Haapaniemen keinu: Kuvauksia sydänmaan kylästä

by Maila Talvio

X

Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen, lehtien vielä ollessa puissa.

Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä noutamaan Haapaniemeen.

Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut? Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta? Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa huojennukseksi hänkin.

Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin ja joi.

Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä, laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.

Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan, että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki, kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla varhain lähtevät yhdessä.

Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea. Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa, olikin poissa.

— Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.

— Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.

— No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä hänen mielessään liikkui.

— Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.

— Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi voitaleipää.

Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.

Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi, ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi seinään nojaten.

— Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.

— Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!

Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän? Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli Aaretin unissaan sopisevan jotakin.

Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä lääkärin käsiin.

Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä uudestaan…!

Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.

Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.

Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi hänet ainoassa humauksessa jäälle.

Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.

Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi, kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!

Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.

— Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.

Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus, taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta koko päivänä.

— Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla
Maijastiinalle.

— Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.

Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:

— Mitä sinä luet?

— Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".

— Lue se minulle.

Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.

— Luuletko, että minä vielä paranen?

— Ei tiedä, vaikka kuolisitte.

Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama, jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin, kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.

— Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. — Joka paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima poissa. Jokohan Aina pian tulee?

— Kyllä kai he aamulla tulevat.

Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut, hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin. Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.

Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen käteensä.

— Vie sinä sille — tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen — lapselleen nuo rahat.

Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista, sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä asennossa.

— Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. — Täti onkin köyhä ja…

— Niin on. Ei puhuta siitä enempää.

"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä, pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.

Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.

Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin kätensä ristiin.

Mä nukun haavoin Kristuksen
Ne puhdistaa mun syntisen.
Eloni, kaunistukseni
On, Herra, veres, kuolo ei.

Mun kuolo viepi ijäiseen
Elohon autuaalliseen,
Pois pesi Kristus syntini,
Siis korjaa, Herra, sieluni!

Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä, kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman totisuuden ilme.

Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.

— Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.

— Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin toistakymmentä vuotta.

— Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille.
Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.

Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella, kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.

Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.

Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet, kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa…

Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten mainetta maailmalle.

Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä. Aina, Aina — — —! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi toivat uuden hengen Haapaniemen maille.

Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.

— Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.

Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon, joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.

— Kuoli se, vastasi Antti.

— Kuoliko?

Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä. Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.

Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa, kuolema poskilla.

Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.

* * * * *

Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui Kalle sisään.

Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta…

Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti
Hannulaan.

Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi, vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata hampaat.

Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot, tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan. Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee, ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti, tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi, Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä. Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut.

Seuraavana iltana seurasi lapsikin.

* * * * *

Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, — muutoin kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin. Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla.

Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään.

Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista, vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi Miinan.

Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia. Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä kaikki tyynni.

Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten. Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse, jonka hänen miehensä häneen heitti.

— Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut.
Nyt pääsevät tilalle.

— Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan?

— Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta, että kuoli siitä pois se Aina.

— Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta!

— Oo—n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin hoitanut…!

Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä tuvassa.

Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa, hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa.

Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina, ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä.

Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi.

Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen. Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa, puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille. Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja hymyili päivänpaisteista hymyään.

Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa, vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti olevan nainen. Antin ajatus jatkui.

Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan, yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena, vavisten — — — Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä, oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä, ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan, huulet olivat auki. Puussa kukkui käki…

Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua.

Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla. Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre, omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse juuri oli seisonut.

Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan.

— Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.

— Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.

He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.

— Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun — kyläläisiäni, vastasi sitten Antti.

— Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, — minä tällä haudalla itken — isääni ja sisartani!

Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni oli kova ja täynnä tuskaa.

— Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe, että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä, tehän häntä rakastitte.

Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat kukin haaralleen.