IV
Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta.
Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa. Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa, oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä. Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua, polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen, vaikkei hän välittänyt järjestyksestä.
Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan, hyppäsi alas ja määkäisi.
Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen hiilokseen. Äkkiä hän naurahti.
Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti!
Aina nauroi ja ajatteli edelleen.
Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä polttavalla kahvirännälillä.
— Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään.
Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa ja kanat oven suulla hänen edessään.
Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin.
Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää. Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli jatkoa edelliseen.
— Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä… Tällaisena aikana teitä on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa — mutta nyt ulos paikalla…!
Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon.
— Se loppuukin jo kohta…
— Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. — Ulos ovesta! Minä pistelen loput itse. Vai ette lähde!
Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä, takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois. Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat, jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana, harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva.
Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja huusi sinne Ainan.
Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki silmänsä.
— Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä!
— Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana ja silitti tytön mustaa tukkaa.
Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.
— Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.
— Tämän talon koira, hyi!
— Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne, kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?
— Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni…
Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.
— Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.
— No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.
— Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.
Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis. Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan, mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille. Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut laulamatta.
— Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan vadinpalaset ja muut.
Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla, valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen.
— Taitamaton! murahti Maijastiina. — Kunhan vain olisi! Huolimaton se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta, kun…
— Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi.
Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti alaa.
— Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen vaan olen saanut.
— Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi.
Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä sanoja, alakuloisella äänellä:
— Rajalan nuori emäntä kävi täällä.
Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan.
— Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu heitin ne oljet.
— Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa.
— No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet mullikkaa leiväksi. — Onko käynyt muita?
— Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla.
Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut.
— Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja…
— Se on turhaa, intti Juhana väliin. — Jo ne elävät nurmella.
— Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat…
Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui:
— Nyt menemme keinulle: että tiedätte.
— Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan.
Hetken kuluttua alkoi Maijastiina:
— Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi…
— Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta?
— Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle, kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei ollut kuin Aina…
Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas lauteilta heittämään lähtölöylyä.
— Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. — Kynteni palavat.
— Kastakaa veteen kyntenne!
Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan. Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita, ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä. Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa, kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti — sillä hän piti niitäkin varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan, harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan, kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden tuoksua.
* * * * *
Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen.
Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita, poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon, josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies, joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella, mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat hänen tarjonneen ja maksaneen.
Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina, isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä! Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan.
Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä, Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän saanut huvitella!
Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia! Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään.
Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina.
Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa… Sellaisia huolia oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön…! Mutta jos hän lähtee kodista isälleen katkerana… Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän alkoi kuunnella.
Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja heittäysi vuoteelleen.
— — —
Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin.
Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa. Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja rautaseipäänsä ja läksi kotiin.
— Kuulitteko? sanoi hän. — Nyt se on päätetty: hänet minä tuon Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä ennestäänkin.
Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa.
— Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen sovittanut.
Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä.
— Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään, kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani kihlasormuksena morsiameni sormessa.