III
Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla. Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan, joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja toimitti samalla pöydälle aterian.
— No? kysyi hän Antilta.
— Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä.
— No sittenhän se on päätetty.
— Niinhän sitä luulisi.
He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt tehty ensi kerran.
— Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä.
— Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti.
Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi:
— Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä, tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää, ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia ja äidin sormus kiilsi sormessa…
— Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin.
— Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet. Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan…
Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi:
— Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa.
Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti neuvottomalta ja ällistyneeltä.
— Ja tiedän minä yhden…
Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen tarkoituksen.
— Se on Selma Hakalasta… Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut. Kaikki häntä kilvan kiittävät… Älä ällisty sitä, että he ovat erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn.
— Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti, — Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään.
— Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän äitivainajamme sijalle.
— Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni: nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi.
— Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti.
Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin.
— Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti.
— No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun sormustasi.
— Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa.
— Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken kuluttua veli. — Kuinka sinä teit?
— Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla, pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!" Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon. Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää, olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli hänen sormessaan.
Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.
— Mutta, sanoi veli, — sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut astua sille kohdalle.
— Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.
— Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut markkinoilta.
Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:
— Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset, toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.
— Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.
— Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.
— Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.
— Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu…
Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa, hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään, punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella.
— Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo valmis ja hän pistänyt napin reikään.
Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon, seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään.
— Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa.
Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. — Ostovaatteissa,
särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan!
Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä.
Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla sen tylsää päätä ikkunalautaan.
— Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä neulon.
Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos.
— Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan välystää — ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies!
Jo hymyili hiukkasen Antti.
— Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän.