III
Kirkonkylä on Keihäsjärven rannalla. Ei se ole mikään suuri eikä mahtava järvi, mutta se on syvä ja kirkas kuin lähteen silmä. Sillä sen vedet tulevat kaukaisista metsäjärvistä, siivilöityvät läpi mahtavan harjun ja pulppuavat vihdoin kirkkaina kuin sula hopea Keihäsjärveen, jonka ranta on täynnä lähteitä. Siksi vesi pienessä järvessä aina on puhdasta, kirkasta ja kylmää.
Yli veden, vainioiden ja rakennusten kattojen kohoaa punainen jyrkkäkattoinen kirkko ja kellotapuli. Kumpikin ovat puusta, satakunnan vuotta koonneet keihäsjärveläisiä jumalanpalvelukseen. Kirkon ympärillä on hautausmaa ja pitkin sen syrjiä kulkee sammaltunut kiviaita, porttina asehuone eli läpikäytävä, jossa sotamiehet ennen muinoin riisuivat aseensa ennen kuin astuivat Herran huoneeseen ja jossa nykyään säilytetään paareja. Talollisten karmit ovat puusta, herrasväkien kivestä. Tai eihän nykyajan herrasväellä enää karmeja olekaan. Saarlan karmi siinä on vanhoilta ajoilta, rautaovessa kilvet ja vaakunat. Sanotaan, että siellä lepää miehiä täysissä sota-aseissa ja että eräs neiti makaa siellä morsiamena. Lapsille näitä asioita kerrotaan, kun he ensi kerran pääsevät kirkolle ja karmit nähdessään kysyvät: mikä tuo on, äiti?
Kirkossa on kullakin talolla oma penkkinsä ja aina siellä kunkin talon penkissä joku istuu, sillä häpeä olisi jättää penkki tyhjäksi. Penkkipöydässä ovat kirjat valmiina, vanhoja, paksuja, messinkiheloilla varustettuja virsikirjoja. Miesväki istuu omalla puolellaan, naisväki omallaan. Yhdessä tullaan kirkon edustalle asti, mutta siinä eroaa kukin haaralleen.
Keihäsjärven rannalla, kirkonkylässä, juuri ennen kuin tullaan pitäjänmakasiinille, on Joutsian talo. Se on niin maantien varrella, että ojanpyörtäneet hiipaisevat aittarakennuksia. Eikä se ole mikään kylätie, joka siitä kulkee. Valtatie se on, joka vie kaupunkeihin, sahoille, tehtaille ja vasta sitten kaukaisiin pitäjiin. Joutsian kohdalla on aina kulkijoita. Tuskinpa liike sydänyölläkään lakkaa. Pohjanmaan herraspojat, jotka käyvät Helsingin yliopistossa, kulkevat kaikki tästä. Kaikenlaista tavaraa kuljetetaan tästä ja tästähän ne kulkevat "hurritkin", Pohjanmaan ruotsalaiset, kun tekevät markkinareisujaan kaupunkiin. Liikkeen suuruus onkin vaikuttanut, että maantie on kohonnut ikään kuin korkeaksi sillaksi. On se ainakin pari kyynärää ylempänä maanpintaa, syvät ojat molemmin puolin. Aika vaarallista siinä on kulku pimeässä. Katsokoot vain miehet, kun tulevat Tulettänestä ja Hallpumin krouvista, etteivät aja kiinni eivätkä nurin. Jyrmän ahteessa on monen pojan käynyt hullusti. Siinä pitäisi välttämättä olla kaidepuut syvyyttä vastaan ja ovathan ne siinä joskus olleetkin, mutta ne ovat päässeet lahoamaan eikä ole tullut toimitetuksi uusia.
Toisella puolen maantietä on Joutsian talo, toisella puolen Hallpumin valtakunta. Saattaa sen heti huomata, ettei Joutsia koskaan ole ollut herrojen käsissä. Ei mitään puukujia siellä ole — puutarhasta puhumattakaan. Pari koivua on jäänyt pellolle ikkunan alle. Ne ovat tulleet ruoppaturpeiden joukossa suolta, säilyneet kuin vahingossa ja kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä sitten ole raskittu hävittää. Rakennuksetkaan eivät ole niin kuin Rasossa ja muissa kartanoissa, joissa ennen on asunut sotaherroja. Siitä huolimatta saattaa sanoa, että Joutsia on rakennettu kuin miksikin linnaksi: pihamaa keskellä ja ylt'ympärillä rakennuksia. Yhdellä puolen on päärakennus: kuisti risti-ikkunoineen, sitten kylmä, pimeä eteinen, jonka päässä porstuanperäkamari; vasemmalla eteisestä keittiö ja kaksi kamaria — ne ovat kaikki olleet yhtenä suurena huoneena, jossa ennen maailmassa istuttiin käräjiäkin, — oikealla eteisestä on sitten suuri sali ja sen perässä kaksi vieraskamaria. Pihamaan toisella puolella on pirttirakennus, saunat, rännit, hevostallit, ratashuoneet ja vihdoin maantietä vastaan aitat luhtineen ja puodit. Puotikatoksen keskellä on vaja ja vajassa portti, joka aukenee maantielle.
Luulisipa siinä pihalla joka päivä olevan markkinat, niin siinä aina illalla on hevosta ja kuormaa. Kas, matkamiehet ovat ottaneet Joutsian syöttöpaikakseen. Onhan hollitupa kyllä Hallpumin puolella, mutta siellä riipaistaan miehen taskusta kopekka, ennen kuin osaa aavistaakaan. Joutsiassa on hyvä, suuri pirtti eikä maksa mitään. Siltä kannalta katselevat asiaa matkamiehet, mutta joutsialaisille heidän suosionsa ei ole laisinkaan mieluinen. Pihamaa on alituisesti kuin mikäkin navetta, kun he siihen jättelevät rippeitään ja ruupujaan. Monesti on niin ahdasta, ettei tahdo päästä liikkumaan omalla pihamaallaan, usein on vielä lisäksi käyty krouvissa ja tapellaan ja rähistään, niin että ollaan verissä. Mutta eivät matkamiehet kysy lupaa, saavatko he viettää yönsä Joutsiassa.
Vastapäätä Joutsiaa, maantien toisella puolella on, kuten sanottu, Hallpumin valtakunta. Siinä sitä vasta on hökkeliä ja tölliä! Rytöä se on ollut ammoisista ajoista asti. Siihen on nimittäin kokoontunut joukoittain sotamiehenleskiä ja jos joitakin yksinäisiä vaimoja, Kustaan Liisoja, Hetan Karoliinoja ja Reinholtin Akneetoja. Millä on lehmä, millä porsas, millä kissa, mikä elättää henkeään kehruulla, mikä kutoo kankaita, mikä kuppaa ja hieroo. Kestikievarikin on kumminkin yhden miesmuistin ajan ollut tässä Joutsian pellolla. Sitten on Hallpumi astunut hökkelien valtakuntaan ja rakentanut sammaltuneitten, lahovien rytöjen joukkoon pitkiä, uusia "kasarmeja" suurista hongista. Niin on mökkiläisten mustien takapihojen ja tunkioitten joukkoon singahtanut uusia valkeita lastukasoja ja muita jätteitä rakentamisen jäljeltä.
Hallpumin päärakennuksessa on ääretön sali, jonka kaupunkilaisetkin Tapanina vuokraavat tanssiakseen. Käräjäaikana herrat pitävät samassa salissa juominkejaan, ja markkinoiden aikana, kun ei mahduta krouvikamariin, on salikin täynnä markkinakansaa. Krouvikamarin ulkoseinään on Hallpumi omin käsin maalannut suurilla mustilla kirjaimilla sanat TULE TÄNE ja tuskinpa lienee millään kutsulla Keihäsjärvellä ollut niin tehoisaa vaikutusta. "Tulettäne" tunnetaan laajalti, ei yksin Keihäsjärvellä ja kaupungissa, vaan pitkin kaukaisia pitäjiä, joihin valtatie juoksee Tulettänen ohitse.
Kaikki Hallpumin huoneet ovat rakennetut uusista, muhkeista hirsistä. Ja mikäs Hallpumin onkaan rakentaessa! Onhan hänellä valta hakkauttaa metsää miten paljon hyvänsä. Paraikaakin hän hakkauttaa, jotta tantereet jyskyvät. Pois vain alta miehet, ettei honka kaadu päälle! Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Vanha Joutsia rettelöi — rettelöiköön! Kontrahtia ei saa rikki.
Se on kuin onkin merkillinen juttu tuo Joutsian kontrahtijuttu. Joutsiassa se tehtiin, Eerikki Aaprahaminpojan oman katon alla. Hallpumi oli silloin naimaton, liukas mies. Ei kukaan tietänyt, mistä hän oikeastaan oli tullut pitäjään — sen vain näki joka mies, että hän osti villoja ja pellavia ja kudotti sotamiehenleskillä kankaita, jotka kertoi myyvänsä Pietariin. Aina hänellä oli viinaa ja vieraanvaraisesti hän sitä jakeli jokaiselle, jonka kanssa vain joutui asioihin. Joutsian porstuanperäkamarissa hän asui.
Eräänä iltana oli Joutsiassa pastori Sand ja nimismies Liljeblad. Oli talvi ja koskei salinpuolta talvisin lämmitetty, istuttiin porstuanperäkamarissa. Se oli ihan sinisenään savua. Hallpumi oli hiljan tullut matkoilta ja tuonut aika määrät konjakkia ja rommia. Hän tarjosi. Nauru porstuanperäkamarissa kävi yhä rähisevämmäksi. Emäntä istui keittiössä ja huusi Jumalaa avukseen. Koko talo nukkui. Taisi olla keskiyön aika, kun herrat vihdoin läksivät pois. He olivat silloin aikalailla hutikassa.
Isäntä Eerikki Aaprahaminpoika on hänkin juonut, niin ettei tahdo päästä pihalta sisään. Hän huppuroi hyvän aikaa lumihangessa, ennen kuin löytää oven. Emäntä ja lapset nukkuvat jo silloin. Hän ei tällä kertaa kiroile eikä rähise, ihme kyllä.
No voi sun kulipää kilipukki, kuinka hän tänä iltana on tehnyt hyvät kaupat! Ja kirjat ja paperit ovat kaikki valmiina. Liljeplaati kirjoitti ja pani nimensä alle, pastori pani nimensä alle, Hallpumi pani nimensä alle ja Eerikki Aaprahaminpoika pani puumerkkinsä. Veti ensin kynää ylöspäin, viistoon oikealle ja lasketti lopuksi poikkipuun niinkuin veräjään.
— Mitä sinä tollotat, muija! Niinkuin minä hulluja puhuisin. Olenkos ehkä humalassa? Enkä olekaan, sun saakelin kilipukki! Minä olen niin selvissä järjissä kuin ikinä piru, kun Juutaksen helvettiin otti.
— Enhän minä mitään tarkoittanut, yrittää vaimo. — Kerrohan nyt vain…
— Vai olenko minä mikä kylän ämmä, jonka pitää rämistä kuin lehmänkellon. Kerro… kerro… sanoo sieltä — kerro itse!
Eikä emäntä sinä iltana saa tietää mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, sillä silloin on isäntä kipeänä, mutta ylihuomenna hän omin silmin näkee paperin, jossa on neljä nimeä. Samalla kertoo hänelle Joutsia, ettei kestikievarinpidosta enää jää huolta heille — Hallpumi rakentaa tähän maantien toiselle puolen lisää huoneita ja asettuu siihen. Se on hyvä mies se Hallpumi, iloinen ja mukava mies!
Jo saa kerran emäntäkin ilostua. Vai pääsee kestikievarista nyt todellakin! Kyllä siitä on harmia ollutkin. Kuinka monena yönä on saanut parhaasta unestaan nousta palvelemaan herroja — eivätkä he sittenkään ole olleet tyytyväisiä. Ei ole koskaan ollut talossa tarpeeksi hyviä juomia. Ja hevosia on ajettu pilalle kuinkakin monta. Senkin nuoren papurikon ajoi kuoliaaksi muuan Kristiinan kauppias — oli sitä surkea katsella! Ne olivatkin pahimpia ne Kristiinan ja Porin kauppiaat… Vai että niistä kaikista nyt todella pääsee. Ihan tuntuu siltä kuin Jumala olisi hänen rukouksensa kuullut. Emäntä panee ehdottomasti kätensä ristiin, kun kaikkia näitä ajattelee. Ei hän ole Hallpumista pitänyt. Hänellä on sellainen luonto, ettei hän sitä miestä kärsi. Mutta juuri hänen kauttansa lähettää Jumala nyt avun. Ihmeelliset ovat Herran tiet!
Hallpumi nai Kukkolan majurska-vainajan taloudenhoitajattaren tyttären, kierosilmäisen Saaran, jonka isästä ei kenelläkään ole tietoa, ja kotiutuu taloon. Hänen hallussaan on koko rakennusrytö, parin tynnörinalan aitaus peltomaata, niityt, joista saadaan viisi ladollista heiniä, ja Niemelän torppa. Kesälaidun on taattu yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle. Polttopuut, aidakset, vihdakset ja rakennustarpeet saa kauppias vapaasti ottaa Joutsian maalta. Isännän on määrä panna kuntoon hollitupa, rakentaa liiteri ja vedättää paikalle hirret, laudat, hiekat, savet, tuohet, jopa seinäsammaleetkin. Ja kaikesta tästä on kauppias velvollinen maksamaan viisi hopearuplaa vuodessa ja pitämään kestikievaria niin kauan kuin kestikievari on Joutsian maalla.
Sellainen on kontrahti.
Kauppias levittelee itseään ja rikastuu rikastumistaan. Suurissa summissa hän ostaa villoja ja pellavia. Joka mökissä kehräävät akat hänen kehruuksiaan, järven rannalle viedään suuri pata ja siinä värjätään lankoja.
— Mitä on tuo kiiluva rasva Keihäsjärven pinnalla? kysyvät matkustajat toisiltaan, kun ajavat Keihäsjärven syrjää.
Hallpumin lankoja siinä on virutettu! Niin on kuin verta veden päällä, kun kauppiaan vyyhtejä huuhdotaan.
Nopeasti saavat vaimot ja tytöt Keihäsjärven puolella panna kuntoon kangaspuunsa, sillä kankaina, kirjavina, tanakkoina kankaina vie kauppias lampaanvillat Pietariin. Pari kolme kertaa vuodessa matkaa hän keisarikaupunkiin ja tuo sieltä turkiksia, karttuuneja, taskukelloja ja kaikenlaista rihkamaa keihäsjärveläisille.
Ei aikaakaan, kun kauppias ostaa omakseen Mäkelän tilan. Tosin ei se ole niin edullisella paikalla kuin Joutsia, mutta onpahan kuitenkin kirkonkylässä ja saahan sillä lailla viinanpoltto-oikeuden. Se se on pääasia. Ja kun Mäkelän lisäksi saa miltei ihan ilmaiseksi, niin mikä on ottaessa! Huutokaupalla se menee ja onhan huutajiakin, mutta Mäkelä on mahdottomat summat velkaa Hallpumille. Ilmankos hän vuosikausia onkin juonut Tulettänessä. No niin, pääasia on että kauppias saa haltuunsa jonkin verran maata. Sillä perustuksella hän sitten joltakin talolta, jossa ei tahdota polttaa viinaa, voi vuokrata viinanpoltto-oikeuden. Sillä jokunen talo on sellainenkin. Esimerkiksi Joutsia. Se vanha jumalinen emäntä on saanut aikaan, että viinanpoltto-oikeus luovutetaan muille halukkaille. Hallpumi hieroo tyytyväisenä käsiään.
Kun ihmiset syksyllä ovat saaneet viljansa korjatuiksi, kuuluttaa kauppias kirkossa ostavansa viljaa korkeimpiin hintoihin. Sitä nyt ei kukaan uskokaan, että hän korkeimmat hinnat maksaa, kunhan ihmiset saavat viljastaan edes jotakin. Silloin sitä yksi ja toinen kuorma ajetaan kauppiaan pihaan. Käteisellä rahalla tai viinalla kaikki maksetaan, niin että kyläläiset ihmettelevät, mistä kauppiaalla riittää rahaa. Kun mies tuli pitäjään niin tyhjänä, ettei ollut huivia, mihin olisi ostamansa villat sitonut… Mutta Hallpumi on sukkela mies.
Eikä ole tyhmä Hallpumskakaan. Hän ne viinat keittää. Nimismieheltä hankitaan ajoissa tieto, koska kotitarpeenpoltto sinä vuonna alkaa. Silloin pilkotaan kuivia kuusipuita vajaan ja laitetaan ränni kuntoon: pannut, tahtaat, putket, jääsäiliöt, kauhat, saavit — kaikki on kunnossa ja tuskin puoliyön aika kulunut, kun jo viinakalu pannaan kiehumaan.
Viinankeitto on tarkkaa työtä. Ei siitä ihminen jouda paljon mihinkään. Tuon tien voisivat rankit ja sikunat mennä sekaisin ja mitä siitä sitten tulisi! Mutta kun viina saa kiehua hiljaisella, tasaisella tulella ja tisleerautua jäiden ja koivunhiilien läpi, niin on se kirkasta kuin kirkkain lähdevesi ja niin puhtaan makuista, että sitä ilokseen maistaa. Hallpumska maistaa kauhalla ja irvistää pahasti, sillä väkevää se on, suun se vie väärään, vaikka onkin hyvää kuin taivaan manna. Hallpumska keittää yöt päivät niin kauan kuin polttoaikaa kestää.
Tietää sen koko kylä ja arvaavatpa matkamiehetkin, kun Hallpumilla on ensimmäiset maistiaiset. Silloin käy rännin ympärillä ilo ja melu. Isäntämiehet istuvat krouvissa korttia lyöden, poikamiehet kiertävät ränniä. Ei ole vielä lunta maassa ja yöt ovat pimeimmillään. Pappikin on pensaissa ja tulee tyttöjä, jotka eivät tulisi päivällä. Joutsian Akselilla siellä on monta morsianta. Onhan Akseli hurjin kylän pojista, hurjin ja iloisin.
Ei pidä pelätä, että Hallpumska antaisi ilmaiseksi! Maistiaisaikana on viina kalleimmillaan ja pojat anteliaimmillaan. Eivät he edes kysy, mitä maksaa, vaan heittävät kouraan hopeakolikoita että kilisee. Tällaisissa maistiaiskesteissähän Saarakin ensi kerran näki Hallpuminsa.
Oikeastaan he ovat mainiosti menestyneet. Ei suinkaan niin, että he aina olisivat hyvässä sovussa. Tulettänessä käy välistä sellainen ryty, että luulisi hurrien tappelevan eikä kuitenkaan ole muita tappelemassa kuin kauppias ja hänen Saaransa. Monesti on Saara kuin villi kissa, hän olisi valmis omin kourin kuristamaan miehensä, mokomankin riivatun juopporatin! Joka ei muuta tee kuin makaa juovuksissa… "Niin — älä siinä auo suutasi, taikka ma sylkäistä roiskautan suun täyteen!" Sellaista puhetta palvelijat kyllä kuulevat Tulettänen isäntäväen kesken. Mutta pääasiassa, rahojen kokoamisessa, ovat he yhtä mieltä. Ja vaikka he muutoin kuinkakin vihaisivat toisiaan, niin täytyy heidän toki ihailla toistensa kekseliäisyyttä siinä yhdessä suuressa asiassa. Kaupanteossa on Hallpumi voittamaton. Kuinka mukavasti hän kerran petti sellaisenkin miehen kuin itse Rason rusthollarin!
Rusthollari oli ostamassa sokeritoppaa ja istui ryyppyineen krouvikamarissa.
— Isäntä istuu vain rauhassa, viserteli kauppias, — minä lähetän topan rekeen valmiiksi.
Isäntä istui eikä toppaa lähetettykään. Isäntä läksi vihdoin tiehensä, mutta ei aikaakaan, kun hän mahdottomalla jymyllä tulee takaisin ja toruu, ettei toppaa löydy mistään.
— Se on sitten varastettu, hokee Hallpumi. — Kyllä se vain meiltä vietiin. Näkiväthän sen kaikki, kuinka minä sen punnitsin… Kukas sen vei rekeen?
— Minä itse sen vein, todistaa Hallpumska. — Isäntä on pudottanut tielle.
Isäntä pauhasi, mutta eihän hän voinut saada asiaa todistetuksi!
Ja siinä sitä oli kuulemista, kun Tulettänessä tehtiin kellokauppoja.
Hallpumi oli mestari sellaisissa asioissa!
Mutta mestari oli taas Saarakin alallaan. Sen myönsi Hallpumikin, vaikka hän useasti oli Saaralle niin äkäinen, että olisi tehnyt mieli pihalle viskata. Saara oli esimerkiksi keksinyt erinomaisen tavan laittaa viinasta rommia. Hän kokoili kaikenlaisia juuria, kuivatti ne, poltti sitten kahvinpaahtimossa ruskeiksi ja keitti niistä karvasta ruskeaa vettä. Kun sitä pani viinan joukkoon, niin ei sitä totisesti osannut rommista erottaa. Viinejä Saara niinikään osasi valmistaa. Niihin saattoi suorastaan panna samoja värejä kuin lankoihin. Laski sitten vain koreisiin pulloihin, niin ei kukaan osannut muuta uskoa kuin että ne olivat ulkomailta tuotuja. Paljon Hallpumeilta ostettiinkin viinejä. Rikkaat talot kyllä toivat tarpeensa kaupungista, mutta köyhemmät ostivat Hallpumilta ja nämä viinit olivat järjestään Saaran valmistamia. Sillä lailla sitä sentään sai kokoon rahoja!
Täytyihän Joutsian isännän huomata, että Tulettänen väet rikastumistaan rikastuivat ja että Joutsia köyhtymistään köyhtyi. Ei Eerikki Aaprahaminpoika ollut ainoa isäntä, joka teki tämän huomion. Kaikki mitä mies irti sai jyvistä, voista tai kananmunista — kaikki se lopulta joutui Tulettäneen. Olihan kotonakin viinaa, mutta mikä siinä lienee ollutkin, kun sen viinan siellä Tulettänessä piti maistua paremmalta ja terveellisemmältä kuin missään muualla.
Johanna seurasi huolissaan miestään ja poikaansa. Eihän Akselikaan enää välittänyt mistään työstä, ei hän muuta tehnyt kuin istui Tulettänessä.
— Mitä sinä siinä tollotat! sanoi Eerikki Aaprahaminpoika äreästi vaimolleen. — Mistäs sitä juo, kun ei kotona polteta! Kukas sen viinanpolton kotoa hävitti, jollet sinä itse!
Se oli totta. Johanna oli rukoillut, kunnes Eerikki oli luopunut oikeudestaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Pahemmin vain juotiin kuin ennen. Ei Johanna enää muuta neuvoa tietänyt kuin rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen ja laskea kuormansa Hänen jalkainsa juureen. Kuinka monet kyyneleet hän jo oli itkenyt! Oli Eerikki häntä lyönytkin, oli jonkin kerran ajanut vuoteesta kylmään porstuaan. Ja kauheaa oli kuunnella kiroilemista ja Jumalan pyhän nimen turhaanlausumista. Ja lopuksi oli vielä se pelko, että juovat koko talon. Moni talo pitäjässä oli viinojen takia mennyt.
Oli Joutsiassa toki yksi mies, joka ei maistanut viinaa, jumalaapelkääväinen vanha Manu. Hän oli ollut talossa pienestä pitäen, ensin kyytipoikana, sitten renkinä ja muonamiehenä. Hänellä oli omat omituisuutensa eikä hän ollut kuten muut miehet. Hän tiesi kaikenlaisia vanhoja asioita ja hallitsi salaisia voimia.
Keväisin esimerkiksi, kun hevosia vietiin metsään, piti levittää tallin kynnykselle isännän vyöhihna. Jos hän vain ehti siihen ajoissa ja hevoset astuivat hihnan yli, oli niiden kesä turvattu. Mutta jos tämä jäi tekemättä, tapahtui niille pitkin kesää kaikenlaisia turmia. Eräänäkin kesänä se kaunis liinaharja orivarsa taittoi jalkansa ja oli lopetettava. — Kylvinvakkaan siemenen joukkoon Manu aina tuppasi panemaan tulusrautansa — sitten ei riihessä syksyllä tullut tulipaloa. Ja ensi lyhteen, joka syksyllä sidottiin, hän aina kuljetti parsille riihen nurkkaan. Siellä se oli säilytettävä kaiken puimisen ajan — sitten tuli hyvä sato ja siemen iti. Sinä aamuna taas, jolloin lehmät päästettiin metsään, oli karjapiikojen mahdoton löytää sukkasiteitään. Veräjältä ne vihdoin löydettiin karjan sotkemina. Tällä tempulla oli suuri vaikutus karjan kesäonneen. Kerran oli eräs tytöistä juuri karjan kulkiessa veräjästä keksinyt sen jaloista sukkasiteensä. "Kas tuossahan tuo onkin ja minä kun sitä oikein hain!" oli hän huudahtanut ja siepannut siteen käteensä. Silloin oli vain kaksi lehmää jäänyt karjapihan puolelle, mutta eikös toinen niistä sinä kesänä kuollutkin punatautiin!… Tänä samana aamuna oli Manun myöskin tapana toimittaa kipollinen vettä paimenen niskaan. Sen täytyi tapahtua salaa ja emännän oli kaadettava tuo vesikipollinen.
Edellinen pappi oli kovistanut Manua siitä, että hän palveli pahoja henkiä. Eikähän sitä voinut kieltää, että hän käytti taikatemppuja, mutta ei hän ketään niillä vahingoittanut — talon eduksi hän niitä käytti! Emäntä oli hänkin alussa koettanut nuhdella Manua, mutta sitten hän oli puolestaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala itse oli antanut Manulle erikoisen voiman. Manu oli muutenkin emännän ainoa uskottu ja neuvonantaja maan päällä.
Monena monituisena yönä, kun valkeat paloivat Tulettänessä ja viinarännit ympärillä ja pellolla rähistiin ja hoilotettiin, seisoivat he kahden Joutsian pihamaalla.
— Kuinka suuren vallan Herra sentään antaa pahuudelle, sanoi emäntä itkien.
Manu ei puhunut mitään. Hänen suussaan hehkui lyhyt piippu ja silloin tällöin häämötti partakin näkyviin.
— Vieläköhän meidän kerran täytyy lähteä tästä talosta, nyyhki emäntä. — Isäntä on mennyttä miestä eikä Akselista ole talon pitäjäksi… En minä ole vielä saanut maksetuksi sitäkään velkaa, jonka tässä Manulta otin… Piti koettaa saada edes verot maksetuksi, ettei toki tulisi sitä häpeätä, että tultaisiin ryöstämään. Mutta kyllä kai se vielä tulee sekin…
— Ei sen nyt niinkään tarvitse tulla, sanoi Manu ja sylkäisi.
Kuinka armottomasti Tulettänen pihamaalla rähistiin ja kirottiin!
Varmaan siellä oli aika tappelu ja leikki kaukana.
— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi emännältä ja hänen kätensä kytkeytyivät ristiin. Onkohan tuo Akselin ääni? Jospa ne siellä vielä tappavat toisensa!
Manu kuunteli ääneti.
— Jopa lakkaavat! sanoi hän sitten. — Emäntä lähtee pois makuulle.
Kylmähän tässä tulee.
Mutta ei emäntä kuunnellut, mitä hän sanoi. Eikä hän tuntenut kylmää.
Polttava oli hänen sisässään tuska ja hätä.
— Eihän tätä iät kaiket voi kestää, puheli hän hiljaa itkunsa seasta. — Täytyyhän tästä tulla jonkinlainen loppu! Kyllä kai se vielä niin käy, että kauppias vie koko Joutsian… Kuinka sen ajatuksen pitääkin olla niin kova… Ja minä, onneton, joka sitä kestikievarin pitoa aina ruinasin! Olisinpa antanut kestikievarin pidon olla meillä. Nyt Jumala minua oikein rankaisee…
— Mikä… mikä… virkkoi Manu ja hellitti piippua hampaistaan, — mikäs tuolla itkee?… No hyvät ihmiset, Annastiinahan se on! Kukas nyt keskellä yötä tulee pihalle! Lähde pois sänkyyn!
Se oli talon nuorempi tytär, Annastiina, joka siellä nyyhki. Hän oli herännyt ja huomannut, ettei äiti ollutkaan sängyssään. Silloin hän oli riipaissut vähän vaatetta ylleen ja lähtenyt häntä etsimään.
— Mutta me emme anna Joutsiaa Hallpumille! huusi hän. — Emme, vaikka mikä olisi! Minä lakkaan syömästä voita ja juomasta kahvia! Mutta me emme anna Joutsiaa!
Hän itki tukahtuakseen, vaikka oli täysikasvuinen ihminen.
— Älä itke, lapseni, lohdutteli emäntä. — Annamme, jos se on Jumalan tahto.
Manu yltyi torumaan heitä molempia.
— Ei sitä nyt anneta sinne eikä tänne. Mitäs se nyt sitten porusta paranee. Mutta ne on aina itkut ensimmäisinä vaimoväellä. Onhan talossa kaksi reimaa tytärtä. Ei niillä ole aikaa itkuun. Menkööt miehille, tuokoot taloon oikeat miehet! Sitten nähdään, eivätkö asiat ala selvitä.
Oli emäntä sitä joskus ajatellut, mutta kukapahan kelpo mies uskaltaisi tulla taloon. Kustaava, joka vanhempana ensin olisi ollut naitava, oli kiukkuinen tyttö, niinkuin kylälläkin hyvin tiedettiin.
Monena yönä oli emäntä näin Manun kanssa seisonut pihamaalla ja kuunnellut elämää Hallpumin krouvista. Kevensi se aina jonkin verran sydäntä, kun sai puhua Manulle.
Mutta isännän onnistui myydä kappale metsää ja niillä rahoilla taas mennä kitkutettiin eteenpäin jonkin aikaa. Kauppias se kuitenkin niistäkin rahoista tuli saamaan suurimman osan. Kyllä se sisua nostatti, kun sitä ajatteli, että parhaimmat palat aina lensivät hänen suuhunsa… Ja hän vain levitteli itseään ja rakensi. Mitä hän kaiken maailman rakennuksilla tekikään? Tantereet vain jyskyivät, kun hän hirsiä kaatoi. Niin, tosiaankin, tavaramakasiiniahan hän nyt tarvitsi! Hän oli nimittäin jo ruvennut pitämään muutakin kauppaa. Johan häneltä sai kahvia, sokeria, saippuaa, kangasta — mitä vain tarvitsi. Ja kauppias osasi taas tässäkin olla niin vietävän viekas: hän ei maksanut mitään veroa kauppaoikeuksistaan, myi vain tavaraa, mutta ei pitänyt puotia kuten muut kauppiaat. Kun kaupungin kauppiaat kauan aikaa olivat tätä asiaa epäilleet, rupesivat he lopulta tutkimaan Hallpumin metkuja. Mutta Hallpumillakin oli ystäviä ja hän sai eräänä iltana tiedon, että aiotaan tulla Tulettäneen tarkastukselle. Silloin hän kiireen kautta valmisti Joutsian isännälle ja pojalle kestit, juotti mitä parasta oli kotona ja taivutti heidät ystävikseen. Ja yöllä kannettiin kaikki kahvit, sokerit, ja saippuat Joutsian aittaan pakoon tarkastusherroja. Eivät löytäneet mitään!
Kaikista Hallpumin ponnistuksista huolimatta rupesi Eerikki Aaprahaminpojan mielessä kirvelemään katkeruus, kun hän ajatteli kauppamiehen erinomaista menestymistä. Olisi kauppias saanut edes hänelle sanoa, mistä aikoi ottaa hirsiä, kun rupesi niitä suuria rakennuksiaan rakentamaan. Mutta ei mitään puhunut, miehet vain lähetti metsään. Vihdoin Eerikki Aaprahaminpoika siitä ärähtikin, mutta silloin selitti kauppias levollisesti, ettei kontrahdissa ole mitään sellaisia määräyksiä. Kontrahdissa on niin ja niin. Isäntä kun ei osaa ruotsia, ei ollut tullut sitä merkinneeksi. Mutta kyllä se niin on!
— Pahuksen kontrahti! pääsi Eerikki Aaprahaminpojalta.
Ja hän riensi kotiin, kaivoi piirongistaan esiin kontrahdin ja rupesi sitä tarkastamaan. Hän olisi voinut yrittää lukea kirjoituksia kuusta tai sananjalkojen läpileikatuista varsista — yhtä paljon hän oli ymmärtänyt niistä! Sillä hän ei saanut selvää mistään. Hänpä keksi keinon! Lähti Nylanderin luo ja käännätytti paperin suomeksi.
Aih! ne ovat panneet sinne sellaisia asioita, ettei hän ole kuullut puhuttavankaan sellaisista. Ne ovat pettäneet hänet, ne koirat! Mutta tästä nousee vielä sellainen juttu, että, että… Jaa, jaa helvetin papit ja vallesmannit, kyllä hän käräjillä näyttää.
— Taisitte sinä iltana olla vähän noin niinkuin iloisella päällä… No, no, no, ei isäntä suutu. Helpostihan se sellainen tapahtuu. Mutta tässä se kaikki nyt seisoo ja kontrahti on laissa vahvistettu. Kestää se nyt neljäkymmentä vuotta… taikka johan siitä on kulunut muutama vuosi.
Henkikirjuri naurahti, kun ajatteli niitä vuosia, jotka olivat jäljellä, ja niitä, jotka olivat kuluneet.
— Ne ovat minut pettäneet, koirat! huusi Joutsia ja oli niin raivoissaan, ettei Nylander tahtonut saada häntä ottamaan ryyppyäkään. Rauhoittuihan hän toki vähitellen ja kävi lopulta niin pehmeäksi, että itki.
Jo tuli joutsialaisten ja tulettäneläisten väli kireäksi. Vanhempi Joutsian tyttäristä, Kustaava, asettui pihamaalle, sille kohdalle, josta saattoi nähdä maantien ja Tulettänen rakennukset, ja Hallpumska seisoi portaillaan. Ja siinä sitten sinkoilivat sanat kuten salamat kahden ukkospilven välillä. Suurisuinen osasi olla Kustaava ja Hallpumska vouskutti kuin vihainen koira. Eerikki Aaprahaminpoikakin keksi mainion keinon kauppiaan kiusaksi: hän lähetti omat miehensä samaan metsään, jossa kauppias hakkautti hirsiä. Joutsian miehet kulkivat edellä ja hakkasivat poikki parhaat puut, juuri ne, joita kauppiaan teki mieli. Se se oli kilpajuoksua! Oikein talkoolla kaadettiin korpia, ja niin suuri oli Eerikki Aaprahaminpojan riemu siitä, että hän sai tehdä kauppiaalle kiusaa, ettei hän huomannut sääliä metsäänsä.
Isäntä oli niin katkeroitunut Hallpumille, ettei hän liioin, eikä Akselikaan, moneen aikaan käynyt Tulettänessä. Mutta koko sen ajan olivat he molemmat niin kiukkuisia ja ynseitä kotiväelle, että oikein tuntui helpotukselta, kun taas tuli sovinto. Hallpumi, joka yleensä — omaksi edukseen — halusi elää sovussa ihmisten kanssa, osasi nimittäin lopultakin saada aikaan sovinnon.
Ei kuitenkaan kulunut pitkääkään aikaa, kun Hallpumin ja isännän välillä rämähti valloilleen oikein suuri riita.
Hallpumi tuli Joutsiaan liukkaana ja ystävällisenä, puhui sateesta ja tuulesta ja ilmoitti vihdoin viimein, että muuri hollituvassa savuaa niin, ettei sitä ensinkään uskalla lämmittää.
— Se on korjattava, sanoi isäntä ja tarjosi ryypyn. — Limperi sen pian tekee.
Hallpumi vongerteli kuin käärme ja sai taas pudotetuksi suustaan, ettei se korjaamisesta taida parantua. Siihen pitäisi laittaa uusi muuri.
— Tekee se Limperi senkin. Osaava se on mies ja tekevä kaikin puolin.
— Niin… niin taitaa olla.
— Onhan se ollut teillä töissä, tottahan te sen tunnette, sanoi
Joutsia taasen.
— On, on kyllä.
Kauppias oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi isännän suuttuvan eikä hän, kuten sanottu, mielellään ollut riidoissa ihmisten kanssa. Täytyihän se lopulta kumminkin sanoa..
— Koskas… koskas isännälle sopisi panna Limperi laittamaan sitä uunia?
Joutsia kolautti ryyppylasin pöytään ja tuijotti kummissaan kauppiaaseen.
— Minunko se on tehtävä? Ottakaa mies työhönne koska tahdotte, kuuluuko se minulle? Hyvästä tahdosta olen jo rakentanut teille vaunuliiterit ja hollituvat, kuljettanut hirsiä ja muita — vai pitäisikö minun vielä teettää hollitupaan uusi muuri?…
Hallpumin silmissä välkähti pahasti, mutta hänen suunsa oli täynnä makeutta, kun hän sanoi:
— Onhan se kontrahdissa, hyvä isäntä, että te pidätte kunnossa hollituvan…
— Vai on sekin kontrahdissa! parahti isäntä häijynilkisesti kuin vanhat ruostuneet saranat. — Mutta sitä minä en tee, Jumal'avita, enkä tee!
Isäntä asteli edestakaisin huoneessa ja hänen harva, harmaa tukkansa liehui.
— Ei isäntä nyt suutu, yritti Hallpumi yhä sovittaa.
— Mutta minä suutun. Enkä minä sitä muuria laita! Saakeli…
Silloin veti kauppias taskustaan paperin ja selitti, että tässähän se on selvästi… Osasi se peijakas ruotsia ja sitä se nyt siinä lukea nutuutti.
Isäntä seisahtui äkkiä ja iski häneen silmänsä.
Hänet valtasi hurja halu riistää kirottu paperi toisen käsistä ja repiä se kappaleiksi. Jo, jo… Mutta samassa hän käsitti, että siitä sitä vasta olisi voinut paha tulla, jos olisi ruvennut repimään lain vahvistamia papereja. Hän hytkähti omaa huimuuttaan ja kävi vallan nöyräksi.
Täytyihän hänen lopulta kuitenkin teettää tuo muuri.
Mutta hollituvasta nousi vielä toinenkin riita.
Kun Hallpumi oli saanut tarpeekseen kyydinpidosta ja kun uusi kestikievarijärjestys astui voimaan, ei hän enää huolinut koko kestikievarista. Silloin katsoi Joutsian isäntä puolestaan oikeudekseen ottaa hollituvan käytettäväkseen. Hän aikoi muuttaa sen oman pihansa piiriin. Mutta siitäkös Hallpumi julmistui. Vai hänen huoneitaan!
— Enkös minä ole sitä huonetta tehnyt? kirkui Joutsia. — Eivätkö hirret ole minun metsästäni jok'ikinen? Eivätkö minun hevoseni ole vetäneet jok'ikistä ja eivätkö minun mieheni ole rakentaneet sitä huonetta laesta lattiaan asti?
— No ovat, ovat, hyvä isäntä. Istutaan nyt, hyvä isäntä, ja otetaan vähän lasia… Mutta kukas kaiken vaivan hollinpidosta on nähnyt, jollen minä? Ei se ole ollut vähäinen vaiva… Ja kontrahdissa sanotaan selvästi, että…
— Kontrahdissa sanotaan! keskeytti hänet isäntä vimmoissaan. — Minä en siedä korvissani kuulla puhuttavan koko kontrahdista! Muista se… Hää sinuas… sinä… sinä…
Hän oli niin vimmoissaan, ettei hän keksinyt edes sellaista haukkumasanaa, jota hän olisi tahtonut kauppiaasta käyttää. Hänen päähänsä pälkähti, että se oli itse piru, joka istui hänen edessään. Punatukkainen piru!
Se riita ei päättynytkään kuten edelliset riidat, vaan käräjiin mentiin. Joutsia oli päättänyt kerran panna korkean oikeuden selittämään itselleen tuon kirotun paperin sisällyksen. Hän oli ihan varma voitostaan. Mutta kauppias raahasi sekä papit että nimismiehet todistajikseen ja voitti tietysti.
Isäntä valitti laamannioikeuteen ja voitti. Kontrahdissa oli yksi pykälä, seitsemäs, jonka saattoi selittää eri tavalla. Hovioikeudessa, johon kauppias taaskin puolestaan vetosi, se selitettiin hänen edukseen. Silloin oli riita kestänyt kolmatta vuotta, kauppias oli lopultakin voittanut ja Joutsialta oli mennyt paljon rahaa.
Humalapäissään Eerikki Aaprahaminpoika tuli kotiin käräjistä.
— Minä tapan sen punaisen pirun! kiljui hän. Ja hän tavoitteli käsiinsä mitä eteen sattui ja viskeli esineitä pitkin permantoa.
Sen jälkeen rupesi emäntä pelkäämään, että hän todella hautoi mielessään jotakin hirmutyötä kauppiasta vastaan. Hän rupesi vakoilemaan, ettei isäntä yksinään pääsisi Tulettänen puolelle. Ei hänen tällä hetkellä tehnytkään sinne mieli. Hän päinvastoin vannoi, ettei ikinä enää pistä jalkaansa koko siihen piiriin.
— Sinä et saa mennä Tulettäneen, sanoi hän pojalleenkin. — Muista se!
Alussa oli Akseli tottelevinaan eikä käynyt Tulettänessä kuin salaa. Mutta pastori ja nimismieshän olivat olleet todistajina sekä sitä kontrahtia tehtäessä että käräjissä ja samalla perustuksellahan hänen olisi täytynyt kieltäytyä seurustelemasta heidän kanssaan. He olivat hänen parhaita ystäviään. Johan nyt! Vihdoin sanoi Akseli suoraan isälleen, että koska isä juo hutikkaan ja menee tekemään hulluntöitä, niin kärsiköön yksinään seuraukset. Järinpä hän, viaton, ottaa niistä kärsiäkseen. Olisipa hänellä syytä olla aika lailla suutuksissaan isään, kun perintö tällä lailla isän huolimattomuuden vuoksi menee. Olisipa hän, Akseli, ollut kotona, niin sitä kontrahtia ei koskaan olisi tehty.
— Häpeätkö, lurikka! kiivastui isä. — Missäs sinä olit sinäkin yönä, jolloin se paperi tehtiin? Muistatkos? Kaupungissa olit silloinkin omilla asioillasi, ajoit kuin hullu hevosellasi ja joit kaikki rahat, millä äidillesi piti tuotaman kahvia. Ja sinä tulet neuvomaan minua. Koskas sinä olet nähnyt minut rypevän maantienojassa, niinkuin sinä teet?
— Kuka sen tietää, mitä te minun ikäisenäni teitte! Olenko taas minäkään koskaan tehnyt sellaisia kontrahteja?
Akseli, pulska poika, tukka kiiltävän musta kuin teeren selkähöyhenet, silmät loistavan ruskeat, istuu sängyllään porstuanperäkamarissa piippua polttaen ja silloin tällöin läpäytellen saappaitaan yhteen. Hänen saappaansa ovat ihkasen uudet. Ne haisevat nahalta, tervalta ja rasvalta.
Isä, pieni, kuivettunut, harmaahapsinen ukko seisoo hänen edessään, tuijottaa häneen terävästi ja räiskii kuin palava katajapensas.
— Mutta minä en anna taloa sinun käsiisi! Luuletkos, että minä panisin
Joutsian menemään sinun kukkarosi läpi! Ei, siitä vain ei tule mitään!
Silloin karkasi Akseli sängystä kuin nuolen satuttamana, seisahtui isänsä eteen ja huusi, silmät verestäen päässä:
— Mutta talo on minun!
Isä nauroi ilkeästi.
— Eipä ole! Sisaresi minä naitan kelpo miehille ja ne saavat Joutsian.
Akseli viskasi piipun hampaistaan, tarttui kirveeseen ja syöksyi ulos. Ja hänelle tuli muutaman tunnin ajaksi hurja työinto. Hän meni miesten joukkoon ja raatoi niin, että he kaikki hämmästyivät.
— Katsokaa nyt, huusi hän, — että tiedätte isännällekin kertoa, — eikö tämä poika osaa tehdä työtä! Piisaa miehelle koetuksessa missä vain!
Niillä seuduin oli mies, jota sanottiin Tölliksi. Hänen esivanhempansa lienevät olleet joitakin ulkomaalaisia herroja, toiset väittivät, että nimi kokonaisuudessaan olisi kuulunut von Toll. Tämä Tölli kierteli talosta taloon ja pitäjästä pitäjään. Oli päivän siellä, toisen täällä, sai vaatetta, rahaa, ruokaa ja yösijan. Ei häntä pidetty kerjäläisenä — vieraana häntä pidettiin ja tervetullut hän oli, kun hän arkioloissa tuli. Hän ei itse puolestaan ollut naimisissa, mutta hänen mielityönään oli naittaa muita, ja monet monituiset pariskunnat hän jo oli liittänyt yhteen. Näkihän hän kulkiessaan monenmoisia talontyttäriä ja poikia, torpan tyttöjä ja poikia, piikatyttöjä ja renkejä. Hän otti selvän asianomaisten varallisuudesta, luonnonlaadusta ja kaikesta muusta mikä heitä koski sekä merkitsi kaikki tietonsa kirjaan. Oli sitten varsin helppoa, kun joku poika kaipasi morsianta tai tyttö sulhasta, ruveta toimittamaan, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen.
Eräänä iltana Joutsiassa, kun isäntä tarpeekseen oli purkanut sappeaan Hallpumia vastaan, rupesi hän valittamaan suhdettaan poikaansa. Tölli oli nimittäin kaikkien uskottu.
— Isännän pitää toimittaa tähän kotivävy, sanoi Tölli. — Kaksi pulskaa tytärtä kotona naimattomana — eihän se käy laatuun.
— Niinhän se muijakin sanoo ja samaa hokee vanha Manu yhtä mittaa. Mutta mistä niille nyt sitten sopivat saa? Pitäisi olla varallisuutta ja lujamainen luonto…
— Tjaah! sanoi Tölli ja veteli harmaantunutta partaansa. — Tjaah! Entäs tämä naapurin poika täällä Rasossa! Se on kaikin puolin kelpo poika…
— On kyllä. Mutta ihanhan se on vielä lasten kirjoissa. Kaarestaa siellä vain sisartensa kanssa.
— Pannaan mieleen, pannaan mieleen, sanoi Tölli ja Joutsiasta hän meni suoraa päätä Rasoon.
Siellä hän sai kuulla, ettei Juha tahtonut Kustaavaa. Nuoremman tyttären hän kyllä olisi ottanut, mutta eihän nuorempaa sopinut kosia ennen vanhempaa.
Tölli toimitti häthätää sulhasen Kustaavalle. Leskimies hän oli ja oli hänellä pari lasta, mutta perin kelpo mies hän oli ja omisti suuren talon.
Sitten selvisivät Juhan ja Annastiinan välit helposti.
Maailma, joka aina on olevinaan niin viisas, luuli että Tölli oli
toimittanut naapurin nuoret toisilleen, mutta ei se asia niin ollut.
Juha oli jo aikoja sitten päättänyt, että jahka joku ensin nai pois
Kustaavan, niin hän lähettää puhemiehen Annastiinan luo.
Sillä lailla tuli Juha Joutsiaan.