VII
Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä hän eli kokonaan Taaville.
Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti. Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä, Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti.
Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli.
Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet, näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta. Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista, paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan, sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen laidalle.
— Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin?
— Niin, kiven viereen.
Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja, maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen.
— Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma.
— Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla.
Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki, heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti, että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi ja puna nousi hänen poskilleen.
— Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen.
Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat.
— Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina.
— Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle.
Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen.
— Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän.
* * * * *
Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle. Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan, ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista. Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne tulivat hyvin rakkaiksi.
Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa. Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin. Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän nimitti puutarhakseen.
He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi, kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että niin ne sanovat.
Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin. Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan.
— Tulkaa keinumaan, pyysi hän, — emme moneen viikkoon ole käyneet keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan!
Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni.
Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä.
— Sepä hauskaa, sanoi Taavi. — Mennään vaan. Tuleeko muita?
— En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee!
Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti:
— En minä tule. Menkää jos tahdotte.
Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja rupesi kiihkeästi selittämään:
— Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle… Emmekö voisi lähteä järvelle mieluummin?
— Se on totta, myönsi Taavi. — Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin.
Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi! Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan kiusata häntä.
— Eihän meillä ole veneitäkään.
— Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa sittenkin taas saisivat olla yhdessä.
— Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. — Aina muista erillään. En minä viitsi tulla järvelle.
Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän rupesi nauramaan.
— Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. — Emme huoli mukaamme muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne.
Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy.
— Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä.
Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi. Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan Ainaan.
Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä. Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun.
Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin käydään".
Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan.
— Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle.
— Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi.
Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus. Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi häntä liehakoida.
Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä. Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken, jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli. Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin ja hänen ystävyyttään muita kohtaan.
Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina, mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi:
— Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan käytetä. Mennään…!
Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi kiihtymistään.
Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä.
— Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi.
— En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle, eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä edes hänet.
— Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan.
Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään, jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa.
— Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, — älä luule että minä Taavista välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita — ja muut tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta…
Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko.
— No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se!
— Menisinhän minä, mutta… mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt. Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta minäpäs en tottele! Menen kun menenkin.
Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa suututti Miinaa.
— Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi.
— No kuka muu — isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta!
Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja silmillään.
— Minun tekee niin mieleni…
Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin.
Taavi nousi.
— Mennään Miina, sanoi hän iloisesti.
— En minä tule. Mene sinä, jos tahdot.
— Mikset tule?
Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois.
— En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee.
Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan, luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli "Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen: "susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset mennytkään keinulle?" — "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi. Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti!
Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa!
Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi.
— Miina, tuletko mukaan? huusi hän.
Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko matkan Miinaa tulemaan.
Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt. Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin, järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa.
Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa, niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä, olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos hän itse olisi mennyt mukaan…? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta. Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset, mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa!
"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin olleet oikeassa.
Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista, jotka olivat olleet pelkkää petosta.
Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään.
— Säikähditkö sinä? kysyi Taavi.
— En. Mikset ollut kauemmin?
— No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi.
— Mitä minusta sitten.
Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi, että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut kuin uitettu.
Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja voitettuaan takaisin.