o. s. Tersmeden.
Kun Ann Margret Holmgrén Ruotsissa helmik. 17 p. 1910 täytti 60 vuotta, toimittivat hänen ystävänsä erityisen juhlajulkaisun hänen kunniakseen, johon Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen naiset olivat antaneet avustuksia. Niissä he käsittelivät sekä hänen julkista työtään että hänen merkitystään ystävänä, perheenäitinä ja kodin haltijattarena.
Ei kukaan kuitenkaan kirjoittanut hänestä niin herttaisesti kuin Selma Lagerlöf. Hän kertoi siinä miten Ruotsin naisasialiike rva Adlersparren kuoltua oli joutunut orvoksi ja turvattomaksi, miten näytti siltä kuin koko kylvö olisi jäänyt hoidotta ja hunningoille. Mutta sitten tuli tähän laiminlyötyyn kasvitarhaan ystävällinen, pieni nainen ruiskukannuineen ja haravoineen ja rupesi ahkerasti toimimaan. Hän kasteli kuivuneita taimia, hän sitoi katkenneita oksia, hän haravoi ja puhdisti. ”Mitähän hyötyä siitä on”, arvelivat ne, jotka olivat odottaneet jotakin oikein suurta ja mahtavaa, sellaista työntekijää, joka olisi tullut kuin tuulispää ja hämmästyttänyt koko maailmaa. Mutta pian näyttäytyi, että tämä uutterasti, mutta hiljaisuudessa työskentelevä nainen sai kasvitarhan aivan uuteen kuntoon; se rupesi jälleen kukoistamaan ja sen alue laajeni vuosi vuodelta.
| Ann Margret Holmgrén. |
Tämä runollinen pieni kuvaus antaa erinomaisen selvän käsityksen Ann Margret Holmgrénin personallisuudesta ja toimintatavasta. Juuri sellainen hän on. Hillitty, hiljainen ja vaatimaton, mutta mihin hän tulee, sinne hän jäljen jättää, siellä rupeaa kasvamaan ja kukoistamaan, siellä ilma puhdistuu ja kirkastuu.
Tapasin Ann Margret Holmgrénin ensi kerran v. 1902 eräässä kokouksessa Norjassa ja ihan hämmästyin sen johdosta, että hän oli niin vapaa kaikesta suurruotsalaisuudesta, ja että kaikissa hänen sanoissaan oli sellainen lämmin, inhimillinen sävy.
Hän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten äänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia ja epäkiitollisimpia tehtäviä. – Alaltaan niin suuressa maassa kuin Ruotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret ei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein kaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei esitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako vastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes senverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.
Onneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä ajoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut Upsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin opiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei hänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän opettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka nimen hän oli kuullut.
Monta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti. He nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran harrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu tahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään peloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti tapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta esitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti huoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut ensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras tulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori kokematon agitaattori ja rienaaja.
Ann Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti myöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin kirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei aivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi sopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi ruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja sitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli luonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena tyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi, ettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä ”seisovasta illallispöydästä”.
Mutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi rohkaista mielensä, että antautui oikein ”ammattipuhujaksi”. Mikähän siihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa, hänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja päästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat suuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli yleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia ymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään. Paljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin saisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.
Erääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m. toivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään ehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:
1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä myöskin tupakan.
2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja opetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten – myöskin tietysti yleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten – mutta sen sijaan turhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen, joista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.
3 Enemmän itse asioista kuin muodoista kiinnipitäminen.
4 Inhimillisimpiä lakeja, varsinkin niiden lakien uusiminen, jotka koskevat sekä avioliitossa, että sen ulkopuolella olevia naisia, lasten suojelusta ja turvaa j. n. e.
5 Inhimillisiä olosuhteita ruumiillista työtä tekeville.
6 Enemmän velvollisuuden tunnetta siveellisessä suhteessa.
7 Rauhanaatteen ja sovinto-oikeuskysymyksen nopeampi kehitys.
Tässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus hyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan sellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo esitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut esitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla – eihän niillä koskaan ole sellaiseen rahoja – vaan kaikki mitä hän teki, teki hän omalla kustannuksellaan.
Eikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén liikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen personallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet voittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten äänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin vähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.
Mutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle kuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei milloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.
| Ann Margret Holmgrén. |
Kun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin Tukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen poskillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä sillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi julistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta keskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan silmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan ystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän sanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui vapaammalle, inhimillisemmälle kannalle – jopa puolustikin norjalaisten menettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs hänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton tulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.
”Jos joku muu olisi sen sanonut”, valitti Ann Margret, ”ei se olisi minuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja kuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin minua olisi pistetty parsinneulalla.”
Me puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun ihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot pääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä ihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.
Mutta tätä kaikkea on Ann Margretella. Ei hän koskaan voisi siten loukata toista, ei lausua puolueellista arvostelua, eikä umpimähkäistä tuomiota. Hän kuuntelee ja harkitsee, hän punnitsee syitä ja vastasyitä ja omistaa itselleen sen mikä hänestä on inhimillisintä ja oikeinta. Siksi nuoriso niin mainiosti viihtyykin hänen seurassaan ja niin mielellään menee hänen luokseen neuvoja ja selvyyttä saamaan elämän pulmallisissa kysymyksissä. Paitsi että hän on lukuisien lastenlasten kaikkein ihanteellisin ”mummu”, on hän niin monen nuoren ihmisen, olivat ne sitten miehiä tai naisia, ”rippiäiti” ja lohduttaja.
| Ann Margret Holmgrénin hyvät ystävät: Caroline ja Björnstjerne Björnson. |
Ann Margret Holmgrén on, kuten hänen hyvä ystävänsä Björnstjerne Björnson vuosikymmeniä sitten sanoi, tehty tavattoman lujasta, mutta samassa hienosyisestä aineksesta, hänellä on yhtaikaa monen voimallisen miehen tarmo ja hienon, todellisen naisen alttius ja uskollisuus.
Uskollisesti ja väsymättömästi hän yhtenään vieläkin työskentelee ihanteittensa toteuttamiseksi. Hiuksiin on tosin tullut lunta, voimat pettävät välistä, mutta mieli on nuori ja valpas. Kun Ruotsin naiset toissa kesänä saivat äänioikeutensa, kirjoitti hän senjohdosta: ”Minä ojennan käteni taivasta kohti ja lähetän sinne palavimmat toiveeni, että naiset ymmärtäisivät ja pitäisivät velvollisuutenaan tuoda enemmän puhtautta ja hyvyyttä, rauhallisuutta ja sovinnollisuutta julkiseen elämään. Ja sitten minä myöskin toivon, etteivät he lankea kiusaukseen astua miesten jälkiä, vaan että heillä on rohkeutta ja viisautta seurata omaa henkeään, vaikkakin se johtaisi heitä raivaamattomille teille”.
Luoda naisille oma kokoomus on hänen viimeisiä toimenpiteitään. Hän kirjoitti tästä hiljattain minulle seuraavin sanoin: ”Koetan perustaa tänne naisten kansalaisliiton ilman puolueväriä. Pidän sellaisen naisten kehitykselle hyvin tärkeänä. Kokoomusta tarvitaan”.
Ann Margret Holmgrén kuuluu myöskin Ruotsin kaikkein lämpimimpiin rauhanystäviin. Hän kerrassaan isoo ja janoo sitä aikaa, jolloin kansainvälisiä selkkauksia ei enää ratkaista ”miekan mittelyllä”, vaan sovinto-oikeuksien avulla. Hän tuntee kaikki Europan rauhanystävät ja sai kerran lausua heidät tervetulleiksi omassakin maassaan. Se tapahtui 1910, jolloin Ruotsissa oli kansainvälinen rauhankongressi. Samassa tilaisuudessa oli naisillakin oma, suuri iltakokouksensa, jonka Ann Margret Holmgrén avasi ja ihastutti kaikkia vieraita kielitaidollaan. Hän aloitti ranskankielellä, joka oli julistettu kongressin pääkieleksi, jatkoi sitten saksaksi ja lausui surunsa senjohdosta, ettei Bertha v. Suttner ollut voinut saapua, tervehti englanninkielellä Albionin tyttäriä, sointuvalla italiankielellä Italiasta saapuneita sisariaan ja lopuksi ruotsinkielellä pohjoismaiden naisia.
Sellaiset henkilöt kuin Ann Margret Holmgrén eivät ole ainoastaan mitä tärkeimpiä sivistyselämän luojia ja kannattajia omassa maassaan, vaan vieläpä he sen mainetta ulospäinkin suuresti lisäävät ja opettavat vain oman olemassaolonsa kautta vierastakin kunnioittamaan maata ja kansaa, jonka keskuudesta sellaisia jaloja, tasapuolisia, laajakatseisia naisia on noussut.
[BERTHA v. SUTTNER.]
Bertha v. Suttner oli muutamassa vuodessa ”Aseet pois” nimisen romaaninsa kautta saavuttanut maailmanmaineen, mutta personallisesti ihmiset tiesivät hänestä hyvin vähän, siihen määrin vähän, että kun minä Wienissä ollessani mielelläni olisin tahtonut mennä häntä tapaamaan, oli miltei mahdoton saada selville missä hän asui. Kun toiset arvelivat hänen asuvan Wienissä, tiesivät toiset, että hän oli Unkarissa.
Viimein käännyin hänen kustantajansa puoleen ja tältä sain jo hiukan varmemmat tiedot. ”Vapaaherratar v. Suttner”, julisti hän hyvin juhlallisesti, ”asuu omistamassaan Harmansdorffin linnassa tunnin matkan päässä Wienistä, mutta hänellä on oma kortteerinsa pääkaupungissa.” Ja sitten hän mainitsi kadun ja numeron. Saatuani tämän osoitteen, riensin heti sinne ja löysinkin tuon kaivatun nimen v. Suttner ovella, mutta – kirjailijan asunto se nyt kuitenkaan ei ollut, vaan erään hänen sukulaisensa. Mutta tämä tiesi jo sentään hiukan enemmän kuin muut, hän nimittäin tiesi kertoa, että Bertha v. Suttner juuri sillä hetkellä oli Wienissä ja asui tapansa mukaan hotellissa ”am Grabenin” varrella. Taas seurasi uusi etsiminen, mutta perille tultuani sain kuulla, että hän vähää ennen oli mennyt ulos ja oli tavattavana vasta seuraavana aamuna. Oli nimittäin jo ehtinyt tulla ilta kaiken tämän kuulustelemisen ja etsimisen kestäessä.
Seuraavana aamuna olin hotellissa ja seisoin viimeinkin etsimäni edessä. Ei – en sentään sittenkään heti, sillä ovenvartija oli erehtynyt ja luuli minun kysyneeni parooni Suttneria ja niin tulin ensin tavanneeksi Bertha v. Suttnerin puolison. Hänestä en ole säilyttänyt mitään muuta muistoa, kuin että hän oli kookas, keski-ikäinen herrasmies, joka pikemmin näytti puolisoaan vanhemmalta kuin nuoremmalta, vaikka hän itse teossa oli häntä seitsemän vuotta nuorempi.
Mutta Bertha v. Suttner näyttikin harvinaisen nuorelta. Se oli ihan ensi vaikutelmani hänestä. Tiesin että hän pari vuotta aikaisemmin oli täyttänyt 50 vuotta, ja ollut suurien juhlallisuuksien esineenä ja siksi odotin tapaavani vanhanpuoleisen rouvan, jonka ulkomuodossa olisi ”jätteitä entisestä kauneudesta” kuten hän kertoo sankarittarestaan ”Aseet pois” nimisessä romaanissaan, sillä kuten moni muukin, kuvittelin minäkin, että hän itse olisi tuon teoksen päähenkilö. Mutta Bertha v. Suttnerissa ei vielä ollut vanhuuden merkkiäkään. Hipiä oli hieno, tukka ruskea ja piirteet olivat vain vuosien kuluessa saaneet enemmän henkevyyttä ja syvyyttä. Varsinkin olivat silmät sametinpehmeine loistoineen ja vaihtelevine ilmeineen hyvin huomiota herättävät.
| Bertha v. Suttner. |
Ja mitä hänen ulkonaiseen käytökseensä tulee, oli se niin hiottu ja hieno, kuin olisi hän koko elämänsä liikkunut hovipiireissä, missä muotoihin pannaan mitä suurinta painoa. Joka liike ja joka käänne oli täynnä pehmeyttä ja sulavuutta, kohteliaisuutta ja arvokkuutta, joka tietysti oli suureksi eduksi hänen ajamalleen asialle. Kaikkein hienoimmat ja vaativimmatkin valtiomiehet ja diplomaatit olivat ihankuin pakoitetut kuulemaan naista, joka jo ulkonaisesti kaikin puolin oli heidän vertaisensa, joka esiintymisensä puolesta täytti kaikkein ankarimmatkin vaatimukset.
Ei kukaan ensi näkemältä olisi voinut aavistaa, että henkilö, joka näytti niin lempeältä ja hillityltä, olisi ollut niin uudenaikainen ja radikaali, että hän olisi ottanut vastustaakseen koko sitä maailmaa ja katsantokantaa, jonka keskuudessa hän oli kasvanut ja liikkunut. Sillä Bertha v. Suttner oli kotoisin upseeripiireistä, siellä hän oli syntynyt ja kasvatettu, sieltä hän oli ensi vaikutelmansa saanut ja siksi hän myöskin niin mainiosti kykeni kuvaamaan sen katsantokantaa ja siellä vallitsevia ennakkoluuloja.
Tietysti minä, kuten kaikki muutkin muukalaiset, jotka tunkeusivat Bertha v. Suttnerin puheille, aloitin sillä, että kiitin häntä hänen kirjastaan ja siitä, että hän oli ottanut ajaakseen aikakautemme suurinta tärkeintä asiaa. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä kuullessaan, että ”Aseet pois” oli voittanut meillä paljon ystäviä ja kun minä mainitsin, että siitä oli muodostettu mukailu nuorisoakin varten n. k. nuorisopainos, niin hänen kauniit silmänsä säteilivät. Niin oivallisena hän sitä piti, että rupesi suunnittelemaan saksankielistäkin nuorisopainosta.
Bertha v. Suttner oli niin paljon liikkunut tällä alalla, että hän tiesi paremmin kuin ehkä kukaan muu miten syvät juuret sotaisella katsantokannalla oli, miten se oli päässyt läpitunkemaan koko meidän julkisen ja yksityisen elämämme, oli sitten kysymys kirkosta, koulusta, sanomalehdistöstä ja hallituksesta tai seuraelämästä. Ja siksi hän myöskin käsitti, että mielipiteen muuttaminen oli ensi tehtävä, johon taas ei ollut muuta keinoa kuin puhuttu ja kirjoitettu sana. Rauhanliikkeen päämääränä oli siis aluksi luoda yleinen mielipide kansainvälisen oikeusjärjestelmän hyväksi nykyisen sotatilan sijaan, eikä aseista riisuminen. Se oli vasta seuraava askel. Ei keskiajan ritarien ja linnanherrojen taistelutkaan loppuneet siten, että he täyttivät linnojaan ympäröivät vallihaudat ja ottivat pois nostosiltansa, vaan ne kävivät tarpeettomiksi samassa määrin kuin maan hallitsijat tulivat niin voimakkaiksi, että he saattoivat tehdä lopun näistä yksityisten meteleistä. Niinikään tulee eri valtioiden liitto rauhan ylläpitämiseksi aiheuttamaan aseista riisumisen.
Ajatus että Bertha v. Suttner oli teoksessaan ”Aseet pois” esittänyt omia kokemuksiaan, ei jättänyt minua rauhaan ja siksi minä kysyin oliko hän itse kaiken sen kauhun kokenut, joka siellä oli kuvattuna. – ”Juuri saman kysymyksen ovat kaikki muutkin tehneet”, hymyili hän, ”ja niin minulla yhä uudestaan on ollut syytä vakuuttaa, etten ole kuvannut siinä omaa elämääni, ja ettei puolisoni kuulu sotilassäätyyn.”
Mutta muuten hän ei kertonut itsestään niin mitään, eikä minulla ollut rohkeutta kysyä, sillä tunsin muutenkin, että olin tullut varsin sopimattomaan aikaan, juuri vähää ennenkuin hänen piti matkustaa maatilalleen. Siellä hänet olisi pitänytkin nähdä linnanhaltijattarena, omassa ympäristössään, eikä aamukunnossa olevassa hotellihuoneessa.
Tämän pikaisen käynnin seuraus oli kuitenkin, että minä koitin saada elämäkerrallisia tietoja Bertha v. Suttnerista ja löysinkin aina sieltä ja täältä jonkun pienen piirteen ja häntä koskevan kuvauksen. Niistä kävi ilmi, että hän oli syntynyt Pragissa v. 1843, missä hänen isänsä oli sotamarsalkka kreivi Kinsky, jonka perhe kuului Itävallan kaikkein vanhimpiin. Äidin sukutaulu ei ulottunut niin pitkälle, mutta siihen kuului sensijaan kirjallisia suuruuksia, sellaisia kuin esim. Theodor Körner.
Sen ajan nuorille tytöille annettiin varsin pintapuolinen koulusivistys, mutta nuori Bertha kreivitär oli huvitettu lukemisesta ja hankki siten itselleen omin päin hyvinkin laajat tiedot. Muun muassa hän sanoi saaneensa paljon vaikutelmia Ludvig Büchnerin ”Kraft und Stoft” nimisestä teoksesta. Vaikuttiko häneen nämä uudet ajatukset tai oliko elämä hänestä kodissa muuten ahdistavaa – pääasia oli, että hän lähti kotoaan vieraisiin ja rupesi m. m. kotiopettajattareksi parooni Suttnerin perheeseen. Siellä hän talon nuoressa pojassa löysi sukulaissielun, jonka kanssa hänellä oli paljon yhteistä. Tuttavuus kehittyi rakkaudeksi, mutta kun parooni Suttnerin vanhemmat vastustivat nuorten avioliittoa, ottivat he kohtalonsa omiin käsiinsä, antoivat vihkiä itsensä 1876 ja muuttivat Kaukaasiaan, missä olivat lähes kymmenen vuotta.
Ei kummallakaan ollut mitään kotoa saatuja myötäjäisiä, ja niin he olivat pakoitetut kaikki itse hankkimaan ja jokapäiväisen leipänsä ansaitsemaan. Nuori aviovaimo antoi soittotunteja ja ranskantunteja sekä rupesi kirjoittamaan. Hänen puolisonsa kirjoitti myöskin, ja heidän pienessä kodissaan oli kirjoituspöytä kaikkein suurin huonekalu, jonka ääressä molemmat istuivat vastatusten tehden työtä, sutten talvi-iltoina ulkona ulvoessa ja teekeittiön nurkassa iloisesti poristessa.
Bertha v. Suttnerin aikaisimmat teokset eivät herättäneet mitään erityistä huomiota, vaikka niitä jo ehti kokoontua koko joukko kuten esim. ”Inventarium einer Seele” 1882, ”Ein Manuskript” 1885, ”High life” 1886, ”Schriftsteller-Roman” 1888 y. m. Vasta ”Aseet pois”, joka ilmestyi 1889, hänen maineensa perusti. Kerrotaan, että kustantaja pudisti päätään luettuaan sen käsikirjoituksen. Sellainen teos ei hänestä mitenkään menisi Itävallassa, joka alusta loppuun oli militaristinen maa ja jossa upseerisääty näytteli ensi osaa. Mutta tämän teoksen kävi juuri kuin Harriet Beecher Stowen ”Tuomo sedän tuvan”, jonka suhteen kustantaja aikoinaan myöskin oli epäröivällä kannalla. Siitä tuli uranuurtaja, vankka lumiaura, joka avasi tien kaikille niille, jotka siihen asti vain pieniä, yksinäisiä polkuja olivat astuneet, siitä tuli välinpitämättömien herättäjä, epäröivien rohkaisija, laimeiden lämmittäjä, lämpimien tosi toimiin ja työhön innostuttaja. Paitsi että se saksankielisenä levisi kaikkialle, missä saksan kieltä yleensä ymmärretään, ja että sitä ilmestyi painos toisensa jälkeen, – 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen oli niiden luku jo 40 – niin se käännettynä eri sivistyskielille on vaeltanut ympäri maailman. Mikä on ollut syynä sen suureen leviämiseen ja siihen huomioon, jonka se on herättänyt. Kaikki, – yksin Bertha v. Suttnerin lämpimimmät ihailijat, myöntävät, ettei se sisällä mitään uutta, jota ei ennen olisi kuultu. Olivathan maailman suurimmat henget ja opettajat aina Kristuksesta ja Buddhasta alkaen puhuneet sotaa vastaan, ja onhan monen myöhemmän rauhanapostolin nimi, kuten esim. Kantin, Herderin, Benthamin, Channingin, Tolstoin y. m. hyvinkin tunnettu. Mutta tapa, millä he ovat puhuneet tästä suuresta kysymyksestä, on kuitenkin ollut enemmän taikka vähemmän tieteellinen, eikä se niinmuodoin ole tunkeutunut suurien joukkojen keskuuteen, pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle ja puhunut heidän tunteilleen. Siinä on B. v. S:n teoksen suuri valtti, että hän on ottanut kuvatakseen eläviä ihmisiä ja osoittanut miten sota hävittää heidän onnensa, katkaisee kaikki siteet, sirottelee heidät ympäri maailmaa, nostaa pinnalle kaikki mitä ihmisessä on alhaisinta ja huonoa, antaa sijaa omanvoiton pyynnölle, vihalle, valheelle, kostolle ja petokselle. Ja tätä tehdessään hän käyttää kaikkia keinoja; hän on välistä loogillinen ja terävä, välistä pureva ja ivallinen, välistä kaunopuhelias ja tunteellinen. Siinä on paljonkin vaihtelua ja loppusävel on kuitenkin aina sama: sota on ihmiskunnan suurin häpeä ja rikos, se tuottaa yhtä paljon onnettomuutta voittajalle kuin voitetulle, eikä se suinkaan tule kuin varas yöllä vasten ihmisten tahtoa ja toimintaa, kuten tulivuoren purkaukset, maanjärinät ja vedentulvat, vaan ihmiset ovat päinvastoin hyvinkin toimeliaat sen suhteen, alkaen sanomalehdistöstä, joka on luomassa sotaista intoa kansoihin, diplomaatteihin ja parlamentteihin asti.
Niinkuin ”Aseet pois” on Bertha v. Suttnerin tärkein romaani, on yleensä hänen kirjallisen tuotantonsa pysyväisin osa se, joka koskee sotaa. Aina vuodesta 1892 toukokuuhun 1914 kirjoitti hän ”Friedenswarte” nimiseen aikakauslehteen ”Randglossen zur Zeitgeschichte” (Reunamuistutuksia nykyajan historiaan) jotka Alfred H. Fried hänen kuolemansa jälkeen on koonnut ja ulosantanut erityisenä kaksiosaisena teoksena. Siinä on paljon siitä ennustettu, joka nyt on toteutunut, kuten B. v. S. monessa puheessaankin sen selvin sanoin osoitti. Kerrankin, kun hän kutsuttiin puhumaan Wienin kauppiasyhdistykseen, sanoi hän m. m.:
”Tulevaisuuden sota, ettekö näe sen lähenevän, tuon hirvittävän miljoonamurhan? Ettekö näe miten kokonaiset kansat ryntäävät toistensa kimppuun, ettekö näe miten he tulevat kuoloa syytävine murha-aseineen, jotka parissa tunnissa tuhoavat kokonaisia armeijoja. Ilmasta, veden alta, kaikkialta suhisee räjäyttäviä, pirullisia projektiileja. Ja vielä kauheampi kuin tämä hävitysukkonen, vielä raivoisampi kuin dynamiittiräjäykset on kidutettujen ja epätoivoisten valitushuudot ja hirveä ulvonta. Eikä ole toiveitakaan siitä, että se johtaisi voittoon ja rauhaan. Sillä tulevaisuuden sodalla ei ole loppua, eikä ratkaisua. Ei se ole kaksintaistelua, jolloin toinen vaipuu maahan ja toinen jää pystyyn, vaan se on kamppailua perikadon partaalla, jolloin molemmat, käyden toistensa kurkkuun, vajoavat syvyyteen.”
Vaikka B. v. S. ennen muuta on tunnettu uuden, kansainvälisen oikeusjärjestelmän esitaistelijaksi, ei hän suinkaan ummistanut silmiään muidenkaan ajan kysymysten suhteen. V. 1892 hän julkaisi ”Das Maschinenalter” nimisen teoksensa, missä hän antaa läpileikkauksen kaikista sen ajan ilmiöistä ja arvostelee niitä, varsinkin kaikkea mikä niissä on vanhojen ennakkoluulojen kahlehtimaa, kuluneen tavan noudattamista ja epävanhurskasta – hyvinkin ankarasti.
| Bertha v. Suttner. |
Muutamia vuosia myöhemmin tapasin B. v. S:n uudelleen, hyvinkin kohtalokkaana ajanjaksona. Haagin rauhankonferenssi oli juuri silloin tulossa ja Bertha v. Suttner kohdisti siihen paljonkin toiveita, samassa kun sanomalehdistö ja pilalehdet sitä ahkerammin koittivat tehdä sen naurunalaiseksi ja mitättömäksi. Varsinkin ne kävivät säälimättä niiden henkilöiden kimppuun, jotka sitä kannattivat. Bertha von Suttner oli niistä erityisesti kiitollinen pilkanaihe, eikä suinkaan Europassa siihen aikaan ollut pilalehteä, jossa rauhan Berthaa ei olisi kuvattu ja ivattu.
Eihän se ole kellekään hauskaa nähdä lempiaatteitaan polettavan lokaan ja irvistettävän, ja kaikesta päättäen oli tämä suurestikin loukannut B. v. S:a, sillä hän sanoi m. m.: ”Miksi ei kukaan tahdo tsaaria auttaa. Kaikki ovat vain vastustavalla kannalla?” Tämän hän tuli lausuneeksi sen johdosta, että minullakin oli pitkä tsaaria koskeva valitus-litania helmikuun manifestin johdosta.
Kaikesta näki, että B. v. S. piti tätä ensimäistä rauhankonferenssia hyvinkin tärkeänä. Mutta tietysti se sitten tuotti hänelle suurta pettymystä.
| Rakennus Haagissa, missä ensimäisen rauhankonferenssin neuvottelut pidettiin. |
Hän matkusti itse Haagiin täksi ajaksi ollaksensa tapahtumia lähellä, kävi tapaamassa ja puhuttelemassa eri maiden lähettiläitä ja erään tuttavani, siellä olleen pikku valtion edustajan, todistuksen mukaan, hän esiintyi niin mallikelpoisen hienosti ja tahdikkaasti, ettei ankarinkaan arvostelu löytänyt siinä mitään moittimisen sijaa. Mutta samassa hän piankin huomasi, että hallitukset olivat lähettäneet sinne vain enimmäkseen sellaisia ”vanhan koulun” diplomaatteja, jotka kaikin mokomin koittivat pitää tilannetta ennallaan ja, taitavasti sanansa asettaen, onnistuivat siinä erityisen hyvin. He olivat vielä sillä kannalla, että »miekkansa terotettuna ja ruutinsa kuivana pitämällä» edistää parhaiten rauhaa.
Kun valtiomiesten ja diplomaattien puolelta oli niin vähän odottamista, rupesi Bertha von Suttner yhä enemmän kiinnittämään toiveitaan organiseerattuun työväestöön ja naisiin. Ei niin, että hän luuli yksinomaan näidenkään ryhmien äänioikeuden riittävän maailmalle rauhaa hankkimaan, sillä olihan sielläpäinkin kyllä paljon sotainnostusta, kun siksi kävi ja niitä kieliä ruvettiin virittämään. Mutta hän arveli kuitenkin, että ne vaaliuurnilla ja parlamenteissa voisivat hiukan jäähdyttää, kun oli esim. kysymys sotaisiin tarkoituksiin myönnettävistä varoista.
”Kulttuurimaailma rientää itsemurhaa kohti” hän jo moniaita vuosia ennen maailmanpalon puhkeamista oli sanonut nähdessään yhä lisääntyvät varustukset, diplomaattien toimeenpanemat salaiset liitot, sanomalehdistön kiihoitustyön, joka lopulta kuin ruttotauti tarttuu kaikkiin, eikä suinkaan vähin nuorisoon ja tunneherkkiin naisiin.
Kun Saksan kansallismielisten naisosasto vähää ennen sodan alkua vietti juhlaa, esitettiin siellä rauhanaatetta ivaava näytelmäkappale, jossa osoitettiin miten hyväntahtoinen, saksalainen ”Mikkeli” rohkeasti vapautuu, oltuaan jo vähällä joutua erään maailmankansalaisen ja tämän ”Kosmopolinchen” nimisen tyttären sekä viekkaiden naapuriensa pauloihin. Juhlaa koskevassa sanomalehtiselostuksessa sanottiin m. m.: ”Kappaleen voimakkaat letkaukset osuivat myöskin tuohon väsymättömään, rauhaa huutavaan Bertha v. Suttneriin, joka esiintyi kappaleessa vetistelevänä emäntänä ”zum Völkerfrieden” nimisessä ravintolassa.” –
Ymmärtää millainen mieliala silloin oli Saksassa, kun tällainen puhe kulki täysipitoisesta ja tällaista pilaa tehtiin henkilöstä, joka kuitenkin oli hankkinut saksalaiselle nimelle niin paljon loistoa. Olihan B. v. S. jo 1905 vastaanottanut Nobelin rauhanpalkinnonkin.
Mutta varmaan saksankieltä puhuvat naiset nyt jo katselevat asiaa eri tavalla, jopa saksankieliset sanomalehdetkin.
Bertha von Suttnerin ei itse tarvinnut nähdä sitä kauhun aikaa, jonka tuloa hän niin varmasti oli ennustanut, sillä hän pääsi, kuten tunnettu, pois kuukautta ennen sodan puhkeamista. Silloin hän jo olikin ehtinyt antaa niin paljon, että siitä riittää monelle polvelle ja ne tulevat ihan varmaan useinkin hänen kaukonäköisyyttään ihmettelemään.
[3] Malvida v. Meysenbug kuoli Roomassa 86 vuoden vanhana 1903.]