III
Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä, kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.
Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.
— Etkö, Aili, tulisi minua säestämään? kuului vihdoin hänen äänensä.
— Voisit sinä mieluummin tulla minua auttamaan! vastasi Aili.
— Älä toki Eero raukkaa taas vaivaa, huudahti Emma rouva puutarhasta.
— Koko aamupäivän hän on ollut työssä.
— Niinhän me muutkin olemme. Kyllä hän nyt saa jaksaa, väitti Aili armottomasti.
Eero nousi ikkunalle ja otti Aililta hohtimet.
— Saan ilmoittaa, etten ensi kertaa ole tällaisessa työssä. Monet monituiset kerrat olen iltamia ja kuvaelmia varten naulannut kulisseja, monta monituista kertaa ripustanut seinille arpajaisvoittoja.
— No niin, siinä äiti kuulee!
— Mutta en minä nyt täällä Kaarilassa tahtoisi sinua rasittaa…!
Kun ikkuna oli saatu irti ja avattu, hyppäsi Eero, notkeana kuin apina, siitä puutarhaan.
— Tule perässä! sanoi hän Ailille ja hymyili häntä vastaan ruskeilla silmillään.
Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi — jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin maahan.
— Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. — Sano, sano Aili kulta!
Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät ummessa.
— Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen ja riuhtaisihe irti. — Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin vähitellen palatessa kasvoille, — emmekö yhdessä menisi lakaisemaan tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?
— Olkoon menneeksi!
— Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.
Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa. Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään. Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään rinnalle.
— Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.
Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle, pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.
— Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero… onko tämä rakkautta?
Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.
Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla maalinsa: hän rakastaa!
— Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.
— Olinko sitten niin kauan?
— Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne
Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?
— Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.
— Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?
— Vene… niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.
Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä tanssittaa.
— Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.
Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.
— Päästä minut, pyysi hän. — Auringon valo häikäisee.
— Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!
Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan. Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen hiljaisuuden sanoilla:
— Kerro Eero jotakin Helsingistä.
— Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.
Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei koskettivat hänen päätään:
— Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.
— — —
Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä: kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin, maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä, jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa poissa.
Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.
Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa, vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.
Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas, mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.
— Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija…
— Mutta hevonen on meidän Tuima.
— Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää…
— Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.
— Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.
Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin karsinassa.
— Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin jo etten sitä jättänyt asemalle.
— Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, — että toit tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.
— Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.
Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.
— Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!
Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!
— Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja tunnilla usein purskahtivat itkuun.
Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi, sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret, luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa. Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista. Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi. Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.
— Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa, tavoitellen hattua tyttärensä päästä, — olet leikannut hiuksesi! Voi, voi!
— Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja olivathan ne niin huonot…! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan…!
— No niin. Ehkä se oli hyvä.
Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti nauruun ja Pekka sanoi tyynesti:
— Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.
Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja kehoitti häntä syömään ja juomaan.
— Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät! jatkoi Maija. — Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta. Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin. Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle kravatin… Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten tiedäkään…!
— No annas kuulla!…
— Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen on ollut sinua ikävä… Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka käski antaa sinulle — ne ovat eväitteni joukossa… Voi äiti, kiitos voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni niellä…!
— Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne — eväspussiisi.
— Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä, tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.
— Paleliko sinua, lapseni?
— No ei paljon… Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen käärön…
— Jota ehkä olet säilyttänyt — kenkäsi varressa? lisäsi Eero.
— Ja se inhoittava neiti Sohvi Mantere käski sanoa, että jotkut häät olivat olleet, sanoi sinun kyllä siitä jo ymmärtävän…
— Hyvä on, ymmärrän kyllä! Pääsivätkö pojat luokalta?
— Pääsivät. Jussi sentään ehdoilla luonnontieteessä.
— No entä sinä itse? kysäisi Pekka.
— Tietysti. Ei toki viimeiselle luokalle jäädäkään. Todistukseni onkin täällä.
Hän juoksi sitä noutamaan. Omituisen hellä piirre kasvoillaan seurasi Emma rouva hänen liikkeitään. Se on sentään oma tytär, ajatteli Aili itsekseen. Hänelle, Ailille ei kukaan antanut sellaisia katseita. Eero oli hänestä tällä hetkellä kauempana kuin koskaan ennen; ainoa joka häntä myötätuntoisuudella näytti seuraavan, oli Pekka. Hän katsahti häneen tuontuostakin ikäänkuin anteeksi pyytäen. Aili pakotti hymyn huulilleen. Hänen poskensa hehkuivat.
— Ja johtajatar — tapansa mukaan —, sanoi Maija, — lähetti äidille terveisiä.
Juhlallisella uteliaisuudella otti Emma rouva todistuksen tyttärensä kädestä. Sitten hän ojensi sen Ailille. Eero kurkisti siihen hänen olkansa takaa.
— Eero ei saa katsoa! huusi Maija.
— Miksei? nauroi Eero ja vilkaisi tyttöön ruskeilla silmillään.
— Ei! Et saa! Koetapas!
— Maija lapseni! rauhoitti äiti. — Eihän tuo nyt niin huono ole, ettet sitä voisi näyttää.
— Niin, mutta hän taas alkaa kiusotella…!
Sekä Pekka että Eero seisoivat Ailin tuolin takana lukemassa Helena Maria Wahlfeltin päästötodistusta. Siinä oli enimmäkseen kahdeksia, voimistelussa kymmenen, kaunokirjoituksessa, käsitöissä ja laskennossa kuusi.
— Vai tällä sitä sitten aiotaan — ylioppilaaksi! virkkoi Eero hymyillen, käsissään murennellen piparkakkua.
— Eero! pääsi Aililta nuhdellen.
Mutta Maija oli tullut tulipunaiseksi. Hän karkasi istuimeltaan, hypähti Eeron eteen, riisti todistuksen hänen kädestään, tarttui hänen tukkaansa ja tukisti.
— Selkääsi tarvitsisit! sanoi hän. — Äiti, minä en kärsi tuota Eeroa.
Laita itses täältä Kaarilasta tiehesi.
Tämä riiteleminen oli niin hullunkurista, että Aili ja Emma rouva purskahtivat nauruun. Eero oli painanut silmänsä umpeen ikäänkuin henkeään uhkaavaa iskua odottaakseen.
— Onko minun päässäni enää ainoatakaan hiuskarvaa? vaikeroi hän.
— Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän paremmaksi, huomautti Pekka.
— Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena Maija. — Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä… Te ahdistatte minua tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun…
Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut tullut.
— Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.
Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen, valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta Emma rouva vaikeroi:
— Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia koristuksia! Voi näitä hihoja!
— Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.
— Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa! lohdutti Eero. — Kyllä täti siihen tottuu!
Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.
— Noin sen olla pitäisi!
— Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa nämä hihat pienemmiksi.
Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!
Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta, oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija ostanut polkupyörän… Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi tullut hulluksi!… Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt. Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko. Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje. Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen hänelle asian.
Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne."
Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!
— Onkin päätetty, sanoi Eero, — että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.
— Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!
Ailin jäsenet värähtelivät.
Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla. Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla totistui Maija.
— Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.
— No kuinka niin?
— Tuo on minun! Olen sen ostanut omin päini, keneltäkään kysymättä lupaa… Mutta kiusaus oli niin suuri! Sain sen polkuhinnasta… Ette aavista miten taistelin vastaan! Kävelin päiväkausia kuin kissa kuuman puuron ympärillä. Ja aina kun näin tyttöjen polkupyörillään tulevan kouluun, oli minulla oikein tuska. Ja kun näin heidän maneesissa harjoittelevan, niin ihan olin kuin kipeä! En enää voinut vastustaa. Semmoisella tunteella kuin sanotaan naisten rakastuvan, ajattelin minä pyörääni. Vein sen huoneeseeni, kiilloitin sitä ja ensi työni aamulla oli nousta sitä katselemaan… Voi äiti, älä suutu!
Sekä Emma rouva että Pekka olivat saapuneet paikalle. Maijaa kohtasi kokonainen nuhdetulva. Ailin piti lähteä kyökkiin, joten ei hän kuullut sitä kuin etäältä. Hän oli sitäpaitsi kokonaan omissa ajatuksissaan. Astuessaan salin läpi, otti hän uuden hattunsa, asetti sen päähänsä ja katsahti peiliin. Sitten hän laski hatun takaisin tuolille ja tuli masurkka-askelin ruokasaliin, jonne paistinhaju tunki kyökistä. Hän oli niin onnellinen, niin kiitollinen. Onnentunteensa valtaamana hän äkkiä kääntyi takaisin portaille, missä Maija itkien otti vastaan läksytystä, lankesi äidin kaulaan ja lausui:
— Kiitos, rakas äiti!
— Mistä lapseni? kysyi Emma rouva hämmästyneenä.
— Hatusta, takista, kaikesta…!
Pekka seisoi riidanalaisen polkupyörän edessä, jonka ruuveja Eero koetteli, ja katsoi siihen kuin mihinkäkin pahantekijään. Hän kääntyi hämillään pois, kun Aili tuli häntäkin suutelemaan. Tyttö palasi ruokasaliin. Ensi kertaa eläessään tunsi hän hurmaavan huolettoman elämänilon liikkuvan mielessään. Kaikki epäilys oli kadonnut, tuntui siltä, että hän on niin kaunis, että Eeronkin täytyy häneen rakastua.
Kyökissä oli väki vielä ruualla. Kaikki pöydällä oli tavallisessa järjestyksessä: reikäleipiä läjässä, kalakuppi, jonka laitoihin suola oli kuivanut ikäänkuin kuonaksi, ja höyryävä perunavati. Vanha Leena liuotteli leipäpalasiaan vedessä, Jalo kalvoi luuta nurkassa. Aili kurkisti paistipataan, katsoi että jälkiruoka uunissa kypsyi, pani voita lautaselle, leikkasi lohta, jota oli lähetetty Helsingistä, ja järjesti ruokapöydän. Ohi astuessaan yhtyi hän tuontuostakin renkien keskusteluun. Se koski tämänpäiväistä matkaa asemalta ja Maija neidin polkupyörää.
— Neiti, siellä on kerjäläisukko rappusilla, ilmoitti vihdoin piika
Iita.
Kerjäläinen istui sauvaansa nojaten eikä liikahtanut paikalta, kun Aili häntä puhutteli. Risainen takki oli kiinni puukapulalla, jonka ympäri oli kiedottu lankaa. Likaista paitaa piteli parsinneula. Paljaat jalat olivat pistetyt tuohikopposiin. Käsi oli pelkkää luuta ja nahkaa, kellertävän sinisinä erottautuivat siinä suonet. Ailin mieleen painui heti ensi näkemältä jokainen yksityiskohta hänessä. Kuurona ei hän Ailia huomannut, ennenkuin hän kosketti hänen olkapäätään.
— Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta. Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun korjaisi Jumala pois…!
Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä läikähtämästä laitain yli.
— Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.
Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa, kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.
Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään, mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja ajatteli huvimatkoja Helsinkiin.
Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?
— — —
— Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. — Saat itse pitää niistä huolta!
Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille, mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas, ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran, läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko päivän.
Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa. Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta vastaan… Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen hän lähtisi…
Ja Maija! Hän oli saanut kaikkea: tietoja, koulutovereita, ystäviä… Mutta hän ei antanut Ailin pitää edes ainoaansa: nyt oli hän ryöstänyt häneltä Eeronkin!
Illalla palasivat polkupyöräilijät, hiestyneinä ja mitä parhaimmalla tuulella.
— Aili kulta! meidän on niin nälkä! huusi Eero jo portilla.
Ja ruokapöydässä he sitten kilvan kertoivat seikkailuistaan. He olivat käyneet kirkonkylässä asti ja saattaneet kaikki ihmiset hämmästyksiin: Maija oli ensimmäinen nainen pitäjässä, joka ajoi polkupyörällä.
— Tietysti Rantalan vanhatpiiat pitivät sitä hyvin sopimattomana ja epänaisellisena. Henrietta mamsseli ihan punastui, kun näki minut housuissa ja lyhyessä hameessa…!
— Mutta se olikin liian pitkä matka, sanoi Emma rouva, jota kirkonkyläläisten puheet alkoivat huolestuttaa. — Niin pitkää matkaa ei Maija enää saa tehdä. Se ei sitäpaitsi voi olla terveellistä.
— Mitä minä muusta, huomautti Pekka, — mutta tiesithän sinä että minä aioin polkupyörällä mennä suolle…!
— Tunnusta nyt samalla muutkin syntisi! kehoitti Eero.
— Mitkä muut synnit? närkästyi Maija. — Itse voit ruveta tunnustamaan, mutta en minä.
— No no, lapseni! rauhoitti Emma rouva.
— Olet varmaankin käskenyt vieraita? arveli Aili.
— En minä heitä käskenyt: he lupasivat itse tulla!
— Käskitpä sinä, sanoi Eero.
— No, käykö minun sanominen "älkää tulko" kun ihmiset kysyvät saavatko tulla? Ei. Minä vastaan: tulkaa vaan!
— No kutka lupasivat tulla?
— No ne kaikki: pappilaiset ja postineiti ja tohtori ja…
— En olisi uskonut, kuiskasi Eero Ailille, — että tämä pikku neiti niin arvokkaasti osaisi esiintyä. Hän ei herroille enää niiannutkaan, vaan…
— Suu kiinni! huusi Maija tulipunaisena. — Eero, sinä lurjus…
— Lapseni, lapseni! Mitä sanoja sinä käytät! Pahemminhan sinä reuhaat kuin tallirengit. Etkö sinä niiannut? Et vanhoillekaan herroille?
— Tuo Eero…! Jaa minä hänet kuristaisin! Kaikkiin hänen pitääkin pistää nokkansa.
Maija heitti täyden lautasellisen viiliä kesken ja karkasi saliin.
— Koska he nyt sitten tulevat?
— Juhannus-iltanahan he lupasivat.
— No, onhan tässä nyt vielä muutamia päiviä siihen, sanoi Emma rouva rauhoittuneena. — Leipoa täytyy kuitenkin.
— Ja vasikka tapettaisiin kuitenkin, lisäsi Pekka, joka iloitsi siitä että Aili saisi olla nuorten seurassa.
— Tohtori kovasti kyseli Ailia, kertoi Eero. — Näytti olevan huolissaan terveydestäsi, sanoi sinun liian paljon istuvan. Minä häntä koetin rauhoittaa sillä, että kyllä olen sinun kanssasi kävellyt ja tanssinut masurkkaa…
Nyt oli Ailin vuoro punastua.
— Sepä erinomaisen rakastettavaa!
— Niin, jatkoi Maija, joka samassa oli palannut viililautasensa ääreen, — ja minulta hän kysyi kuinka kauan Eero oli ollut meillä ja miten Kaarila häntä miellyttää ja ovatko he Ailin kanssa jo vanhatkin tutut. Ja minä vastasin, että Eero tavattomasti pitää Kaarilasta ja Ailista, että he jo ovat vanhat tutut, olleet jo vuosikausia kirjevaihdossa…
— Sepä oli valhe. En eläissäni ole Eerolle kirjoittanut riviäkään.
— Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen happamasti hymyili… Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut… Kas, tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.
— Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.
— Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva vastenmielisesti.
— Maija, kysyi Eero, — niiasitko sinä hänelle?
— Kaikkia tässä vielä!… Jollet sinä nyt… niin minä heitän päällesi koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä teen…
Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään. Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.
— Aili, sanoi Eero vihdoin, — miksi olet vetäytynyt luotani, miksi olet minulle kylmennyt.
— Minäkö olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.
— Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi… Ajattele, että viikon päästä lähden.
— Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.
Surumielinen ilme kasvoillaan istuutui Aili soittokoneen ääreen. Hän ei kauan valikoinut, vaan alkoi heti laulaa:
Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä. Niin on nuori sydämenikin ajatuksia täynnä.
Enkä mä muille ilmoita mun sydänsurujani, synkkä metsä, kirkas taivas ne tuntee mun huoliani.
Hyvää yötä toivottaessa tavattiin Maija portailta, nukkuneena polkupyöränsä ääreen. Rääsy, jolla hän oli sitä pyyhkinyt oli pudonnut hänen kädestään, hänen päänsä nojasi pilariin.