VI
Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat raikasta vihreyttään.
Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä.
— Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua.
— Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi
Miina.
He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään puhuneet, katselivat vain toisiaan.
— Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti ja läksi huoaten ulos.
Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina.
Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat!
Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän vain Liisa itse aikone tänne?
Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään.
— Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun jätät näin hyvän kodin?
— Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin.
— Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja, mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan.
— Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä.
— Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea!
Taava syleili häntä takaapäin.
— Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina.
— Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt pitäjäntuvalla.
— Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä?
— Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti.
— Sehän on hauska se, sanoi Miina.
Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa.
— Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta.
Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa sulhasjoukko tuotiin pihaan.
— Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä.
Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku, vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan, niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään. Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä ihan yksin.
— Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä.
Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni, kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle. Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet.
— Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, — että tässä on se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta.
— Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina.
— Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku.
Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin takaisin.
— Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme yhdessä, tai tulenko minä yksin…?
— Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan.
Kuinka tuo kahisee kauniisti!
Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui.
Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen kysymyksiinsä.
Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan, hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi. Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä.
* * * * *
Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan. Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin. Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät. Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut miestä.
— Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi
Kanteleen Hermanni.
— En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi tyynesti.
— Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte…
Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään.
Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa.
Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin täytyi hymyillä hänen mukaansa.
— Mikä nyt on? kysyi Taavi.
Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän, sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan, mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja.
— Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen?
— En mitään, vastasi Taavi tyynesti. — Tulkaa vaan.
— Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun… ja teidän isänne.
Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi:
— Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon…
Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa.
— Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina käskeä, ketä tahtoo.
— Mutta minua ei ole käsketty.
— Käyhän vielä käskeminen.
Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti Taavin syrjään.
— Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina.
— Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain!
— Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet…
Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa kahdenkesken, kysyi Taava:
— Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen?
Miina punastui.
— Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää liian monta.
Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat.
— Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi… Siitä ei tulisi hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava…
Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta.
— Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä.
Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko?
Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut. Vihdoin hän tarttui Miinan käteen.
— Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää, sanoi hän.
— Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut mitään.
Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja.
— Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai hän vihdoin sanotuksi.
Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään.
Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli.
Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan jatkaakseen entistä elämäänsä.
Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat, laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan. Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi, tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti. Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi.
Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä. Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua.
Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta ja kätteli kaikkia kotiväkiään.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään. Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä oli sadanmarkan seteli.
— Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän.
Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten.
Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista, puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina, ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa. Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta.
Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä tultiin.
Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa: mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa. Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno, silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa.
Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson alkamista ja katosivat muitten joukkoon.
Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti, pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät ne ihmeellisesti.
Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle. Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten "herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä. Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen väkinäiseltä.
Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka tuli.