V
Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven aava selkä aukeni siinä näköalaksi.
Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.
Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären nimipäiviä.
Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä, seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen. He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:
— Tottahan teiltäkin tuodaan?
— Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.
Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi sitten katseensa rannalle.
Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa, joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?
lauloi hän ja huitoi käsiään.
— Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti
Aina nauraen väliin.
Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan. Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni. Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen keinussa.
— Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä jo hirvitti.
Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat.
Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle.
— Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti.
Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia.
Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen.
— Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit?
— Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan.
— Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse.
— Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait?
Aina heilautti päätään ja hymyili.
— Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin. Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä kahvit sijaan.
Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä.
— Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta.
— Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. — Hävetkää te! Että minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta kieltäisi. Eipä…
— Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen.
— Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon suut…
— Pois kahville!
— Kahvi jähtyy!
— Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan.
Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla.
— Niin minäkö? — säpsähti Aina. — En vielä. Odotin että veljeni Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen.
— Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö nyrpeästi, tuupaten Kallea.
— Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!
Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.
Heidän kiistellessään lauloi Aina:
Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla,
Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!
Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:
Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.
Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty tyttö alkoi laulaa hänkin:
'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä:
Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'
Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun. Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot totistuivat.
Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle. Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.
Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä. Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.
— Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.
— Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.
— Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?
Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas, niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.
— Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!
— Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.
Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:
— Mistä tuo sormus on?
Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä.
— Löysin tuvan permannolta.
— Permannolta? epäili mies. — Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se on?
— Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana.
— Se on minun. Anna pois tänne.
Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi.
— Antaisinko minä löytöpalkatta? En…
Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa. Aina likisteli nauraen seteliä käsissään.
— Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, — ettei tarvitse "varastaa".
Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta:
— Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää!
— Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa.
Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti.
— Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon.
Mikäs tuossa on?
— Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta nuoruutensa ajoilta.
Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella. Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana, tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti:
— Puuropata.
Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä. Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään: hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi ollut niin veltto!
Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin, häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui, kääntyi, hyppi ja kompastui — saamatta kiinni ketään.
— Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa.
Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus. Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai viskatuksi huivin silmiltään.
— Kenenkä minä tapasin kiinni?
Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.
— Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!
— Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli kannallinen sormus.
Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui hellä hyvyys.
— Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?
Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.
— Sormus?
Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.
— Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien joukosta.
— Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille hiuksilleen.
— Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina.
Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi.
Antti tuijotti häneen puhumattomana.
— Sanotaan nyt sille! kehoitti joku.
— Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi.
Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan.
— Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu.
— Älä minuun koske!
Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui suoraksi Ainan eteen.
— Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä sormessanne näin Haapaniemessä?
— Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: —
Se on tuon miehen sormessa.
— En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.
Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä sormea.
— Tuo juuri!
— Älä väännä kättäni poikki, saake…
— Anna pois paikalla!
Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:
— Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.
Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi, kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun asti, aitaan nojautuneena.
Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti. Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu. Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen.
— Miksi sinä tässä yksinäsi itket?
Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään.
— Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että ovat minut yksin heittäneet.
Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja onnelliset.
— Aina parka! sanoi hän.
Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin!
— Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. — Se se on revittävä.
Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun.
— Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi…
— Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina.
— Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on juuri niitä — ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!
Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia. Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi.
— Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään.
— Olenko minä niin toisenlainen?
— Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan vastaan ja tulet vielä minua auttamaan.
— Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi.
— No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo.
— Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin.
Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta:
— Muistatko sinä äitivainajata?
— Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En muista.
He astelivat ääneti.
— Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi
Aina äkkiä.
Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka kantoi koppaa.
— Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen.
Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka…
— Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä!
Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat kokonaan unohtuneet.
Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti karjankello.
Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti. Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen, jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen yhteen kohtaan.
Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet.
Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian.
Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää lukiessaan hän nukkui.
Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä, heinänteolle haitallinen sadeaika.