VELJEKSET
Veljesten väli oli kylmennyt vanhemman mennessä kihloihin.
Nuorempi kirjoitti silloin ylioppilaaksi. Hän oli ollut luokkansa etevimpiä, mutta häneltä meni huonosti, opettajat eivät käsittäneet mikä hänet äkkiä oli muuttanut — terveen miehen, joka oli urheilijakin. Näkyi selvästi että hän oli kipeä.
Hän lähti yhtä kaikki muiden mukana Helsinkiin, mutta sinä päivänä, jolloin vielä oli jäljellä matematiikan ja historian tutkinnot, esitti veli hänet morsiamelleen, ja silloin hän ei tutkinnossa osannut mitään. Hän ei ymmärtänyt mitä häneltä kysyttiin, professorit ihmettelivät hänen arvosanojaan koulusta ja tahtoivat olla lempeitä. Mutta vastaukset olivat niin järjettömiä että nuorukaista oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi jäädä syksyyn.
Veljekset olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei kukaan ystävä ollut mahtunut heidän välilleen, ei salainenkaan ajatus ollut jäänyt heiltä toisilleen uskomatta. He olivat perhekuntansa viimeiset: isä, äiti, siskot — kaikki kuolleet. Ja niin he olivat toistensa näköiset että olisi luullut heitä kaksosiksi. Kolme vuotta kuitenkin oli heidän iässään eroa. Toinen oli tumma, toinen vaalea. Koulussa ja asuntopaikoissa heitä sanottiinkin vain Tummaksi ja Vaaleaksi. Tumma oli vanhempi, Vaalea nuorempi. Tytöt ihailivat heitä loitolta ja seisoivat salaa katsomassa heidän mennessään ohitse.
— Tumma on minun! saattoi joku sanoa silmät kosteina.
— Vaalea on kauniimpi! huudahti toinen. — Hänet minä otan!
Mutta heitä ei kukaan ottanut. He kulkivat koskemattomina ohi tyttöjen ihastuksen eivätkä tietäneet kauneudestaan. He näkivät vain toisensa ja riittivät toisilleen.
Helsingissä Tumma sitten »otettiin» silloin kun Vaalea kirjoitti ylioppilaaksi. Morsian oli punaisissa vaatteissa, kun tuleva lanko näki hänet. Häät vietettiin jo kesällä. Nuorempi veli lähti rohkean toverin kanssa purjehdusmatkalle yli avonaisen meren eikä mennyt häihin. Hän ajatteli että hukkuisi, mutta myrsky ei tahtonut häntä.
Kesän hän vietti lukemalla. Outo painostus ei lähtenyt hänestä. Ylioppilastutkinto syksyllä meni helposti ja luvut toivat sisältöä elämään. Hän pääsi rauhaan, joskaan hän ei ollut sama kuin ennen. Urheilun hän kokonaan oli jättänyt ja kulki hiljaisena ja miettivänä toverien keskellä. Hän haki heidän seuraansa ja viihtyi meluavassa ilossa heidän joukossaan, vaikka ei itse ottanut siihen osaa. Veljensä kirjeisiin hän vastasi viileästi ja virallisesti. Se kohta hänen olemuksestaan, jossa veli oli hallinnut, oli kuoleentunut. Suuri lämmin ystävyys, korkein tunne, johon hän oli mahdollinen, tehtiin tarpeettomaksi: hänessä oli autiota ja tyhjää. Mutta hänellä oli rauha.
Silloin tuli nainen hänen tielleen. Eikä tämä ollut vaatimaton tyttö, joka olisi hiljaisella lämmöllä tullut täyttämään hänen sielunsa autiutta. Hän oli kypsä nainen, joka otti hänet oikullisena ja väkivaltaisena rakastaen, vastoin kaikkea hänen järkeään. Vaalea leimahti outoon elämään tästä rakkaudesta. Rakastumisensa päivän illalla hän oli toinen kuin oli ollut aamulla. Ja yö, jonka hän käveli vuorilla kaupungin ulkopuolella, teki lapsesta miehen, kuten se esikeväästä teki kesän. Heidän suudelmansa oli niinkuin auringon kosketus hedelmällisen maan kanssa. Mutta heidän rakkautensa paloi nopeasti loppuun. Kun he erosivat, oli heissä molemmissa mennyt jotakin rikki.
Miehen oli vielä vaikeampi kuin naisen. Hän ei tajunnut mitä oli tapahtunut, hän ainoastaan kärsi ikäänkuin hänen ruumistaan olisi pistelty. Kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen uskonsa ihmisiin mennyt. Naista hän kammoi kuin hävittävää kuloa. Hänen työnilonsa oli poissa ja terveys meni nopeasti. Hän ei jaksanut seurata luennoilla ja hän pelkäsi ihmisiä. Hänen ajatuksensa joutuivat hermosairaan vaarallisten polkujen päähän ja lähtivät kiertämään. Tuli unettomuus ja epätoivo.
Itsesäilytysvaisto pani hänet nyt alkeelliseen työhön. Hän koetti syödä, nukkua, hengittää ulkoilmaa ja urheillakin. Kaikki hänen tietoinen toimintansa keskittyi tähän. Muu oli kärsimystä mielipuolisuuden partaalla.
Eräänä aamuna, kun hän hiessä virui vuoteellaan mustan yön jälkeen, ilmoitettiin hänelle että vieras etsi häntä. Hän pelästyi niin että rupesi vapisemaan ja sukelsi lakanoiden väliin. Kuin vasaraniskut päässään hän kuuli askelet huoneessa ja tunsi samassa käsien laskeutuvan olkapäilleen.
— Minä se olen, puhui tuttu ääni. — Ethän pelkää, rakas Heikki…
Heikin mielessä tapahtui oikullinen muutos ja hän muisti äkkiä, että hänen oli kannettava kaunaa veljelle jostakin pahasta teosta. Mikä teko oli, sitä hän ei muistanut, mutta se oli sellainen ettei sitä sopinut antaa anteeksi. Hänen teki mieli lyödä käsiä, jotka lepäsivät hänen hartioillaan. Ne alkoivat silitellä häntä niinkuin joku oli silittänyt häntä joskus kauan sitten. Käsi oli lämmin, otsa kylmä. Nuorempi veli ei nähnyt vanhemman ilmettä hänen katsoessaan pieluksella lepääviä kasvoja. Hän ei ollut jaksanut vastustaa lämpöä, joka lähestyi häntä. Ainoa mitä hän jaksoi tehdä oli, että hän piti silmiään ummessa. Kyynelet olivat särkyneet ripsien alle. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, näki hän veljensä tutut iloiset kasvot.
— Mitä sinä tulit tänne? kysyi hän.
— Kun sinä et kirjoittanut niin moneen aikaan. Miksen minä sitten olisi tullut?
— Se oli tarpeetonta. Ei minua mikään vaivaa.
— Vaikka ei vaivaisikaan. Minun tuli ikävä eikä Tyyra antanut rauhaa.
Vihamielinen ilme tuli nuoremman veljen kasvoille.
— Mitä hän minusta? sanoi hän suuttuneena.
— Hän on kaiken aikaa seurannut vaiheitasi eikä sitä päivää ole kulunut, ettemme olisi puhuneet sinusta.
Närkästys ajoi tumman veren sairaan kasvoille.
— Kas, jatkoi veli ystävällisesti kuten ainakin kasvattaja, joka on tottunut lapsen koskemattomuuteen, sinä et nyt pääse siitä että olet ainoa veljeni.
— Tarkoitatko ehkä että hän niin rakastaa sinua? sanoi vaalea veli ja hänen toinen suupielensä nousi.
— Tarkoitan.
— Odota sinä! huusi sairas ja vaahto tuli hänen huulilleen. — Kesää seuraa syksy.
Veli nousi ja työnsi raollaan olevan ikkunan kokonaan auki.
— Etkö sinä jo pian ala nousta? sanoi hän ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Vieläkö hän käyttää niitä punaisia vaatteita? kysyi nuorempi veli äkkiä.
Vanhempi rupesi nauramaan. Nauru oli niin välitöntä ja tervettä, että sairas joutui ymmälle miten suhtautua siihen. Hän ei moniin aikoihin ollut kuullut sellaista.
— Vielä, vastasi vanhempi veli. — Ne sopivat hänelle erinomaisesti. Jahka nyt tutustut Tyyraan, ymmärrät sen. Sinä et ensinkään tunne häntä. Sinä kannat jotakin epäluuloa. Hän on kuitenkin luotettavin ja kunnollisin olento maan päällä. Uskoisitko esimerkiksi, että avioliittomme ensimmäisenä vuotena, kun minä sain maksaa suuren takuun, hän hoiti koko taloutemme ilman apulaista, ilman palvelijaa. Me heitimme kalliimman huoneistomme ja asuimme yhdessä huoneessa ja keittiössä. Emme milloinkaan ole olleet niin onnelliset kuin silloin siinä ahtaassa sopessamme. Sillä me saimme olla niin kahden. Ystävät antoivat meidän olla rauhassa.
Sairas tuijotti epäluuloisesti puhujaan. Tähän oli tarttunut jotakin Tyyra-rouvan helisevästä ilosta ja se teki veljeen poistyöntävän vaikutuksen. Kun tumma veli ymmärsi, ettei mikään puhe auttanut, huomautti hän reippaasti, että hän tavallisesti tähän aikaan oli jo koulussa ja että hänen oli nälkä.
— Nouse nyt ylös! sanoi hän samalla äänellä, jolla ennen lapsena oli lausunut samat sanat heidän maatessaan samassa vuoteessa ja kiusoitellessaan toisiaan pyhäaamuisin, kun oli loiottu pitkään.
Hän nipisti häntä vielä lisäksi varpaasta, joka kohosi peitteen alta, sulki sitten ikkunan ja asettui pöydän ääreen. Nuorempi veli ei yrittänytkään nousta. Muistojen kieli oli alkanut väristä ja mielenliikutus puistatti häntä. Veljenkin ajatuksissa liikkuivat muistot, hän siirtyi hiljaa takaisin vuoteen laidalle ja laski kätensä nytkiville hartioille. Sairaan kosteat kädet kiertyivät veljen kaulaan ja vetivät hänet rintaa vastaan. Niin he olivat kauan.
— Tiedätkö, alkoi tumma veli vihdoin puhella hänen korvansa juuressa, — mitä varten minä olen tullut? Noutamaan sinua kotiini. Onhan luonnotonta, että me veljekset olemme tällä tavalla erossa. Sinun ei ensinkään tarvitse pelätä tulla. Emme enää elä niin ahtaasti…
— Miksette jääneet siihen ahtaaseen asuntoon, jossa olitte onnelliset! kuiskasi sairas kuumasti.
Veli nauroi.
— No katso, se tuli sittenkin ahtaaksi. Ihminen on kerta kaikkiaan tehty yhteiskuntaa varten ja haluaa jakaa onneaan myöskin muille. Täytyyhän minun joskus kutsua kotiin oppilaitani ja virkatovereitani. Minä olen nyt lehtori, näetkö. Ja huomattava on lisäksi, etteivät vuokrat siellä meillä ole sellaiset kuin Helsingissä.
Äskeinen mielen laukeaminen näytti ihmeellisesti vaikuttaneen sairaaseen. Hän oli koko päivän valoisa ja toivorikas. Yön hän nukkui ja vakuutti aamulla, ettei häntä enää vaivannut mikään. Vanhempi veli sai panna liikkeelle koko vaikutusvaltansa ennenkuin he yhdessä olivat matkalla.
Omituisesti tämä yhdessä matkustaminen toi mieleen entiset ajat. Menneisyys ja nykyisyys liittyivät toisiinsa, sydämet aukenivat ja pitkän rautatiematkan aikana veljekset ehtivät esittää toisilleen pääpiirteet elämästään niinä vuosina, jotka olivat viettäneet erossa. Vanhemmalla, joka oli ollut onnellinen, oli verraten vähän kertomista; nuoremmalla sitä vastoin paljon.
Mitä lähemmäksi matkan päätä tultiin, sitä levottomammaksi kävi Heikki. Häntä pelotti. Kun he asemalta ajoivat kotiin, täytyi veljen tukea häntä, sillä häntä pyörrytti kuin merikipeää.
— Muistatko, Armas, etten minä ole tahtonut tulla tänne, sanoi hän tuskaisesti.
— Muistan, muistan, nauroi Armas. — Minä olen väkisin tuonut sinut.
He pääsivät sisään talon rouvan huomaamatta ja Armas teki Heikille merkin, että he olisivat hiljaa ja yllättäisivät hänet. He tulivat varpaisillaan saliin, jossa tuntui resedaa muistuttava tuoksu ja sohvilla oli punaisia tyynyjä. Tuli paloi uunissa. Armaan yrittäessä ruokasaliin rouva astui kynnyksellä häntä vastaan pieni kukkamaljakko kädessään. Hän paiskautui miehensä kaulaan, että vesi maljakosta vuoti maahan, ja läheni sitten sydämellisesti lankoaan ja puheli kaiken aikaa heleällä äänellä:
— Ja te pääsette tulemaan minun huomaamattani! Ja minä kun olen vartioinut ikkunassa niin että kaikki työni ovat myöhästyneet. Tervetuloa, tervetuloa! Tiesinhän minä, että sinä tuot Heikin mukanasi. Olen niin iloissani. En ymmärrä miten en kuullut. Mutta ajurilla varmaan ei ollut kulkusia… Syömmekö me nyt heti, vai…? Ei, kaikkein ensiksi pitää Heikin päästä huoneeseensa. Vai tahdotteko lämmitellä? On kylmä. Mutta Heikin huoneessa on myöskin tulta.
— No, kaikki on hyvin? kysyi Armas käsivarsi vaimonsa hartioiden ympärillä. — Tuotiinko eilen koulusta vihkoja? Tuossahan ne ovat, lisäsi hän samassa kun he tulivat talon isännän huoneeseen. — Eikö mitään postia?
— Ei mitään, vastasi rouva. — Vierashuoneeseen täytyy täältäpäin mennä
Armaan huoneen läpi, mutta sinne päästään myöskin suoraan portaista.
Mutta mahtaako sinua häiritä, että ikkunat ovat kadulle päin? Me
voisimme vielä pahimmassa tapauksessa muuttaa sen suojan makuuhuoneeksi.
Vierashuone vaikutti nuoren tytön kammiolta. Seinät olivat siniset ja huonekalut valkoiset. Pöydällä oli kukkia. Heikki tunsi että hän tulisi viihtymään täällä ja hän lausuikin sen veljelleen ja Tyyralle. Ruokapöydässä hän tunsi sen taasen ja puhutteli Tyyraa ensimmäisen kerran nimeltä. Kun hän illalla lepäsi vuoteessa viileiden lakanoiden välissä, oli hänen niin hyvä olla, että hän tunsi tulevansa terveeksi. Armas istui hetkisen tuolilla hänen vieressään, avasi sitten terveysikkunan ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi Heikki:
— Kiitos, että toit minut tänne. Minä paranen nyt.
Hän ei kuitenkaan niin äkkiä parantunut. Heille koitti kaikille kolmelle pitkä taistelun aika. Parantumisen suunta oli kuitenkin selvä.
Heikistä ja Tyyrasta tuli hyvät ystävät. Koulutyönsäkin tähden saattoi Armas vähemmin olla veljensä kanssa. Heikki ja Tyyra laskivat mäkeä ja kävelivät, Tyyra luki Heikille ääneen, Tyyra istui Heikin rinnalla hänen pimeinä hetkinään ja löysi lohdutuksen sanan.
— Katsos nyt, sanoi Armas, — kohta sinä pidät Tyyrasta enemmän kuin minusta!
Ja nauroi.
— En ymmärrä kuinka ihminen siihen määrään saattaa erehtyä, myönsi
Heikki.
Maaliskuu toi siintävien hankien juhlapäivät ja sunnuntaiaamuin he kiitivät kaikki kolme suksillaan kauas kaupungin ulkopuolelle. Heikki vanhana urheilijana teki monet kierrokset ristiin rastiin Silläaikaa kun Tyyra ja Armas ponnistivat suoraan eteenpäin. Arkipäivin Tyyra ja Heikki hiihtivät kahden. Kuiva, aurinkoinen ilma lemusi ja maailma oli täynnä säteilevää kirkkautta.
Kesä vietettiin järvellä ja saarilla. Vuoden perästä oli Heikin terveys niin hyvä, että hän saattoi antaa tunteja koulussa. Työn mukana palasi elämänhalu. Hän tasaantui, voimistui ja tuli yhteiskunnan jäseneksi. Alettiin jo kiusoitella häntä, että se tai se nuori neiti oli rakastunut häneen. Se oli hyvä tyttö, sopi ruveta ajattelemaan asiaa. Mutta kun tähän aiheeseen tultiin, lensi varjo Heikin kasvoille ja hänen kälynsä riensi nopeasti sotkemaan koko juttua.
Eräänä kylmänä talvipäivänä tuli Heikki oudon vakavana etsimään kälyään ruokasalista.
— Tyyra, ehditkö sinä tulla.
Tyyra hiukan säikähti ja seurasi häntä salin ja Armaan huoneen läpi. He istuutuivat sohvaan. Tyyran kasvot kysyivät huolestuneina ja hän silitti ystävällisesti Heikin kättä niinkuin oli tottunut tekemään tämän ollessa sairas.
— Tiedätkö mitä minulle tänään on tapahtunut? Sain todistuksen siitä, että olen täydelleen terve.
Jännitys suli Tyyran kasvoista iloiseksi odotukseksi.
— Se on kummallista, sanoi Heikki ja katsoi eteensä huoneeseen ja hänen kasvoillaan kulki omituinen valojen ja varjojen vaihtelu.
Tyyra ei ollut milloinkaan huomannut, että hän oli näin kaunis ja voimakas.
— Kerro, kuiskasi hän.
— Täällä, kadulla tuli äsken vastaani — entinen morsiameni. Minussa ei liikkunut mikään. Hän oli kuin vieras ihminen.
Molemmat vaikenivat. Heikki tuijotti eteensä ja hänen vakavuutensa vaihtui hymyyn. Äkkiä hän katsahti Tyyraan:
— Tiedätkö ketä minun on kiitettävä tästä kaikesta?
— Ketä? sanoi Tyyra niin hiljaa että kuiske tuskin kuului.
Hänen pitkät tummat ripsensä lepäsivät poskilla, vaaleissa hiuksissa nauroi punainen nauharuusu ja ohimot takoivat niin että suonen nousenta ja laskenta näkyi. Heikki ei lausunut sanaa, joka jo oli hänen huulillaan, hän kiersi käsivarret Tyyran ympärille ja suuteli häntä huulille, kaulalle, niskaan. Tyyra upposi hänen voimakkaaseen syliinsä ja kävi avuttomaksi. Heikki suuteli häntä niin että hän oli tukehtua.
Äkkiä Tyyra parkaisi ikäänkuin häntä olisi pistetty ja he heräsivät molemmat.
He viipyivät paikoillaan kuten äsken olivat ystävinä istuneet, mutta heidän välillään oli ammottava kuilu. Tyyra nousi, piteli otsaansa ja lähti horjuen menemään. Heikki astui ikkunaan ja kaikki hänen ajatuksensa sanoivat hänelle kylmästi: sinä olet konna. Hän otti jonkin paperiliuskan pöydältä, rutisti sen kädessään ja päästi lattialle.
— Kaikki on mennyttä! sanoi hän taasen kylmästi ja katsoi eteensä mitään näkemättä.
Hänen sydämessään kyenteli alkava kipu.
— Nyt minä olen lopullisesti rikki! ajatteli hän ja naurahti, ettei purskahtaisi itkuun.
Sitten hän paiskautui suulleen vuoteelle. Hän ei ollut milloinkaan ollut sellaisessa poltteessa ja häpeässä.
Äkkiä viilsi järjen terä läpi aivojen. Hän nousi ja rupesi kokoamaan tavaroitaan. Hän mätti kaikki huiskin haiskin ja tuota pikaa olivat laukut valmiina. Hän katsoi kelloaan: puolen tunnin kuluttua palaisi veli koulusta. Kokonainen puoli tuntia! Hän istuutui tavaroidensa ääreen kuten ihminen istuutuu uppoavan laivan kannelle ja tunsi kaikkien hermoväreiden, jotka sairauden aikana olivat vaivanneet häntä, kulkevan läpi päänsä. Yhdessä tuokiossa tulivat sairauden eri vaiheiden tuntomerkit. Otsa oli kylmä ja ruumis hiessä. Hän katsoi katsomistaan kelloa ja lähti vihdoin kadulle. Hän alkoi astella edestakaisin talon lähellä.
Mutta makuuhuoneessa virui Tyyra polvillaan vuoteensa ääressä ja höpisi suonenvedontapaisissa kouristuksissa:
— Jumala, minä olen sinut hylännyt — minä omistin sinut kerran. Katso armiaasti minun puoleeni kuten sinä katsoit syntisen vaimon puoleen pöydän tykönä fariseuksen huoneessa. Minä olen syntinen vaimo. Tulithan sinä pelastamaan syntisiä. Et sinä voi minua — minä olen liian syntinen… Minä hylkäsin sinut ja nyt olet sinä hylännyt minut. Kadotettu, tuomittu…
Kun tumma veli lähestyi kotiaan, huomasi hän jo kaukaa, että Heikki rauhattomana asteli edestakaisin. Hän hymyili tälle, mutta huomasi pian että jotakin erikoista on tapahtunut. Vihdoin hän juoksujalkaa tuli yli kadun. Hän näki hävityksen veljen kasvoilla ja ymmärsi että vuoden työ oli ollut turha.
— Mitä on tapahtunut? sanoi hän ja tarttui Heikin käsivarteen.
Heikki eteni ikäänkuin häntä olisi polttanut.
— Tule sisään, sinä olet aivan sinisenä vilusta… Etkö sinä nyt voi sanoa nopeasti mikä sinun on?
Mutta nuorempi veli vaikeni. Hänen kasvonsa vavahtelivat. Hän yritti puhua mutta sanat jäivät kurkkuun. Vihdoin hän sai ne ilmoille vaivoin ja soinnuttomasti:
— Minä olen vietellyt sinun vaimosi. Minä olen häväissyt kotisi, tee minulle mitä tahdot. Mutta minä yksin olen syypää.
Vanhempi veli tuijotti häneen: oliko hän menettänyt järkensä?
— Mitä, mitä sinä sanot?
Nuorempi toisti kaikki tyynni. He seisoivat kadulla raa'assa talvipakkasessa. Vanhempi veli tuijotti vielä hetkisen puhujaan. Ja hänen kasvojaan katsellessaan hän kävi kalpeaksi ja karkasi sitten ylös portaita.
Eteisessä seisoi hänen vaimonsa seinään nojaten. Hänkään ei voinut puhua. Hän ojensi kätensä ja lausui itkunsa seasta jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää.
— Minä tiedän kaikki, sanoi mies raivoaan pidättäen ja tarttui ojennettuihin käsivarsiin.
Tyyra lyyhistyi permannolle.
— Rankaise minua yksin! sai hän esille.
Hänen miehensä nauroi ja ajatteli: vai niin hellää se on ollut!
— Mene huoneeseesi. Minä tulen pian.
Hän karkasi läpi salin ja työhuoneensa sinivalkeaan kamariin. Ovi porraskäytävään oli auki ja veli kantoi tavaroitaan kadulle. Lehtori nauroi, työnsi ikkunan auki ja paiskasi loput sitä tietä. Sitten hän sulki ikkunan, meni omaan huoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän laski päänsä suurta vihkopinkkaa vasten ja paineli ohimoitaan.
Hän kuuli ajurin tulevan ja hetken perästä ajavan pois. Hän karkasi pystyyn ja aikoi juosta menoa estämään. Mutta eihän ollut muuta mahdollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut ampua veljensä. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, se olisi ollut parempi. Mutta se oli myöhäistä. Tyyran hän vielä voi ampua. Ja hän veti jo auki laatikon, missä ase oli. Mutta samassa hänen voimansa herpaantuivat, hän repi hiuksiaan ja voihki.
— Minä tapan itseni, päätti hän äkkiä. — Niin saavat rauhassa omistaa toisensa.
Hän rupesi yksityiskohtia myöten erittelemään kaikkea hyvyyttä ja hellyyttä, mitä hän oli osoittanut veljelleen ja miten häntä oli rakastanut. Ja riemuitsi että olipa ajanut hänet pakkaseen. Mutta samassa hän muisti heidän lapsuuttaan ja löi nyrkkinsä pöytään ja raivosi kuin kahlehdittu eläin.
Äkkiä hän muisti vaimonsa.
Tyyrakin oli ruvennut kokoamaan tavaroitaan.
— No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei sitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään.
Tyyra katseli häneen ja hänen itkunsa taukosi:
— Jumala on antanut minulle anteeksi. Anna sinäkin.
— Helpostipa Jumala on antanut sinulle anteeksi. Minä en ole yhtä laupias.
— Mitä sinä tahdot sitten minun tekevän? Olen valmis kaikkeen.
— Tulet tänne ja kerrot minulle kaikki.
Tyyra alkoi vavista.
— Minä en voi.
Hänen miehensä kiskaisi hänet rinnalleen.
— Vai et voi. Sitten saat heti paikalla lähteä samaa tietä kuin se toinen.
— Armahda minua. Minä en tiedä.
— Mitä puhetta se on?
— Minä menen.
— Et vielä, ennenkuin olet tunnustanut kaikki tyynni. Minä olen valmis ruoskimaan sinua, kunnes tiedän koko totuuden.
Tyyra oikaisihe äkkiä suoraksi ja hänen silmänsä leimusivat.
— Tiedätkö, että kun sinä tulit ja minä odotin sinua eteisessä ja tahdoin kertoa sinulle kaikki, rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Nyt on rakkauteni kuollut. Minä olen nähnyt, että sinä olet toinen kuin se, jota minä olen rakastanut. Sinun on turha enää puhua minulle, sillä minuun ei mikään satu.
Armas istui pää käsien varassa ikäänkuin peläten sen halkeavan.
— Tyyra, rukoili hän tyyntyneemmin, — tule tänne. Puhutaan levollisesti.
Puhelin soi.
Majatalosta ilmoitettiin, että maisteri, lehtorin veli oli tullut sinne ja sairastunut. Hän houraili.
Armas heräsi kuin raivokohtauksesta.
— Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen tehnyt? huusi hän sielussaan.
Hän karkasi Tyyran luo, syleili häntä ja kiirehti pois,
Veli ei tuntenut häntä. Hän värisi kuin viluissaan ja häntä poltti kuin tuli. Lääkäri ei voinut sanoa mikä tauti oli tulossa, mutta vakavalta näytti.
Puolenyön aikaan lehtori kutsui rouvansa sairaan luokse. Aivoissa oli nähtävästi tapahtunut verisuonen ratkeaminen.
Aamuyöstä tuskat lakkasivat. Sairas makasi raskaasti kuorsaten. Aamun hämärtäessä hän avasi silmänsä ja tuijotti eteensä ilmeettömin katsein.
— Me olemme täällä, kuiskasi tumma veli kipeästi rakastaen, — Tyyra ja minä. Tunnethan meidät? Sinun pitää tulla terveeksi. Me rakastamme sinua…
Hämärtyvistä silmistä pusertui kyynel. Luomet painuivat alas eivätkä koskaan avautuneet.
Kuolema tuli yhdessä harmaan, talvisen päivän kanssa.