HÄMÄHÄKKI
Lennart Hardén ja Tyyni Laine seisahtuivat keskelle konfettisadetta Esplanadilla ja pitivät neuvottelua. Heillä oli vain silmänräpäys aikaa, sillä seura, jonka kanssa oli syöty aamiaista Luodolla, tuli remuten parin askelen päässä. He tahtoivat eroon tästä seurasta ja katsoivat kysyvästi toisiinsa. Kuiske ei olisi kuulunut, tuskin puhekaan. Koko Esplanadi aaltoili yhtenä ilonpitona. Kaikki nuori kansa oli jalkeilla ja jokainen huusi, nauroi ja huiski.
Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen oli tarpeetonta puhua. He olivat ilmankin selvillä siitä mitä tahtoivat: olla kahden. Kun joukko ylioppilaita äkkiä yhdessä rykelmässä tölmäsi eteenpäin ja konfettisade tuli alas kuin pilvenputoama, juoksivat ihmiset hajalle ja Tyynikin joutui matkan päähän toveristaan. Hardén erotti kuitenkin joukosta hänen hattunsa, jonka pohjaa kiersi kiehkura tulipunaisia unikukkia, saavutti hänet ja tarjosi hänelle käsivartensa. Heidän oli helppo tällä hetkellä hukkua seurastaan ja he käyttivätkin hyväkseen tilaisuutta ja riensivät puolijuoksua kaaressa takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet. Torinkulmassa seisoi auto vartavasten kuin heitä odottaen, se oli koristettu unikukilla kuten Tyynin hattu, he valloittivat sen ja Hardén komensi:
— Antakaa mennä!
— Mihin ajetaan? kysyi kuljettaja.
— Tomppeli, sanoi Hardén, — kysyy sitä vapunpäivänä. Niin pitkälle kuin päästään. Minne vain.
Mutta pääseminen ei ollut helppoa. Jalkamies olisi päässyt eteenpäin nopeammin. Ensimmäisessä kadunkulmassa törmäsi auto yhteen aamiaisseuran kanssa. Neljästä suusta pääsi silloin huuto ja kaksi herraa ja kaksi naista piiritti auton. Mutta Hardén nousi seisomaan ja huusi kuljettajan korvaan, ettei saanut pysähtyä.
— Me tulemme mukaan, inttivät herrat ja naiset. — Avatkaa!
— Tuhlarit, lausui Feliks Nymalm juhlallisesti, viisi henkeä mahtuu autoon ja te aiotte lähteä kahden.
— Kaikki on luvallista vapunpäivänä! sanoi Hardén yhä seisoallaan ja toisti käskynsä kuljettajan korvaan.
— Kaikki on luvallista vapunpäivänä, toisti Tyyni Laine kaikuna hänen perässään ja nauroi.
— Seuranpettäjät, avatkaa heti paikalla! torui yksi tytöistä, juosten rinnan auton kanssa.
Serpentiini tuli vasten hänen kasvojaan ja hänen täytyi pelastautua tiepuoleen.
— Lennart Hardén ja Tyyni Laine, minne te kiidätte? huusi Nymalm.
— Maailman loppuun! vastasi Hardén ja pudottautui istumaan.
— Maailman loppuun! toisti Tyyni Laine taasen kaikuna hänen perässään ja kimmahti seisomaan.
Hän heilutti valkeaa huntua, Hardén tuki häntä kyynärpäästä pidellen, kunnes vauhti tuli niin vinhaksi että hänen täytyi istuutua. Auto oli vihdoinkin vapautunut tungoksesta ja lensi eteenpäin. He asettuivat molemmat mukavasti aloilleen ja naurahtelivat iloisesti.
Vihdoinkin yksin!
Ei heillä ollut mitään merkillistä puhuttavaa. Heidän pienet huudahduksensa olivat pelkkää pärskettä. Mutta ne irtaantuivat virrasta, joka voimakkaana kulki heidän sisässään.
Vasta kolme tuntia he olivat tunteneet toisensa, mutta heidän oli hyvä olla toistensa seurassa. Hardén totesi itsekseen, että hän oli tässä nuoressa neiti Laineessa, jonka suvusta ja syntyperästä hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa, tavannut juuri sen, jota hän viime aikoina oli kaivannut, sen joka antoi hänelle vapautusta. Hän oli liian kauan elänyt hyvää tarkoittavien tätien holhouksen alaisena, häntä oli kuljetettu perheestä perheeseen, missä tyttärien naittamisen tarkoitus oli kuin seinään kirjoitettu. Hän punastui kun vain ajattelikin alennuksensa aikaa. Tänä viime lukukautenakin oli kolme sisarusta yhtaikaa rakastunut häneen ja hän oli horjunut heidän kaikkien välillä, tietämättä keneen heistä kiintyä. Vaikea heistä oli ollut päästä eroon eikä hän kunnollisesti ollutkaan erossa. Talosta saattoi vielä silloin tällöin saapua illalliskutsu ja hän noudatti sitä. Humoristista se oli katsoen tästä kiitävästä autosta. Mutta tässä hän paranee. Tulkoot vain vastaan Astridit, Hjördisit ja Anne-Mariet, niin tuskin tuntevat häntä. Hän on elämäniloinen ja vallaton.
He eivät koskaan pystyneet antamaan hänelle elämäniloa. Se on tarttunut tästä pienestä Tyyni Laineesta, joka huutaa ja heiluttaa huntuaan jokaiselle vastaan tulevalle autolle. Ne ovat kuin vetojuhtia heidän autonsa rinnalla, täynnä väkeä ja muutenkin köyhemmin koristettuja. Heidän autoansa kiertävät käsivarrenpaksuiset seppeleet ja se kulkee kevyesti notkuen ikäänkuin sen tehtävä olisi valmistaa mieliä johonkin ihmeelliseen juhlaan, johon yksin sillä on oikeus kuljettaa ihmisiä. Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen tuli siinä mielettömän kevyt olla. Varmaan koko tämä iloinen päivä oli olemassa vain heitä varten. Kunpa he olisivatkin kuin vastakruunattu hallitsijapari maassa, jossa kansa kantaa kuningasta ja kuningatarta käsillään! Heidän juhlansa johdosta parveilivat joukot heleissä puvuissa, kukkaset rinnassa, laulellen ja heitellen konfettia. Heidän kunniakseen puhkesi itse kevät.
Tyyni repäisi paperikukan köynnöksestä viereltään ja keinutteli sitä kuin taikatemppuja tehden.
— Minä nukutan teidät, sanoi hän.
— Saanko minä nukkua pää teidän polvellanne?
— Tehkää hyvin.
Tyyni nosti jalat etuistuimelle.
— Kuinka teillä on kauniit sukat, sanoi Hardén.
Tyyni veti kiireesti jalkansa alas.
— Kaikkia te nyt.
— Mutta vapunpäivänä! nauroi Hardén.
Kuin vahvistukseksi hänen sanoilleen lensi autoon suuri paperilaite. He säpsähtivät ja kiljahtivat. Ohi kulkevista ajopeleistä huudettiin vastaan. Ne etenivät hitaasti, keskellä seisoi viisi ylioppilasta pidellen toisistaan kiinni ja laulaen.
— Katsokaa kuinka paljon konfettia! sanoi Tyyni.
Hardén kahmaisi paperijauhoja käsiinsä ja paiskasi tielle.
— Antakaa olla, kuiskasi Tyyni. — Jos tulisi niin paljon että olisi kaulaa myöten.
— Olisiko se teistä hauskaa?
— Pelkäättekö että tukehtuisimme?
— En. Tulkoon vain minun puolestani.
— Ah, kuinka on hauskaa!
Hardén katsoi Tyyniin ihastuneena. Hän istui kuin kirjavaan verkkoon kiedottuna.
He olivat tulleet maalle. Liikenne oli vähentynyt. Linnut lauloivat ja harmaa luonto alkoi silmin nähden vihannoida. Heidän täytyi pidättää riemun aaltoa sisässään. Heidän puheensa oli hölynpölyä.
— Odottakaahan, sanoi hardén. — Missä minä olen nähnyt teidät?
— No, koettakaahan muistella.
— Mahdotonta.
— No, minä sanon: teatterissa.
— Teatterissa?
Tyyni antoi toverinsa vähän aikaa miettiä. Oli hauska katsella ryppyjä
Hardénin otsalla.
— Näyttämön puolella, sanoi hän vihdoin ja nauroi.
— Minä olen esiintynyt statistina. Jotakinhan ihmisen pitää tehdä ja minua on aina vetänyt näyttämölle.
— Ai, minä muistan! Viime syksynä. Te lausuittekin jonkin sanan. Mutta teillä oli tukka toisin.
— Kas että muistatte.
— Kahtena kiehkurana korvilla.
— Kas että muistatte.
Tyyni oli ylen onnellinen siitä että Hardén jo silloin oli hänet huomannut. Hän ei hetkeen puhunut mitään, hymähteli vain.
Äkkiä pysäytti kuljettaja auton ja huomautti että tunti oli kulunut.
— Entä sitten, sanoi Hardén lyhyesti. — Ajakaa.
Kuljettaja mutisi jotakin siitä, etteivät herrat aina mielellään maksa, ja Tyyni ja Hardén mainitsivat jotakin typeristä kuljettajista. Pieni keskeytys mielialojen juoksussa kuitenkin teki, että kummankin ajatus sai vähemmän välittömän luonteen. Hardén päätteli itsekseen, että kaikkihan käy kuin nuottien mukaan: tuota pikaa hän on vapaa ja irti. Tämä päivä vain tätä menoa, niin hänet on parannettu. Suhdetta ei tarvitse kestää eikä se saakaan mennä pitkälle. Kuinka pitkälle? Sen osoittakoon päivä ja yö. Tyttö hänen rinnallaan ajatteli: kuka olisi uskonut että minä istuisin autossa maaherranpojan rinnalla. Keskellä päivää, kahden — ja vapunpäivänä! Ei suinkaan tätä kestä kauan, mutta pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan.
Hardén oli luvannut syödä päivällistä sisarensa ja tulevan lankonsa kanssa, jotka maalta olivat saapuneet viettämään vapunpäivää Helsinkiin. Se ei ollut hauskaa, hän ei ollut ensinkään »perhetuulella», mutta siitä kerta kaikkiaan ei voinut päästä. Illalla sensijaan…
Tyyni oli teatterin jälkeen vapaa. Hardén pyysi häntä illalliselle ja he päättivät tavata eteisessä. Se sopi erinomaisesti. Hardénilla oli lippu näytäntöön.
Loppumatkan he vaikenivat ikäänkuin odotuksessa. Molemmilla oli tunne jostakin tulevasta, jonka rinnalla tämä hetki on vain väliaikainen. Kun he pääsivät lähemmäksi kaupunkia oli liikenne tuntuvasti vähentynyt. Jokainen kokosi kai kotonaan voimia päivän myöhempiä vaiheita varten. Eläintarhassa he sattuivat yhteen työväenkulkueen kanssa. Senkään rivit eivät enää olleet eheät. Laulu piipatti katkonaisesti siellä täällä, torvet särisivät epätahdissa ja lipunkantajat ponnistivat väsyneinä tuulta vasten.
Oli ruvennut käymään tuuli.
Vaatimattoman lipun perässä astui pieni joukko naisia. Heillä oli köyhät puvut, heidän rivinsä pysyivät koossa ja he lauloivat kuin yhdestä suusta. Auton tieltä väistyessään rupesi kaksi naista kiihkeästi nyökkäämään päätä ja puhumaan. He olivat nähtävästi tunteneet nuoren naisen, joka kirjavanaan konfetteja ajoi autossa.
Vai täältä hän tulee! päätteli Hardén. Itse köyhälistöstä. Sen parempi. Siksipä hänessä asuu vapauttava voima. Se on turhaa puhetta että yläluokan mies aina etsii alaluokan naista hänen turvattomuutensa takia — hän on ennakkoluulottomuus, vapautus — siinä avuja, joita ei yläluokan nainen voi tarjota.
He pysähtyivät portille, joka johti asfaltilla lasketulle pihamaalle.
Kuin suomuksina varisivat kirjavat paperit kadulle heidän liikkuessaan.
— Kiitos, sanoi Tyyni. — Siis illalla.
— Illalla. Teatterin eteisessä.
Hardén löi kiinni oven ja samassa hetkessä hän oli vastenmielisen tunteen vallassa. Sentapaisen, jossa mies aamulla herää ravintolassa valvotun yön jälkeen. Kaikki tuntui tympäisevältä ja tahmealta. — En mene illalla hänen kanssaan, päätteli hän. Kai sellainen tyttö aina seuraa löytää. Hän sytytti savukkeen, tuijotti yhteen kohtaan edessään niin että silmäterän rajat sekaantuivat, ja eritteli uutta tuttavuuttaan.
Vaatteet juutalaiselta, hatut ja helyt halvinta lajia. Sulava kumarrus ja eräänlainen seurustelutottumus kotoisin näyttämöltä ja — kulissien takaa. Tympäisevää.
No niin, en suinkaan aio jatkaa. Entisyys ei taida päästää irti tällä tavalla. Sen juuret ovat syvällä. Eihän tuo pieni ohuthuulinen tyttö mahtane kuvitella, että tällä retkellä on jokin syvempi tarkoitus. Syyttäköön sitten itseään. Ei taida olla pelkoa: kai hän on tottunut. Tuollaisen ihmisen elämä kai on kuin liehittelystä koottua mosaiikkia.
Miten hän saikin laskun niin nousemaan — ajaja? Hardén polki savukkeen katuun sammuksiin ja latoi kolmekymmentä viisi markkaa miehen kouraan. Jalkakäytävän syrjällä oli konfettia niin paksulta, että kenkä upposi nilkkaa myöten. Tuulessa alkoi kirjava nöyhtä pitkin katua liikkua. Kaikki tuntui Hardénista suututtavalta.
Pienten pöytien ääressä meluttiin. Pöytäliinat olivat tahraiset. Ihmisiä tuli ja meni. Nuorta naista talutti herra. Nainen oli tullut kipeäksi, Hardén katsoi häneen julkeasti.
Hän löysi ravintolan kulmauksesta neljän hengen pöydän, jossa oli hänen tulevan lankonsa nimikortti, ja istuutui odottamaan. Kaikki ärsytti häntä. Hän komensi tarjoilijaa muuttamaan pöytäliinan ja huomasi, juuri kun oli päästänyt hänet menemään, hämähäkinverkon nurkassa. Jos hän olisi sillä hetkellä voinut saada tarjoilijan käsiinsä, olisi tämä kuullut kunniansa. Kun tätä oli mahdoton saavuttaa, päätteli hän, että hän huomispäivänä puhelimessa läksyttäisi isännän.
Suuren, eheän verkkonsa syrjällä istui hämähäkki ja söi saalistaan. Sen jalat olivat liikkeessä. Uhri ei hievahtanut paikoiltaan. Lennart Hardén katseli näytelmää ja unohti hetkeksi harminsa. Vahinko ettei hän nähnyt sitä alusta. Olisi voinut olla kiinnostavaa seurata, miten hämähäkki vaani, miten se teki hyökkäyksensä ja miten uhri puolustautui. Nyt se oli myöhäistä.
Mikä hänen on? Eivät autolaskut, eivät humalaiset naiset, eivät tahraiset pöytäliinat eivätkä hämähäkit olleet syynä hänen pahaan tuuleensa. Menneisyys piteli häntä — hänen täytyi päästä irti.
Kuollut hyönteinen oli pudonnut verkosta ja hämähäkki paikkasi reikää. Ja sitten asetuttiin odottamaan uutta saalista. Hämähäkki vietti vapunpäivää, sekin.
Hardén huomasi heti, kun hänen sisarensa sulhasineen astui ovesta, että kummallakin oli liian uusi puku. Se oli tullut kotiin räätäliltä joko eilen illalla tai vasta tänä aamuna. Muuten oli Ruth suloinen ylioppilaslakissaan ja hänen sulhasensa mahdoton. Molemmat lähestyivät iloisina ja Ruth oli karkaamaisillaan veljensä kaulaan.
— No, no, keskeytti Lennart. — Tahdotteko nähdä hämähäkkiä.
— Hui, pääsi sisarelta, — minä pelkään hämähäkkejä.
Hän kurotti kuitenkin uteliaana päätään ja kävi veljensä käsivarteen.
— Sillä on jo toinen saalis puolen tunnin kuluessa, sanoi Lennart. — Se viettää oikein orgioita.
— Kuten koko Helsinki! naurahti lankomies, Katajiston tehtaan isännöitsijä.
Lennart soitti.
— Ette saa tappaa sitä! huudahti Ruth ja hänen lapselliset kasvonsa kävivät huolestuneiksi. — Hämähäkki on vertauskuva.
— Rakkauden vai? sanoi lankomies.
— Tai elämän, vastasi Ruth vakavana.
— Tai molempien, koska ne ovat yksi ja sama! nauroi hänen sulhasensa ja soitti vuorostaan hänkin. — Tänne Helsinkiin on helkkarin hauska tulla, kun joulusta asti on homehtunut Katajistossa. Minun täytyy sanoa, että täällä käy oikein suurkaupungin tuulahdus.
Palvelija tuli ja hänelle näytettiin hämähäkki verkkoineen. Hänellä oli tulinen kiire, mutta ihmettely pysähdytti hänet paikalle. Tänä yönä oli ravintola siistitty laesta lattiaan. Käsittämätöntä oli, mistä hämähäkki oli saattanut ilmestyä keskelle vuoden pahimpaa hälinää. Hän korjasi hämähäkin liinaansa ja sai tilaukset.
Lennart kyseli kuulumisia. Katajistossa voitiin hyvin. Äiti oli lähettänyt Lennartin lempileivoksia. Järvi oli miltei avoin ja lintuja saapui joka päivä. Tämäntapaisia uutisia kertoi Ruth. Hänen sulhasensa alkoi heti puhua tehtaasta. Sellaista voittoa, jollaisen tämä vuosi tulee antamaan, ei Katajiston tehtaalla ole nähty eikä kuultu. Suuri tilaus Venäjältä oli loistava yritys — isännöitsijä alensi ääntään kun hän tämän kertoi ja hänen kädenliikkeensä osoitti, että hän ilmaisi salaisuudesta vain pienen osan.
— Miltä oraat näyttävät? kysyi Lennart.
— Eivätkö ne liene hyvät, vastasi isännöitsijä. — Maanviljelys nyt kerta kaikkiaan ei ole minun vahvoja puoliani. Tehdas on minulle, kuten tiedät, kaikki kaikessa. Minun tarkoitukseni on saada se eurooppalaiseksi liikkeeksi ja sitä on siinäkin.
— Mitä vanha Bergman sanoo?
— Lupaa kannella sinulle yhtä toista, kun tulet kotiin! huudahti Ruth hiukan hermostuneesti. — Hän sanoo itse lähtevänsä vastaan asemalle, että oikein saa keventää sydäntään.
Lennartin täytyi hymähtää ajatellessa vanhaa Bergmania. Epäilemättä niin suuri kartano kuin Katajisto tarvitsi nuoremman hoitajan ja Bergmanin täytyi pian saada se tietää. Mutta tulokkaalla, langolla, ei ollut oikeutta loukata miestä, joka oli kolmekymmentä vuotta uskollisesti palvellut taloa. Lennart ei pitänyt langosta eikä käsittänyt sisartaan. Syksyllä oli isännöitsijä tullut tehtaalle, jouluna jo oltiin kihloissa ja juhannuksena piti vietettämän häät. Ruth tunsi mielialan kiristyvän ja riensi kertomaan lisää uutisia. Lennartin koirat voivat hyvin. Bella oli jokin aika sitten saanut myrkkyä, ties miten, ja pelättiin jo sen kuolevan, mutta se virkosi.
Lennartia oli mahdoton saada sulamaan. Isännöitsijä sensijaan lämpeni joka ruokalajilta ja viinilasilta. Hän ei enää välittänyt yleisöstä, vaan kiersi käsivarren morsiamensa ympäri. Ruth punastui ja koetti loitota, mutta sitä lähemmäksi sulhanen tuli.
— Joko sinua saa onnitella? sanoi hän lasi kädessä Lennartille. — Onko se nyt se Astrid vai se Hjördis vai se Anne-Marie? Kaikki niin koreita tyttöjä että tekisi mieli naida heidät kaikki.
Ruth painoi katseensa alas.
Lennartista tuntui yhtäkkiä siltä kuin koti, äiti, vanha Bergman, kaikki, mikä muodosti hänen elämänsä pohjan, olisi paennut kauemmaksi sentähden, että lanko asui tehtaalla, puolen kilometrin päässä Katajistosta. Hän katsoi kelloa, syytti päänsärkyä, sopi sisarensa kanssa, milloin he huomenna tapaisivat, ja läksi.
Jos joku olisi sinä päivänä malttanut viipyä Esplanadilla puiden luona, olisi voinut nähdä lehtisilmujen aukeavan. Mustille oksille oli päivän kuluessa ikäänkuin heitettynä tullut keltainen harso. Ruusunpunainen auringonhohde värisi rakennusten seinillä, kiilteli ikkunoissa ja helotti ihmisten puvuilla. Uusi osa Helsingin asukkaita oli nyt joutunut liikkeelle: köyhempi kansa, joka illansuussa oli päässyt irti työstä. Hardén ei nähnyt auringon hohdetta eikä puhkeavia lehtisilmuja, hän ei tuntenut itävien kasvien tuoksua eikä auerta, joka nousi maasta. Hän tervehti kuin unessa, kun näki tuttujen kasvojen kulkevan ohi, tuli asuntoonsa ja heittäytyi suinpäin pitkäkseen.
Hänellä oli teatteripiletti, mutta hän heräsi niin myöhään, että näytäntö oli aikoja sitten alkanut. Vähät siitä. Päänkipu oli poissa. Hänestä tuntui aivan selvältä, että hän menisi tapaamaan neiti Lainetta. Ajatus ei huumannut häntä kuten aamulla, se hallitsi paremmin kohtalona, josta ei mihinkään päässyt. Sydän löi tasaisesti ja voimakkaasti. Hän järjesti hiukan huoneessaan ja pani äitinsä kuvan kirjoituspöydältä laatikkoon.
Kun hän teatterin eteisessä pysähtyeli vastaamaan tuttavien puhutteluun, takoivat hänen ohimonsa kuin voitonilossa. Ja kun hän näki Tyyni Laineen rientävän vastaansa jo tyhjentyvän käytävän päästä, palasi aamuinen mieliala takaisin, ainoastaan rohkeampana ja vaativampana.
He astuivat läpi hämärtyvien katujen, joilla kaikui puolihumalainen laulu. He saivat hyvän pöydän ravintolasalin kulmassa. Tyynillä oli yllä vaalea silkkipusero, hihat tuskin kyynärpäihin, povella läpinäkyvää pitsikoristetta. Hänen kulmakarvoihinsa oli jäänyt maalia. He tutkivat ruokalistaa päät yhdessä. Hardén tilasi kalan kanssa valkoista viiniä ja paistin jälkeen samppanjaa.
Teatteri oli ollut täpötäynnä ja molemmin puolin parrasta oikea vapputunnelma.
— Ottaakapa hattu päästänne, sanoi Hardén äkkiä.
Tyyni katsahti hänen kuumiin kasvoihinsa ja kävi molemmin käsin kiinni hattuunsa.
— Mielelläni, sanoi hän. Samassa hän tuli kuitenkin kaihtavaksi ikäänkuin olisi ollut liian häikäisevässä auringonpaisteessa. — Ai ei, minä en voi, en ehtinyt näytännön jälkeen kunnollisesti…
— Mutta minä tahdon nähdä teidän hiuksenne. Vielä tänään.
Tyynillä oli kauniit hiukset ja hän tiesi sen.
— Mutta missä minä nyt voin ne teille näyttää? nauroi hän hämillään.
— Minun luonani.
— Mutta nythän on jo niin myöhäistä.
— Syödään nopeasti ja mennään.
He istuivat kasvot hehkuen ja katsoivat alas. Vain Hardénin kohottaessa lasiaan osuivat heidän katseensa yhteen. Hän kutsui tarjoilijan. Tyyni paineli kasvojaan vastaan kukkasia, jotka oli puoleksi näivettyneinä ottanut vyöstään. Soitto värisi ja nyyhki tupakansavun täyttämässä salissa. Tyyni pelkäsi vaatteiden alta näkyvän, miten hänen sydämensä löi. Hän kuuli toisella korvallaan huimaavan luvun, johon illallislasku nousi, ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja laulaa.
— Olemme sitten valmiit, sanoi Hardén.
Auttaessaan takkia Tyynin ylle hän näki syvälle paljaan niskan ja
hiukset, jotka olivat kuin kullankarvaista silkkiä. Ojentaessaan
Tyynille käsilaukkua hän huomasi, että tyttö oli käynyt kalpeaksi.
Hänet valtasi mieletön hellyys.
He lähtivät.
Jostakin avatusta ikkunasta kaikuivat puoliyön kellonlyönnit.
* * * * *
Pikku Tyyni Laineesta ei ollut lainkaan helppo päästä eroon. Hän oli siihen aivan liian suloinen. Hänen ilonsa lahjasta, pienestä yllätyksestä huviretken, kukkavihon tai vaatekappaleen muodossa oli niin helisevä, että saadakseen nähdä hänen ilakoimistaan Lennart keksimistään keksi, mitä tämä voisi tarvita. Se ei ollutkaan vaikeaa: tyttö tarvitsi kaikkea. Ja hän sai kaikkea. Koska Tyynille tuotti uutuudenviehätystä olla punnitsematta jokaista ropoa, oli Lennart määrännyt, ettei hän saanut kysyä, mitä maksaa, pitää vain kysyä, onko kaunista. Tyyni osasi saada värit sointumaan. Ennen pitkää hänen pukunsa oli niin valikoitu ja koko hänen esiintymisensä niin siro, että hän herätti huomiota kulkiessaan. Lennart, jota aluksi oli epäilyttänyt näyttäytyä kaupungilla hänen seurassaan, vähitellen suorastaan ylpeili hänestä.
Hauskempaa toveria ravintolassa illoin ei saattanut ajatella. Kaikki huvitti häntä. Hän piti ruuasta ja hän sai sen päähänpiston, että joka ilta tilasi uuden ruokalajin, kunnes kaikki ruokalistat kaikissa Helsingin ravintoloissa on käyty läpi. Päähänpisto oli niin »suurenmoinen», että hän nauroi katketakseen, kun oli pukenut sen sanoihin. Lennart piti sitä nerokkaana ja iloitsi hänen jännityksestään ravintolassa. Mitä tarjoilija toisi? Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä noiden vieraskielisten nimien takana piili. Lennart, joka itsepintaisesti pysyi kiinni tutuissa kotleteissa, odotti huvitettuna hänen kanssaan, ja kun tuli jokin kummallinen sekoitus, jota Tyyni ei ensinkään osannut syödä, nauroivat he ja Lennart leikkasi Tyynille puolet kotletistaan, kun tämä ei mistään hinnasta suostunut uuteen tilauksen.
Erikoisen viehätyksen tarjosivat hänelle korkeat ravintolalaskut ja runsaat juomarahat. Hän nautti hovimestarien palvelevaisuudesta ja nöyräselkäisistä kiitoksista.
Hardén ymmärsi hänet: se oli koko hänen menneen elämänsä puutteen ja köyhyyden vastavaikutusta. Vähin erin oli käynyt selville kuka hän oli: torikauppiaan tytär. Heitä oli paljon lapsia, isä joi kaikki mitä äiti ansaitsi torilla. Hän oli jo monta vuotta sitten kuollut. Tyyni palveli kangaskaupassa Pursimiehenkadulla.
— Sinun täytyy päästä pois sieltä, sanoi Lennart kun sen kuuli. — Jahka tässä ehditään. Ja teatteri sinun myöskin pitää jättää.
Joskus illalla he söivät vaihteen vuoksi kotona. Tyyni osasi järjestää niin, että Lennartin kaksi huonetta olivat kuin kokonainen huoneisto ja ruokapöytä leikkeleineen, kuumine teekannuineen voitti kaikki mitä ravintolat saattoivat tarjota. He avasivat ikkunat keväiseen iltaan. Näkyi kauas kattojen päällitse merelle. Tyyni toi ikkunalaudalle tuhkakupin, leikkasi sikarin pään ja sytytti. Itse hän otti savukkeen.
— Tule minun polvelleni, sanoi Lennart.
— Mutta jos sinä varistat tuhkaa.
— Sinun pitää istua hiljaa.
* * * * *
Heidän suhdettaan oli kestänyt jonkin viikon, kun ensimmäinen pilvi nousi heidän taivaalleen.
Tyyni istui Lennartin huoneistossa, johon hänellä oli avain, ommellen ja odotellen, kun Lennart tuli kotiin mustana ja ovia paiskellen.
— Poikkesin vain ottamaan päällystakkia, koska tuntuu kylmältä, sanoi hän. — Eräs tuttava odottaa minua.
— Kuka tuttava? sanoi Tyyni koettaen lyödä leikkiä. Lennart vaikeni.
— Kuule, sanoi Tyyni ja painoi päätään hänen rintaansa vasten, — älä nyt jöröile, vaan sano minulle kuka se on.
Tumma veri nousi Lennartin kasvoille.
— Sinun ei tarvitse sitä tietää.
Tumma veri nousi Tyyninkin kasvoille.
— Viivytkö kauan? sanoi hän piikki äänessään.
— En tiedä.
— Entä minä — lähdenkö pois?
— Voit lähteä — voit jäädä. Niinkuin tahdot.
Lennart sanoi sen ovelta.
— Hyvä! huusi Tyyni vihaa ja kyyneliä pidätellen.
Mutta kun Lennartin askelet kaikuivat portaissa, saivat kyynelet voiton ja hän karkasi ulos ja huusi hänet takaisin. Lennart murjotti sanatonna suuressa nahkatuolissaan ja Tyyni rukoili häntä kyynelten vallassa selittämään, miksi hän oli suuttunut. Vähitellen hän sai Lennartin puhumaan.
— Sinä olet kaupungilla kehuskellut, että maisteri Hardén antaa sinulle mitä ikinä pyydät, vaikka tahtoisit ilmalaivaa. Sinä olet näytellyt rannerenkaitasi ja puseroitasi ja sanonut, että ne ovat minun ostamiani. Äitisi on ylpeästi sanonut, että minä menen naimisiin kanssasi. Sinä olet kertoillut, että tarjoan sinulle sadan markan illallisia. Mutta kyllä siitä tulee loppu. Älä luulekaan, että minun varani ovat pohjattomat. Eikä minun kärsivällisyyteni myöskään. Ja äidillesi voit ilmoittaa, etten milloinkaan ole aikonut sinua naida. En mene naimisiin. Olen ollut kyllin hullu huvitellakseni kanssasi. Minulla ei ole siitä vähintäkään omantunnonvaivoja, koska olisit huvitellut jonkun toisen kukkarolla, jollen minä…
Tyyni huudahti, nousi pystyyn lattialta, johon hän oli lyyhistynyt, ja lakkasi itkemästä. Lennart vaikeni. Hän ei ollut nähnyt Tyynin itkevän, enempää kuin tunsi tätä uutta käännettäkään hänen mielentilassaan.
— Voitko kieltää mitä olen sanonut? lausui hän hetken perästä tylysti.
— Olen rakastanut sinua, sanoi Tyyni hiljaa, katse maassa. — Kun ihmiset ovat tulleet kysymään, mistä saan kauniit vaatteeni, olen sanonut että itse ostan. He eivät ole uskoneet, vaan kysyneet, että maisteri Hardénko ne on ostanut. En ole voinut sille mitään että olen punastunut.
Hän oli niin viehättävä sanoessaan tämän, puna poskilla, kyynelet silmänripsissä ja nyyhky äänessä, että Lennart veti hänet polvelleen ja suuteli kyynelet hänen silmistään.
Odottavalle tuttavalle soitettiin, että oli tullut este.
Pahempi ristiriita syntyi heidän välillään vähän myöhemmin.
Kamreeri Nymalm, Lennartin luokkatoveri ja vanha ystävä, oli mennyt kihloihin ja tahtoi tutustuttaa Lennartia ja morsiantaan. Nuori neiti Arma Harknäs oli pianisti, harjoittanut opintoja ensin kotimaassa ja viime talven ulkomailla. Kuultuaan sulhaseltaan neiti Laineen ja Hardénin suhteesta — jota Nymalm merkeistä päättäen piti pysyvänä — oli Arma tullut siihen johtopäätökseen, etteivät he voi viedä Lennartia yksin kanssaan iltaa viettämään, vaan heidän on otettava tyttö mukaan. Arma päätti olla ennakkoluuloton ja rakastettava — mahdollisesti hän myöskin oli utelias — ja niin tapasivat molemmat parit toisensa kylmänä kesäkuun iltana pikkulaivassa matkalla Luodolle. Tyyni oli pukeutunut liian ohuesti ja häntä paleli. Arma asettui silloin hänen toiselle puolelleen ja komensi Lennartin »toimittamaan lämmittäjän virkaa», ja niin meni alku lupaavasti. Onnellisesti meni myöskin aluksi ravintolassa. Ihailtiin merta, puhuttiin Suomen köyhyydestä ulkomaiden rinnalla ja valittiin ruokalajit. Arman katse ilmaisi, että Tyyni oli hänestä ihastuttava, mutta hän pidätti itselleen vielä jonkin verran varovaisuutta ja arvostelua.
Hän ei voinut tehdä mitään pahempaa kuin asettua Tyynin rinnalle, nauraa yhdessä hänen kanssaan ja silloin tällöin laskea kätensä hänen kädelleen. He olivat kuin luonnonkukka ja paperikukka.
Hänen täytyy ruveta käyttämään pitkiä hihoja, ajatteli Lennart. Hänen täytyy ottaa lausuntatunteja. Voihan ääntäkin kehittää.
Nymalm koetti voimiensa takaa pitää keskustelua koossa. Mutta ennen pitkää hän keskusteli kahden Tyynin kanssa ja äkkiä tuli tuskallinen pysähdys. Arma ja Lennart puhelivat taukoamatta siirtyen aiheesta toiseen. Heidän kasvonsa loistivat viihtymystä ja hengenheimolaisuutta. Tyynin kävi yhä vaikeammaksi peittää pahaa mieltään ja Nymalmkin jätti hänet oman onnensa nojaan mennen noiden kahden puolelle. Kaikki pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei Tyyniltä puuttunut mitään, hänen lasinsa oli aina täynnä ja ruokavadit piirittivät hänet, mutta se mistä puhuttiin ei ollut häntä varten. Hän olisi halunnut vastata pöytätoveriensa hajamielisiin kohteliaisuuksiin paiskaamalla vadit ja lasit vasten heidän kasvojaan.
Arman katse osui kesken virkeintä väittelyä hänen kasvoihinsa ja hänen lauseensa katkesi. Hän päätti koko keskustelun nauruun, laski liioitellun lämpimästi kätensä Tyynin käsivarrelle ja koetti korjata mitä vielä oli korjattavissa. Hän rupesi yhtäkkiä syyttämään sulhastaan jostakin, jota ei lainkaan ollut tapahtunut, ja ehdotti vihdoin lähempää tuttavuutta Tyynin kanssa.
Tyyni veti pois kätensä. Hänen ihonsa meni suuttumuksesta ja vilusta sinipunertavaksi ja suun viiva oli valkoinen.
— En minä ole teidän armojenne tarpeessa, sanoi hän.
Mieliala oli auttamattomasti rikki. Turhaan kokosi jokainen malttinsa parantaakseen tapahtunutta. Lennartille oli kuin salaman valossa selvennyt, mikä kuilu erotti häntä ja tyttöä, jonka hän oli vienyt elämänsä sisimpään. Jollei hän olisi nähnyt vaaraansa niin vakavana, olisi hän silmittömästi suuttunut Tyynille. Nyt hänen käytökseensä tuli ainoastaan pahaaennustavaa kylmyyttä.
Kahden jäätyään he astelivat sanaa lausumatta ja heidän välillään oli niin suuri matka, ettei olisi luullut heidän kuuluvan samaan seuraan. Lähtiessä he olivat sopineet, että Tyyni tulisi yöksi Lennartin sohvalle.
— En suinkaan minä enää hilaa itseäni sinne neljänteen kerrokseen, virkkoi Tyyni äkkiä ja hänen äänensä särisi itkun ja naurun vaiheilla. — Itse sinä olet ripustanut helyt minun selkääni, ei minulla niitä ennen ollut. Ja mikäs on laiskan käsien säilyessä hienoina ja valkoisina.
— Puhutaan huomenna, keskeytti Lennart jääkylmästi.
— Pianon rämpyttäminen ei ole mitään työtä.
— Tule kello kymmenen huomenna minun luokseni, niin puhutaan asiat selviksi, keskeytti Lennart.
— Ota sinä vain se harakka. Sinua se rakastaa eikä Nymalmia. Nymalm on sille aivan liian jörö. Pitää olla sellainen väkkärä kuin sinä. Liukkaasti — huiskis haiskis sinne ja tänne! Siitä se pitää.
— Minä olen sanonut että huomenna olen tavattavissa, lausui Lennart ja hänen oli vaikea pidättää raivoaan.
Tyyni nauroi:
— Sinä unohdat että minä olen vielä toimessani. Vasta ensimmäisestä päivästä minun piti kokonaan olla »sinun omanasi».
— Aamiaistunnilla sitten.
— Saanhan minä tulla, mutta mitäpä meillä enää lienee puhumista. Olet löytänyt toisen. Mutta mitä te pianonsoittajat ja korkean oikeuden istujat luulette tietävänne työstä? Menkää kahdenkymmenen asteen pakkasessa torille nostelemaan lihaa suolavedestä, niin tiedätte miltä tuntuu kun kirvelee. Onko se minun syyni etten ole yhtä hieno kuin everstien ja professorien lapset.
Kotiportilla taisteli Tyyni kyynelten kanssa. Sääli teki Lennartin heikoksi. Hän ojensi Tyynille kätensä:
— Nukutaan nyt ja puhutaan huomenna järkevästi.
Siihen sai Tyyni tyytyä. Hän oli toivonut että Lennart heltyisi, porttikäytävässä ei keskellä yötä ollut ketään näkemässä. Mutta Lennart meni. Hänen loukkaantumisensa oli nähtävästi vaarallista laatua.
Lennartin päätös oli itse asiassa järkkymätön. Suhteen täytyi loppua. Hän oli valmis hyvittämään. Tyynin piti saada pieni pääoma. Kotoa ei hän voinut pyytää tätä summaa, mutta hän ottaisi sen velaksi. Kummallista, Lennart tunsi samankaltaista vapautumista, jollainen vapunpäivänä oli viehättänyt häntä Tyynin vuoksi. Silloin irti porvarillisesta yhteiskuntaelämästä — nyt irti Tyynistä.
Jonkinlaista askeettisuuden onnea nauttien hän tuli huoneistoonsa, korjasi vaatenaulasta kääröön Tyynin valkoisen harsohuivin, avasi ikkunat ja otti laatikosta äitinsä kuvan. Ettei sitä vapunpäivää milloinkaan olisi ollut…
Hän heräsi varhain aamulla kellonsoittoon. Lanko oli oven takana. He olivat illalla tulleet Ruthin kanssa hääostoksille. Kotona voitiin hyvin. Tehdas — niin, tietysti se meni loistavasti. Äiti oli ollut vähän pahoillaan, kun Lennart ei ollut kirjoittanut eikä soittanutkaan. Äiti oli pari kertaa yrittänyt soittaa, mutta milloin ei ollut tullut vastausta, milloin oli vastannut jokin sivistymätön naisenääni, nähtävästi siivoojatar.
Veri nousi Lennartin hiusrajaan asti. Hän näki langostaan, että tämä tiesi kaikki, ja vastustuksenhalu valtasi hänet.
— Saakelin paljon sinulta on mennyt rahoja viime aikoina, jatkoi lanko. — Tiedätkö että huhtikuun viidennentoista päivän jälkeen olet ottanut kuusituhatta markkaa ja hiukan päälle. Kotoa ei liikene enempää tällä hetkellä. Bergman rahjus on saanut päähänsä, että pitää olla kaikkinaisia uudenaikaisia äkeitä, ja eukko on antanut perään. Meidän täytyy tehdä vekseli.
— Häät tulevat tietysti myöskin maksamaan, sanoi Lennart kärkevästi.
— Niin, tietenkin. Katajistossa on aina vietetty suuria häitä. Tietysti se maksaa.
— Teette kai häämatkan?
— Niin, kartanosta tehtaalle. Puolen kilometrin häämatkan. Se ei tule kalliiksi. Mutta isännöitsijän asuntoa korjataan paraikaa perinpohjaisesti.
Langokset vaikenivat hetkisen ja isännöitsijä kehui Lennartin sikareja.
Sitten hän katsahti kirjoituspöydällä olevaan kuvaan ja aloitti:
— No tuossahan eukko istuu. Joku tiesi siellä Katajistossa kertoa ettet enää pidä äitisi kuvaa pöydälläsi, vaan että huoneessasi vallitsee aivan toisenlainen naikkonen. Kyllä siellä on kerrottu hauskaa! Lienevätkö puoletkaan tosia. Muunmuassa kuulut ostaneen auton. No tässä…!
Tyytyväisenä niinkuin katupoika tekee löytönsä salaperäisissä kätköissä oli lanko keksinyt Lennartin pöydältä sormustimen.
— Oletko ruvennut neulomaan? jatkoi hän silmää vilkuttaen.
Viha pani punaiset täplät hyppimään Lennartin silmissä ja hän keskeytti kalpeana:
— Hän on morsiameni! Minäkin menen naimisiin. En vietä mitään häitä, mutta ulkomaanmatkan teen ja niin muodoin on vekseli kyllä tarpeellinen, jollei kotoa riitä rahoja.
Lennart nautti: kerrankin oli hän saanut langon ymmälle. »Soo soo, hm hm» — ainoastaan sellaisia ääniä läksi hänen kurkustaan ja hän tuli nöyrän hymyileväksi kuin piesty koira. Hän katseli ihaillen morsiamen kuvaa, jonka Lennart ojensi hänen nähtäväkseen ja viehättyi suutaan maiskauttaen kehumaan ryhtiä kampausta, pukua, hymyä.
— Mutta et ole vielä sanonut hänen nimeään.
— En sano hänen nimeään, sillä meikäläisen korvissa ei sillä ole kaikua. Mutta se on rehellisen, työtä tekevän perheen nimi.
— Aijaijaijai — se on uskallettua.
— Olkoon. Itse ja yksin kannan seuraukset.
— Luuletko että Katajiston everstinna jää syrjästä katsojaksi?
— Sille en voi mitään.
— Isku tulee kovin äkkiä.
— Minun olisi ehkä pitänyt valmistaa, kirjoittaa. Mutta mitäpä se siitä olisi parantunut. Kirjoitan äidille vielä tänään.
— Olisi hauska tutustua tähän pieneen naikkoseen. Mitä sanot päivällisistä Kappelissa?
Lennart torjui kaikki yhdessäolot ja lupasi iltapäivällä mennä tapaamaan sisartaan.
Kun Tyyni tuli aamiaistunnilla Lennartin luo, odotti häntä yllätys. Lennart ilmoitti, että he ensi tilassa menisivät naimisiin ja lähtisivät ulkomaille. Tyyni, joka oli valvonut yön, ratkesi itkemään ja heidän sopunsa oli täydellisempi kuin koskaan. Tyyni istui kyynelissään katsellen Lennartin äidin kuvaa, jota ei hän vielä ollut nähnyt.
— Kuinka hän on kaunis ja hieno! kuiskasi hän.
— Sinun täytyy ottaa vähän lausuntatunteja, huomautti Lennart äkkiä.
* * * * *
Tyyni jätti toimensa, sanoi hyvästi kodilleen ja tuttavilleen ja muutti Lennartin luo. Mutta elämä ei muodostunut ensinkään hauskaksi. Viehätys oli nopeasti kadonnut ravintolaelämästä ja pienet kotoiset teeillalliset kuluivat sanattomina. Tyynin oli ikävä Lennartin istuessa kirjojensa ääressä ja Lennartia häiritsi että joku hiiviskeli huoneissa varpaisillaan hänen lukiessaan.
Tyyni oli toivomalla toivonut eroa toimestaan ja teatterista, mutta nyt hänen oli ikävä työtä. Hän kuljeskeli ilman asiaa kaduilla ja nautti tosin siitä että hänet huomattiin, mutta ei niin paljon kuin ennen. Lennart käski häntä kaupungille kävelemään, jotta saisi lukea — hänet oli äkkiä vallannut ihmeteltävä ahkeruus — mutta kun Tyyni palasi, syytti hän tätä siitä, että tämä liehitteli ihmisiä kadulla. Jonkin aikaa kiisteltyään he sopivat. Mutta sovinnostakin kului vähitellen pois sen entinen sulo.
Aivan uusi viehätys tuli heidän elämäänsä, kun Lennartin suku nosti sodan heidän aiottua avioliittoaan vastaan. Äidin kovuus oli suorastaan hämmästyttävä. Lennart ei milloinkaan ollut aavistanut sellaista piirrettä olevankaan äidissään. Hän kirjoitti pyyhkivänsä pois ainoan poikansa sydämestään, ei sentähden että hän olisi halveksinut rehellistä, työtätekevää ihmisluokkaa, vaan sentähden, että tässä oli tapahtumaisillaan luonnonvastainen henkinen sekaantuminen, joka ei jäisi kostamatta. Ruth rukoili kirjeessään, että Lennart ajattelisi äidin terveyttä. Tämä oli muutamassa päivässä käynyt valkopäiseksi. Sisaren kirjeen lopussa oli isännöitsijän jälkikirjoitus: »En pyydä sinua rikkomaan välejä — näin naikkosen kuvan ja katso hän oli sangen suloinen — mutta pyydän, että siirrät ratkaisun kunnes me täällä olemme onnellisesti päässeet kristilliseen aviosäätyyn. Viime päivinä olisi voinut luulla valmistettavan hautajaisia, niin täällä on itketty ja ulvottu.» Tuttavat tervehtivät Lennartia kadulla oudosti tarkastellen ja jotkut lakkasivat kokonaan tervehtimästä. Muutamiin sukulaisperheisiin hän sai kutsut ja päivällisen jälkeen vanha setä tai täti otti hänet kahdenkesken ja neuvoi hänelle kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti, mitä hänen rauhaansa sopi. Kaikki vastustus ärsytti häntä ja vei häntä lähemmäksi Tyyniä. Aina kun hän tuli kotiin kaupungilta, oli Tyyni vastassa utelemassa mitä kuului. Ja Lennart kertoi mikä kuohu pikku Tyynin takia vallitsi suvussa. Tyyni tunsi tärkeytensä kasvamistaan kasvavan ja kietoi yhä lujemmin kätensä Lennartin kaulaan. Suvun vainotessa heidän rakkauttaan he tunsivat ihanaa yksinäisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta.
Lennart oli päättänyt, ettei olisi missään tekemisissä sukunsa kanssa. Suku oli häntä siinä määrin loukannut Hän ei menisi häihinkään. Mutta juuri ennen juhannusta tuli sisarelta niin taivuttava kirje, että veli viime hetkessä läksi. Peläten päästi Tyyni hänet käsistään.
— Jos he muuttavat sinun mielesi, sanoi hän, — niin minne minä joudun?
Minä rakastan sinua.
— Ole levollinen. Me kuulumme yhteen. Älä näyttele liiaksi kauneuttasi kaduilla poissa ollessani.
Vihkimisen jälkeen, joka toimitettiin kukkivien omenapuiden alla puistossa, käkien kukkuessa, tuli äiti Lennartin luo. Hän oli harmaudessaan liikuttavampi kuin milloinkaan.
— Anna minulle anteeksi, sanoi hän kyynelittä. — Jokaisen täytyy käydä läpi kohtalonsa eikä toinen ihminen pysty ohjaamaan toisen elämää. Tuo morsiamesi äitisi luo. Hänen pitää nukkua yläkerran valkeassa kamarissa niinkuin muut Katajiston morsiamet ovat nukkuneet. Ja teidän häänne pitää vietettämän niinkuin kaikkien muiden.
Sekä äidin että pojan silmissä oli kyyneliä.
Elokuun kuutamolla toi Lennart morsiamensa tuttuja peninkulmia, tuttuja myötä- ja vastamaita asemalta Katajistoon. Oli niin valoisaa ettei vaununlyhtyjä tarvinnut sytyttää. Ainoastaan metsässä oli salaperäistä ja pelottavaa. Tyyni teeskenteli iloista ja koetti päästä vanhan Bergmanin suosioon. Mutta ukko pysyi sotilaallisen kohteliaana ja yksisanaisena. Lennart näki että hänen rakkaustarinansa oli Katajiston palvelusväenkin tiedossa.
Vakavana hän istui kääriytyneenä peitteeseen, jonka äiti, kuten ennen muinoin, oli pannut mukaan matkalle. Hän pysyi kylmänä morsiamensa ilolle. Olihan varsin luonnollista, että köyhä tyttö puhkesi ihastuneena huudahtelemaan: »Onko se totta että kaikki tämä on sinun ja siis myöskin minun?» Mutta Lennartia hävetti Bergmanin takia. Hän koetti välillä tehdä jonkin kysymyksen, mutta siihen tuli vain täsmällinen vastaus eikä sukeutunut entistä luottavaa keskustelua. Valituksista, joita Bergman oli uhannut tehdä, ei tullut mitään. Kun ei ilakoiva riemu mistäänpäin löytänyt vastakaikua, vaikeni Tyynikin.
Sumu oli raskaina vöinä asettunut notkoihin. Asumukset tien varrella olivat pimeät. Ikivanhan puukujan päästä loistivat korkeista ikkunoista Katajiston valot. Koirat rupesivat haukkumaan…
* * * * *
Lennart ja Tyyni vihittiin hedelmissään punoittavien omenapuiden alla ja päivällisten aikana sytytettiin puisto täyteen soihtuja.
Mutta kun vieraat ja morsiuspari olivat lähteneet, sairastui Katajiston everstinna ja häälyi elämän ja kuoleman välillä. Elämään hän kuitenkin jäi.
Nuori pari oli ulkomailla.
Tuli kotiin.
Vuodet kuluivat.
Lennart Hardénilla oli asianajotoimisto suuressa maaseutukaupungissa. Hänen nimensä kulki kultaisin kirjaimin pitkin kivimuurin koko julkipuolta ja maan huomatuimmat sanomalehdet toistivat sitä ilmoituksissaan päivästä päivään. Hardénin asianajotoimistolta ei loppunut työ enempää kuin maailmasta loppui riita. Mutta sen kautta eivät kulkeneet suuret voitot, joiden kehitystä jännityksellä seurattiin kautta maan. Hardénin asianajotoimisto oli siinä huudossa että se ajoi likaisia asioita. Kukaan ei tiennyt tätä paremmin kuin Hardén itse.
Oli aika, jolloin hän työnsi luotaan jutut, jollaisia hän nyt otti vastaan.
Hänen täytyi ansaita, sillä hänen elämänsä oli kallista.
Tyyni-rouva vietti kerran kevään Pariisissa oppiakseen kieltä ja seurusteli silloin suomalaisten taiteilijoiden kanssa. Hänessä huomattiin taipumuksia, jotka häneltä itseltäänkin olivat olleet salassa. Näyttämö oli kadottanut hänessä merkillisen tähden — hän ei enää voinut mennä teatteriin, koska oli viime aikoina tullut hyvin lihavaksi. Hän vietti vuoden Helsingin musiikkiopistossa harjoittaen lauluopintoja ja rupesi vihdoin muovailemaan savea. Hänen nuoret ystävänsä vakuuttivat, että kuvanveisto lopultakin oli hänen alansa.
Tämä kaikki tuli kalliiksi. Tyyni-rouva oli kovaosaisten taiteilijain hyväntekijä, ymmärtäjä ja ystävätär. Heidän oli mahdoton elää ilman toisiaan. He seurasivat toisiaan Pariisiin ja he seurasivat toisiaan maaseutukaupunkiin, mihin Tyyni-rouva omien piirustustensa mukaan oli teettänyt »työpajan». Se oli läpi kahden kerroksen ulottuva atelieeri ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tyyni-rouva oli kuuluisa kautta maan. Tuomari maksoi.
Hän maksoi sittenkin mielellään, kun sai lähettää rahat muualle, mutta hänen oli vaikea syödä samassa pöydässä vaimonsa ystävien kanssa ja yökaudet kuulla atelieeristä soittoa konttoriin, jossa hän teki myöhään työtä.
Hän oli jonkin aikaa hakenut huvitusta tahollaan hänkin, mutta senjälkeen kun heidän pieni tyttärensä syntyi, ei hän ollut muusta tiennyt kuin työstään ja lapsestaan.
Katajisto oli palstoitettu, päätila kuului yhä tehtaaseen, jonka Ruthin mies oli tehnyt eurooppalaisesti tunnetuksi, everstinna asui vanhassa päärakennuksessa. Hän ei ollut nähnyt miniäänsä sitten häiden ja surulliset olivat olleet äidin ja pojan kohtaamiset. Ne harvenivatkin harvenemistaan. Yhä tuskallisemmaksi kävi laskea yhtämittaa lisääntyviä ryppyjä kummankin kasvoilla.
Kerran jouluna, kun Tyyni-rouva oli Pariisista ilmoittanut, ettei hän päässytkään kotiin, sai tuomari Hardén äitinsä lupautumaan jouluksi heille. Tämä ei ollut milloinkaan nähnyt pientä Eleonoraa.
Tuomari tuli uudelleen lapseksi valmistaessaan juhlanviettoa. Hän iloitsi ihmisvilinässä kaduilla ja kauppapuodeissa. Ennen kaikkea hän valmisti lastaan vastaanottamaan isoäitiä. Katajistosta tuli hänen kertomuksissaan kokonainen satulinna, jossa isoäiti hallitsi hyvänä hengettärenä.
— Mitä Nora sanoo, kun mummo tulee?
— »Tervetuloa rakas mummo.»
— Mitä Nora tekee?
— Panee kädet kaulaan ja rutistaa.
— Niin Nora tekee.
Jouluvieraaksi ilmoittautui vielä kamreeri Nymalm, jonka rouva oli kuollut hiljattain.
Hän tuli pari päivää ennen aattoa. Ystävysten keskustelu liikkui kaukana siitä mikä heille oli likeistä.
— Mitä sinä käytät hiuksiisi? kysyi Nymalm. — Sinulla oli komeat vaaleat kiharat.
— Tilasin ulkomailta jotakin voidetta. Sillä, jolla ennen on ollut hyvä tukankasvu, pitäisi olla mahdollisuus saada se aivan ennalleen.
— No auttaako voide?
— En tiedä.
— Minullakin oli komeat hiukset, kuten muistat.
Lisäksi he puhuivat politiikasta ja muista ulkopuolisista asioista.
Kun isoäiti tuli, oli talo juhla-asussa. Lakka ja kuusenneulain haju tuntui ilmassa. Nora oli saanut ylleen vaaleanpunaisen pukunsa, joka niin sopi hänen mustiin kiharoihinsa. Hän odotti Feliks-sedän kanssa ikkunassa hetkeä, jolloin isä ja mummo pysähtyivät oven eteen. Joulupukki istui heidän reessään, vaikka sitä ei voinut nähdä. Kun mummo tuli sisään, oli lapsi syli auki vastassa.
— Tervetuloa rakas mummo!
Kyynelet olivat mummon silmissä. Sitä ei saattanut nähdä pimeässä eteisessä. Tultiin saliin ja isä sanoi:
— Mitä Noran on vielä tehtävä?
— Nora panee kädet kaulaan.
Mutta isoäiti jäi tuijottamaan lapseen ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
Hänestä henki sellainen kylmyys, että Nora juoksi lapsenkamariin ja
rupesi itkemään. Isoäiti meni ensimmäisestä ovesta, jonka näki avoinna.
Hän ei itkenyt. Hän vaipui istumaan ja painoi kädet otsaansa vasten.
Lennart jäi ymmälle, seisoi keskellä salin lattiaa eikä tiennyt ketä seuraisi.
— Ymmärrätkö sinä mitään tästä? kysyi hän Nymalmilta.
Nymalm meni ikkunaan eikä vastannut.
Veri nousi tuomarin kasvoille hiusrajaa myöten.
— Mitä tämä merkitsee? Minä vaadin että sinä puhut. Sillä sinä tiedät, minä näen sen.
— En minä mitään…
— Valehtelet. Näittekö te aaveen?
Nymalm laski käden hänen olalleen:
— Minä luulin että sinä tiesit ja että äitisi tiesi.
— Mitä meidän sitten piti tietää?
— Ettei lapsi ole sinun.
Molemmat vaikenivat. Tuomari lyyhistyi istumaan. Hän kuuli lapsen itkevän, mutta ei voinut liikahtaa. Sitä kesti kauan.
— Isä, sanoi pikku Nora vihdoin hänen edessään.
Hänen päänsä painui käsien varaan.
— Isä, eikö kuusta jo tuoda sisään? Isä, eikö jo ole joulu?
Tuomari nosti kasvonsa, otti polvelleen lapsen ja nyyhki sen ohimoa vasten.
— On lapseni, on joulu.