II.
Nyt he palasivat. Yhdellä tiellä olivat he tuoneet kolmivuotiaan Pojun isäksi ja Lillin nuorimman veljen, pikkuisen Pikun lapseksi. Poju oli tanakka pojan naskali, joka yleensä teki mitä milloinkin päähän pisti. Pikku oli noin alle puolentoista vuoden, ei osannut vielä puhua. Töin tuskin pysyi hän seisallansa sen verran että voi toisten taluttamana kävellä muutamia horjuvia askelia tai seisoksi paikoillansa tosin hyvin horjuen. Hän hymyili ja nauroi usein, tavallisesti aivan tyhjälle, oli hyvin hyväntapainen, ei itkenyt juonitellen ja söi mielellänsä puuroa milloin hyvänsä.
Iloisin mielin palasivat siis tyttöset tältä miesväen hakumatkalta.
Kaksi talutti Pikkua ja kaikki kolme neuvoivat Pojua parhaansa mukaan.
Lilli varotteli:
"Ja sitte, Poju, sinä ole hyvin kiltti… Ja elä mörise… eläkä säre uunia ja… Ja ole niinkuin isä… Oletko, Poju?"
Poju huitasi silloin kepillä umpimähkään ja kehasi:
"Ja vaikka olisi miten iso mörkö, niin se ei… kun minä tuolla kepillä" — taas hän huitasi — "näin… niin se ei uskaltaisi möristä!… Saakeli!" yltyi hän lopuksi. Siviä oli aivan kauhistua ja varotti häntä:
"Po-ju!… Kunhan putoaa taivaasta iso kivi päähäsi, kun sinä kiroat!"
"Hyi, Poju!" yhtyi siihen Lillikin. Poju nauroi, näytti kieltänsä pistäen sen ulos kuin irvistääkseen, pisti kepin hevoseksi jalkojensa väliin, syöksyi juoksuun, juosta pyöritteli kuin mikä pallero ja intoili:
"Ja… Prpoh, hevonen… Kun minä ajan… Prpoh, ruuna!" ärjäsi hän vielä, löi keppihevostaan vitsalla ja painoi sen selässä suoraa päätä leikkitaloon. Tytöt kauhistuivat. Kiireesti, juoksujalkaa riensivät he perästä estääksensä Pojun tekemästä jotain pahaa.
"Poju!… Poju hoi!" huusi Lilli jo, juostessansa varottaen.
"Po-ju!" yhtyivät toisetkin jo hätäisinä. Talutettava Pikku kaatui siinä rytäkässä mahallensa ja rupesi siinä huutamaan, suu pehmeään hiekkaan painuneena. Siviä koki häntä auttaa ylös. Toiset kiirehtivät Pojua hillitsemään. Poika aikoi syöstä Ruusun laittaman sängyn kimppuun, mutta Ruusu ehti saada hänet jalasta kiinni. Poju kaatui ja Ruusu vetää raahasi hänet jalasta pitäen pois sängyn luota ovensuuhun, veti niin että poika kynti syvän vaon pehmeään hiekkaan. Siihen hylkäsi hän miehen ja sadatteli suuttuneella äänellä:
"Kunhan minä isälle sanon, Poju, ja isä kun ottaa sinua tukasta, niin näet!"
"Kuule sinä, Poju!" torui Lillikin, naputti sormellaan penkin syrjään ja varotti:
"Jos minäkin sanon isälle… tahi vaikka äiti saa tietää, niin…
Po-ju!"
Mutta Poju oli jo könynnyt jaloillensa, sylkäsi hiekan pois suustansa, alkoi paikoillansa hyppiä, suu iloisessa naurussa ja kehui äskeisestä ajostansa umpimähkään:
"Ja kun minä sillä hevosella ajan, niin… vaikka seinän läpi ajan, niin… Voi… voit" innostui hän lopuksi ja läksi keppihevosen selässä ravaamaan ympäri leikkitupaa. Siviä talutti Pikkua, joka tulla horjui ja huusi suu miltei tuketen hiekkaa täynnä. Taluttaja koki häntä nyt neuvoa, varottaen:
"Pikku hoi!… Kuinka sinä nyt itket… Hyi, Pikku!… Se on synti, kun itkee!"
"Pää-ää!" ölisi poika-parka, kokien syleksiä töpäytellä enintä hiekkaa pois suustansa. Lilli pyyhki hänen nenäänsä mekon helmalla ja nuhteli hänkin, tosin hellästi, äidillisesti:
"Niin, Pikku!… Ei se haittaa ja… Sitte vielä tuolla tavalla liata nenänsä… Ja hiekkaakin on suu ihan täynnä… Pik-ku!" nuhteli hän sen huomattuansa jo aivan tärkeänä, itkevää pikkumiestä sormellansa varottaen. Poju oli sillävälin löytänyt munimispuuhissa istuksivan kanan. Riemuisin mielin lähti hän sitä ajamaan, keppi ojona kädessä. Kana kaakatti ja juosta pyöritteli pakoon. Kukon huuto sekaantui sen kaakatukseen. Tytöt kauhistuivat… Joukolla riensivät he Pojua taltuttamaan. Siinä oli hälinää, touhua, melua ja huutoa. Vihdoin lennähti kana aidan yli. Poju asettui, pieksi kepillä aitaa ja Siviä siunaili hurskaana:
"Hyvä isä, minkälaisia ne pojat ovat… Po-ju! Kunhan Jumala tappaa sinut… kun sinä ajat kanaa!" lopetti hän neuvovasti, varottavasti, ja Poju huitoi kepillänsä, kehuen:
"Ja vaikka olisi miten iso kana, niin… vaikka olisi kukko ja kana, niin en pelkäisi!" sotkeutui hän sanoissansa, nousi keppihevosensa selkään ja syöksyi juoksuun.
* * * * *
Joten kuten saatiin toki asiat järjestetyksi, varsinkin kun Poju telmi nyt hevosensa kanssa loitommalla, eikä siis ollut häiritsemässä. Pikkukin jo asettui ja istahti tyynyille päivänpaisteesen, jossa alkoi leikkiä noppakivillä.
Ja nyt, nyt kun oli alkanut ikään kuin kotirauha, ryhtyivät tytöt talouspuuhiin. Vettä ja savea oli lähellä. Heillä oli kattila ja ruoka-astiat. Ei siis muuta kuin alkaa keittää Pikulle ja koko perheelle savihuttua.
Ja siinä keitto- ja muussa puuhassa touhutessa alkoivat näkyä Lillin emäntälahjat. Hän koetti kävellä kuin lihavahko Jääskeläisen emäntä, touhusi ja neuvoi. Navetassa heillä oli iso joukko lastulehmiä. Äkkiä päivitteli Lilli:
"Hyvä isä!… Kun on lehmätkin uneutettu juottamatta koko päiväksi!"
Siviäkin tekeytyi hämmästyneeksi ja siunaili. Lilli hääräili keittopuuhissa ja komenteli Ruusua:
"Ruusu… Mene, Ruusu, ja anna lehmille vettä ja heiniä, mutta…"
Hän tekeytyi hyvin tärkeäksi ja varotti sormi pystyssä, kuten oli kuullut Jääskeläisen emännän tekevän: "Mutta katso sinä vain, Ruusu, että et mene poikien kanssa juoksemaan ja nauramaan, tahi…"
Mutta siinä sotkeutui hän. Jääskeläisen emäntä sekottui lapseen, hänen omaan itseensä, ja hän pyysi: "Ethän mene, Ruusu, leikkimään kenenkään pojan kanssa… et Pojun, etkä Pikun… etkä kenenkään?… Ethän, Ruusu?"
Mutta silloin närkästyi Ruusu, kuten oli nähnyt Jääskeläisen tytön Kaisan närkästyvän, touhusi astua kikeltäen kuin nenäytyneenä ja suututteli:
"Tässäkös minun vain pitäisi… ja… pitäisikös minun vain" — sotkeutui ajatus — "eikö tässä enää saisi kylässäkään käydä… eikä uusia kenkiäkään olisi… eikä mitään!"
"Ai-jai!… Ruu-su!" nuhteli siihen Siviä, tekeytyi äitinsä tavoin hurskaaksi ja lisäsi:
"Kunhan nytkin Jumala näkee… kun sinä tuolla tavalla… Ruu-su!"
"Enpäs ole Ruusu!" nenitteli Ruusu vastaan ja keikautti ynseästi päätänsä.
"Hyi!… Hyi, Ruusu!" nuhteli Siviä siitäkin. Ruusu vain tenäsi:
"Eipäs Ruusu!"
"No!… Ei saa, Ruusu!" tarttui nyt jo Lilli äidin arvokkuudella koputti sormellansa pöydän reunaan ja torui:
"Sinä Ruusu!… Ruu-su!"
"Enkä mene lehmiä juottamaan!" suuttui Ruusu ja nyt oli jo leikkisuuttumus alkanut muuttua herkässä mielessä todelliseksi vastaan hangoittelemiseksi. Hurskas Siviä katsoa tiherti häneen kuin ihmeissänsä ja siunaili:
"Hyvä isä sitä Ruusua!"
"Niin!" touhusi Lilli ja uhkasi: "Kunhan Poju saa kuulla… Tahi kunhan minä, tahi Siviä sanomme Pojulle, niin… Ruusu hoi!" koputti hän taaskin sormellansa.
"Eipäs Ruusu… Hartikaisen iso piika Annipas olen!" nenitteli vain Ruusu edelleenkin, ynseästi, nenäkkäästi, pistävästi. Entistä hurskaammin koki lasta ohjailla Siviä, pelotellen:
"Ja kunhan yöllä tulee metsästä mörkö, joka sitte syö… kun sinä olet tuommoinen!…"
"Eipäs tule… ja tulkoon!…" oli Ruusu itsepäinen ja uhkasi:
"Tahi jos tulee, niin kun minä menen vaikka äidin luo, niin eipäs uskalla tulla!"
Toiset olivat jo neuvottomia. Heidänkin herkissä lapsenmielissänsä muuttui leikki aina pian puolitodeksi. Vihdoin pyysi Lilli:
"Siviä!… Kuulehan kun minä supatan!"
Tämä kuunteli. Lilli supatti hyvin salaperäisenä, kuin paljastaaksensa jotain Ruusun vikaa. Hän supatti niin kovasti, että Ruusukin kuulisi:
"Ruusu on… Ai-jai jos sinä tietäisit… kun Ruusun nukella on punaiset housut!" sotkeutui hän välillä ja tarttui nukkeasiaan.
"Hy-yyyi!" veti siihen Siviä, kuin sivullisesti pahastunut, ja ikäänkuin Ruusua nuhdellaksensa. Ruusua se jo loukkasi. Leikistä alkoi jo kehittyä pikku epäsopu. Ruusu tunsi olevansa ikäänkuin yksin ja toiset liitossa häntä vastaan. Hän alkoi, miltei ajatuksissaan, yhdellä jalalla hypähdellen ajaa varpaallaan pikku kiviä Lillin piirtämää penkin paikkaa kohti, tuhotaksensa siten tuon hiekkapiirroksen. Siviä huomasi sen ja riensi varottamaan, huudahtaen:
"Ruusu!… Et saa Lillin penkkiä!"
"Eipäs ole Lillin!" äännähti Ruusu ja ajoi vain kiveä. Nyt Lilli löi jo polveensa ja koveni:
"Ruusu hoi!… Tahi kun minä sanon Pojulle!"
"Ajanpas kiviä!" pisti vain Ruusu ja sysäsikin jo kiven kuvioon, aikoen itsekin hypähtää siihen. Silloin Lilli huusi:
"Poju hoi!… Ruusu ei tottele, vaikka Siviä ja minä miten sanomme…
Ruusu!" huusi hän Ruusulle asettuen päättävästi jo estämään sen uhmaa.
Poju oli kuullut huudon, ajaa karautti hevosellansa paikalle, niin että
hevosen pää tökkäsi takaapäin Ruusua selkään. Samalla hän vielä kehasi:
"Kun minä… Voi sun ryökäle!" yritti hän jatkaa ja ajaa karauttaa sitä kyytiä läpi seinän pois.
* * * * *
Mutta tämä tapaus teki asioiden kulussa käänteen. Ruusu suutahti tökkäyksestä, sieppasi kouran täyden hiekkaa ja viskasi Pojun päälle, huudahtaen:
"Mitä sinä tökkäät!… Kunhan minä sanon!"
Mutta ei Poju ollut kuulevinansakaan. Hevosella ajamiseen innostuneena aikoi hän nyt ajaa rynnistää suoraan sängyssä istuvan Pikun päälle. Siviä riensi Lillin kanssa väliin. Viime hetkessä saivat he rynnistelevän miehen kiinni, kaatoivat hänet ja retuuttivat hietikkoa pitkin vetäen kauas koko huoneesta. Poju vain potkia sätkytteli lyhkäisiä koipiansa, oli vetämisestä hyvillänsä ja huuteli iloisena:
"Ja sitte kun minua vedetään!… Ja sitte kun minä potkin… Ja kun minä…"
"Mitä sinä potkit, Poju!" torui Lilli, johon potkaisu sattui. He heittivät miehen irti ja viskasivat häntä hiekalla ja juoksivat itse tupaansa pakoon. Poju sai taas hevosen allensa, antoi sille vitsaa, ajoi paksua petäjää kohti ja kehui:
"Ja nyt kun minä ajan… Ja vaikka tuo puu olisi hevonen, niin minä kun ajaisin!… Prpoh!" julmistui hän ja syöksyi ravaamaan niin että silmät olivat päässä killellänsä.