IV
Kiireisesti valmistettiin Kaarilassa juhannusjuhlan viettoa. Huoneet koristettiin kukkasilla, kuistille kierrettiin köynnöksiä, likeiselle vuorelle pystytettiin rovio ja sen nenään vanha tervattu vene. Mutta kun Maija rengin kanssa tahtoi lähteä hakemaan koivuja, pani Pekka vastaan.
— Äh sinä ahne, huusi Maija harmissaan, — niinkuin ei koivuja olisi
Kaarilan metsissä!
— Minusta on sääli kaataa nuoria puita noin vaan huviksi, sääli puita.
— Mutta eiväthän puut tunne mitään! Ja mitä juhannus on ilman lehtimajoja?
— Eikö Ailikaan minua ymmärrä? kysyi Pekka, kääntyen kasvatussisarensa puoleen.
— Ehkä…
Emma rouvan kehoituksesta päätettiin sentään tuoda koivuja, vaikkei niin paljon kuin alussa oli aiottu. Mutta kun kuorma sitten tuli ja Aili portailta katseli kuinka hentoiset lehvät siinä täryyttivät, ymmärsi hän veljensä kokonaan.
— Noita on tosiaankin sääli! huomautti hän Eerolle.
— Mutta koko luomakuntahan on ihmisen palvelukseen määrätty. Ihminen on kaikista pedoista raatelevin. Jos tahtoisimme olla oikein sääliväiset, niin emmehän uskaltaisi taittaa kukkaa, emme polkea nurmikkoa, sillä kaikkiallahan silloin poljemme eläviä olentoja…
— Niin se kai lienee! myönsi Aili.
Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia karamelleja.
— Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin kourin vei makeisia suuhunsa, — noin ei tulevan ylioppilaan käy syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla herkuttelevan?
Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta… Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä puolustajana.
Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.
— En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, — että parin päivän perästä lähden
Kaarilasta.
— Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?
— Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen kirjeistään.
— Onko tuo Svahn paras ystäväsi?
— Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista. Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.
— Kirjoitatko joskus meille… sitten kun olet poissa? kysyi Aili hetken vaitiolon jälkeen.
— Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua,
Aili.
— Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!
— En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää, emme ehdi vieraantua… Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti: — tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?
Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.
— Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä sinuun…
Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.
Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa, valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia, sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa virittivät paulojaan Eeron eteen.
Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.
— Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.
— Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa… Paitsi noita keltaisia. Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. — En pidä keltaisista.
Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.
— Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta.
Koko seura purskahti suureen nauruun.
Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa. Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat sitä polkivat.
Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui. Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.
Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: — Kansalaiset, hyvät ystävät!
Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta, toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa, sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi ja valo, hyvän valta saisi herruuden.
Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus, vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko… Miten voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?
Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin, joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen, alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan, sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan. Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.
Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he puhuivat kuiskaten.
— Aili… Muistatko, mitä tänään ehdotin… että olisimme olevinamme rakastuneet toisiimme… En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän…
Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.
— Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.
— Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman valtakunnassa…
— Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken kuluttua Eero.
— Niin…
Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.
— Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, — minä riennän kotiin.
Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja osoittaen:
— Katsokaa, ne kuihtuvat!
Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.
Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha, joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle, hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan yli.
— Joko… joko hän tuli…? nyyhkytti hän.
— Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?
Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi ja lämpimästi.
— Hän, Eero!
Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen.
Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:
— Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka hänen silmänsä loistivat…!
Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä, tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui Ailin käsivarteen.
— Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten yhdeksää lajia kukkia — ei puutarhakukkia —, pannaan sitten ne ja viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee jotakin…
Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa.
Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.
— Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. — Punaista ja vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän villalanka kelpaa?… Saa kelvata.
Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.
— Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. — Muuten tämä ei vaikuta mitään.
Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden huulilleen ja sanoi juhlallisesti:
— Minä alan.
Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan kokkokalliolta.
Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu, ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten takaa kohosi valkea olento, kuin henki…! Hän pakeni vuoteeseensa ja tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.
— Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. — En saa sillä tavalla antautua mielikuvitukseni valtaan!
Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä oli tapahtunut… Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.
— Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut, jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla, juuri kun näin Ailin ikkunassa… Tulin tuomaan teille sulhasia!
Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli lippuja käsissään ja riemuitsi:
— Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että se jotakin merkitsee?
— Ehkä…! Mutta nyt sinä puhuit!
Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.
Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti… Nyt oli Maijan vuoro kadehtia… Maija raukka!
* * * * *
Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat, saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan, missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun — jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun, alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein tuskallisestikin.
Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut
Ailille.
Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.
He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen kirjeensä koko perheelle yhteiset.
Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.