Juha Joutsia

by Maila Talvio

V

Siitä elämä sitten alkoi hiljalleen mennä huristaa eteenpäin.

Ei Juha enää ajatellut muuttoa Rasoon, mutta oli se hänellä kuitenkin ikään kuin jonakin kaukaisena hätävarana, että jollei tästä millään lailla suoriudu, niin muuttaa sitten.

Joutsiassa oli sentään aika paljon mukavampi olla, kun Akseli oli poissa.

Rason isäntä oli toimittanut veljelleen rahaa ja Akselille oli laskettu perintöosa kouraan. Paljon hän sai, aivan liian paljon, mutta olihan sitten edes saanut eikä voinut moittia.

Rahat saatuaan tekeytyi hän yhtäkkiä ystävälliseksi Juhalle. Se oli vain sitä varten, että hän todella oli päättänyt lähettää puhemiehen Helenan luo. Hän hankki kaupungista lahjoja ja lähettikin. Mutta saattaahan sen jo edeltäkäsin arvata, mitä Rasossa vastattiin. Isäntä nauroi koko tarjoukselle ja Iita torui. Helena ei näyttäytynyt puhemiehelle ensinkään. Silloin suuttui Akseli silmittömästi, tuli tuiskuna Rasoon, haukkui isännän ja Iitan pahanpäiväisesti ja vaati saada tavata Helenaa itseään. Hän kävi niin suurisuiseksi, että isännän piti taluttaa hänet pihalle. Siinä hän kirosi ja raivosi, mutta mikään ei auttanut!… Niin vihoissaan hän kuitenkin oli kotiväelleenkin, ettei hän ottanut ollakseen yötä Joutsiassa, vaan vietti pari vuorokautta Tulettänessä, valjasti sitten hevosensa ja läksi omaisilleen hyvästiä sanomatta maailmalle. Vanha emäntä seisoi portilla, oikoi käsiään ja rukoili, ettei hän toki tuolla tavalla eroaisi kodistaan, ties vaikka sattuisi matkalla kuolema. Mutta Akseli viritti vastaukseksi niin rivon laulun, että vanha Johanna kauhistui. Ja itkien hän seisoi portilla ja katseli poikansa jälkeen, kunnes tämä katosi näkyvistä.

Jonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut hevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut ikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat pahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.

— Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, — että se vielä tuodaan kruunun kyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas tässä vastuksena.

Vanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin olisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo, jonka ainoa turva oli Jumalassa.

Annastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut niin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan ei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä muutenkin.

Talonväet olivat niihin sentään tottuneempia — enimmän ne kiusasivat
Juhaa.

Istut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle maksettaisiin palkka ojankaivuusta.

— Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä tästä asiasta mitään.

Silloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on sellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin viraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa hävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että Hallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää joka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät suu auki ahmimaan… Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että Joutsiassa tapellaan… Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja työntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta. Mutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää pihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin…! Äijät syytävät toistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä maailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii puolelleen.

Ei sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa Tulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta kodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä. Hän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka risahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää ole yhtään eheää vaatetta yllään… Ja tyhjin toimin hän aina saa Tulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain… Vaimo itkee, vetää silmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi…

Juha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on kuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!

Vanha Joutsia marisee alituisesti. Se koskee aina sitä yhtä ja samaa.

— Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. — Etkös sinä nyt ensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!

Kas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan asioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin, jollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä kulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.

Hallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista. Jos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu. Siinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se punainen perkele, jolla on kissakin punainen… Eikös olekin hullua, että sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle täytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei kauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan hinta ja viinapullo. Jumal'avita, ei ollutkaan! — ja silloin hänen sisunsa paisuu.

— Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. — Etkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?… Tällaista nuttua minä käytän, kun ei ole varaa uuteen!

Hetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei hyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä kieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle miehelle.

— Minkä sille nyt voi, sanoo hän vihdoin tyynesti.

— Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä pullistuvat.

— Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa tekemättömäksi.

— Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin laissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä olet nuori.

Juha ei puhu mitään — sillä mitäpä hän oikeastaan voisi sanoa!

Eräänä päivänä tuli vanhus suurella uholla vävypoikansa luo.

— Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä… siitä… tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen säästänyt omiin tarpeisiin… Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa…

Kun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen puhumaan kauppiaan kanssa.

Hänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla, hän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut niin vastenmielistä.

No niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä.
Juha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.

Siellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai. Mitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa, villoissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat Hallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin vietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.

— No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha astui sisään. — Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!

Siinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten hinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin yhtä mittaa.

— Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. —
Kyllä minä toimitan tavarat rattaille.

— Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa toiselle miehelle. — Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia, vasta Pietarista saatua.

Juha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella kaunista karttuunia — mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta ei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa, että olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat koivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta — ne oli varmaan jätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa enemmän.

Mutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään, ilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä asioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.

— Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän, mutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: — Se kävi jo niin tarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä niitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna punamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä. Oikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on kaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on ikään kuin rappiolla — niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin: pitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.

Juha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä kuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut hänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos rakennuksen maalaa.

Samassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan heille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin voipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita pitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi moittimaan ja tinkimään.

— Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, — että teidän Akseli Hämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen, että piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?

— En minä vain tiedä, vastasi Juha. — Niinhän sitä kerrotaan.

— Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa selässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.

— Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan kuppiin. — Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.

Koivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta eihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän voi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai vielä tiedustella, että tietäisi varmasti.

— Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin anteeksi pyytäen ajatuksiaan.

— Paikalla! pani kauppias liukkaasti. — Se onkin niin koreata. Ja vahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?

— No, yhdeksi röijyksi…

— Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä mieli… Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä on rauhallisempaakin…

Ja Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta suu venyi korviin asti.

Rommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän tuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.

Kun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin olisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli ollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei sille saanut puhutuksi…

Juha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa, mutta hän oli hänkin sill'aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa, joka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.

Eräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi kaivonkantta pihassa — olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut sika, iso emäsika! — pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.

— Kyllähän minä olen isäntä, sanoi Juha ja ihmetteli pelkoa tytön liikkeissä ja kasvoissa.

— Minä tulin vain sitä, puhui hän hiljaa ja pälyili ympärilleen kuin pahantekijä, — että jos isäntä voisi antaa minun lapselleni apua. Lupasi tämän talon poika naida, mutta niin kurjalle jäljelle jätti, ei vähintä apua antanut…

Tyttö itkeä tyrski hiljaa ja kuivasi silmiään esiliinaan.

— Minä olen vasta itse tullut tänne, sopertaa isäntä ja jää neuvottomana katselemaan tyttöön. — Ei Akseli nyt ole kotona.

— Kyllähän minä sen kuulin. En kai muuten olisikaan uskaltanut tulla. Se on niin kovasti kieltänyt… Eikä se minulle mitään antaisi, ei suinkaan se omakseenkaan tunnustaisi. Siksihän minä nyt rukoilisin isäntää, että jos armahtaisitte. Minä olen käynyt niin heikoksi ja huonoksikin, etten tahdo kyetä työhönkään…

Mitä Juha taitaa hänen hyväkseen tehdä? Hän on varma, että tyttö puhuu totta. Mitäs muuta kuin hän menee Annastiinan luo ja puhuu asian hänelle. Annastiina kokoaa sitten naiselle mitä irti saa, ryyniä, herneitä, silakoita, leipää.

Joskus keskellä ateriaa tulla tupsahtaa naapurista poika sanomaan, että Joutsian kaurassa on pappilan hevosia. Karkaa sinne minkä ehdit, ennen kuin hevoset pääsevät sotkemaan aivan pahasti. Aita on huono, ei tarvitse kuin tönäistä, niin kaatuu jotta rytisee. Korjaa sitä sitten ja pönkitä kesken kiireitten! Ja vähänkös harmia on reisumiehistä!

— Pankaa ovi ruoppiin! sanoo isäntä omille miehille, — etteivät pääse sisään.

Kyllä sitä on koetettu sitäkin. Mutta silloin rytyyttävät vieraat ovea ja mölisevät niin pahasti, ettei kukaan saa nukutuksi. Lopulta ne kuitenkin on päästettävä sisään.

"Hurrit", Pohjanmaan ruotsalaiset käyvät täälläpäin toki harvemmin. Vain markkinoiden aikana ovat he kulussa, juuri silloin kun Tulittänessäkin liike on vilkkaimmillaan. Hurreilla on päässä suuret karvalakit ja käsissä mahdottomat kintaat, jotka ylettyvät kyynärpäihin asti. Ne ovat tulista joukkoa, ei niitä uskalla kukaan vastustaa. Oikein niitä täytyy pelätä, kun sattuu ainoaksi mieheksi kotosalle, niinkuin sinäkin yhtenä yönä, kun rengit olivat markkinoilla ja piiat yksin nukkuivat pirtissä.

Keskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä ja emäntä nukkuivat.

— Tulkaa apuun, isäntä, hurrit tappavat! huusi piika.

Juha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi ulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka oli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin valkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset pureskelivat kaurojaan ja tiu'ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä pirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.

— Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa. — Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi pelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.

— Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. — Antaa niiden tapella keskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.

Äkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun, liikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.

— Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän pirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.

Miehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet ja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan. Peräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet yhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa. Samassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin ei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot kääntyivät häntä kohti.

— Kun olisi edes Manu täällä, vaikeroivat piiat.

Manu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta eikös kumma — ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja ehdotti paikalla isännälle:

— Minä puhdistan pirtin.

— Älkää te, vanha mies, menkö sinne yksin, varoitti isäntä.

Mutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli pilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni, onttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan kiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen löysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului melu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok'ikinen hurri.

Manu pyyhki käsiään, jotka olivat ihan noessa.

— En saanut riihessäkään nukutuksi, kun pitivät niin jumalatonta elämää, sanoi hän.

— Älä kysy, mitä hän heille teki, kuiskasi emäntä miehelleen. — Manu ei pidä siitä.

Eikä häneltä kukaan kysynyt, vaikka kaikki mielellään olisivat tahtoneet tietää, millä lailla hän sai pirtin puhtaaksi.

Aamulla tavattiin taikinakaukalo kumossa lattialla, vilja pitkin permantoa ja tahtaaseen tarttuneena hurrin toinen, karvainen kinnas.

Mutta tämä tapahtui kaikki vasta syksyllä, ja ennen sitä oli Juhalla ollut paljon muita suurempiakin huolia. Huolten syynä oli Helena, eikä vain Juhalla, vaan koko suvulla.

Eräänä iltana Helena tulla tupsahti Joutsiaan. Hän oli käynyt kiivaasti, hiukset olivat pörröisinä kiharoina ympäri pään, posket hehkuivat ja silmissä oli sama ilme kuin eläimen silmissä, jota ajetaan takaa.

Annastiina meni keittämään kahvia ja Juha ja Helena jäivät kahden kamariin.

— Minä olen niin onneton! pääsi Helenalta hiljaa.

— Mikäs nyt sitten on? kysyi Juha, vaikka hän kyllä tiesi, mitä Helena tarkoitti.

— Ne tahtovat väkisinkin naittaa minut sille leskimiehelle. Ei kukaan auta minua, ei kukaan ymmärrä. Ihan väkisin ajavat minut sen syliin.

Helena purskahti itkuun.

Juha istui sänkynsä laidalla, hiukset vielä märkinä saunan jäljeltä, ja poltti piippua. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja vaatteet lehahtivat saunalta.

— Haimala on kaikin puolin kelpo mies, koetti hän sanoa.

— Mutta onhan satoja kelpo miehiä — onko se nyt ihan sama, kenelle kelpo miehelle minut naitetaan? Otitko sinä Annastiinan vain siksi, että hän oli kelpo tyttö, ja olisiko ollut ihan sama, kuka kelpo tyttö olisi tullut vaimoksesi?

Sitä asiaa Juha ei todellakaan ollut ajatellut. Ei se tietenkään olisi ollut sama…

— Minä en mene Haimalaan! sanoi Helena. — Mieluummin menen vaikka järveen.

— Kuka nyt sellaisia puhuu! sanoi Juha moittivasti. — Sen papinko sinä vain tahtoisit?

Helena tuijotti seinään, ikään kuin hän siellä olisi nähnyt kirjoitettuna ratkaisun tulevaisuutensa arvoitukseen, ja vastasi vihdoin hiljaa:

— En tiedä.

Juhan kävi häntä kovin sääli. Hän oli taasen muutamina päivinä ehtinyt kulua kuin heikko, silkkinen vaate arkikäytössä.

— Mutta kuules, eihän se sinua kuitenkaan ota.

Helena hätkähti, vaikka hän oli kuullut samat sanat kymmeniä kertoja viime päivinä. Juhan kasvot olivat täynnä osanottoa ja lempeyttä.

— Tätä väliä on nyt kestänyt viisi, kuusi vuotta eikä se lopu, ennen kuin sinä menet naimisiin. Hän leikkii niinkuin kissa pikkulinnuilla…

— Mutta kuinkas minä voin mennä ihan vieraalle miehelle, jota en minä tunne enempää kuin noita, jotka kulkevat tuolla maantiellä? Se on sama kuin ottaisi jonkun noista ja päättäisi: mene tuolle. Voi hyvä Jumala, kun hän korjaisikin minut pois!

— Älä nyt… älä nyt… Tunnethan Haimalan Lumiankin puheista, että se on kelpo mies, ei juo eikä ole pahaluontoinen. Kyllä sinä pian häneen tutustut ja totut ja asetut. Ja kun se Haimala kuuluu olevan kaunis paikka. Järvi tulee vallan ikkunoiden alle…

— Mutta kun se mies on minulle niin yhdentekevä kuin tuo uuni! keskeytti Helena äkkiä veljensä ihan epätoivoissaan.

Sill'aikaa kahvi oli valmistunut ja Annastiina kantoi sen kamariin. Juha jatkoi yhä Haimalan kiitosta ja Annastiina kiitti sekaan. Hän oli kuullut, että siellä oli sellaisia lehmiä, jotka lypsivät seitsemättä kannua päivässä. Ne ne vasta olivat lehmiä! Joutsian paras lehmä lypsi tuskin kuutta kannua.

Helena hörppi kahvia ja vaikeni. Ei, ei hän nyt saa apua mistään. Kotona ovat hänelle julmistuneita ja täällä sanotaan ihan samat asiat, vaikka ystävällisemmin. Ei tässä auta muu kuin turvautua Jumalaan tai järveen. Hän hengitti syvään ja kasvonpiirteet rupesivat ikään kuin kovettumaan. Niin, mikäpä tässä muukaan oli edessä kuin lähteä kotiin! Ja sitten… sitten!… Tuntui siltä, että jo matkallakin voi lopettaa itsensä, jos vain keksii sopivan keinon.

Ikään kuin aavistaen hänen ajatuksensa ehdotti Annastiina, että Juha menisi saattamaan sisartaan… Ettei pelästy juopuneita…

He läksivät ja portti lisahti kiinni heidän jälkeensä. Ilta oli tyyni ja juopuneitten rähinä Tulettänessä ikään kuin leikkasi terävyydellään ilmaa. Juhaa väsytti. Helena tuijotti maahan ja otsalla hänen silmiensä välissä oli syviä piirtoja. Pilvet soimuilivat auringonlaskussa pitkinä siekaleina kaikkiin suuntiin, ikään kuin myrskyn edellä.

Kujalla tulla taivalsi pieni poika, koppa kädessä. Miten Helenan tuijottava katse lieneekin pysähtynyt häneen? Ensinnä ei hän itsekään huomannut, tuijottiko hän aitaan, vaiko tiehen vaiko poikaan, mutta sitten hänen katseensa kiintyi kahteen mustaan silmään. Helena hätkähti ja huomasi jo mustat hiuksetkin. Lapsi tuntui niin kumman tutulta. Helena nosti päätään ja hänen sydämensä ikään kuin seisahtui. Kuka oli tuo paljasjalkainen lapsi?

Hän pysähtyi ja kysyi:

— Kukas se pikku poika on?

— Sen Annaliisan poika, joka palvelee Pajalassa, vastasi poika pikkuvanhan varmuudella.

— Ja mikäs sinun nimesi on? jatkoi Helena ja laski kätensä pojan olalle.

Hänen kasvoistaan suli kovuus. Poskille tuli lämmin väri ja suupieliin äidillisen lempeä hymy.

— Jaakko minä olen.

— Entä mihin sinä menet? sanoi vuorostaan Joutsian isäntä.

— Kotiin. Kävin viemässä kasimatoja Saarlan herroille.

Helena oli käynyt kalpeaksi. Ei hän enää kysellyt mitään. Hän asteli melkein juosten.

— Sen äiti palveli ennen pappilassa, selitti Juha.

Helenan oli tullut kylmä ja mieltä käänsi. Vilu viilsi selkää.

— Minä taidan tulla kipeäksi, sanoi hän hätäännyksissään. Pari kertaa vei hän käden sydämelleen ikään kuin siihen olisi koskenut. Sitten hän rupesi nauramaan. — Veli, virkkoi hän. — Vietkös huomenna kuulutuskirjat pappilaan?

Juha katsoi häneen kummissaan. Ei hän jaksanut seurata sellaista ajatusten menoa.

— Niin, niin. Kuulutuskirjat ovat kotona valmiina. Ensi sunnuntaina sitä sitten saarnatuolista luetaan, että talon isäntä, leskimies — mutta mikäs hänen ristimänimensä onkaan? Hyvät ihmiset, en minä tiedä edes sitäkään!

Helenan nauru oli kovin outoa.

— No niin, sanoi hän päättäväisesti. — Nyt saat mennä kotiin maata.
Jo minä tästä pääsen yksinänikin.

Juha jätti hänet, mutta kääntyi yhtä mittaa katsomaan taakseen. Oikein Helena meni, ei juossut järveen eikä tehnyt muutakaan hullutusta, vaan katosi koreasti navetan kulman taakse. Ja Juha nukkui sinä yönä makeasti niinkuin ainakin työmies päivätyön jälkeen. Mutta Helena vietti yönsä levottomissa unissa ja rukouksessa. "Herra", sanoi hän, "jos sinä tahdot, etten minä tekisi itsemurhaa tai muuta suurta syntiä, niin lähetä minulle tauti, joka tappaa minut, ennen kuin kolmas sunnuntai tulee". Hän näki unta, että häntä hiuksista raahattiin pitkin suurta pihamaata, joka oli olevinaan Haimalan pihamaa, ja hän kirkaisi niin, että Iita, joka hänen kanssaan nukkui, heräsi. Aamupuoleen yötä hän sai hiukan rauhaa ja noustessa pälkähti hänen päähänsä ajatus: Jaakko Sand ei pane sinua kuulutukseen, Helena Kustaantytär! Hän on päästänyt asiat näin pitkälle, mutta nyt hän näkee, että on tosi käsissä ja tähän hän ne pysäyttää. Hän nousee kuin suuri tuuli ja vie vihille morsiamensa.

Aamulla tuli Juha Rasoon kuulemaan, millä kannalla asiat olivat. Sillä kannalla olivat, että Kalle todella puki ylleen pyhävaatteita lähteäkseen pappilaan. Helena oli kuitenkin saanut päähänsä, että Juha menisi pappilaan.

— Sama se minun puolestani on, kuka sinne menee, sanoi Kalle äreästi.

Häntä suututti aika lailla, mutta hän ei uskaltanut päästää valloille harmiansa: Helena olisi vielä viime hetkessä voinut panna vastaan koko naimahanketta. Naiset ovat kuin ovatkin niin konstikkaita, ettei niistä koskaan tiedä, minne niiden mieli kääntyy. Menköön vain Juha, koska on valmistanut itsensä hänkin.

— Kun Helena illalla pyysi, selitti Juha. — Samahan se minulle on…

— Minä olisin mielelläni mennyt, huomautti Kalle eteisessä veljelleen, — sillä olisin tahtonut sanoa papille pari totuuden sanaa. Kyllä kai ne sinulta jäävät sanomatta!

Juha katsahti häneen pitkään. Kalle oli oikeassa. Juha kyllä tiesi, että pastori oli aiheuttanut hänen sisarelleen paljon surua, mutta hän ei saa pastorille mitään sanotuksi.

— Mene sinä! ehdotti hän.

— Mene nyt vain sinä, koska kerran Helena niin tahtoo.

Helena oli vakuuttunut siitä, että Juha palaa pappilasta tyhjin toimin. Ettäkö Jaakko Sand antaisi hänet, Helenan, morsiamensa, muille? Eikä anna!…

Hän oli näkevinään sen pienen pojan kasvot, joka oli käynyt viemässä kasimatoja Saarlan herroille, ja hän olisi ollut valmis painamaan sen sydäntään vasten ja hyväilemään sitä omanaan. Kaikki hän antoi anteeksi Jaakko Sandille. Sellaisenaan hän häntä rakasti.

Juha viipyi ja Helena kävi levottomaksi. Olihan hän varma asiastaan, mutta hän pelkäsi kuitenkin. Hän oli lopulta aivan sairaana jännityksestä, toivosta ja pelosta. Hän vartioi kangaspuillaan salavihkaa veljensä tuloa ja erotti hänet jo kaukaa. Ja silloin hänen olisi tehnyt mieli juosta häntä vastaan kysymään, kuinka oli käynyt, mutta hän keräsi voimansa ja jäi kangaspuilleen istumaan. Eikä hän liikahtanut silloinkaan, kun kuuli portin aukeavan ja lisahtavan kiinni. Juhan askeleet tulivat kuistille asti. Helena yhä vain puri huuliaan ja sydän löi niin, että tuntui päähän ja käsivarsiin asti.

— Nyt on kaikki reilassa, sanoi Juha vihdoin ovelta ja silloin Helena käänsi päätään.

Ei hän kysynyt sanoin, mutta hän kysyi silmillään. Sillä hän ei todellakaan käsittänyt, mitä Juha tarkoitti.

— Mitäs pastori sanoi? kysyi Kalle, joka kiireesti oli lähtenyt tulemaan pellolta, kun oli huomannut veljensä pihassa.

— Mitäs hän sitten… Sanoi vain, että jo onkin aika mennä miehelle, ennen kuin hiukset harmaantuvat. Ja Haimala on komea talo.

Juha ei osannut koristella asioita.

Jos joku toinen olisi tämän sanoman tuonut, niin Helena varmaan olisi kirkaissut vastaan: sinä valehtelet! Mutta nyt hän vain tuijotti veljensä tyyniin kasvoihin. Sitten alkoi veri kiehua ja velloa hänen päässään, korvissa kohisi ja soi, itku ja valitus pyrkivät purkautumaan esille. Hän kääntyi kankaaseen päin ja rupesi selvittämään käämejä, jotka olivat kopassa. Mutta ne hämääntyivät hämääntymistään hänen käsissään ja niitä oli lopulta yhtä mahdoton selvittää kuin hänen oman elämänsä vyyhtejä.

Kalle Kustaanpoika asteli äkeissään edestakaisin lattialla. Häntä harmitti pastorin puhe. Että kehtaisikin!

— Mutta me pidetäänkin Helenalle sellaiset häät, että niitä kelpaa katsella! sanoi hän leveästi.

— Paras, että jo viedäänkin sana Emma Klingalle, huomautti Iita.

— Kyllä minä vien mennessäni, lupasi Juha.

— Ja nämä häät vietetäänkin heti, kun kolmas kuulutussunnuntai on ohi.

— Mitäpä niistä säästää. Helenan tavarat ovat vuosikausia olleet valmiina. Tupulttiakin jäi vielä noiden häistä ja Marjaana tuo Lumiasta lisää.

— Entäs häähame — saako sen pian?

— Voi, voi! Häthätäähän sen kaupungissa teettää, naurahti Aliina,
Rason emäntä.

— Eiköhän vain olisi parempi, että teettäisit mustan? ehdotteli Iita.
— Kun ei talonpojilla ole tapana käyttää valkoista.

— Teetä vaikka silkistä! sanoi Kalle ja sylkäistä roiskautti uunin nurkkaan.

— Helena, sanoi Iita lujalla äänellä, — mitä sinä nyt hämäät sitä käämikoppaa. Heitä nyt se ja tule puhumaan… Mitä ajattelet siitä hameesta?

— Hyvä se on, vastasi Helena väsyneesti.

— Mikä? Mustako?

— Niin, musta.

Helena, joka ennen oli pannut kaikkea vastaan, myöntyi nyt kaikkeen, ja sisaret iloitsivat hänen taipuvaisuudestaan. Sellaiset pahat, heleät pilkut kyllä paloivat hänen poskillaan, mutta tottapahan kaikki vielä tasaantuisi. Helena osasi olla tyyni, jopa iloinenkin, sillä hän oli sen niin päättänyt, ettei häntä niissä häissä nähdä eikä kuulla. Puuhatkoot, laittakoot! — ei hän niihin häihin tule.

Sunnuntaina luki pastori Jakob Sand saarnastuolista kuulutuksen. Se herätti suurta hämmästystä. Ihmiset kääntelivät ja katselivat toisiinsa ja muijat kuiskailivat minkä ehtivät. Rason Iita istui Annastiinan ja vanhan emännän kanssa Joutsian penkissä. Hän istui suorana kuin kynttilä ja hänen sisunsa paisui pahasti, kun hän näki papin niin silmiä räpäyttämättä lukevan Helenan nimen. Eikö tuo mokoma tosiaan yhtään hävennyt?

Haimala toi morsiamelleen komeita lahjoja. Se se oli silkki! Siinä oli vallan ruohonpäinen pohja ja suuret, punaiset kukat, ja se oli mahdottoman iso, laidoissa pitkät, ruusulliset hetaleet! Sitten oli kultainen rintaneula ja paksu, kultainen sormus. Kauniita olivat! Helena piti kauniista tavaroista eikä hän voinut sille mitään, että hänen sydämensä heltyi, kun hän lahjoja katseli.

Ei ollut mies kitsas, kun noin antoi. Ja niiden lahjojen ansiota varmaan oli, että Helena pysyi niin sävyisänä koko sen sunnuntain, jolloin Haimala oli Rasossa käymässä.

Viikolla tuli vielä lisää lahjoja: musta pukukangas, hyvin paksua, koreata kangasta ja kukkaiskortti, johon oli painettu sanat: onnea ja menestystä. Ne huvittivat Helenaa: näytti siltä kuin mies olisi ollut oikein rakastunut. Se oli sentään hiukan hauskaa. Vaikkei Helena hetkeäkään aikonut hänelle mennä.

Jaakko Sandia ei näkynyt eikä kuulunut eikä hän lähettänyt minkäänlaista sanaa. Helena odotti, mutta hän ei tullut. Toisena kuulutussunnuntaina olisi morsiamen pitänyt mennä kirkkoon, mutta hän ei mennyt, istui vain kotona ja kuvitteli, minkä vaikutuksen se pastoriin tekee, kun hän sai kuulla, että Helena vedettiin hengettömänä järvestä… Hiukset märkinä, silmät nurin, yllä silkkinen häähame… Hän itki itsekin, kun tätä surkeutta ajatteli. Siinä sitä sentään on kostoa Jaakko Sandille.

Mutta Kalle, joka kolmantenakin sunnuntaina oli kirkossa, kertoi, että pappi taas oli kuuluttaa paukuttanut ilmoituksen saarnastuolista, jotta kirkko kaikui. Lisäksi hän oli ilmoittanut senkin, että hän on saanut virkavapautta kuukaudeksi ja matkustaa pois, sekä että naapuriseurakunnan kappalainen lauantaina tulee pappilaan, toimittaa kansliatyöt ja saarnaa sunnuntaisin.

Pois! Aaa! Ei sentään saa olluksi vihkimässä! päätteli Helena ja tunsi häijyä riemua. Mutta samassa hänen epätoivonsa kasvoi, sillä hän tunsi, että nyt katkesi viimeinenkin toivon lanka: hän oli sentään kaikesta huolimatta elänyt siinä luulossa, että Jaakko Sand vieläkin jollakin lailla ehkäisee koko avioliiton. Ei enää ollut kuin toista viikkoa häihin. Oli tehtävä jokin päätös.

Helena olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei osannut. Hän itki ja väänteli käsiään, hän huusi Jumalan nimeä, mutta ei saanut lohdutusta. Hän kävi tarkastamassa rantaa pellon alla, mutta se oli niin matala, ettei siihen olisi kuollut. Hän katseli jo suuren kiven, jonka hän päätti sitoa kaulaansa. Mutta kun hän sitten ajatteli nuoraa, joka leikkaisi ihoa, tuntui niin hirveältä, ettei voinut ajatella eteenpäin.

Hän rupesi pelkäämään, ettei hän uskaltaisi tehdä itsemurhaa, ja rukoili jo Jumalalta voimia siihenkin. Jos hirttäisi itsensä: sitoisi nuoran korkealle puun oksaan, nousisi siihen tuolilta ja potkaisisi tuolin pois altaan. Silloin se olisi tehty… Mutta hänen sydämensä vapisi kaikkea tätä ajatellessa, ja ahdistus yhä suureni, jota likemmä häät tulivat.

Kun saisi edes kaiken ikänsä elää täällä Rasossa naimattomana! Saisihan toki elää! Hän tunsi, että hän vielä oli nuori ja että hän eli mielellään. Mutta Kalle, Iita ja Marjaana eivät tahtoneet kuulla naimattomuudesta puhuttavankaan. Sellainen häpeä tulisi vielä, niinkuin ei olisi ollut häpeää kylläksi.

Häät lähenivät lähenemistään. Rasossa leivottiin, pantiin olutta ja häärättiin. Häähame kahisi orrella tyttöjen luhdissa, myötäjäisarkut olivat valmiina. Kaupungista tuotiin tavaroita.

Alkuviikosta oli pastori Sand lähtenyt matkalle, ei tiedetty minne.

Pari päivää ennen häitä lähetettiin morsiamen tavarat talon lihavilla hevosilla Haimalaan. Oli siinä myötäjäisiä! Kaksi kovasti ahdettua kuormaa! Kun miehet palasivat Haimalasta, eivät he kylläksi osanneet kehua taloa. Komeat olivat paikat, pellot suuret, uusi kivinavetta ja hyvänä heitä oli pidetty. Kauroja ja kylvöheiniä annettiin hevosille niin paljon kuin vain syödä viitsivät ja miehiin mätettiin viinaa ja lihakeittoja niin paljon kuin vain mahtui. Tuliaiskestejä valmistettiin jo sielläkin. Oli tapettu lehmä ja lampaita ja vasikoita piti vielä tapettaman. Sanoivat, että vieraita odotettiin yli kahdensadan hengen. Ja piiat puhuivat sellaisiakin, että portit olivat narisseet niin pahasti, ihan kuin olisi ollut jokin onnettomuus tulossa, ja koirien sanoivat kaivaneen kuoppia kuin kuoleman edellä. Mutta mitäpä niistä sellaisista! Turhia puheita vain.

— Mitä niitä sellaisia tarvitsee kertoakaan? sanoi Marjaana harmissaan ja rupesi avaamaan tuliaiskoppaa, joka oli lähetetty Haimalasta. — Tule pois, Helena, katsomaan!… Vai niin oli talo komea!

Marjaana koetti sotkea pois renki Villen viimeiset sanat, mutta piiat, jotka olivat keittiössä, katselivat peloissaan toisiinsa, ja ainoa, mikä koko puheesta oli jäänyt morsiamen korviin, oli puhe narisevista porteista ja koirien kaivamista kuopista.

— Eivätkös sitten kertoneet siitä valkoisesta rouvavainajasta? kysyi hän kalpeana kuin vaate.

— Eivät tainneet puhua mitään, sanoivat miehet ja katselivat toisiinsa.

Marjaana nosteli kopasta systerkakkuja, piparkakkuja, vehnäleipiä, vierreleipiä ja juustoja. Helena tuijotti koppaan ikään kuin hänen edessään olisi ollut avonainen hauta ja hän oli kuulevinaan ruosteisten, vanhojen porttien narisevan ja vinkuvan.

Hän lymysi metsään ja käveli siellä yksin. Hän katseli vahvoja puun oksia ja ajatteli, kuinka hän asettaisi tuolin. Ei hän kauankaan saanut olla rauhassa, aina häntä ruvettiin huutamaan ja hakemaan.

Häitten edellisenä iltana, kun talo jo oli täynnä vieraita ja sulhanenkin Kallen ja Juhan kanssa käveli katselemassa Rason viljelyksiä, välähti hänen päähänsä uusi hyvä ajatus: hevoshaassahan, ihan lähellä, on lähde — musta, puhdistamaton, syvä lähde. Jos hän sinne hyppää, vaipuu hän pohjattomuuteen eikä pääse ylös, vaikka tahtoisikin. Ja hänen piti mennä sitä lähdettä tarkastamaan, mutta Marjaana sai taasen kiinni! Marjaana piti häntä silmällä kuin vuorenpeikko saalistaan.

— Muista nyt, ettet tuota suvullesi häpeää, puhui hän yhtä mittaa, kuiskaten ja katsellen Helenaan kalseasti kuin tottelemattomaan piikatyttöön.

Helena yritti jo suuttuakin, mutta ei hän sitten jaksanutkaan, kun hänen sisässään oli ikään kuin pakottava pahka.

Tietysti vieraatkin huomasivat, että morsian oli kummallinen. Toista oli sen morsiamen, joka viimein tässä vihittiin! Sulhanen tuntui hiljaiselta, ystävälliseltä mieheltä, ei vaivannut morsiantaan kysymyksillä, katseli häneen vain kaukaa ikään kuin peläten.

— Kyllä se siitä tasaantuu, selitti Kalle hänelle vakuuttavasti.

Häitten edellinen yö oli Helenalle vaikein. Hän ei saanut silmiinsä unta. Hän kuuli kaikenlaisia ääniä, hän näki kaikenlaisia kasvoja.

Milloin hän luuli Annaliisan pojan istuvan rintansa päällä, milloin Haimala kuristi häntä kurkusta, milloin pastori nosti hänet syliinsä hevosen selkään ja läksi viemään pois. Milloin Haimalan valkea rouva astui hänen luokseen äänettömin askelin, levitti kylmän sylinsä häntä vastaan ja huulet liikkuivat ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: tervetuloa! Joka kerta kun Helena heräsi, oli hän kuin uitettu. Yö olikin tukahuttavan kuuma ja taivaanrannalla salamoi myötäänsä. Helena kirkaisi pari kertaa niin, että vieraat viereisessäkin huoneessa heräsivät. Hän oli nähnyt unta, että hänet oli haudattu elävältä. Marjaana torui ja käski nukkumaan, mutta terveen unen päästä ei Helena saanut kiinni, ja kun hän aamulla nousi, oli hän aivan kuin sekaisin päästään. Ei hän enää muuta ajatellut kuin sitä, miten hän pääsisi karkaamaan lähteelle.

Mutta hän ei päässyt ja hän rupesi pelkäämään, ettei pääsisikään. Hän tekeytyi viekkaaksi, koetti olla olevinaan tyyni ja hilpeä, jotta saisi ihmiset viekoitelluiksi luotaan. Mutta Annakaisa oli alituisesti ääressä, ja vieraita tuli tulemistaan, puheltiin ja naurettiin ja hänen piti olla sukulaisten joukossa.

— Kyllä se nyt on hikevätä, sanoivat vieraat. — Siitä tulee pian ukkonen.

He toivat hänelle lahjoja, kuka pitsiä lakanaan, kuka pöytäliinan, kuka lusikan, kuka hopeoidun leipäkorin. Mutta Helena päätteli ainoaksi pelastuskeinokseen paeta silloin, kun oli mentävä pukeutumaan.

Pako oli järjestettävä viisaasti ja viekkaasti, ettei kukaan saisi tehdä sitä tyhjäksi.

— Pappi voi pian tulla, sanoi Marjaana. — Lähde pois pakariin pukeutumaan. Emma Klinga on jo siellä.

— Paikalla, sanoi Helena ja hänen poskilleen puhkesi heleä puna.

Hän läksikin menemään, mutta vilkaisi taakseen, huomasi Marjaanan menevän poispäin ja kiersikin pirttirakennuksen kulman. Hän pudottautui suureen ojaan ja aikoi pelastua sen suojassa. Pelto oli niin onnettoman aukea! Hän luuli kuulevansa ääniä ja lyyhistyi ojan pohjalle. Herra Jumala, auta vain tämän kerran, auta, auta! Minä olen niin onneton, minä olen hullu, en minä ole viisas!

Hänen sydämeensä koski, henki ei tahtonut kulkea. Entä jos hän tässä tukehtuukin!

— Tänne hän meni! kuului Annakaisan ääni täynnä valitusta ja hätää. —
Voi että minä, onneton, sen päästinkin silmistäni!

Helena kuuli äänet ikään kuin hyvin kaukaa. Oli se sentään suloista, että joku häntäkin itki! Hän tunsi kohoavansa ja laskeutuvansa kuin aaltojen päällä. Äkkiä hän suistui hyvin syvälle eikä enää tietänyt mistään.

Hän heräsi siihen, että tytöt pyyhkivät hänen kasvojaan ja taluttivat häntä pellon poikki pakariin, missä häävaatteet odottivat. Joku pesi hänen otsaansa kylmällä vedellä, sitten tuotiin etikkaa ja joku pani viiniä hänen suuhunsa. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen ja häntä värisytti sanomattomasti. Mutta hän ei enää vastustanut, hänelle sai tehdä mitä hyvänsä. Sillä jännitys oli lauennut, vastustusvoima oli poissa.

Hänet puettiin koreaan mustaan silkkihameeseen, päähän pantiin tekomyrtinkukkia ja hartioille pitkä kahiseva harsokangas. Kun hänen piti nousta seisomaan, hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin harso, eivätkä jalat olleet kuin hänen omiaan.

— Pitäkää hänestä kiinni, kuiskasi Marjaana sulhaselle, — ettei hän pyörry.

Mutta hän jaksoi kuin jaksoikin sulhasen rinnalla astua papin eteen. Kysymyksiin hän vastasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut mitään, mutta oli sentään nähty hänen huultensa liikkuvan ja olihan sitä siinäkin.

Päivällispöydässä hän istui kuin unissaan ja katsahti silloin tällöin sulhaseensa salavihkaa, ikään kuin tämä olisi ollut ventovieras mies, jota hän varovasti tarkastelee. Osasi hän sentään vastata vieraitten kysymyksiin ja hän söikin hiukan. Herrasväen mielestä hän oli kaunis ja intresantti morsian. Ei hän ottanut osaa tanssiin, mutta se ei herättänyt suurtakaan huomiota, sillä sulhanen ei ollut tanssimiehiä. Koko yö valvottiin, tanssittiin ja juotiin.

Ainoastaan morsian makasi, makasi niin sikeässä unessa, ettei herännyt, vaikka ukkonen kävi niin hirveästi, että ikkunaruudut helisivät ja yö tuon tuostakin kävi valoisaksi kuin päivä. Harvoin näin syksyllä niin kovaa ukkosilmaa olikaan.

— Onhan se poloinen kauan valvoa kituuttanut, kuiskasi Annakaisa
Juhalle, — mutta luonnotonta tämä uni kuitenkin on.

Hän itki Helenaa jo aivan kuin kuollutta. Juhakin pelkäsi kovasti. Muut sisaret pistäytyivät hekin silloin tällöin katsomassa Helenaa. Iita koetti ääneti hänen rintaansa ja läksi pois, tuntiessaan että hän aivan tyynesti hengitti. Eivät he mitenkään olisi tahtoneet, että sulhanen ja vieraat olisivat saaneet tietää morsiamen oudosta makaamisesta.

— Herättäkää hänet! ärähti Kalle, — saa hän nyt tämän yön jaksaa valvoa. Nukkukoon Haimalassa!

Mutta Annakaisa asettui Helenan eteen eikä enää päästänyt ketään likelle.

— Antaa raukan nukkua! pyysi Juhakin. — Pääseehän edes tämän hetken kärsimästä.

Kalle paiskasi oven kiinni ja Juha ja Annakaisa jäivät kahden Helenan kanssa

— Jollei hän herääkään! kuiskasi Annakaisa ja purskahti uudelleen itkuun.

Juha koetteli Helenan ruumista ja rauhoittui jonkin verran, sillä hän hengitti tyynesti ja ruumis oli lämmin.

Huone sävähti häikäisevän valoisaksi ja jyrinä tärisytti ruutuja ja rakennuksen perustuksia. Morsiamen musta silkkipuku kiilsi, harso solui pitkänä sumuvyönä alas lattialle, kukat kruunussa loistivat kylmän valkoisina. Mustat hiussäikeet kimmelsivät, kasvoilla oli lämmin väri, mutta suu oli tuskallisesti kiinni puristettu.

Juha seisoi ja katseli häntä. Kuinka kovasti hän sentään oli muuttunut viime vuosina. Hän oli ennen ollut kuin elohopea, kuin puro keväällä, kuin lintunen ennen juhannusta. Pappi, pappi hänet oli tuohon kaatanut! Ensi kerran eläissään Juha tunsi ihmeellisen katkeruuden nousevan rintaansa. Hän vihasi pappia!

Aamulla Helena heräsi. Ja silloinpa vasta hän oli oudon näköinen! Mikä kumma hänet olikin siihen määrään osannut muuttaa yhdessä yössä? Hänen kasvonsa olivat ikään kuin paisuneet ja kovettuneet ja silmät olivat kuin sammuneet. Hän käveli väsyneesti kuin vanha vaimo.

Marjaana, Alviina, Annastiina ja muut omaiset pelkäsivät hänen seonneen ja odottivat kauhistuksissaan, että hän tekisi joitakin hulluntöitä. Mutta ei hän tehnyt mitään. Tosin ei sitä saatettu vierailta salata, että hän oli kuin kipeä, mutta ei tapahtunut mitään pahempaakaan. Vastaan panematta hän täysissä helyissään nousi rattaille miehensä viereen.

Siinä hän äkkiä kävi kiinni päähänsä ja kysäsi:

— Mikä minun päässäni on?

Marjaana oli paikalla vastaamassa:

— Älä nyt turhia höpise! Kruunuhan se on! Lähdetään pois nyt!

Ja klarinetit ja viulut pantiin soimaan ja hääsaatto, likelle neljäkymmentä hevosta, läksi liikkeelle Haimalaa kohti.