänsä lopettelevan, väsyneen ja nokisen veljesparin yli. Ilta syveni. Valo haurastui öisemmäksi. Ruskon puna värjäsi nokisia miehiä ja valaisi rinnettä yhä hartaammalla hohteella. Veljekset olivat lopettaneet työnsä ja seisoivat rinteellä kumpikin tahollansa, alas rotkon lehtojen yli katsellen. Rouni seisoi nokinen palokanki kädessänsä pystyssä, lujana ja voimakkaana kuten aina, ikäänkuin tähyten jotain outoa, joka uhkasi tulla, ja Mainu näytti ikäänkuin hiljaa, äänettömäksi syventyneenä siunaavan nyt kuluneen metsämaan työpäivän rauhallista ja vakaata pois menoa. Ja molempien ja koko punassa hohtavan nokisen palorinteen yllä tuntui siinä yksinäisen korven keskellä häämöittävän hiljainen, selittämätön kohtalo, joka yhä vain läheni kuten nyt lientyvä, metsämaan lempeä ja vaitelias tuoreen kevään yö.
* * * * *
Se Luikin asia alkoikin jo kehittyä loppuratkaisuunsa. Miehet kuljeksivat jo uusia rajoja suunnittelemassa. Vouti oli miehinensä poikennut Turman taloon. Miehet jäivät pihalle, hän meni yksin tupaan. Siellä puuhaili Viemi yksin. Vouti alkoi puhella kuten vanha tuttu ja isäntä, mutta vastaukset olivat vähiä.
"Vouti on hyvä ja istuu", raivaili Viemi hänelle vastailuksi vain penkkiä. Vouti istahti, katseli puuhailevaa nuorta vaimoa.
"Vai täällä sinä nyt sitten olet", puheli hän hänelle. Hän koki johtaa puhettansa niin että se koskettaisi jotenkin sitä hänen salaista asiaansa, sitä tyttöjen kesäisen luhdin ja nuoren vaimon tuoretta, keväistä vetoa, joka hänetkin oli nyt tänne vetänyt.
"Entäs miehesi? Missä hän on?" jatkoi hän. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan lisäili:
"Olisit sinä nuoremmankin saanut."
Mutta Viemi veti taas huivia katseensa varjoksi ja koki puuhaillessaan pysytellä selin voutiin. Hän tajusi sen yhä vain katseillaan seuraavan häntä ja hänen toimiansa, tajusi sen yhä herkkenevillä, miehen kanssa yksikseen jääneen nuoren vaimon vaistoilla. Hän lakkasi kuulemasta sen puhelujakin ja kun vouti yhä jatkoi ja johti, niin hän otti vesisangon ja poistui ääneti, muka vettä hakeakseen, pois tuvasta. Hän käveli kaivolle, täytti kyllä sangon vedellä, mutta ei lähtenytkään sitä tupaan viemään, vaan istahti kaivonkannelle vesisankonsa viereen. Hän istui kauvan ja miten olikaan, niin tuli siinä taas muistaneeksi kohtauksensa Vieron kanssa siellä tuoreen vastaskoivun alla ja toisen siinä kodin veräjällä. Se muisto tuli nyt kuin jostain hyvin kaukaa, jostain unohdetuilta pyykkirannoilta, jossa vaatteet yksinänsä valkenevat ja ripsehtii vesoissa vain muisto siitä, että täälläkin on joskus pesijä puuhaillut. Se muisto karkoitti hänestä nyt kaiken muun, nukahti lopulta itse häneen ja hänessä tuntui silloin lakkaavan kaikki, kaipuu, mietteet. Hänellä oli vain hyvä olla.
* * * * *
Vouti ei ollut vielä poistunut tuvasta, kuu Rouni palasi työmaaltansa. Hän arvasi voudin asiana olevan talon asian. Mitään siitä välittämättä otti hän ruuan hyllyltä, odottamatta että Viemi saapuisi sitä pöydälle tuomaan, ja ryhtyi syömään, voutia tervehtimättä, tupaan nyt tulleista miehistä välittämättä. Hän söi ääneti, kuin ei tuvassa olisi ketään muuta ollutkaan.
Ja vouti ilmoittikin hänelle asiansa, ensin ylimalkaisesti, antamalla tietää, että kartanoon tullaan yhdistämään sen rajaseudut. Rouni vaikeni, söi tyynesti. Vouti puhui nyt tarkemmin, selitteli jo alustalaisten velvollisuuksia ja samalla piti silmällä Rounia. Sen ynseys nosti hänen luontoansa. Hän tiesi olevansa kartanon itsevaltias vouti. Hän jo lisäsi:
"Muutoin riippuu kaikki siitä, hyväksyykö kartano entisen asujan."
Mutta silloin lopetti Rouni syöntinsä ja lausui päättävästi:
"Saahan sitä koettaa."
Siinä oli jo uhmaa. Hän varustautui veistämään tarvepuuta. Ja kun vouti nyt jatkoi, niin hän ikäänkuin keskeyttääkseen entiseen tapaansa toisti:
"Niin. Koettaahan sitä saa. Mutta sitä aikaa ei tule, jolloin voudin piiska minun selkääni voitaa."
Eikä hän sen enempää puhunut, ei kuunnellut, jätti veistämisen sillensä, nykäisi kirveen olallensa, poistui tuvasta ja lähti työmaallensa metsään. Voutikin poistui. Hän arvasi Rounin uhkailevan vastarinnalla, kapinalla ja päätti tarttua oitis tiukasti asiaan.
"Nähdäänhän, kenen näpit pitävät", uhkaili hän itseksensä.
Mutta hänen mukanansa oli niitä miehiä, jotka olivat hiljaisuudessa suunnitelleet vastarintaa ja kapinaa, varsinkin sen jälkeen kun olivat kuulleet Rounin Riekin tuvassa puhuvan uhmaa "tupertumisesta". Nyt he olivat jo aivan varmoja Rounin avusta ja voudista eroon päästyänsä lähti Laukon Juha etsimään häntä metsästä työmaalta, puhuakseen, sopiakseen yhteisestä asiasta. Rouni oli lähtenyt paloaidan panoon. Oli poikennut pimeään kuusiryteikköön hakkaamaan närevitsaksia. Sankka ikimetsä kaihtoi siinä kaikki taivaan valot, esti kaikki äänet. Mieli veti nyt painumaan yhä syvemmälle sen ikuiseen hiljaisuuteen ja pimeyteen, jossa ei lintu koskaan pesinyt, ei kesinyt kevät. Hän lymysi yhä syvemmälle. Joku rusahti hiljaa. Hän kyyristyi kurkistamaan, olisiko se luikkiva ilves, ja tajusi itse kuinka hänen katseensa kiilui ikiryteikön oudon pimeyden läpi.
Mutta silloin ilmestyikin hänen eteensä ryteikön läpi oikova Laukon Juha. He istahtivat. Juha alkoi heti puhua asiastansa, selitteli yhtä ja toista, sanellen:
"Lakiin, arvelivat yhdet, että turvata lakiin, mutta otappas auttaako? Laki auttaako köyhää rikasta vastaan? E-hah! On sitä jo yritetty, mutta e-hah!"
Hän puheli siitä pitkältä, hartaasti selitti.
"Halvattu", kiroili hän harmistuneena ja jatkoi:
"Se on kiperä… Se on kiperä ja keperä." Lakia hän tarkoitti ja soimaili, Rouni kuunteli, mieteksi. Juha jatkoi:
"Niin. Lakiin. Mutta minä sanon niille että: se on turva. Laki." Sehän se oli monen muunkin katkera ajatus ja sama oli Rouninkin. Juhan mieli madaltui sitä ajatellessa ja hän kaihoili:
"E-ei, veikkonen!" Tiesi sen. Hän jatkaa:
"Laki vain kysyy: Että voutiko vai voudin orja? — kysyy laki. Ja jos vouti, niin: lyö. Ja jos rikos, niin: rosvoa — tuomitsee laki. Sillä se on kiperä. Se on kiperä, kuule Rouni", tenäili hän jo tiukasti. Hän tiesi ja aavisteli niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Niistä oli kylilläkin kuiskailtu. Oli vainuiltu, ne kun olivat tavallisia asioita näissä oloissa. Hän jatkoi, mieli yhäkin matalampana:
"Sinullakin, Rouni, on vielä nuorikko."
Ja oitis arvasi Rounikin, mitä hän tarkoitti. Hän synkkeni. Juha jatkoi aivan surullisena:
"Senkin Haipun nuorikon", puheli hän, "senkin veivät hoviin ja tärvelivät… Tär-ve-li-vät vain. Niinkuin ei mitään tärvelivät", tenäsi hän sitä surullista asiaa, yhtä monista.
Ja silloin tarttui Rouni äkkiä puheeseen, ilmoittaen rutosti:
"Ei, Juha! Ei se käy niin". Hän oli valmis, jatkoi:
"Minä olen nainut naisen itseäni, enkä muita varten. Niin että se ei käy niin." Juha huomasi kuinka hänen jokainen sanansa ikäänkuin karisi suusta karkeana, sana sanalta, päättävänä ja varmana. Rouni jatkoi:
"Sano voudille huoleti niin, että jos kuka tuhoansa tahtoo, se astukoon pedon kipeimmälle varpaalle, niin kyllä saa. Tuhon, jota on halunnut, saa. Ja sano myös, että Turman talon veräjä on siinäkin asiassa tehty lujista puista, eikä Turman Rouni päly."
Eikä Juha häneltä sen enempää lupauksia vaatinutkaan. Hän tiesi nyt, että kun se hetki tulee, ilmestyy Rouni ensimäisenä paikallensa. Hänkin johtui nyt niistä Viemin ja Rounin kohtaloista muistelemaan omia asioitansa, vähäistä kotiansa, sen köyhää liettä. Hän puheli:
"Minullakin siinä muori." Nuorehko se oli hänenkin vaimonsa. Hän puheli:
"Sitä vielä itse vaikka miten, mutta soisit sitä hänelle toista… Se kuu kuitenkin hänen kanssaan tuntuu toiselta tupa." Molemmat vaikenivat. Heille oli taas vilkuttanut se vanha kesä: vaimo, nuorikko, kodin tupa. Ei se tosin ollut kevään, vaan syksyn kesää, muisto menneestä: kumotti kotituvan ullakko ja sen alta näkyi matala aitta ja sen harmaa räystäs, jolle vilkutti syyspäivän kaihoisa paiste pihapuun kellastuneiden lehtien läpi, ja pihamaalla yritteli vihannoida syksyn köyhä ruoho. Vain siellä ylhäällä, tämän pimeän rytökorven yllä, eli luja kevät. Yksinäinen orava oli löytänyt vanhan talvipesänsä ja istuu sen muistoissa eläen keinuvalla havunoksalla kevään valosäteen pilkottaessa oksien lomitse sen vanhaan asuinsijaan. Ei niin, ettei Rounia olisi nytkin painostanut oma ainainen kohtalonsa. Nämä asiat ja puheet ne juuri loihtivat siihen pimeyttä. Hän puheli Juhalle:
"En minä minäkään omasta osastani pitäisi niin ikäviä, sillä ei se kohene. Mikä on mennäkseen, se ei kohene. Mutta minä vain olen päättänyt seistä paikallani silloinkin kun jo on viimeinen tinka."
* * * * *
Nyt on kulunut päivä, parinen. Nyt oli kesää jos koskaan. Rouni oli kyntänyt paloa koko viimeyön, etteivät paarmat kiusaisi hevosta, raatanut sitten päivän ja nukkui nyt tavallista aikaisemmin, ennen muita. Päivä oli jo laskenut, kartanolla oli yötä semmoista, jommoista on kesäyönä talossa, jossa isäntä jo nukkuu muiden vielä valvoessa.
Mutta miehen nukahdettua tuntui Viemistä tupa entistäkin yksinäisemmältä. Hän otti paidanompeluksensa, lähti pihalle, istahti pihapuun alle ja ryhtyi ompelemaan. Hienoinen, lämmin hämy laskihe hiljaa ruispellon, pihan ja kaiken yli. Hän ompeli ja ompeli, tuli lopulta aivan huomaamattansa hyräilleeksi lauluakin:
"Ma kehrään ja kehrään, en liinoja laita.
On rohtimet karkeat, karkea paita,
On kaukana kuninkaan linna."
Silloin aukeni sen pienen aitan ovi, jossa Viero nukkui. Se tuli nyt luo, istahti ja puheli:
"Tulin vain olemaan. Kun kuulin laulusi."
Nuori emäntä jatkoi ompeluaan.
"Niin… Ole nyt sitten", äänteli hän lopulta vastaukseksi. Ruispellossa äänsi ruisrääkkä kertasen pari öistä, vanhaa lauluansa, mutta vaikeni sitten ja puun oksilla supisi hämyinen, herkkä yö kuin hienoinen pellavan valkea haiven.
"Pellavaa kitkin päivällä", yritti Viemi siinä ommellessansa haastella, mutta keskeytti siihen, lisäten vain:
"Mutta mitäpä niistä…"
Ei tiennyt tekikö mieli puhua, vai ei. Hän ompeli ja ompeli ja tajusi Vieron katsovan hänen työtänsä ja häntä omituisesti, ja silloin hänellä oli vain hyvä olla. Yön puheeton hämy peitti ohkaisena pihan ja kaiken. Oli kuin olisi joku viipsinyt viipsinpuulla rihmaa vyyhdelle, mutta ei näkynyt viipsijää, ei sen rihmoja. Tajusi vain sen jossain työtänsä tekevän, kaikki avautuu kuin itsestään, kaikki käy herkäksi, on yö, eikä uneta. Vaiettiin.
"Muut jo nukkuvat", äänsi Viemi siinä ommellessansa. Porstuan ovi oli auki. Siitä muisti Viero, että muut nukkuvat siellä tuvassa, porstuan takana, ja oli kuin olisi vasta siitä selvennyt kuulolle Viemin äskeinen puhe nukkuvista. Hänestä tuntui, että se oli hänelle sanottu, ei muille, ja juuri sen vuoksi, että siinä on sanottu niin vähän, oikeastaan ei mitään, tuntui se nyt, kuten aina öinen nuoren naisen kuiskaus, hyvin paljolta hänelle.
"Niin mitä, Viemi?" rupesi hän vasta nyt siihen puheeseen tapailemaan ja kun Viemi ei ehtinyt vastaamaan, niin hän itse kuin aloitteeksi jatkoi:
"Minä vain muutoin… Sitä niin harvoin löytää maailmasta ystäviä, joiden luona tekisi mieli olla."
Viemin katse näytti silloin syventyvän ompelukseen entistä hellemmin ja molemmat vaikenivat loppumattomiin. He tajusivat vain olevansa toistensa luona. Oli yötä, yhtä hiljaista yötä vain. Vieron katse oli kiintynyt Viemin työhön. Hän tajusi vain hienosti ja keveästi liikkuvan neulan, sen että taustana oli pieni aitta, hänen oman aittansa auki jäänyt öinen ovi ja toisaalla tupa, jossa muut nukkuivat. Oli hetki, jolloin ilman sanoja sanotaan toisillensa ainaiset sanat:
Minä rakastan sinua.