Juha Joutsia

by Maila Talvio

II

Seuraavana päivänä vasta oli varsinainen suuri kiire.

Sukulaiset, jotka asuivat edempänä, läksivät kotoa jo päivännousun aikaan ja ehtivät perille hyvissä ajoin. He tulivat suurissa, herrasväkien huutokaupoista ostetuissa, nelipyöräisissä kääseissä, edessä lihavat hevoset, tulivat lapsineen päivineen. Kääseissä oli myöskin suuria, kirjailtuja vakkasia, joissa emäntien silkit ja lasten esiliinat säilytettiin. Kopissa oli tuomisia häätaloon, kaikenlaisia suuria juustoja, nisuleipiä ja kyläkakkuja.

Miehet katosivat isännän kanssa vainioille ja navettarakennusta katsomaan. Rasossa oli nimittäin tekeillä kivinavetta eikä sellaisia ollut monta niillä seuduin. Emännät joivat kahvia ja kävelivät puutarhassa. Lapset kaarestivat pihamaalla, lankeilivat, itkivät ja tahrivat vaatteensa. Pienemmät tavattiin alituisesti pahanteosta, milloin vetämässä maahan pöytäliinoja, milloin vetämässä toisiaan tukasta.

Sulhanen olisi mielellään lähtenyt isäntämiesten kanssa navettarakennukselle, mutta hän ei uskaltanut liikkua pihamaalta, hänelle oli nimittäin sanottu, että hänen pitää olla vastaanottamassa vieraita. Hänestä rupesi tuntumaan kiusalliselta, sillä oli kaikenlaisia asioita, joita ei sopinut tehdä ja taas toisia, joita piti tehdä… Renki Eprami, Juhan leikkitoveri ja ystävä, poltti piippuaan tallin edustalla. Hänen oli siinä määrä ottaa vastaan hevosia. Hänen luoksensa meni Juha ikään kuin turvaa etsimään. He olivat aina olleet hyvät ystävät Epramin kanssa ja Juha olisi mielellään tahtonut Epramin telttapojaksi häihinsä. Sisaret sen olivat estäneet.

He seisoivat hyvän aikaa ääneti ja katselivat maantielle. Se oli yhtenä tomupilvenä.

— Onkohan Pekkaa muistettu juottaa? kysyi Juha.

— On kyllä, isäntä on ihan murheetta, vastasi Eprami.

Veri läikähti Juhan poskille, kun jo Epramikin häntä isänteli, mutta hän koetti olla ikään kuin ei olisi huomannutkaan ja kiinnitti silmänsä tuleviin.

Vieraita tervehtiessään näki hän morsiamenkin sisarineen tulevan oikotietä peltojen poikki. He tulivat jalkaisin ja heillä oli paljon kantamista. Juhan olisi tehnyt mieli lähteä heitä auttamaan, mutta hän ei päässyt, sillä talonväistä ei sillä hetkellä ollut ketään vieraita vastassa. Aika kävi Juhasta pitkäksi ja tuskalliseksi. Varjelkoonkin olemasta toista kertaa omissa häissään!

Ei se ole ensinkään mukavaa.

Kun pitkämatkaiset olivat saapuneet, lakkasi vierasten tulo vähäksi aikaa. Silloin Juha läksi pukemaan ylleen juhlavaatteita. Porstuanperäkamaristaan saattoi hän selvästi kuulla naisten äänet pakarista, missä morsianta puettiin. Annastiina toimitti siellä jotakin ikään kuin huolissaan. Juhan sydän takoi kovasti.

Marjaana tuli porstuanperäkamariin ja istuutui sängynlaidalle. Hän oli touhunnut niin, että hän oli ihan hiessä, ja ainoastaan tärkeä asia saattoi hänet tällaisena kiireen päivänä istuutumaan.

— Annastiina, alkoi hän, — on tuolla niin onnettomana siitä, että Akseli taas on humalassa. Koko yön kuuluu olleen Tulettänessä ja kaiken aamua on ajanut raivoaan Joutsian pihassa ja selittänyt, että hän täällä on isäntä, hän käskee.

Tämä sanottiin sentään ikään kuin ohimennen. Marjaana pyyhki otsaansa suureen kotikutoiseen nenäliinaan, huokasi syvään ja jatkoi sitten.

— Kuule, kun siellä Joutsiassa nyt nousee tie pystyyn — ja se voi sen tehdä aika pian, — niin tulkaa vain meille. Koetetaan meidän talossa tasoittaa.

Se se oli ollut hänen asiansa ja kun hän oli saanut sen sanotuksi, nousi hän lähteäkseen. Ensin hän sentään tarkasti Juhaa. Hyvä oli! Saappaat kiilsivät ja narisivat, tukka oli kiiltävän siloinen, uusi sortuukki istui kuin valettuna, mustat silkkiliivit nappirivineen olivat juhlalliset katsella. Silkkihuivia Marjaana vähän oikaisi. Sitten hän meni.

Juha kävi vielä kerran läpi vihkimäluvut, vaikka hän osasi ne ulkoa. Sitten läksi hän kamaristaan, mutta jo kynnyksellä hän oli kompastumaisillaan, sillä uudet saappaat, sortuukki ja koko juhla-asu tekivät hänet kankeaksi. Ei ollut hauskaa tulla ihmisten näkyviin risaisissa vaatteissa, mutta ei taas ollut hauskaa olla näin hienonakaan. Se oli aika tuskallista. Hävetti…

Voi nyt kuitenkin sitä kiirettä! Juostiin, puhuttiin, ovet paukkuivat, koirat haukkuivat ja rattaat rytisivät. Kun pakarin ovi hetkiseksi aukeni, näkyi sieltä mustia ja kirjavia värejä ja kuului tärkättyjen alushameitten kahinaa. Helena liehui vaaleansinisissä vaatteissa, kaulan ja hihansuitten ympärillä valkeita pitsejä, kauniina kuin morsian. Hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että Jaakko Sand oli tullut. Hänen poskillaan oli sellainen puna ja silmissä sellainen kiilto.

Kaikki muutkin Keihäsjärven herrasväet olivat jo saapuneet. Saarlan majuri oli tullut vaunuilla ja hänen mukanaan joukko nuoria, joita huvitti olla katsomassa suuria talonpoikaishäitä. Neiti Greta Ståhle ja hänen tukholmalainen ystävättärensä Lilly von Schönberg olivat kumpikin valkeissa, toisella siniset, toisella punaiset silkkinauhat vyöllä ja hiuksissa. Kauniit he olivat katsella kuin Herran enkelit. Komeita olivat nuoret herratkin, Gustaf kadettiunivormussaan, Magnus vaaleissa kesävaatteissa. Majurskaa ei osattu kaivatakaan, sillä tiedettiin, ettei hän mihinkään lähde. Saarlan majurska oli ylpeä rouva.

Nimismies Liljeblad saapui rouvineen ja tyttärineen. Hän oli suurikasvuinen ja suurisuinen herra, pastorin paras ystävä ja ainainen iltatoveri. Rouva Liljeblad oli kalpea, tunteikas nainen vanhanaikaisissa silkkivaatteissa, hän puhui vienolla, valittavalla äänellä ja näytti aina surulliselta. Jokaisesta naimattomasta miehestä katseli hän vävypoikaa itselleen. Oliko se sitten ihme, kun tyttäriä oli sellainen liuta!

Henkikirjuri Nylander oli jo vanhaksi pojaksi tulemaisillaan, punanenäinen, pitkä hongankolistaja, joka oli tottunut naurattamaan suuria seuroja ja hallitsemaan kaikkia läsnäolijoita sukkeluuksillaan.

Vihdoin luettiin Keihäsjärven herrasväkiin vielä kauppias Hallbom, vaikka hän tuskin oli edes puoliherrasväkeäkään. Hän oli pieni, lihavanläntä mies, kasvot pyöreät kuin nauris, iho kellahtava ja täynnä teerenpilkkuja. Syvällä poskien sisässä pyöri kaksi pientä ruskeaa silmää terävinä kuin naskalin nenät. Parta Hallbomilla oli kova ja harva kuin pukilla, hiukset punertavat ja pystyt, käsissä pitkiä karvoja ja teerenpilkkuja. Hän oli liukas ja sukkela kuin sisilisko ja kieli hänellä kävi kuin rasvattuna. Hänen vaimonsa oli pitkä, luiseva, litteärintainen nainen, jonka silmät valuivat ja joka aina oli happamen näköinen. Hänen kätensä olivat yhtä mittaa työssä: milloin hän raapi päätänsä, milloin hän kaiveli nenäänsä tai korviaan tai syhytteli niskaansa tai kainalonaluksiaan. Kauppias Hallbomin vaimo, Saara, oli suorastaan noita-akan näköinen.

Kaikki häätalossa oli valmiina. Morsiamen kotiväkeä ainoastaan odotettiin. Muilta meni aika jotenkin, vaikka hekin ihmettelivät joutsialaisten viipymistä, mutta morsiamelle kävi odotus melkein sietämättömäksi. Ties mitä se Akseli taas oli tehnyt!

Koko hääkansa oli pihamaalla, kun Joutsian komean, mustan orhin vihdoin nähtiin tulevan! Se se oli menoa! Kipunoita vain iskivät kivet. Kuoleman kauhussa istuivat vanhukset edessä rattailla ja Akseli seisoi takana, ohjakset piukkoina ja huusi. Ei häneen pystynyt kielto. Sitä pahemmin hän antoi mennä, jota enemmän häntä kiellettiin. Ja kun vanhukset vihdoin siunaillen olivat päässeet alas rattailta, pani hän vielä kuin uhallakin hevosen tanssimaan keskellä pihaa.

Pahalta se tuntui, kun tuo komea, mustatukkainen poika siinä uhmaili häätalon kartanolla. Tiedettiinhän, ettei hän pitänyt sisarensa naimakaupoista, mutta ei toki olisi pitänyt noin kaikkien nähden… Ja ihan se oli vaarallista leikkiä, ihan se pelotti…

Ainoa, joka mielihyvin katseli Joutsian poikaa, oli pastori. Hän seisoi rappusilla, liperit kaulassa ja virsikirja kädessä, valmiina menemään juhlalliseen toimitukseen, mutta väkisinkin hänen täytyi ihan ääneen naurahtaa, kun naiset parkuen pakenivat hevosta. Voi kuitenkin sitä kirkua! Siellä oli joukossa myöskin Helena ja Saarlan nuoret tyttölapset. Oli siinä silmänruokaa. Kuinka Greta olikin äitinsä näköinen! Samat ihmeelliset silmät, samat ilmeet kasvoissa… Viekoitteleva oli tänä päivänä Helenakin — mikä hänen nyt oikein olikaan? Hän oli tervehtinyt keikaillen ja vieraan kohteliaana kuin jotakin matkustavaa kreiviä. Vaarallista, vaarallista, neitiseni! Paras olla varuillaan, kun on samoissa kutsuissa Editha Ståhlen tytär! Oo sen tytön korvia! Eivätkö ne olekin kuin ruusunkarvaiset näkinkengänkuoret… Millainen lapsi se on vielä! Puhuu ja palpattaa ja kuiskaa ystävättärensä korvaan, nauraa ja heittelee ruumistaan kuin kissanpoika… Jumalan tähden, ole hiljaa, tyttö!

Jaakko Sand kävi äkkiä kalpeaksi ja tarttui kuistin kaidepuuhun…

Samassa hän huomasi, että ihmiset alkoivat lappaa vastapäätä olevaan rakennukseen. Siellähän toimituksen piti tapahtua. Ja sinne hän meni hänkin, sinne kuumaan pätsiin, jonne aurinko hehkui kuin saunankiukaan suu ja johon kuihtuvat limot viime nesteillään levittivät tukahduttavaa lemua. Ja sinne hän asettui juhlalliseen asentoon odottamaan ihmisparia, joka hänen oli määrä vihkiä mieheksi ja vaimoksi…

Morsiuspari tuli sisään hitain askelin, sulhanen punoittavin poskin ja hartaan näköisenä sekä hänen rinnallaan hento, vaatimaton, sinisilmäinen tyttö, jonka hiuksilla oli seppel valkeista tekokukkasista. Heidän uudet vaatteensa kahisivat ja kengät narisivat. Yhtenä töminänä kaikui huone, kun telttatytöt ja telttapojat marssivat paikoilleen.

Kauniisti toimitus tapahtui. Sulhasen kasvot olivat tyynet ja kirkkaat, morsianta tuppasi ensin itkettämään, mutta selvästi hänkin vastasi papin kysymyksiin. Kuuluisan muhkealla äänellään pastori kehoitti heitä elämään kurissa ja Herran nuhteessa, kärsimään toinen toisensa puutteita ja rakastamaan toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä. He lankesivat polvilleen, teltta levitettiin heidän päällensä ja pappi siunasi heidät.

Teltturit yrittivät väsyä pitkän toimituksen aikana. Suuri, punakukallinen silkki, joka oli heidän nostettujen käsiensä varassa, vapisi. Varsinkin Helena, jota mielenliikutus kaiken yötä oli pitänyt valveilla tai levottomassa unessa, sai ponnistella pysyäkseen pystyssä.

— Kuka se on tuo sininen? kuiskasi Lilly-neiti ystävättärelleen heti, kun morsiuspari oli noussut.

— Se on juuri se Sandin rakastettu.

Tytöt katselivat Helenaa, joka kääri kokoon telttasilkkiä.

— Pastorilla ei ole hullumpi maku, sanoi Lilly-neiti. — Morsian olisi oikein soma, jolleivät olisi panneet hänen päähänsä noita kauheita kukkia. Kuka nyt käskeekin! Mikseivät he sido seppeliään vaikkapa puolanvarsista?

— He eivät olisikaan talonpoikia, jos he sen ymmärtäisivät, puuttui vastaamaan herra Gustaf, ennen kuin sisar oli ehtinyt suutaan avata. Herra Gustaf oli hurjasti rakastunut neiti Lillyyn.

— Tietääkö neiti, lausui vuorostaan Magnus Ståhle, joka myöskin oli rakastunut neiti Lillyyn, — että tämä Raso on vanha herraskartano. Ei se ole ollut kuin puolen vuosisataa talonpoikien hallussa.

— Sen kyllä näkee, vastasi Lilly pikkuvanhan ymmärtäväisyydellä. — Nuo vanhat puut, tuo suuri rakennus, voi miten paljon ne ovat mahtaneetkaan nähdä! Aivan voi kuvitella kuutamoiltoja, kun täällä on ollut kestejä ja kun nuoret ovat kävelleet tuolla alleoissa… Voi kuinka sentään on surullista, että kaikki häviää!

— Näyttääkö teistä täällä häviävältä? tokaisi nuorten puheeseen
Nylander, joka jo hyvän aikaa oli kierrellyt saarlaisten ympärillä.
— Isäntä täällä rakentaa paraikaa komeaa kivinavetta ja näkisitte,
millaista suota tuossa lehdon takana kuokitaan.

Hän sanoi sanottavansa veitikkamaisesti hymyillen ja maiskautti suutaan, ikään kuin olisi ollut kysymys mansikasta tai jostakin muusta syötävästä. Tytöt purskahtivat suureen nauruun. Talonpoika rakentaa navettoja ja kuokkii soita entisen loiston sijalle — olihan se kauhean lystillistä!

— Mutta pappakin sanoo, että hän on hyvä maanviljelijä, selitti
Greta-neiti touhukkaasti. — Mutta kaikkein intresanteinta täällä
Rasossa on se, että kuningas kerran on ollut täällä yötä. Kuka niistä
se nyt olikaan? Kaarle…

— Mitä sinä nyt sekoitat, oikaisi veli häntä malttamattomasti. — Itse
Kustaa Adolf se oli, ei neljäs, vaan toinen.

— Oo, todellako! huudahti Lilly aivan haltioissaan.

Hän pusersi kovasti Gretan käsivartta. Kaikki täällä oli hänelle niin uutta ja ihmeellistä; tämä jykevä rustholli, nuo kankeat, itsetietoiset talonpojat, morsian kömpelöissä kukkasissaan, vanha herraskartano muistoineen, kaunis talonpoikaistyttö, joka niin onnettomasti rakasti…

He jättäytyivät jäljellepäin, katselivat Helenan olemusta ja Greta
Ståhle kertoi:

— Pastori oli jo menemäisillään hänen kanssaan naimisiin. Hän ei vuosikausiin käynyt meillä. Hän ei uskaltanut tulla. Mutta sitten hän kerran tuli ja mitä kaikkea mamma lieneekään hänelle sanonut, sillä naimisista ei tullut mitään… Minusta mamma olisi voinut antaa heidän saada toisensa…

— Kuka sitä tietää… menisitkö sinä naimisiin talonpojan kanssa?

— Mutta tuo tyttö on hienompi kuin tavalliset talonpoikaistytöt!

Helena kyllä huomasi, että he häntä tarkastelivat. Hetkiseksi hän tuli ajatelleeksi, että ehkä he pitävät häntä kauniina, mutta samassa se tunne katosi. Eivät maar he hänestä mitään hyvää ajattele. Kyllä kai ne kulkupuheet ovat Saarlaankin joutuneet. Saarlan armo oli kerran katsonut häneen niin pahasti. He olivat isän kanssa kohdanneet Saarlan vaunut maantiellä. Majurilla oli ollut asiaa isälle ja hän oli pysäyttänyt heidät. Armo oli hienoissa, harmaissa vaatteissa, oikein hän nosti harsonsa ja rupesi tuijottamaan Helenaan. Kuinka kylmästi ja ylpeästi hän katsoi! Helena aivan jähmettyi. Mitä Helena oli tehnyt? Mitä varten armo tahtoi jähmetyttää hänet jääpuikoksi? Pastorinko tähden?… Helenalle tuli sellainen aavistus, että armo vihasi häntä pastorin tähden. Mutta mitä se armoon kuului?… Sitä ei Helena saanut koskaan tietää, mutta sen sijaan ei hän koskaan päässyt siitä tunteesta, etteivät saarlaiset suoneet hänelle hyvää.

Päivällinen oli katettu suureen, vanhaan pirttiin. Seinien jättiläishirret olivat jo mustuneet, mutta limot, valkeiksi sivuttu takka ja aurinko tekivät sen ystävällisen näköiseksi. Kuusi pitkää pöytää oli katettu penkkejä myöten. Punakukalliset lautaset paistoivat valkeilta liinoilta, haarikat olivat täynnä olutta ja niiden välissä, siellä täällä, seisoi korkeita hopeisia pikareja täynnä tervankarvaista tupulttia.

Kyllä oli ruokaakin. Oli suolakalaa, sekä siikaa että lahnaa, oli tuoretta kalaa sekä keitettynä että paistettuna. Oli sianlihaa sekä keitettynä että suolattuna ja paistettuna, oli rosollia, juustoa, lihapullia, perunaruokaa, rusinakeittoa, maitoon keitettyä riisipuuroa ja uunissa paistettua kaurapuuroa, oli mansikoita, lihalientä piirakan kanssa, tuli sitten paistien vuoro: oli sekä vasikkaa että lammasta. Tuli putinkia ja blancmanger'ta.

Morsiuspari istui pastorin ja Saarlan majurin välissä. Siinä pöydässä olivat kaikki herrasväet ja Rason mahtavimmat sukulaisemännät. Isännät olivat eri pöydässä. Heidän pöydässään istui myöskin Tölli, puhemies, juhlallisena, vakavana ja oman arvonsa tuntevana. Ties olisiko näistäkään häistä mitään tullut, jollei hän olisi ryhtynyt toimeen! Helenaan hän tuon tuostakin vilkaisi. Korea tyttö se yhäkin oli ja liukkaasti liikkui — mitä jos senkin naittaisi siitä pois ihmisten hampaista!

Marjaana, Iita ja Annakaisa liehuivat hekin kaiken aikaa katsomassa, ettei mitään puuttuisi. Edeskäypinä toimivat suutarin Janne, nikkari-Tuomas ja joukko piikoja.

— Annetaan kalan uida! huudahti Nylander ja korotti lasiaan morsiusparille. — Fisken vill simma, sanoi hän samassa majurille ja otti toisen ryypyn. — Mistäs on saatu kaloja? kysyi hän sitten Iitalta, joka kantoi pöytään suurta kalavatia. — Esa-ukkoko se aina vain jaksaa pitää taloa kalassa…? Mutta meidän morsiamemme ei mitään syö…

— Kukahan täällä on ruoanlaittajana? kysyi rouva Liljeblad naapuriltaan rouva Hallbomilta. — Buljongissa on liian paljon suolaa…

— Emmekö me saakaan serviettejä? kuiskasi Lilly ystävättärelleen.

— Ota nenäliinasi, kuiskasi Greta takaisin. — Mutta nälkää ei meidän tarvitse nähdä, kuten näet. Kuinka monta ruokalajia jo on ollutkaan?

— Viisi, kuusi kumminkin. Eikä vielä olla paistissa. Mutta sehän on aivan kauheaa, kuinka ne syövät! Katso nyt noita: kaikki pistävät keittoa samasta vadista.

Isäntien pöydässä juteltiin navettarakennuksesta, joka oli tekeillä
Rasossa.

— Tuleehan siitä kallis, sanoi isäntä, Kalle Kustaanpoika — mutta kyllä se sittenkin vuosien kuluessa maksaa itsensä.

— Vaan eikös se tule kylmä, kun ikkunat tehdään niin suuriksi?

— Se kuuluu taas lehmille olevan terveellistä, kun saavat valoa.

— Kyllä maar ne kaukalonsa löytävät vähemmälläkin valolla. Kyllä minä vain…

Juha kuunteli toisella korvallaan, mitä isäntien pöydässä puheltiin. Mielellään hän olisi luopunut kunniapaikastaan majurin vieressä, kun olisi saanut olla keskustelemassa navetasta. Sillä hänen mielessään oli koko kesän ollut sellainen ajatus, että hän vielä rakentaa sellaisen navetan Joutsiaan. Mutta hänen ympärillään kävi niin kova surina, ettei hän voinut erottaa, mitä isäntien pöydässä puhuttiin. Nylanteri oli niin suurisuinen.

Pastori piti ahkerasti seuraa morsiamelle. Hän kertoi tälle, kuinka entinen morsian vastasi, kun häneltä kysyttiin, oliko hän onnellinen: perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

— Olen minä kastanut lapsen ja vihkinyt sen isän ja äidin samalla matkalla, jatkoi pastori. — Siinä meni kaksi kärpästä yhdellä läjäyksellä.

— Ohoh, sanoi Annastiina, — olivatpa ne häpeämätöntä väkeä.

Sillä kertaa sai pastori nauraa yksin, sillä morsiamen suu pysyi ankarasti supussa.

— Morsiusparin onneksi! huusi Nylander, nosti korkealle ilmaan hopeisen pikarin, joi syvältä ja laski raskaan astian kolahtaen pöytään.

Monella tahoin puhuttiin kuiskaten ja seurattiin uteliaasti Helenaa, joka liehui vaaleissa vaatteissaan. Tiesihän koko pitäjä hänen ja pastorin välit.

— Kas, kuinka se sitä melistelee, kas nyt, minkämoisiin vaatteisiin se on pukeutunut, sanottiin.

— Mikä lieneekin, että se niin eroaa muista sisaristaan ja koko suvustaan.

— Helena jäi niin aikaisin orvoksi äidistään, koetti joku välittää.

— Pitäisi sitä toki itsellä olla sen verran järkeä, intti toinen. —
Nuoremmaksihan muut sisaret jäivät, mutta ne ovat vallan toista maata.

Helena tekeytyi ylen määrin iloiseksi. Hän tahtoi ennen kaikkea näyttää sen pastorille. Olihan hänellä tiedossa kosija, rikas leskimies, suuren talon isäntä. Kelpasipa sillä härnätä. Hän likeni pöytää, jossa telttatytöt ja telttapojat istuivat. Heillä tuntui olevan aika hauskaa. Oli se sittenkin hyvä, että he olivat noin samassa pöydässä. Helena sen sillä lailla oli järjestänyt, muuten he kyllä olisivat saaneet istua kuka missäkin.

Ei se ollut totta, että Joutsian Akseli juovuspäissään olisi tanssittanut hevostaan: hän oli ollut aivan selvänä ja täysissä tajuissaan. Mutta hän oli tahtonut tehdä kiusaa. Vai eikö hänen kannattanut olla harmissaan, kun häneltä talon veivät! Hän oli suutuksissaan isälleen ja äidilleen, jotka sen sallivat, Annastiinalle, joka miehen otti, ja Juhalle, joka suostui tulemaan toisen taloon. Istuessaan nuorten tyttöjen ja poikien joukossa hän sentään hetkeksi unohti harminsa ja laski leikkiä ikään kuin ei harmeja olisi ollutkaan.

Kujeillaan hän oli pehmeästä vierreleivästä tehnyt pienen pallon ja pannut sen vierimään Ahdepään Marille. Mari lähetti palloa eteenpäin ja tätä kaikki nauroivat. Pöytä oli huoneen kulmassa, eikä siellä istunut ketään vanhempia ihmisiä, joten nuoret saivat kaarestaa rauhassa.

— Antakaa tulla tänne! sanottiin pöydän toisesta päästä.

— Kuka teistä, pojat, huusi Akseli äkkiä ihan ääneen ja hänen suuttumuksensa leimahti taaskin liekkiin, — kuka teistä, pojat, osaa heittää taikinanapin sulhasmiehen otsaan!

Toiset pelästyivät hävyttömyyttä, toiset nauroivat salavihkaa ja muista pöydistä ruvettiin jo hämmästyneinä katsomaan teltturien mutkiin.

— Niemelän Kristerin takista näkyy puuttuvan nappi, tirskui joku tytöistä. — Antakaa tänne, niin minä pistän sen kiinni!

— Tarvitaanko nappia? sanoi Helena hymysuin Akselin takaa. Hän ei ollut huomannut Akselin hävyttömiä sanoja ja hänen tarkoituksensa oli ainoastaan kiusoitella Jaakko Sandia. — Tässä on nappi! jatkoi hän ja näytti hyppysissään punaista ruusunnuppua, joka oli kova ja täyteläinen kuin nappi. Sattui olemaan ruusujen kukinta-aika ja Rason puutarha oli täynnä ruusupensaita.

Helenan nähdessään lakkasivat tytöt tirskumasta ja pojat vaikenivat. Helena oli heitä niin paljon vanhempi ja hänestä kulki niin paljon puheita, etteivät he tahtoneet hänen silmissään kaarestaa. Yksin Akseli iski häneen arastelematta silmänsä.

— Sen napin otan minä! sanoi hän ja koppasi kukan Helenan kädestä.

— Mitäs sinä sillä? nauroi Helena. — Eihän sinun takistasi nappia puutu.

Akseli katseli Helenaa. Tummat kiharat hulmusivat tytön otsan ympärillä. Päivänpaisteessa ne loistivat kuin kultasäikeet. Päivänpaisteessa oli nenäkin läpinäkyvä ja hampaat kuin helmet. Ja huulet… ne olivat juuri kuin olisi tuota ruusua aukaissut. Mitä tyttö niitä siinä nauraessaan kaartelikin… Herra varjelkoon, jos… jos… koppaisikin sen siitä… Akselin silmät leimusivat ja hänen hengityksensä kävi kuuluvaksi. Hän tarttui tuolin selkänojaan ikään kuin karatakseen pystyyn, mutta silloin oli kuin Helenaan olisi puukolla pistetty. Hän kalpeni ja hätkähti. Akselin täytyi keksiä jokin keino rauhoittuakseen.

— Minä syön tämän! sanoi hän tukahdutetusti.

Ja hän teki kuin tekikin hullunkurisen tempun: pisti suuren ruusunnupun suuhunsa ja alkoi sitä pureskella. Pöytä remahti suureen nauruun ja Helena itse nauroi niin, että vedet tulivat silmiin. Akseli ei enää voinut peräytyä, ja niin hän nieli ruusunnupun varsineen päivineen. Hän nieli sen mukana koko sen äskeisen tunteen ja tuli järkiinsä. Mitenkä hänen ja Helenan ilman sitä ruusua olisi käynytkään? Hän oli tähän asti toimittanut Helenaa pastorille. Kyllä hän vain tästä lähin pitää tytön itse. Mitenkäs hän on ollutkin sellainen houkkio, ettei ennen ole häntä huomannut? Hän koppasi haarikan pöydältä ja joi, niin että rinta jäähtyi.

Nauru teltturien pöydässä oli jo herättänyt huomiota koko häähuoneessa. Morsian, joka on tuntenut veljensä äänen, katseli levottomana remua kohti ja puna poskilla kiirehti Lumian emäntä rauhoittamaan sisartaan. Saarlan nuoret käänsivät hiukan kateellisina päätään ja pastorin silmissä liekehti hetkeksi suuttumus. Naurakoon, naurakoon, ajatteli hän sitten. En minä estä!

— Teltturien terveydeksi! huusi Nylander ja kohautti pikariaan. — Skool! Huhhuh kuinka polttikin. Väkevää ainetta! Tuli palaa, tuli palaa! Tahdottekos kuulla jutun siitä, kuinka tuli palaa?

Hän oli tekevinään kysymyksen, mutta eihän hän odottanut kenenkään suostumusta. Ihan pilanpäiten hän vain kysyi ja jatkoi samassa:

— Kun entinen pappi piti oikein pitkiä saarnoja, niin että kansa kaikki nukkui, niin hän sitten äkkiä kesken saarnansa huutamaan, että "tuli palaa! tuli palaa!" Seurakunta herää ja rupeaa hädissään kysymään: "Missä? missä?" Pappi korottaa äänensä ja huutaa uudestaan: "Helvetissä, helvetissä niille, jotka kirkossa nukkuvat."

Huvittihan juttu vieraitakin, mutta enimmän henkikirjuria itseään.

Paistin jälkeen oli pastorin määrä pitää puhe morsiusparille. Pastori piti puheita tilauksesta ja otti hopearuplan kappaleelta. Koko hääkansa näkyi jo hänen puhettaan odottavan, sillä vähitellen oli keskustelu vaiennut niin kokonaan, että vain jonkun yksityisen, kuten Joutsian Akselin ääni kuului. Pastoria harmitti, että ne juupelit olivat niin varmoja asiastaan. Entä jollei hän heille puhuisikaan! No niin, olihan isäntäväen mieliksi puhuttava.

Aiheena hänellä oli: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla" ja kun hän nousi ja lausui "rakkaat ystävät", vaikenivat kaikki ja laskivat veitsensä lautasille. Naiset panivat kätensä ristiin.

Ei pastorilta koskaan puuttunut puhetta. Kauniisti hän puhui nytkin, monen silmiin oli nousta kyyneliä.

Päivällistä oli jo kestänyt tuntikausia. Ihmiset ähkivät, puhkivat ja voihkivat ylensyömisestä ja juomisesta. Auringonsäteistä oli paahtavin helle jo poissa, ne olivat siirtyneet toiseen päähän huonetta. Kuokkavieraitten pirtistä alkoi kuulua viulun vinguntaa. Silloin rupesivat nuorten veret läikkymään. Pojat olivat juoneet niin, että heidän kasvonsa hehkuivat. Tuskin malttoivat he veisata loppuun ruokavirttä ja kuulla papin siunausta.

Kyllä olikin syöty! Joka vain taisi, päästeli näppejään ja vyöhihnojaan ja läksi lehtoon jäähdyttelemään ja lepäämään. Emma Klinga oli sentään oivallinen ruoanlaittaja, se tunnustettiin yleisesti.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Päivä päilyi hehkuvana kiekkona Keihäsjärvessä. Jotkut isännistä olivat jo saaneet liikaa ja makasivat kuin tukit luhdeissa. Toiset polttivat piippuaan kuistilla ja laskettelivat sukkeluuksia. Siellä istui sulhanenkin, istui morsiamen isä, istuivat Rason ja Lumian isännät. He puhelivat Rason navetasta. Kauppias Hallbom tuli siihen hänkin, istuutui sulhasen viereen, kehui päivällistä ja olutta ja koetti liepastella Joutsian vanhaa isäntää, Eerikki Aaprahaminpoikaa. Mutta isäntä vastasi äreästi. Silloin koetti kauppias onneaan sulhasen luona, mutta Juha oli harvasanainen luonnostaan ja ainoastaan hymyili hyväntahtoisesti. Jo kiepahti kauppias Hallbom pihamaalle, jossa miesten ryhmässä seisoi Simolan isäntä. Hänen kanssaan ainakin pääsi puheisiin.

— No, virkkoi kauppias, — mitäs nyt ajattelette: tuonko minä pojallenne kellon Pietarista?

— Viittätoista ruplaa en minä maksa, sanoi Simola. — Poika vääntää sen kuitenkin rikki.

— Mitenkäs se sen saa rikki? Eihän se nyt enää niin taitamaton ole.

— Se tahtoo aina tietää, mitä kellon sisässä on…

— No, kyllä sille sitten riittää kymmenenkin ruplan kello. Ovat ne hyviä nekin… Minä toin tässä sellaisen kellon eräälle kaupungin miehelle ja se on ollut sillä jo pari vuotta ja se kehuu, että…

Eerikki Aaprahaminpoika läheni heitä.

— Mitäs niillä Pietarin kelloilla tekee, pani hän ilkeästi. — Mitäs virkaa kellolla on, joka ei käy? Vai käykös meidän Akselin kello?

Eerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei kauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen vastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:

— Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen kello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa puukolla — vai pitäisi kellon sittenkin käydä?

Akseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään mainittavan ja huusi:

— Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on.
Kuka tietää?

— Pidätkö suusi kiinni! huusi vanha Joutsia.

Akseli nauraa rehahti.

— Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä helvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli…

Ja taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen perintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan punaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä perkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten kauppias.

Tiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin haljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja Hallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen leikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha Joutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari ennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen, jota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, hänellä ei ollut muuta neuvoa.

Saarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta.
Mehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.

Magnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä. Ennen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin yhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi eikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli kohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli. Gustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin taas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja rupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän kävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja pysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi laskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.

— Mitä sinä kysyit? sanoi Gustaf Ståhle ja katseli häneen rakastuneesti.

— En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. — Sittenhän se ei kävisi toteen.

— Enkö koskaan saa sitä tietää?

— E… e… ehkä… joskus.

Lilly painoi alas päänsä ja punastui.

— Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää, kuiskasi Gustaf.

Greta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan turhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä mittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan kummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.

— Kuinka teidän äitinne voi? kysäisi pastori äkkiä.

— Kyllä hän hyvin voi.

— Miksei hän tullut tänne?

— Eihän hän osaa suomea, eivätkä talonpojat häntä huvita.

— Niin, niin, sanoi pastori ja veti henkeään. Hänet oli äkkiä vallannut ajatus: tiesihän Editha, että minä olin täällä! Hänen kasvoihinsa välähti samassa outo, kärsivä piirto. Greta näki sen ensi kerran ja hätkähti. Hänen kävi sääli ja hän olisi tahtonut lohduttaa.

— Mitä äitinne tekee nykyään? kysyi pastori tyynemmin.

— Ei mitään erityistä. Lukee, soittaa, kävelee puistossa… Muutaman kerran olemme kaikki olleet järvellä…

Pastori katseli kauas pois ja hänen silmissään oli sellainen ikävä, että Greta-neidille hetkiseksi tuli halu silittää hänen kättänsä.

— Laulaako hän? sanoi pastori ja katseli yhä jonnekin kauas.

— Joskus, hyvin harvoin, vastasi Greta hiljaa ja hänen sydämensä löi kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut suurta ja syvää salaisuutta.

Pastorin silmissä leimahti ja hän kääntyi Gretan puoleen ikään kuin sulkeakseen hänet syliinsä. Tytön kasvoille läikähti kuumana veri ja häntä rupesi pelottamaan ja iljettämään, ei hän itsekään tiennyt miksi. Sillä ei pastori ollut hänelle mitään tehnyt. Ei hän tietänyt, mitä pastori sen jälkeen kysyi tai mitä hän itse vastasi. Mutta hänen ilonsa oli suuri, kun Nylander ja Liljebladin tytöt liittyivät hänen seuraansa. He tulivat kuin vapauttajina.

Greta tarttui ystävättärensä käteen ja he riensivät pois, ensin kävellen, mutta sitten juosten, kiipesivät aidan yli ja tulivat hengästyneinä kallion alle.

— Nyt minä kerron sinulle jotakin, alkoi Greta ja istutti hänet viereensä kivelle. — Mutta sinä et saa kertoa sitä kenellekään, et kenellekään. Et sulhasellesikaan, kun menet kihloihin…

Lilly-neiti kiihtyi ystävättärensä juhlallisesta äänestä ja lupasi pyhästi vaieta.

— Minä olen sitä kauan epäillyt ja nyt pastorin sanojen jälkeen… Voi Lilly, kuinka elämä on ihmeellistä. Mutta muista, ettet koskaan sitä sano kenellekään. Lupaatko…?

— Olenko koskaan sinua pettänyt? sanoi Lilly jo aivan loukkaantuneena.

— No et, et. Nyt minä sen kerron. Tiedätkö, minä luulen, että mamman ja pastorin välillä on ollut jotakin.

Lilly hytkähti ja painui likemmä Gretaa.

— Niin, pastori kyseli juuri nyt mammasta kaikenlaista… Hyi, hän on niin ilkeä! Olin niin onnellinen, kun Nylander ja Liljebladin tytöt tulivat. Niin, tiedätkö, minä olin silloin aivan pieni tyttö, kun pastori tuli tänne pitäjään. Silloin kävi hän usein meillä. Minua hän aina piti polvellaan ja kietoi kiharoitani sormiensa ympäri. Mamma säesti ja hän lauloi. Tai he lauloivat yhdessä. Kyllä sitä kesti pitkät ajat, mutta sitten pappa suuttui. Muistan, että he eräänä iltana hirveästi riitelivät. Sen jälkeen ei pastori käynyt meillä moneen aikaan ja mamma oli surullinen. Sen muistan jo aivan hyvin, kun kerrottiin, että pastori aikoo naida talonpoikaistytön ja kuinka mamma suuttui…

Hyvän aikaa viipyivät tytöt lehdossa, syleilivät toisiaan ja uskoivat toisilleen salaisuuksia.

Mutta nytpä alkaa Rasosta kuulua tanssin töminää ja viulun ja klarinetin iloa. Remuten käy riemu kutsuvieraiden pirtissä ja kuokkamiesten pirtissä hihkaistaan. Hökänä vain tupruaa tomu ja tupakinsavu ovesta ja ikkunoista. Jopa heittivät rakastuneetkin lehdon, jossa ovat kuunnelleet ruisrääkän kaiherrusta ja katselleet sinistä auerta. Yksinään jää hämärä lehto ja kaikki rientävät pirtteihin. Kuinka siellä nyt ilo käy!

Saarlankin nuoret pääsivät tanssin makuun. Majurska oli sanonut, etteivät he saisi tanssia kuin korkeintaan keskenään ja etteivät he ennen kaikkea saisi olla kauan. Majuri oli jo kerran huomauttanut, että oli aika lähteä, mutta he olivat rukoilleet, että he vielä saisivat olla vähän aikaa, ihan vähän aikaa vain… Heillä oli kovin hauskaa, vaikka pirtissä oli huikea kuumuus ja vaikka siellä tuli sekä viinalta että hieltä. Eivät he myöskään olleet voineet olla kokonaan rikkomatta äidin käskyjä. Joutsian poika esimerkiksi oli tullut ja ottanut Gretan muitta mutkitta ja tanssittanut häntä hyvän aikaa. Oli hänen jaloilleen tallattu, mutta vähät siitä! Hauskaa kuitenkin oli ollut. Vihdoin komensi pappa vaunut esiin eivätkä rukoukset enää auttaneet: pois lähdettiin häätalosta.

Pastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa kuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui tyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään. Hänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti. Pois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata, lokaista, likaista maata!

Mutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen tunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä pahnoilla.

Joutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut, hoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.

— Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut kuistille vilvoittelemaan, — senkin… senkin räkänokka…!

Myöhemmin tuli hän pastorin kimppuun.

— Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä hänet. Jumal'avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä minä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin…

Pastori otti Akselia kaulasta ja yritti taluttaa häntä syrjemmälle.

— Sooh, poikaseni, mennään pois luhtiin nukkumaan!

— Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. — Et sinä, pappi, ole ensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun, kun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa…

Akseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että rupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli väkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea, harmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että hän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että Akseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen, hän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet kuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä rupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.

Jakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla että olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät kipunoivat.

Missä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena. Minä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja sinun rintasi huohottava ja täyteläinen — minun täytyy, minun täytyy saada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä olet, Helena?

Pirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun toinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja nyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän he oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden raukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli Annastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen imi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan pelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että olisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut heitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä tuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla läikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.

Pastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä vastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi se häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria suututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä itsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt. Miten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: — Pian täällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.

Ja sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät pastoriin.

— Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. — Sehän on hauska kuulla.
Suuttumus nousi punana Marjaanan poskille.

— No niin se minustakin on, sanoi hän, — jo tyttö tässä tarpeeksi on kitunut.

Pastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi miltei ollut valmis sen kuristamaan.

— Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli vihlovan ilkeä.

— Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja kultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat ahtailta.

— Jaa-a, sanoi pastori ja nauroi raa'asti. — Sehän on oikein hauska kuulla.

Liljebladin herrasväet tulivat samassa sanomaan hyvästi ja he kehoittivat pastoria lähtemään mukaan.

No niin, miksei! Pitäköön vain sisarensa, koska häntä tahtoo vartioida, vanha lohikäärme! Onhan siellä kotona pappilassa Amanda!

Helena oli seisahtunut ikkunan ääreen, joka oli auki. Öinen lehto oli siinä hänen edessään. Miksi olivatkaan mättäät niin valkeanaan metsätähtiä, miksi värisivätkään koivunrungot kuin hymisevässä, sinisessä sumussa? Miksi lemusi lehto, miksi liikkui viidassa auer? Voi Jumala, Jumala, kuinka hänen elämänsä oli keskeneräistä ja surkeaa, kuinka ikävä hänen kuitenkin oli!

Humalaiset miehet joutuivat tappeluun pirtissä. Helena pakeni ulos muiden tyttöjen kanssa ja hänen sielunsa oli niin täynnä kaipausta, että hän oli riutumaisillaan. Jaakko Sand oli poissa. Ei hän ollut sanonut Helenalle yhtä ainoaa sanaa sinä päivänä…

Vanhemmat ihmiset olivat jo asettuneet luhteihin ja heinälatoihin levolle. Nuoret yhä vain jaksoivat tanssia.

— Aijai kuinka on uni! sanoi morsian ja tuli haukotellen portaille.

— Menkää nukkumaan, Juha ja Annastiina, sanoi Marjaana. — Minä tuon teille makuuvaatteita tyttöjen luhtiin.

— Mutta jos minun kruununi rypistyy, sanoi Annastiina.

— Ei se nyt niin vähässä ajassa, vastasi Lumian emäntä ja riensi jo noutamaan lupaamiaan vaatteita.

— Ota pois se, ehdotti Juha.

— Eihän sitä voi ennen päänpeittäjäisiä, selitti Annastiina.

Maantieltä kuului äänekästä hoilotusta: kuokkamiehet siellä olivat kulussa. Viulut pirteissä olivat jo vaienneet, mutta tyttöjen laulua sieltä vielä kuului.

Syli täynnä kirjavia ryijyjä ja patjoja nousi Marjaana tyttöjen luhtiin.

Juha ja Annastiina seisoivat keskellä pihaa, kasvot kääntyneinä sarastavaa aamua kohti. Kukko lauloi. Runsas kaste kimalteli nurmissa, vainioilla ja hämähäkinsäikeissä, jotka kulkivat oksasta oksaan. Punerrus itäisen taivaan reunassa levisi leviämistään. Päivän kultainen kiekko siellä teki tuloaan.