IX

Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.

Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.

Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena, sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.

Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.

Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen, kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi poiketa sinne ostamaan.

Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia, kummoinen tuo lienee aviomiehenä?

Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina, tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan mustassa tuvassa!

Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti, herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin rykäisi.

— Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni. — Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa kuin silloin.

— Niin juuri, sanoi Alviina.

— Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota.

Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili hänen korvaansa.

— Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet.
En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua.

— No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme.

— Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina.

Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä enää ollut ketään.

Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla, puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle. Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin, seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti, huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista, joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti, paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään.

— Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina.

Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista, ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki, vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan. Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja. Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.

Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle. Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle. Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi hänen syliinsä.

— Aina! huudahti Miina. — Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.

Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti, että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle, jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin ennenkin.

Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen. Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi, ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti vanhentuneen monta vuotta.

— Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.

Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi. Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja pyöritteli sisartaan.

— Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi hän. — Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.

— Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan, puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä. Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.

— Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin herrasväet!

— Enhän! vastusti Aina punastuen.

— Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin!

Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti hämillään.

— Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla!

— Älä koske…! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan.

Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi.
Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään.

— Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän.

— En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa.

— Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti, irroittaen paperossia hampaistaan.

Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi:

— Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se nyt on raivossa.

— Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. — Eihän tässä muu auta, hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa.

Hämillään hän näytti takkinsa lievettä.

— Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit? Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä kaupungista.

— Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. — En minä niistä juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se on synti.

— Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti.

— Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee.

Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan.

— Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka tekee sinut noin… vai…

— Ole vaiti! huusi Aina nauraen.

— Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.

Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille. Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan. Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.

Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi
Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle,
Maijastiina toi heille sinne kahvia.

— Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.

Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.

— Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.

— Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!

— Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.

— Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.

Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen, oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.

Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten hänen korvaansa:

— Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.