V
Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella, jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä tuli kaatamalla.
Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika. Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille… Talvi tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.
Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut Helsingissä.
Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta. Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.
— Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.
— Pyssy! huudahti Aili. — Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.
— Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän, että minä olen varovainen.
— En minä sitä… mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että kaunis lintu putoaa maahan…!
Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti hymähti ja löi kaikki leikiksi.
— Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean sulan syksyhattuuni!
Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.
Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi: savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin kertovan jotakin sairaasta.
— Kuka on sairaana? kysyi hän.
— Ka Seppälän vaimohan se.
— Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi siihen Pekka.
— Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä…
— No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.
— On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.
— Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?
— Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei kahvinkaan… Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.
Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän.
— Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.
Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten. Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan, sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän tulisi takaisin.
Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin, että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla. Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo. Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.
— Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, — jää sinä lapsen luo, niin minä menen heitä etsimään.
Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.
— Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!…
Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.
Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt kuumuuteen. — Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. — Jollei herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla tullut toimeen.
Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat herrasväet.
Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi kertomasta virkkoi tyttö:
— Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!
Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.
Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään, muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi koko talossa.
— Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.
Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata ehtoovirttä.
— Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva sanoessaan hänelle hyvää yötä. — Älä ole kauan!
Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.
— En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä muualla kuin Kaarilassa.
Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui, katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.
— Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten onnellinen olen!… Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää… Hyvä Jumala, jos nyt saisin kuolla…
Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan,
Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.
— Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta lisää oppia, ei kaivata iloja… saneli Aili itsekseen. Voidakseni rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä pysyy…
Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.
Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin ehkä jo tarvitaan. — Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!… Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini…!"
Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut Eeron kirjeen sisässä.
Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun ompelukurssin tai jotakin sellaista.
Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista, että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä, näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken: kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"
Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin! Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.
Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.
Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.
Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä vastauksena.
Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.
Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin luoti sattuisi valkeaan siipeen… Mutta sitä ei tullut. Linnut lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.
— Menetkö Seppälään? sanoi hän. — Kuulin ohiastuessani tuvassa veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.
Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.
— Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, — ettei se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.
— Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa, niin…
— Kyllähän sitäkin… Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden. Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te hyvä herra, niin ehkä te… Jumala itse se kai teidät lähettikin…!
Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.
— Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.
— Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen minulle anteeksi antakoon!… Mihinkähän joutunevat orporaukat…! Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset…!
Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi vastaansa.
— Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään rauhoitti. — Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta. Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja toimitamme heitä kouluun.
— Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!
— No niin, sanoi muuan naisista, — nyt voit rauhassa kuolla!
Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi…
— Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.
— En, vastasi Aili jyrkästi. — Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka pyssysi jo tähtäsi?
Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän itse asiassa olisi sen tehnyt?… Sillä se mikä häntä oikeastaan kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta… jospa se olisikin ollut sitä…! Se olisi rauhoittanut…
— Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan.
— Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.
— Miksen voisi?
Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.
— Siksi, että tulemme kuolevan luota.
— Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin…
Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan: "sulhastani tervehtimään"… Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.
— Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, — miten joutsenet lensivät auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista…
Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt avomielisyyttään.
— Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. — Pekka, oletko sinä veljeni?… Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua…!
Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten eivät he enää sanoneet mitään.
Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti… Kuollutta siinä kannettiin.
Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle.
Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.
— Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, — että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!
— En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään kärsi… Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.
— Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan…!
— En tiedä, olen sittenkin niin levoton!
Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet, maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!… Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini…!" Eivätkö ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää? Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa… Hän näki koko Kaarilan metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä säveltä… Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta se oli niin kaunis ettei hän voinut!… Aili heittäytyi permannolle ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli… Mitä hän tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?… Hänhän menisi arpajaisiin, jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla, juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila… Entä… kuka tiesi jos tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan kansakoulusta tulisi mahdollisuus…! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.
Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.
— Olka, huudahti Aili, — iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään
Kaarilaan kahville!
— Kiitoksia vaan… Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta kun tapasin teidät tässä niin…
— Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin… Sinua ei olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!
Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:
— Mitähän niitten puheista!
— No niin, sanoi Aili. — Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat, kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.
Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen lämmintä hymyään.
— Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, — jos saa sen, jota rakastaa.
Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista.
Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.
— Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?
Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.
— Tulee jo pimeä, sanoi hän. — Ehkä minä tässä saan neidille sanoa asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi…
— Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili leikillisesti, — ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä…
— Kiitoksia vaan… Kyllä minä nyt… Ja pianhan se minun asiani onkin sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle… ja kaikille…
Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.
— Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.
Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut! Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki johtopäätöksiä.
— No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.
— Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, — kyllä tietystikin paljon terveisiä… Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä…
— Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.
Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi poistua kiirein askelin.
Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero, se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri, Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!
Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla. Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti, mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä. Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.
Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa, että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta… Kello kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.
Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle, joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta… Miten kummalliselta tuntuikaan itse olla sinä, joka aikoi matkalle…!
Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan Ailin eteen ja kysyi:
— Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan sitten saada irti enemmän.
— Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon heinänsiemeniä…
Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.
— Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin vanha ja ruma.
— Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni ajan.
Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit, lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja mättää pois heiniä.
— Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. —
Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!
Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.
— Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.
Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin olkapäällä.
— Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. — Ei ole mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.
— Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!
Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset silmät.