IV.
Mikä odottamaton käänne tämä tapaus olikaan! Tyttösten mieli aivan masentui. He näet tajusivat että asiat eivät tule olemaan heille suotuisat silloin kun vanhemmat löytävät vellillä tahratun tyynyn ja savessa ja vellissä rypeneen pojan. Tapaus oli niin outo, tuli niin odottamatta, että he eivät huomanneet edes auttaa poikaa pois vadista.
Ja silloin turvautuivat he vaivattomien lasten ainaiseen keinoon: kukin koki tekeytyä viattomaksi, sysäsi syyn toisten niskoille. Lilli, joka tiesi olevansa syyllisin, alkoi tietysti ensimäisenä puhdistautua, syyttäen umpimähkään muun puutteessa:
"Sinähän se, Siviä, sanoit, jotta sen pitää ensin rukoilla… ja jotta…"
Hän ei löytänyt enempää syytöstä. Siviä koki silloin puolustautua, väittäen terhakasti:
"Vai minä!… Itseppäs sinä sanoit, jotta syötetään sille velliä… Ja sitte hait vielä velliä ja… Elä valehtele, jotta minä!"
"Enpäs valehtele!" väitti Lilli entistä tiukemmin, vaikka hän itse asiassa alkoi jo masentua. Hän tiedusti asiaansa ajaen vielä Ruusulta:
"Vai valehtelenko, Ruusu?… Eikö Siviä sanonut, jotta Pikun pitää ensin rukoilla?… Sanoihan Ruusu?"
"Enpäs sanonut… Sinäpäs annoit velliä!" väitti vain Siviä. Sukeutui pitkä väittely. Pikku veti itkuntapaistansa yhä vain vellivadissa istuen. Ruusukin menetti vähän selvää ajatuskykyänsä ja soimaili suuttuneella äänellä, närkästyneen eleitä tehden:
"Johan minä sanoin, tytöt, jotta mitä sitä opettaa lapselle semmoista… rukoilemaan ja pyytämään velliä ja kaikkea."
Niin jatkui. Sukeutui kinastelu, syyttely. Kauvan ei toki kulunut, kun jo tytöt itkeä pillistivät hiljaa, koko joukko. Velliastiassa istuvan Pikun kovempiääninen, rauhallisen, tasainen, pitkäveteinen öllötys kuului ikäänkuin heidän itkunsa säestyksenä.
Ja silloin, nyt kun hätä alkoi vallata heidät, alkoi nousta eräs uhkaava pilvi: Pojun, Lillin ja Pikun äiti oli etsinyt Pojua syömään ja kaipaillut jo Pikkuakin. Nyt huuteli se jo ulkona:
"Poju… Poju hoi!"
Tytöt pelästyivät. He vaikenivat, että äiti vain ei saisi vihiä heidän olinpaikastansa. Lilli koetti hiljaa rauhoitella Pikkua, ettei sen itku johtaisi äitiä paikalle. Hän lohdutteli:
"Pikku!… Elä itke, Pikku… Tahi äiti tulee!"
"Poju hoi!" koveni jo äiti. Hätäytyneet tytöt pidättelivät itkuansa.
Poju ei ollut kuulevinansakaan äitinsä huutoja. Tämä sadatteli:
"Minnehän se pojan pallukka juoksi, kun ei tule syömään… Ja vielä on vienyt sen nuorimmankin kakaran muassaan!"
Lilli koki nyt tukkia Pikun suuta mekon helmalla. Siten onnistuikin hän estämään itkun kuulumasta äidille. Taas vannoi äiti Pojuansa uhkaillen:
"Mutta kunhan minä sinut saan kynsiini, niin näet sinä, eikö sinulle velli kelpaa!"
Se oli hädän hetki. Onneksi poistui toki äiti toisaalta etsimään ja niin pelastuivat tytöt hetkeksi.
* * * * *
Mutta se pelastushan oli lyhytaikainen, sen he tajusivat. Tavalla tai toisellahan oli heidän myös pulasta selvittävä. Eivät he laskeneet, eivätkä kyenneetkään laskemaan, miten olisi pelastuttava. Kaikki tapahtui aivan itsestänsä, vaistomaisesti, kuten kaikki tapahtuu lapsessa, jonka ainoana itsesäilyttämisvoimana on luonnon vaisto.
Niin nytkin. He huomasivat että toinen toistansa syyttäminen ei heitä pelasta. Aivan kuin sopimuksesta johtuivat he silloin muun puutteessa koettamaan, eikö voisi syytä vierittää itsensä Pikun hartioille. Sitä he nyt syyttelivät jo koko tapahtumasta. Sen ympärille polvilleen kokoontuneina nuhtelivat he sitä. Lilli torui suu miltei itkussa:
"Mitäs sinä löit, Pikku, lusikalla… ja viskasit velliä silmille… ja teit ihan kaikkia."
"Ja sitte vielä rupesit velliin istumaan! Hyi, Pikku!" varotteli Siviä, sormellansakin jo viiputellen ja itkuansa hilliten. Poika vain itkeä jurasi vadissansa. Taas hätäytyivät tytöt, Ruusu jo uhkaili, omaa asiaansa siten Pikun syyksi siirtäen, uhkaili ikään kuin muka säälitellen:
"Kunhan nyt, Pikku, äiti tulee… Ja isä kun ottaa vitsan, niin sitte,
Pikku!"
"Ö-ööööö!" vetää jurasi poika, joka ei ymmärtänyt mitään, ei tajunnut muuta kuin sen että hänellä ei ole siinä hyvä istua. Lilli jatkoi nyt jo tyynemmin, kuin muka olisi Pikun kohtaloa surkutellut:
"Ja vaikka Poju näkee… Ja sitte kun Poju sanoo isälle ja äidille, niin… Mitäs sinä rupesit velliin istumaan!" käänsi hän selittelyksi ja Siviä yhtyi jo hurskaana, nuhdellen:
"Hyi, Pikku!… Jos herra näkee ja pudottaa ison kiven."
Ja miten olikaan, niin leimahti Pojun nimen kuullessa tyttöjen päähän uusi, pelastava ajatus. Jos näet Poju todellakin kielisi Pikun päälle, niin kentiespä uskoisivat vanhemmat ja he olisivat pelastetut. Ruusu jo ehdottikin, äkkiä huudahtaen:
"Tytöt… Minäpä tiedän!… Käsketään Pojun tulla katsomaan… Ja sitte kun Poju sanoo, niin… Mitäs sinä, Pikku, istut!" käänsi hänkin toki vielä, kuin tekoansa Pikun edessä puolustaaksensa. Toiset olivat oitis valmiit. Jo huusi Lilli Pojulle:
"Poju hoi!… Tule, Poju, katso, kun Pikku rupesi istumaan vellissä!"
"Poju!… Pikku istuu vellissä", yhtyi Siviä avuksi huutamaan ja kun
Poju ei vastannut, kiirehti jo Ruusu:
"Tule, Poju, katso kun Pikku istuu… ja sitte sano isälle, jotta se istui itse velliin!"
* * * * *
Alussa he oikeastaan eivät älynneet vapauttaa Pikkua kiusallisesta asemastaan. Nyt taas, kun he tarvitsivat Pojua vierasmieheksi, toteamaan Pikun pahanteon, eivät olisikaan häntä sillä vapauttaneet ennenkun asia olisi todettu. Kiihkeästi huutelivat he nyt Pojua todistajaksi ja tämä kuulikin huudon ja lähestyi ajaa porhaltaen täyttä ravia, löi keppihevostansa ja komenteli sitä ankarin sanoin. Kun hän jo lähestyi onnettomuuspaikkaa, selittivät tytöt hänelle jo kaukaa, kuin yhdestä suusta puhuen, yhtenä rähinänä, josta erotti:
"Poju hoi!… Katso kun Pikku… Kun Pikku velliin… Katso kun velliin… Sano äidille Poju."
Semmoista sekavaa kehottelua oli selitys. Siinä oli avunpyyntöä ja väärää kantelua. Poju ei sitä kuunnellut. Hän ajoi taloa kohti mistään välittämättä. Äidin ääni tuntui taas lähenevän. Tyttöjen asia oli täpärällä, ja ei ihme, jos itku tahtoi vain pyrkiä nousemaan kurkkuun.
Ja miten läheiselle ystävälle tuntui nyt hädän hetkellä Poju! Eivät he muistaneet sen ennen tekemiä ilkeyksiä, eivät mitään pahaa. He odottivat hänen tuloansa kuin pelastajan tuloa, selittivät ja rähisivät, ja äiti oli todellakin jo sille suunnalle tulossa.
Mutta omaksi onnettomuudeksensa oli Poju nyt entistä hurjemmalla päällä. Hän ajoi suoraan tyttöjoukkoon ja rupesi mellastamaan kuin metsäihminen, umpikuljuun kuin sokeana. Siinä hätäillessänsä retuutti Lilli häntä jo tukasta ja koki siten saada hänet järkiinsä. Mutta turhaan. Poika ei ollut mistään tietävinäänkään, vaan mylvi ja telmi kuten itsepäinen härkä tekee joskus innoissansa. Tytöt väistelivät, pakenivat ja kirkuivat. Kaikki turhaa. Poju koki vain ajaa päälle.
Vihdoin sattui hän toki lankeamaan. Mutta ei sekään vahinko saanut häntä talttumaan. Hän vain silloin hylkäsi keppihevosensa, kuvitteli olevansa mörkö ja syöksyi puskemaan tyttöjä. Joskus hän ryömi aivan nelinryömin, joskus hyökkäili puolikumarassa, pää puskuun varustettuna, syöksyi milloin mitäkin tyttöä kohti ja mörisi:
"Mööö… Mö-ööö!… Mö-öööö!"
"Tuoltako sen juukelin ääni mörisee!" kuului jo äidin uhmaavan hyvittelevä ääni. Tyttöjen suupieleen pakkautui jo itkun väreitä. Lilli alkoi jo hädissään komennella:
"Poju… Poju hoi!"
"Mö-öööö!" murahti Poju entistä kovemmin. Tytöt hätäytyivät lopullisesti, hermostuivat, alkoivat itkeä. Poju huomasi nyt Pikun. Oitis syöksyi hän puskemaan isoa tyynyläjää, joka oli Pikun ja vellivadin alla. Hän peräytyi vuoroon, vuoroon hyökkäsi, puski ja mörisi. Pikku yltyi itkemään aivan huutamalla. Äiti kiirehti jo paikalle rientämällä. Tytöt ryhtyivät jo aivan vaistomaisesti viskomaan Pojua hiekalla, ikään kuin torjuaksensa hänet pois Pikun ja tyynyn kimpusta. Itkusuin huusivat he sitä tehdessänsä sekaisin:
"Poju… Poju hoi… Mene pois… Kunhan äiti tulee!"
Mutta Poju oli kaikelle kuuro. Äiti ilmestyi jo näkyviin. Se huomasi oitis asian ja läksi ehättämään hätään. Rientäessään huusi se jo uhkaavasti:
"Poju pakana!… Etkö sinä heitä sitä lasta… Poju hoi!" ärjäsi hän ja pani juoksuksi.
Mutta Poju ei edes kuullutkaan. Hän mylvi ja puski umpimähkään. Tytöt hiekoittivat häntä kuin sodassa, toki kaukana pysytellen, sieltä aina kourallisen heittäen… Äiti oli jo paikalle päästä, siunaili ja voivotteli.
Ja juuri kun äiti syöksyi onnettomuuspaikalle, osui Poju taas saamaan keppihevosensa käsiinsä, heitti puskemisen, nousi ja alkoi kepillänsä huitoa ylt'ympäri minkä ehti, umpimähkään, uhkaavasti. Huitoessansa hän vain sadatteli kuin itseksensä raivoaja:
"Ja sitte kun minä… kun minä tuolla hevosella… Ja kun minä sitte…"
Hän aivan hypähti viime kertaa huitaistessansa. Huitaisu osui avuksi rientävään äitiin. Tämä tarttui Pojun tukkapäähän ja pyöräytti häntä kerran. Poju kauhistui, eikä kyennyt aluksi parkaisemaankaan, niin odottamaton oli hänelle tukkapölly, niin hämmästyi hän sen saannista. Silmät pyöreinä katseli hän ympärillensä kuin olisi pilvistä pudonnut ja sen johdosta ällistynyt.
Ja vasta nyt huomasi äiti nuorimman lapsensa omituisen aseman. Hän aivan kauhistui sen tilaa ja siivoa. Ja kun hän juur'ikään oli tavannut Pojun semmoista elämää pitämästä, kun hänelle oli ennestäänkin sen raju luonto hyvin tuttu ja hän sen lisäksi oli nähnyt tyttöjen hiekkaa viskellen torjuvan sitä pois Pikun kimpusta, iski häneen oitis se usko että Poju on muka tehnyt kaiken, istuttanut lapsen vellivatiin, tahrannut tyynyt ja tehnyt muut ilkeydet. Kuin kauhistunut alkoi hän sadatella:
"No hyvä isä tokiinsa sinua, Pojun pahahenki, en muuta sano!… Kun tuollaiseen siivoon panet lapset… sinä senkin kakara!"
Kiireesti sieppasi hän Pikun syliinsä ja siivoili siitä enimpiä. Tytöt olivat kuin mykistyneet ja odottivat pelokkaina, epätoivoisina. Äiti vannoi Pojuansa uhkaillen:
"Mutta näytän minä sinulle, jurtikka, vieläkö panet lapsen vellivatiin!"
Ja hän lähestyi jo Pojua, joka ei ymmärtänyt mitään koko asiasta, hölmisteli kuin tuuliaispään pyörteeseen joutunut, eikä siis tiennyt paetakaan. Tytöille oli noussut itku kurkkuun aivan vaistomaisesti. Hekin olivat kuin jonkun pyörteen käsissä, eivätkä jaksaneet selvästi tajuta asian menoa.
Ja silloin sai äiti Pojun käsiinsä. Hän antoi sille aluksi pari pääkakkaraa, sitten jonkun uuden tukkapöllyn. Nyt tajusi jo Poju että asia koskee häntä, ja alkoi huuto. Mutta äiti antoi hänelle aimo muksun takapuoleen ja sadatteli:
"Vai vielä siinä huudat ja parut, pallukka!… Kun ensin ryvetät lapsen tuommoiseksi… Paikalla siitä kotiin, niin annan minä sinulle siellä!" lopetti hän ankarana ja sysäsi pullean, täyttä voimaa parkuvan pojan menemään kotia kohti. Tytöt itkivät nyt jo Pojunkin surkeutta säälitellen. Suurimpana itkun syynä oli kumminkin pelko omasta kohtalosta.
Mutta lempeämpänä kääntyi äiti heihin ja rauhotteli:
"Lapsi raukat!… Ei pidä itkeä!… Eihän äiti lyö hyviä tyttöjä, jotka eivät tee Pikullekaan koskaan pahaa!"
Hän pyyhki oman tyttönsä Lillin nenän esiliinallansa, lohdutteli, kuivasi sen kyyneleiset silmät ja kehui likainen Pikku sylissä:
"Kas niin!… Lilli on aina äidin hyvä tyttö!… Se ei ole milloinkaan niinkuin paha Poju… Kas niin, äidin kulta-sirkku!"
Tytöt rauhottuivat. Äiti järjesteli tyynyjä, käski tyttöjen kantaa ne tupaan ja lähti itse pesemään Pikkua ja antamaan Pojulle lisää kuritusta.
* * * * *
Oli jo iltapäivä. Äskeinen lasten myrsky oli jo ohi mennyt. Pikku seisoksia horjatteli iloisempana kuin koskaan ennen. Äiti oli kurittanut Pojua, unohtanut jo tapauksen, ja pakottanut Pojun syömään ison vadillisen velliä. Se vellin syöminen se olikin ollut Pojusta vitsaakin vaikeampi rangaistus, varsinkin kun äiti vielä siinä syödessä kehui sen olevan samaa velliä, jossa Pikku istui.
Niinpä kuluikin hyvä tovi päivästä, ennen kun Poju sai entisen mielentilansa. Rangaistuksensa kärsittyänsä hän murjotteli, ähki, pyyhki silmänsä, eikä kärsinyt ketään. Keppihevosensakin hän viskasi kaivoon ja ryhtyi sitte kivittämään kukkoa. Kukko huusi ja kotkotti. Pojun luontoa se vain nosti. Hän lähti palikka kädessä ajamaan kukkoa takaa ja kun se lennähti matalan kodan katolle, työntyi hän aitan sillan alle etsimään kananpesää, särkeäksensä sen ja siten kostaaksensa äskeisen vahinkonsa koko maailmalle.
Tämä Pojun kova kohtalo koski tyttöihin kovasti. He kokivat häntä lohdutella jos jollakin, vaistomaisesti tosin äidiltä salaa ja arkaillen, tuntien jotain omantunnon soimausten tapaista. Se tunne lisääntyi vielä sen johdosta että Poju oli heille ynseä, ei huolinut heidän hyvittelyistänsä.
Niin oli heidän asemansa tullut ikäänkuin hieman vaikeaksi. Ilo ja leikit eivät tahtoneet sujua. Kerran he jo yrittivät juosta leskeä, mutta ei sekään maistunut. Leikki taukosi kuin itsestänsä. Äänettä piirsivät he kuviot hiekkaan, kukin omansa, ja ryhtyivät yhdellä jalalla hyppien ajamaan varpaallansa kuka astian kappaletta, kuka kiveä kuviosta kuvioon. Se oli äänetöntä yksinäistä huvia. Ei ketään huvittanut nyt toisten seura.
Mutta pian tuli apu, joka muutti mielet ennallensa. Nytkin toi sen avun samainen, aina meluava ja huoleton ja iloinen Poju. Se oli unohtanut jo äskeiset vastoinkäymisensä, löysi nyt pitkän seipään ja otti sen keppihevoseksensa. Täyttä voimaa, silmät aivan napillaan päässä ajaa karautti hän seiväs jalkojen välissä tyttöjen kuvioiden halki ja suoraan tyttöjä kohti. Seipään pää tavotti pitkänä hänen edessänsä ja yht'äkkiä tökkäsi se Ruusua selkään.
Ja se tökkäys se muutti mielet ennallensa kuin joku onnen isku. Tytöistä tuntu kuin olisi Poju heiltä sillä tökkäyksellä äskeisen velkansa perinyt. Omatunto keveni oitis. Ruusu älähti. Toiset tytöt ryhtyivät soimaamaan Pojua ja Lilli uhkasi jo aivan tosissaan:
"Kuule sinä Poju!… Kunhan minä äidille sanon… ja kunhan äiti panee sinut silloin syömään toisen vadillisen velliä!"