Juha Joutsia

by Maila Talvio

IV

Ei hänen isännyytensä ensi päivä suinkaan ollut hauska.

Annastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa, keittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko oli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen aamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän haukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään tahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän kanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia, ja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi liian kauan.

— Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli sängynlaidalla.

He olivat valvoneet kaksi edellistä yötä — siksi kai uni oli niin sitkeää.

Annastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja palasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta kotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen käsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista koristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä helotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle ja siniselle alushameelle.

— Mitenkä sinä jaksat? sanoi Juha.

— Kyllä maar minä hyvin jaksan… Entäs sinä itse?

— Mikäs minun sitten olisi.

Annastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri pellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti syvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet syliinsä, mutta mikä lienee ollut… Ei hän kehdannut sitä tehdä! Hän vain katseli… Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä tuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät he huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla sipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja sanoi:

— Johan täällä kahvipannu on tulella!

Silloin he kiireesti erkanivat ja tulivat kovin hämilleen.

— Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, — kun ei malttanut nukkua! Menkää nyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.

Juha meni herättämään väkeä. Musti, joka ei tuntenut uutta isäntäänsä, haukahti portailla. Pihamaalla helistivät hevoset tiukusiaan. Miehiä lappoi pirtistä valmistautumaan matkalle. Juhan täytyi pujotella läpi kuormien päästäkseen pirtille. Jopa ne nyt olivatkin panneet hevosensa likelle talon piiriä. Olisivat ne saaneet olla hiukan edempänä.

Pirtissä vetivät miehet jo housuja jalkaansa ja piiat sukivat hiuksiaan. He vastasivat kuin yhdestä suusta hänen tervehdykseensä, tyynesti ja jurosti.

— Johan täällä noustaankin, sanoi isäntä.

— Jo maar, vastasi Manu, joka kiersi vitsaa viikatteensa ympärille.

Nuori isäntä oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän loi katseensa ympäri huonetta. Se oli suuri pirtti, miltei samanlainen kuin Rasossa. Toisessa päässä olivat miesten vuoteet, toisessa naisten. Matkamiehet olivat maanneet penkeillä, pöydällä ja permannolla. Eväitään olivat syöneet ja jättäneet kalanruotoja ja murusia. Manu nosti tuon tuostakin viikatteesta katseen uuteen isäntään. Se oli pitkä, tutkiva katse.

Isäntä tunsi sen alla käyvänsä ylen hämilleen. Ei hän keksinyt mitään sanottavaa, ainoastaan hymyili ystävällisesti ja läksi.

Reisumiehet juottivat hevosiaan kaivolla. Oli se sekin vähän liikaa, että he vain suoraan vintasta…

— Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja hymyili hyväntahtoisesti.

— Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä, repaleinen äijä. — Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.

Juha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna hänen kasvoilleen.

— Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että oli saanut ne sanat lausutuiksi.

Hän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan kuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki mieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut. Hän nieli suuttumustaan — kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! — ja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut ikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se tunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä hänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui hän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja niittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla Raso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan metsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut hänen kotinsa!… Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä reisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.

— Eikös talossa tarvita silakoita? huusi muuan mies vajasta.

Hänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan kaupaksi tavaroitaan.

— Käynpähän kysymässä, sanoi Juha.

Keittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä vaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi hän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että silakat ovat ihan loppumaisillaan… ottaa vain, jos ovat hyviä.

Juha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän oli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä ensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.

Kun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki takaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta, ei ollut kuulevinaankaan.

— Tottahan sinä olet pannut evästä? sanoi hän sisarelleen.

— Mitä evästä? naurahti Annastiina. — Aina sitä ennen on tultu kotiniityltä syömään.

— Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli käskevästi.

— Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan
Juha, — että tänään ollaan kotiniityllä, kun…

— Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten pöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut kuulevinaan.

Annastiina suuttui.

— Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina noussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen. Olethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.

Akselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti. Posket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt juoda.

— Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka tässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta astiat kilisivät.

Vanha isäntä ja emäntä karkasivat porstuanperäkamarista keittiöön, mutta Manu läksi hiljalleen miesten ja tyttöjen kanssa pihaan.

— Mennään pois työhön, sanoi hän äreästi, otti viikatteensa ja läksi astelemaan edellä rantaan päin, missä kotiniitty oli.

Tytöt epäilivät hetkisen mitä tehdä, mutta ottivat sitten haravansa ja seurasivat. Miehet jäivät epäröiden pihaan. Akseli oli sentään talon oma poika…

— Menkää kotiniitylle, miehet! huusi kuistilta vanha isäntä kimeällä äänellä. Hän oli niin mielenliikutuksissaan, että parta tutisi. — Se on nuori isäntä, joka täällä nyt käskee. Hänelle olen minä vallan antanut!

Juha oli noussut penkiltä. Kellertävä kalpeus oli hänen kasvoillaan.
Hän piteli huuliaan lujasti koossa ja oikea käsi oli kovana nyrkkinä.

— Tule pois, Juha, pyyteli Annastiina. — Se on taas juonut…

— Niin, niin, härnäsi Akseli, — vie vain maitosuusi, vie… Pituutta on kuin humalaseipäässä, mutta sapen paikalla mahtaa olla maitovelliä.

Akseli nauroi. Suonet Juhan ohimoilla pullistuivat suuriksi ja sinisiksi ja veri nousi hänen kasvoilleen. Annastiina pelkäsi hänen iskevän Akselia nyrkillään… Nyrkki vapisi…

— Kuule, houkutteli hän, — se on juonut. Kukas juopuneen kanssa viitsii…!

— Pane hänelle evästä, Annastiina, sanoi Juha äänellä, jossa ei ollut minkäänlaista sointua.

Vanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat hänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli itsekseen:

— Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti antanut hänelle nöyrän mielen.

Akseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan murjottamalla kuin vihainen sonni.

— Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. — Pane eväät konttiin, Annastiina.

Silloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan samantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut suututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se näkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!

— Juha sinä, huudahti vanha isäntä, — silläkö lailla sinä aiot taloa asua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy osata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt pihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä paraikaa. Odota…

Vanha isäntä tarttui Juhan käsivarteen ja veti hänet perässään.

— Älkää kuulko, huusi hän miehille, — mitä se hompottaa! Tämä tässä nyt käskee.

Verkalleen läksivät miehet liikkeelle.

— Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi pirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä alta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.

Sitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui liikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä…

— Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin, joka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet tänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön Annastiina miehineen vaikkapa… vaikkapa Rasoon tai siskolättiin tai… vaikkapa hornaan.

Hän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen ja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että hänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän nujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka! Ja taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha… Mutta hänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on isäntä, hän näyttää…

Akseli otti pullon — se oli kannun pullo — pisti sen takkinsa alle ja läksi ulos.

Juha asteli sill'aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan harmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain säästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain tulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.

Paljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja pellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.

— Me olemme Rasossa tehneet virstoittain kiviaitoja, sanoi hän.

— Niin olette, vastasi isäntä terävästi, — mutta ei se hyvä ole, että kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä pitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan noukkimaan täältä kiviä.

Juha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka niitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa tarvittiin, niityt olivat metsittyneet… Ei veli siellä kotona… taikka Rasossa… enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan siihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto… Ja tuon Juvansuon, sen… mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista vuotta. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina kuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä! Siitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli sitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa…

— Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, — se Hallpumi se on, joka siellä hakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen, joka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. — Ilkeääkin kaataa metsää tällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee tällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa ja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin rakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja siellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä lailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät meidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!

— Katsos, mitä kaikkia se on rakentanut! virkkoi vanha Joutsia, kun päästiin metsästä ja rakennukset tulivat näkyviin. — Katsos nyt tuollaisia krantteja! Eikös nyt vallan sisua vihlo, kun näkee tuollaisia hirsiä! Ja tuon hollituvankin pitää omassa hallussaan, vaikkei holliakaan enää ole ja vaikka minä olen sen rakentanut…

— Mutta tottahan välikirjassa sanotaan, virkkoi Juha, — mitä vuokralainen saa tehdä, mitä ei.

— Veikkonen! huudahti vanha isäntä, kävi kiinni Juhan hihaan ja kuiskasi hänen korvaansa: — sitä ei kukaan meikäläinen ymmärrä, mitä siinä välikirjassa sanotaan. Ovat panneet mitä ovat lystänneet. Minä olen vanha mies, mutta sinä olet nuori: ota sinä siitä välikirjasta selvä ja näytä heille! Sen tähdenhän minä sinut tänne Joutsiaan olen ottanut.

Juhaan teki pahaa, kun isäntä taaskin sanoi ottaneensa hänet Joutsiaan selvittämään sekaisia asioitaan. No niin, miksipä hän muuten olisikaan ottanut häntä? Mutta kuitenkin se tuntui pahalta.

Juha oli huomannut Joutsian rakennuksissakin olevan paljon työtä. Ei ollut jyväaittaa ensinkään. Jyvät pidettiin samassa aitassa kuin lihat, kalat ja muut sellaiset. Riihi oli huonossa katossa, permanto harva. Sauna kaipasi uusimista. Ja entä navetta, kivinavetta! Mutta se oli sekin niitä kaukaisia, suuria töitä, joita ei vielä uskaltanut ajatellakaan.

Kun he vanhan Joutsian kanssa astuivat Tulettänen ohitse — oikeastaan he kyllä olisivat voineet kiertää koko Hallpumin aitauksen, mutta vanhalla Joutsialla näytti olevan halu käydä juuri siitä sivuitse — oli krouvin ikkunassa miehiä. Simolan isäntä siellä viittoili ja Reipin poika hoiperteli ovesta, huutaen täyttä kurkkua:

— Lukekaa, mitä on Tulettänen seinässä! "Tule tänne! tule tänne!"

Vanha Joutsia seisahtui ja hänen rupesi kovasti tekemään mieli miesten seuraan. Juha hymyili ystävällisesti, mutta mielessään hän kauhistui, kun ajatteli, että isäntämies ja suuren talon poika tällaisena poutapäivänä istuvat Tulettänessä.

— En minä astu Hallpumin kynnyksen yli, sanoi vanha isäntä suurella äänellä. — En ole käynyt täällä sitten kevätkäräjien. Hallpumi on pettänyt minua yöt, päivät.

— Mutta se ei ole nyt kotonakaan, selitti Rieppi. — Se on kaupungissa.

— Tule pois vain, huusi portailta Simola, — — äläkä siinä kursaile.
Pitäähän sen vävypojankin saada maistiaiset, kun taloon tulee!

Vanha Joutsia läheni lähenemistään, pysähtyi vielä kerran ja päätti kääntyä takaisin, mutta rupesi hyvillään nauramaan, kun Rieppi kävi hänen käsivarteensa ja veti häntä ylöspäin.

Krouvihuone oli sinisenään tupakan savua. Yhdellä seinällä seisoa törrötti suuri, keltainen piironki. Siinä sillä varmaan oli paljon rahoja, sillä ketulla! Toisella seinällä oli mahdottoman pitkä herrasväkien huutokaupasta ostettu, niin ikään keltainen sänky, yläpuolella kruunauspukuisia keisarinkuvia ja kaikenkaltaisia sotaherrankuvia. Sängyssä oli nähtävästi nukuttu, koska likaisessa tyynyssä vielä oli pään jättämä kuoppa. Pöydällä oli pari pulloa, toinen tyhjä, toinen puolillaan, ryyppylaseja ja sokeripalasia lautasella. Kärpäset surisivat vimmatusti, ikään kuin tupakansavu olisi niitä vaivannut.

Tässä on lasejakin valmiina, sanoi Simola, — kun iltayöstä jäivät pastorilta ja Nylanderilta. Kun tulivat keskellä meidän lystiämme hakemaan sairaan luo. Nylanderi läksi sitten mukaan, kun pääsi samassa hevosessa.

— Skool sitten, niinkuin se Nylanteri sanoo.

Vanha Joutsia vilkuili pahansuovasti ympärilleen.

— Kyllä niiden tässä kelpaa elää ja oleilla. Jaa, jaa… Taidanpa sittenkin lähteä pois…!

Miehet puhkesivat nauramaan ja Simola heittäytyi koko painollaan nojaamaan hänen olkapäilleen.

— Etkö sinä ensinkään osaa antaa anteeksi! Onhan tästä Tulettänestä sentään monet hauskatkin.

Juha nousi lähteäkseen. Mutta ei häntäkään päästetty. Hän koetti puhua heinäpoudasta ja työväestä — miehet vain nauroivat ja kaasivat hänelle lisää viinaa.

— Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, — ja mennään sitten. Älä sinä jätäkään minua!

Juha jäi, vaikka koko komento kiusasi häntä.

— Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. —
Tuokaa, Hallpumska, lisää lökää…

Hallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon, jonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen silmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja muuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin pitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa vaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin kilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän olisi arvannut vaaran olevan tarjolla.

Olihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään viettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli silloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin, kuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten tällaisella heinäpoudalla… Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen tuli hiki paljaasta tuskasta.

— Kuinkas kauan te jo olette olleet täällä? kysyi vanha Joutsia.

— Häistä suoraan tultiin. Nämä ovat vielä niitä samoja häitä.

Juha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu häitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia siitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.

— Tuossahan me maata pötkötimme yön.

— Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin riivatusti luteita ja kirppuja…

— Minun on selkäni vallan ruvella.

— Hahhahhah! Tietäähän sen Hallpumin sängyn! nauroi Joutsia makeasti.

— Tällainen heinäpouta! pääsi Juhalta ja hän karkasi pystyyn kuin käärme olisi häntä pistänyt. Ei hän enää saattanut täällä istua! Johan se oli häpeä koko kylän edessä! Hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen hymyyn, ikään kuin hän siten olisi tahtonut pyytää anteeksi miehiltä, ettei hän viihtynyt heidän joukossaan. Eivät he enää häntä pidättäneet. He olivat huomaavinaan, ettei se viina, jonka Hallpumska viimeksi oli tuonut, ollutkaan yhtä hyvää kuin edellinen, ja siinä sitä vasta olikin syytä keskusteluun ja suuttumukseen. Varmaan se saakelin akka oli sekoittanut siihen vettä.

— Jo tämä totisesti on paha paikka, mietti Juha itsekseen, kun oli päässyt ulkoilmaan. — Pelättävä tätä on koko paikkaa! Häntä harmitti heidän puheensa, että he muka olivat jatkamassa häitä. Kyllä maar Rasossa oli ollut tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Ei olisi tarvinnut Tulettänessä jatkaa.

Ei hän enää poikennut taloon, vaan läksi suoraa päätä heinämiesten luo.

Jo kaukaa saattoi hän nähdä heidän valkeitten paidanhihojensa helottavan auringossa. Mutta kuinka heitä näytti olevan niin vähän? Ja paljasta naisväkeä. Ei, oli toki joku mieskin joukossa. Vanha Manu se näytti olevan. Saattoi kuulla, että he puhuivat kiivaasti, ikään kuin olisivat riidelleet. Isännän lähetessä lakkasi puhe kokonaan.

Isäntä tuli luo, hymyili hyväntahtoisesti ja aikoi kysäistä, missä miehet ovat, mutta kuitenkaan ei vielä sanonut mitään. Heidän viikatteensa olivat lasketut litteälle kivelle pyörtänön laitaan. Juhan teki mieli odottaa, kunnes he tulisivat, hän otti sen tähden yhden viikatteista ja yltyi niittämään. Manu loi häneen silloin tällöin pitkän, tutkivan katseen, mutta ei puhunut mitään. Tytöt vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa.

— Missä miehet ovat? kysäisi isäntä vihdoin.

Silloin tytöt nauraa hihittämään ja pälyilemään ympärilleen. Mutta eivät he mitään vastanneet.

— Tuolla he makaavat, sanoi Manu jurosti ja nyökäytti päätään rantaan päin. — Joivat tässä ensi tarpeekseen.

Isäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa ja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa pajupensaan varjossa aidan luona.

Ensin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen suonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo voima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha jäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä kuuli, että he häntä nauroivat… Niin, niin, mitäpä tästä elämästä tuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on tässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät tottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät katsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?

Täällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole sotapäälliköksi. Kyllä se niin on!

Hän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset rakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne he kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.

Hän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää hänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua Rasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun hänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei isännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.

— Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi edellä taloon.

Annastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki pitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja sitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori isäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan pauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan vieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt Juhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden todistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene taloa asumaan.

Siunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi työtä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias näkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät — eikö niitä yhtään hävettäisi.

Hän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli sillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat ja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat herneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise, pyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä nähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys oli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että häntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät siitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan, oli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän hämmästyksensä ilahutti Juhaa.

— Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai rohkeutta huutaa heille sillä lailla.

Päivä helotti, kärpäset ja mehiläiset pääsivät liikkeelle. Aurinko ehti jo pensaan juureen, missä miehet maata kuorsasivat. Kärpäset rupesivat heitäkin ahdistamaan, silloin tällöin oikaisi joku miehistä jäsentä, kättä tai jalkaa ja päästi kirouksen. Juhaa huvitti nähdä, mitä he sanovat, kun selviävät.

Vähitellen he todella nousivat, kävivät rannassa, palasivat ja ottivat viikatteensa, juron näköisinä, sanaa sanomatta. Akseli nosti housujaan, kirosi ja läksi taloon. Juhaa nauratti. Tuntui siltä kuin hän olisi voittanut.

Manuakin nauratti. Hän iski silmää isännälle ja myhähteli. Oikeastaan ei hän, vanha mies, olisi jaksanut sellaisella vauhdilla koko päivää niittää, mutta häntä huvitti tämä sota, ja hän ponnisti voimiaan pysyäkseen nuorten tasalla. Ihmeellistä oli, että vaikka viina oli niin terveellistä ja vaikka se teki miehen niin pulskaksi ja punaiseksi, niin ei kuitenkaan humalan jälkeen jaksanut tehdä työtä. Veltostipa kävi niittäminen miehiltä.

Ja Akseli oli vallan nukkunut kamariinsa, niin ettei häntä nähty eikä kuultu.

Nuori isäntä ja Manu sattuivat yht'aikaa hiomaan viikatteitaan kivelle.

— Tahtoivat kivet tehdä haittaa, sanoi isäntä.

— Kivisethän nämä maat ovat, vastasi Manu.

Hän vilkaisi pari kertaa isäntään ja hänen katseessaan oli nyt aivan toinen ilme kuin ennen. Ennen se oli ollut tutkiva ja tiukka, nyt siinä oli ymmärtämisen hyvyys ja tutunomainen veitikkamaisuus.

— Poika on sellainen huimapää, sanoi hän, — antaa hänen aikansa reistata, niin hän lakkaa…

Niittäessään tuli Juhan mieleen, että mitä jos panisi tämän kotiniityn tänään poikki! Hänen tuli hurja halu koettaa. Oli hän kotonakin Rasossa monta kertaa niittänyt kilpaa miesten kanssa, mutta ei se sentään ollut samanlaista kuin tämä. Tässä työssä oli sellainen taistelun ilo, olipa melkein kuin sodassa. Varsi ikään kuin kasvoi, jäsenet terästyivät ja vereen tuli kuin sulaa rautaa.

— Hei tytöt, jaksatteko perässä! huusi hän ja huuto tuntui hänestä itsestäänkin jo luonnolliselta. Mikäs hänen oli huutaessa: eihän hän itselleen niittänyt! Eihän hän näistä niityn antimista tulisi nauttimaan. Vaikkapa jo huomispäivänä oli hän valmis lähtemään kotiin, Rasoon. — Miten olisi, jos pantaisiin koko kotiniitty poikki tänään?

Manulle rupesi ponnistus jo olemaan liikaa eikä hän olisi nuoresta isännästä uskonut, että se noin… mutta toki hän jaksaa siellä missä muutkin…

Juha tahtoi isännyytensä ensimmäisestä ja ainoasta päivästä jättää hyvän muiston, mutta jota alemma rantaa kohti hänen työnsä sujui ja jota pehmeämmäksi auringonvalo Keihäsjärvessä kävi, sitä suuremmaksi tuli hänen mielensä. Ei tahtonut työkään enää sujua. Oliko hän väsynyt? Mahtoi olla. Hänen oli ikävä, mutta ei hän tällä kertaa ikävöinyt Rasoa. Rannalla lähteensilmän ympärillä oli heinä mehevää ja paksua ja siniset kukat katselivat nurmesta. Hänen kävi sääli kukkia, mutta hän antoi viikatteen tehdä puhdasta eikä käsittänyt, mikä hänen oli. Veljeä hänen täytyi saada puhutella. Ei niitty tullut sinä iltana niitetyksi eikä Juhan enää tehnyt mieli ponnistella.

— Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, — jollette olisi maanneet siellä pensaan juurella.

Ehtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei vain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan — tahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta kuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi, voi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!

— Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: —
Raossa, jahka pääsen saunasta.

Sitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain pitää kotonaan!

Juha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset, joihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet. Saunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt jäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.

Astuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne silmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli, puhdas ja tasainen… paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet haittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin pöytä tekee hän Joutsian pellot.

Hän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään olevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän sentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli käynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin vahvistunut. Ihmeellistä se oli!… Jollei vain olisi ollut Akselia — mutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään… Hän heitti niityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi…

Mutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla miehen tulevan vastaan päin. No, no… jo nyt jotakin, velihän se olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi askeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi kurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei Juha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja teki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.

Päivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin pienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat edestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän kertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa vanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.

— Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä kuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän, tulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä annan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen. Kyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat kouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.

Hetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä he seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava liinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa näytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän liukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.

— Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin.
— Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.

— Eipä saatu kaikkia, sanoi Juha hyvillään kiitoksesta.

— Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli silmiään siristellen pitkin vainioita. — Jaa, tuo kulma tuolla. No, se on niin vähäinen!

Sitten hän nosti lakkiaan ja jatkoi matkaa.

— Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen, vaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.

— On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. — Kun vain pidät silmäsi auki. Minä en unohda sokeritoppaani.

Tuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat, sanoi Raso vielä:

— Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan tulla meille.

Ja Juha kysyi:

— Millä mielellä Helena on?

— Kaipa se vähän vaikealta tuntuu, kun hän on sitä pappia niin odottanut.

— Itkeekös Helena? kysyi Juha taas.

— En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin nauroi, kun läksin.

Ikävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin paljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.

Taloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi, sumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä tiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja köytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja pussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja hevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut peittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten niskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse kellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja Rason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!

Annastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita ja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen, olipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä, kun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan ollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan ymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt totisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian. Ja mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi tahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin Joutsian myymisestä…

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.

Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia. Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin. Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään vastaan ja rupesi heti puhumaan:

— Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä minä tätä heitä… Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?

Hän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.

— Niin, sanoi Juha hämillään, — kyllähän minä sitä vähän ajattelin, kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon…

Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.

— Älä nyt, sanoi hän. — En minäkään enää ajattele sitä. Velikin sanoi, että on paras maksaa Akselille ja…

— Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. — Mutta en minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso joutuisi vieraille?

— Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.

Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi hän Juhaan katseensa ja sanoi:

— Sano se oikein niinkuin Jumalan edessä, että minä saisin rauhan.

— Sanon, sanon: ei päästetä!

Juha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa.
Hän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta
Annastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat
ilon itkuksi.

He pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi kuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä kahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin punainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.