Juha Joutsia

by Maila Talvio

IX

Kun Joutsian isännälle ja emännälle syntyi ensimmäinen lapsi, heräsi taloon kuin uusi elämä. Vanhemmat kävivät aivan kuin toisen näköisiksikin. Eivät huoletkaan enää tuntuneet niin raskailta ja vastoinkäymisten kanssa taisteli kuin ilokseen.

Samaan aikaan otettiin taloon lasta hoitamaan Epramin sukulainen, nuori tyttö, Susanna. Tai oikeastaan hän vielä oli lapsi hänkin, ripilläkäymätön, köyhän torpan tyttö sydänmailta. Mutta pieni Susanna oli ymmärtäväinen tyttö.

Hänen äitinsä oli jumalaapelkääväinen ihminen ja opetti lapsia lukemaan. Koko pitäjä tunsi hänet nimeltä, vaikka hän asui niin sydänmaan povessa. Mutta juuri siksi hänet tunnettiin, että hän sai laiskatkin lapset oppimaan. Edellinen pappi oli lukusijoilla erityisesti häntä maininnut. Tämä Sand ei ollut pitänyt väliä, eihän hän vaatinut suurtakaan lukutaitoa. Mutta torpan vaimo oli sittenkin jatkanut opetustointaan. Jumala oli hänelle sen erityisesti määrännyt eikä siis se riippunut jonkun papin moitteesta tai kiitoksesta.

Susannan äidillä oli merkillinen voima pahojen henkien yli. Monesta pahankurisesta lapsesta hän vitsan ja Jumalan sanan avulla oli kasvattanut ihmisen. Kerrankin oli hänen opetettavanaan ollut oikein uppiniskainen ja tottelematon poika. Tämä saattoi kesken opettamista viskata aapiskirjan nurkkaan tai sylkeä silmille kuin villikissa. Toki tomppelikin ymmärsi, että sitä lasta riivasi pahahenki! Muori käytti vitsaa — ei auttanut! Hän keksi kuin keksikin uuden keinon: samassa kun poika heitti kirjan nurkkaan ja karkasi ikkunaan katsomaan, kuinka hevosta valjastettiin, sieppasi muori vesikipon, heitti kolme kertaa pojan päälle vettä ja huusi: "Mene ulos tästä lapsesta, sinä saastainen henki, äläkä sinuas enää hänen aseta." Ja eikös pojasta sen jälkeen tullutkin kuin toinen lapsi: hän luki, totteli, oppi! Sellaista Herran henki saa aikaan!

Ja saman Herran hengen ja vitsan komennossa oli kasvanut pikku Susanna. Hän oli kiltti, kirkassilmäinen lapsi, laiha, hento ja kalpea kuin nälkävuoden lapset. Ja köyhänä vuonnahan hän olikin syntynyt. Ei hän Joutsiassa lihonut. Kaiken päiväähän hän istui kuumassa huoneessa kehdon ääressä, jalka kehdon jalaksilla, hyppysissä sukankudin. Mutta aina hän oli iloinen ja tyytyväinen. Ja kuinka hän lauleli! Koko virsikirjan hän osasi ulkoa. Näki sen siitäkin, että hän oli koulumuorin tyttö. Hän rakasti sitä pikkuista Antti-poikaa, joka kehdossa lihomistaan lihoi, voimistumistaan voimistui, oppi nauramaan, potkimaan, kaarestamaan. Antti ja Sanna pitivät koko talon ilossa ja naurussa, kuten isä piti leivässä ja särpimessä. Tuli äiti sisään miten pahoillaan hyvänsä — Antille täytyi aina nauraa, sillä Antti levitti kädet vastaan ja mongerteli. Tuli isä huoneeseen miten totisena tahansa — Antille täytyi aina hymähtää!

— Ovat olleet pahoja isälle, sanoi Sanna. — Isä on surullinen, isä itkee. Laitetaankos me, Antti, isä hyvälle mielelle? Laitetaan!

Ja kun isä tulee kehdon ääreen, niin nauretaan, pannaan kädet kaulaan, annetaan suuta! Antti osaa! Antti oppii istumaan, konttaamaan! Antti saa hampaita, rupeaa kulkemaan puuta myöten… Tulkaas hyvät ihmiset katsomaan, kun Antti seisoo yksinään lattialla…! Seisoo horjuvana ja peloissaan ja putoaa vihdoin äidin syliin ja purskahtaa itkuun pelkästä pelästyksestä. Isä toussuttaa Anttia.

— Onkos seppä kotona? sanoo isä, käy kiinni Antin alaleukaan ja nykäyttää niin, että kolahtaa hammastarhassa.

Antti pääsee isän kanssa saunaan. Mennäänkös isän kanssa saunaan?

— Mennään!

Totta kai Antti tuntee saunan! Siellähän Anttia on kylvetetty alusta pitäen. Oikein hän on ollut lauteilla äidin kanssa, häntä on vihdottu niinkuin aikaihmisiä ja sitten pesty ja valeltu alhaalla. Mielelläänhän Antti saunaan menee.

Isä pistää pojan suuren nuttunsa sisään, joka on vuorattu laheilla villoilla, panee kätensä lujasti ympärille ja sitten sitä mennään, jotta lumi natisee ja narisee jalkojen alla ja revontulet räiskivät ja tähdet iskevät tulta päiden päällä. Huu kuinka on kylmä! Metsä on huurteessa, puut seisovat hiljaa ikään kuin pitelisivät vaippoja hartioillaan. Lumikentät siintävät ja hohtavat tuhansien kimmeltävien hileitten alla.

Nyt on kylmä reisumiesten hevosillakin. Kas kuinka peitteet niiden selässä ovat kuurassa! Ja tiukuset soivat kalseasti ja aisat natisevat kuin valitellen.

— Isä, sanoo Antti hennolla lapsenäänellä ja vain hänen päänsä pistää esiin turkista, — ovatko tähdet Jumalan silmiä? Sanna sanoo, että tähdet ovat Jumalan silmiä.

— Jahka Antti vähän kasvaa, niin Antti pääsee kouluun ja saa oppia tietämään, mitä tähdet ovat. Siihen asti Antti voi uskoa, että tähdet ovat kauniita kynttilöitä, joita Jumala sytyttää ihmisten iloksi.

— Isä, koska Antti pääsee kouluun?

— Jahka Antti kasvaa.

Saunan ovi narisee ja paukkuu, kun isä sen avaa. Lämmin liikkuu kuin köykäinen, musta vaate katonrajassa. Ei erota kiuasta, ei rahia, vesisaaveja eikä kippoja, jotka seisovat lattialla ikkunan alla. Sen verran saattaa erottaa tähtien valossa, jotka kuumottavat sisään pienestä ikkunasta, että siinä vieressä on kiiltäviä pintoja kuin peilejä. Ei erota kippoa, jossa vihdat hautuvat, ei rappusia, jotka johtavat lauteille. Mutta eipähän tarvitsekaan erottaa, kyllähän jokainen saunan tuntee, kyllähän jokainen tietää, mihin pistää kätensä löytääkseen höyryävän vihdan. Ja läähättäähän mahtava kiuas, suu auki. Hehkuuhan siitä punaista valoa yllin kyllin. Kiuas pihahtaa ja paukkuu, vari ryöppyää kattoon, vihdat läiskivät, koivunlehvän lemu liitelee ja leijaa. Sitten kaikki on hiljaa. Tuo hiljaisuus on hyvää kuin uni ja kirvoittaa sielua kuin ihmelääke. Hiki tunkee ulos ruumiista ja kiirii suloisesti kutitellen alas kasvoja, niskaa, selkää… Kuuma hautoo, hiljaisuus hyväilee, hämärä peittää kuin laheilla, mustilla villoilla. Siinä ei muista mitään, ei ajattele mitään.

Isä on Antille tehnyt pehmeän sijan vihdoista. Siinä Antti lekottelee, hänkin ääneti ja omissa ajatuksissaan.

— Isä, kuiskaa hän äkkiä ja nostaa päätään, — miksi aina saunassa ollaan niin hiljaa?

— Siksi, lapseni, että sauna on pyhä paikka.

Antin tekisi mieli kysyä, onko yhtä pyhä kuin kirkko, mutta hän ei uskalla, painaa vain päänsä takaisin lehville, nostaa toisen jalkansa ja alkaa leikitellä varpaillaan.

— Annanko minä lisää löylyä? kysyy saunapiika.

Mutta silloin on hiljaisuuden pyhyyttä jo särjetty ja Antti uskaltaa kuiskata:

— Isä, onko sauna yhtä pyhä kuin kirkko?

Isä joutuu hiukan ymmälle eikä paikalla löydä vastausta.

— Kirkko on kaikkein pyhin, sillä se on Jumalan oma huone… mutta Jumalan silmä näkee saunaankin ja Jumala näkee ihmisten ajatukset unissakin.

Antti alkaa miettiä sitä asiaa, mutta ei pääse kauas, ennen kuin saunan edestä jo alkaa kuulua jalkojen töminää ja lumen narinaa: miehet tulevat saunaan. Silloin pannaan heti päre palamaan pihtiin.

Kun Antti taasen on isän suuren turkin sisässä ja astutaan pihamaan poikki, pujotellen reisumiesten kuormien sivuitse, rämähtää kirkuva ääni äkkiä illan hiljaisuudessa. Pikku Antti hätkähtää ja kysäisee kiireesti:

— Isä, mikä se on? Sudetko…?

— Ei lapseni, eivät sudet sillä lailla ulvo. Kyllä ne ovat ihmiset, jotka Tulettänessä huutavat. Nyt meidän vielä täytyy sitä kuunnella, mutta kun sinä tulet suureksi, on Joutsiassa hiljaista.

— Kuinka silloin on hiljaista?

Isä vaikenee vähän aikaa, ikään kuin ei hän itsekään tietäisi mitä vastata.

— Jumalan avulla, sanoo hän vihdoin, — ovat ajat silloin muuttuneet.

Poika oli muistellut susia siksi, että tämä vuosi oli niitä suuria susivuosia. Metsän pedot olivat käyneet niin rohkeiksi, että tulivat pihamaille, koppasivat koiran, lampaan tai vaikkapa lapsenkin suuhunsa. Sen tähden oli lapsia kovasti varoitettu menemästä kauas kuistin ovelta.

Viisas poika oli Antti. Hän oppi lukemaankin ihan kuin itsekseen. Jo neljän vuoden vanhana hän rupesi availemaan kirjoja ja kyselemään merkkejä.

— Älähän nyt! sanoi äiti, — ei sinun lukemisestasi vielä tule mitään.
Jahkahan nyt tulet edes kuuden vuoden vanhaksi.

Jos Sanna vielä olisi ollut kiikuttamassa kehtoa, ei olisi ollut mitään hätää. Mutta Sanna oli korotettu karjapiiaksi ja lapsenpiiaksi oli otettu toinen keskenkasvuinen tyttö, joka ei ollut koulumuorin lapsi. Tämä oli kovin huono lukemaan. Yksinään Antti siis sai tarkastella kirjoja. Välistä kun oltiin aterialla keittiön pitkän pöydän ääressä, tulla tupsahti poika isän ja äidin makuukamarista ja kysyi:

— Mikäs puustavi se on, joka on kuin kuokka? Ja yksi on niinkuin harava — mikäs se on?

— No, tuo nyt tänne kirja! sanoi isä.

Pojan lukuhalu oli hänelle suuresti mieleen, hänen rintansa aivan paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän pienelle Antille sai neuvoa kirjainten nimet. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa sanoa! Heti paikalla poika ne oppi. Eikä aikaakaan, kun hän jo sai selvän kirjasta.

— Antti! rääkkyi vanha Joutsia kamaristaan, — tule lukemaan vaarille!
Anttiii!

Vaari oli käynyt vanhaksi ja huonoksi. Kainalosauvojen avulla hän liikkui, oli äreä ja äkäinen, eikä kukaan tahtonut osata olla hänelle mieliksi. Tulettäneen hän kuitenkin aina ikävöi, ja kun siellä sitten humalassa oli tullut kiroilluksi ja pidetyksi pahaa elämää, seurasi katumuksen pää ja piti rukoilla ja lukea postillaa.

Antti pelkäsi vaarin suurta postillaa. Se oli niin raskaskin, ettei sitä tahtonut jaksaa pidellä. Ja siinä oli niin pitkiä lukuja, ettei tahtonut saada niitä loppuun. Mutta lukea piti. Ennen oli muori lukenut, mutta muori oli jo kuollut. Vaari makasi pitkänään sängyssä ja hänen kätensä olivat ristissä rinnalla. Pian hän sulki silmänsä ja hengitti ihan kuin olisi nukkunut. Mutta jos Antti keskeytti lukunsa, heräsi hän paikalla. Ja silloin ei auttanut muu kuin jatkaa.

Kun Antti oli saanut amenen suustaan, avasi vaari silmänsä ja hänen näytti olevan hyvin uni.

— Kuules, poika, sanoi hän, — menepäs ja avaa tuo kirstu tuolta… Noin! Nosta pois se kaulahuivi siitä ja se samettinen liivi! Mutta nosta koreasti, ettet hämää niitä tupakanlehtiä, jotka ovat toisella puolella… Vie nyt kätesi oikealle puolelle… Ei sinne! Etkös tiedä, mikä on oikea puoli? Uunin puolelle! No niin .. Siellä nurkassa on nahkainen kukkaro… Joko löydät? Mutta ota koreasti! No niin, tuo se tänne!

Ja kun vaari on saanut kukkaron käsiinsä, avaa hän hiljalleen sen siteet ja kaivaa sieltä esiin kymmenen pennin kuparirahan.

— Tuon sinä saat, poika…! Ja vie sitten kukkaro takaisin paikoilleen… Panitkos samaan nurkkaan? Pane nyt paidat ja villahuivit ja sitten kirjat!

Ja sen sanottuaan kääntyy vaari toiselle kyljelleen ja menee uneen. Mutta Antti lentää kuin lintunen häkistä, juoksee isän tai äidin luo ja vie hänelle rahan:

— Pankaa talteen… Minä menen näillä rahoilla kouluun!

Ja sitten suin päin temmeltämään toisten lasten kanssa. Heitä on jo neljä lasta, Antti ja Erkki ja Helena ja Kalle… vaikka Kalle on niin pieni, ettei hän vielä kykene mihinkään… Ja kun sitten kauppiaan lapset ja Rason lapset ovat mukana, niin heitä on aika komppania lapsia! Rakennetaan joukolla tietä, rautatietä mäestä, missä muonamiesten asunnot ovat, maantielle. Ja niin hauskaa on tienteko, ettei äiti tahdo saada lapsia syömään enempää kuin nukkumaankaan.

* * * * *

Lapset ne olivat tuoneet aurinkoa Joutsiaan ja lapsi se oli, joka pelasti Haimalan nuoren emännän. Pastori oli sitä aikoinaan ennustanut ja tämä ennustus kävi toteen. Helena oli niitä naisia, joiden elämän lapsi voi täyttää kokonaan.

Helena iloitsi ja riemuitsi jo kantaessaan lasta sydämensä alla. Pahat unet ja hirmuiset mielikuvat katosivat kokonaan ja tyyni, hiljainen onni tuli sijaan. Hän oli kaunis onnessaan, hän nuortui ihmeellisesti, hänestä säteili puhtaus, miltei pyhyys. Ja kun lapsi vihdoin oli hänen käsissään, kun hän kuuli sen elävän kitinän, oli hän niin autuas, ettei hän enää mitään toivonut, ei taivaasta eikä maan päältä. Hänen kaunis, hänen siunattu lapsensa!

— Oi, äiti tahtoisi syödä sinut suuhunsa! Tule tänne, niin äiti syö sinut!

Ja hän painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli, suuteli väsymättä, milloinkaan saamatta nälkäänsä sammumaan. Hänen kaunis poikansa, hänen oma poikansa!

Ei hän kantanut kaunaa ketään vastaan. Kuinka olisi hän taitanut, hän, joka oli niin onnellinen! Hän olisi tahtonut pastori Sandia kastamaan pientä poikaansa. Hän ajatteli häntä hellällä ystävyydellä, ja olisi tahtonut näyttää hänelle lapsensa. Mutta omaiset panivat sitä vastaan.

Haimalassa pidettiin suuret ristiäiset. Sekä isännän omaiset että emännän sukulaiset tulivat lapsineen päivineen. Pitkät ruokapöydät olivat katetut suureen, herrasväkien aikaiseen saliin, jossa permanto oli leveistä, maalaamattomista hirsistä, seinäpaperit vaaleansiniset, katossa vanhanaikainen kynttiläkruunu ja ikkunoissa valkeat, kotikutoiset uutimet. Pitkin seiniä kulki valkeiksi maalattuja, selkänojalla varustettuja sohvia, ja viidestä ikkunasta näkyi raivaamaton puutarha jättiläispuineen ja pensasrytöineen sekä laaja järven selkä.

Eivät olleet sukulaiset moniin aikoihin olleet niin hauskoissa kutsuissa kuin näissä Haimalan ristiäisissä. Helena-raukasta oli aikoinaan ollut paljon murhetta — siksi kaiketi ilo nyt oli sitä suurempi hänen onnestaan.

Lähtiessä vei Helena veljensä erilleen ja kysyi:

— Kuinka pastori jaksaa?

— Ränstyy ränstymistään, vastasi Juha.

— Käykö hän missään ihmisissä? kysyi Helena taasen huolestuneena.

— Käyhän hän talonpojissa. Ei hän enää moniin aikoihin ole taitanut käydä Saarlassa.

Helenan kasvoille valui puna ja hän painoi alas silmänsä.

— Etkö sinä sanoisi terveisiä pastorille, kun satut näkemään? Minä soisin, että hän kävisi täällä. Minä niin tahtoisin, että hän näkisi lapsen. En minä hänelle ole enää vihainen. En ole kenellekään vihainen… Sanotkos terveisiä minulta?

— Miksen minä sanoisi, koska sinä tahdot, vastasi Juha ja tunsi, että hänkin jo voi antaa pastorille anteeksi paljon, koska Helena kerran on tullut onnelliseksi.

Ja Juha vei Helenan terveiset pastorille.

— Vai oikeinkos pyysi käymään! huudahti pastori ja näytti ilostuvan.
— Pitää käydä.

Hän tuli uteliaaksi ja olisi mielelläänkin käynyt Haimalassa, mutta hänellä oli Helenaan nähden hiukan sama tunne kuin ennen Edithaan — hän ei saanut mennyksi huonoissa vaatteissa, paremmat oli hankittava.

Oli jo myöhäinen syksy, kun virkatoimet kerran veivät hänet Haimalaan päin. Emäntä oli silloin jo lakannut häntä odottamasta. Suuret puut pihamaalla ja puistossa olivat luoneet lehtensä maahan, joten tiet ja nurmikot olivat aivan keltaisinaan. Taivas oli harmaa ja itkettynyt.

Sellaisena päivänä ajoi pastori Haimalan pihaan. Se oli vanhanaikaisen herraskartanon pihamaa, lihava koira karkasi haukkumaan vastaan ja puodin rappusille ilmestyi nainen lautanen kädessä, sormessa riipumassa suuri avain. Huomatessaan vieraan hän nähtävästi aikoi pujahtaa aittaan, mutta ei ehtinyt, kun jo Jaakko Sand rattailtaan huusi:

— Hyvää päivää, emäntä.

Helena laski sekä lautasen että avaimen rappusille ja riensi rattaiden luo. Sama, sama hän oli kuin ennen! Sama keveä käynti, sama norja ruumis, ehkä sentään hiukan täyteläisempänä, samat verevät kasvot, loistavat silmät ja hiukset kiharoina ympäri valkean otsan — mutta kuitenkin oli hänessä jotakin uuttakin, mitä lienee ollut, jotakin tyyntä, pehmoista… Niin, kai se juuri oli sitä äitiyttä, sitä, jolla hän oli liittänyt elämänsä sirpaleet yhteen eheäksi onneksi.

— Terve tulemastanne, pastori, sanoi hän hymyillen, mutta ei katsonut vierastaan silmiin ja polttava hehku oli hänen kasvoillaan. — Pastori on hyvä ja käy sisään… Matti tulee ottamaan pastorin hevosen ja panee sen eteen kauroja.

Ja hän kiirehti keittiön kautta sisään ja pastori odotti isolla rapulla, kunnes palvelustyttö tuli avaamaan. Se oli siistinnäköinen, vanhanpuoleinen ihminen, nähtävästi emännän uskottu, sillä hän avasi salin oven kotiutuneella varmuudella ja käski istumaan.

Suuri talo, varakas talo — sen näki ensi silmäykseltä. Mutta emäntä — minne hän joutuikaan? Pastori odotti häntä malttamattomana. Hänen oli emäntää ikävä, hänen silmänsä janosivat häntä. Hän unohti, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Helenaa omanaan. Vuodet, jotka olivat erottaneet heitä toisistaan, katosivat, ja pastori vain halusi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, kietoa käsivarret hänen ympärilleen ja pyytää häneltä anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan.

Välähdykseltä muisti hän, että Helenahan on toisen vihitty vaimo, mutta sen ajatuksen hylkäsi hän paikalla. Helena on hänen omansa! Se on ainoa mahdollinen suhde heidän välillään ja ainoa oikea. Kaikki muu on petosta… Myönnä vain, pikku Helena, että olet odottanut minua kuin pelastajaa. Saat nähdä, saat nähdä: nyt en enää päästä sinua.

Pastori nousi tuolistaan huohottavin rinnoin ja alkoi astua edestakaisin suuressa huoneessa, jonka lattia oli peitetty punaraitaisilla matoilla.

— Missä sinä viivyt? ajatteli hän. — Me olemme liian kauan olleet erossa. Odota sinä… nyt minä kumminkin sinut otan.

Silloin avautui ovi ja Helena astui kynnykselle lapsi sylissään.

— Minun täytyy pastorille näyttää pieni poikani… Eikö se ole iso poika! Tui, tui, tui… No, Juha, naurapa nyt… Se osaa jo nauraa… Noo, Juha, kuka nyt on paha! Kultuseni…! eihän se koskaan ennen ole ymmärtänyt vierastaa. Mutta täällä ei olekaan niin moneen aikaan käynyt vieraita…

Pastori vilkaisi äidin mieliksi lapseen: ihan tavallinen lihava löntikkä. Satojen sellaisten päälaelle hän ristiessään oli valanut vettä. Minkä voimakkaan lapsen Helena olikin jaksanut synnyttää maailmaan! Äiti säteili, kun hän katseli lasta, pani suunsa suppuun, pisti esiin kielensä pään, hymyili… eikä enää muistanut mitään muuta kuin lastaan.

Pastorin kädet vaipuivat ja hänen sydämensä ikään kuin taukosi sykkimästä. Hän tunsi pistävää, kalvavaa ikävää. Kaikki, joihin hän elämän varrella oli tarttunut, saadakseen käsilleen jotakin kiinteää kohtaa, olivat hänet hylänneet. Elämän erämaassa ei ole hänelle ketään, ei ketään, ei ketään! Sinä, Helena, olisit edes sinä voinut sääliä ja pysyä uskollisena.

Näin huusi pastorin sielu ja verestävistä silmistä puhui sanomaton suru. Mutta Helena ei edes katsonut häneen. Hän nauroi, hymyili, päästi pieniä lintumaisia ääniä ja loisti lastansa vastaan.

Pastoria kestitettiin komeasti Haimalassa. Yllin kyllin oli sekä ruokaa että juomaa. Ei kulunut puolta tuntia, ennen kuin tarjottiin jotakin uutta, milloin kahvia, milloin viiniä ja konvehtia, milloin uutta lajia viiniä ja kaakkua, milloin totia ja vihdoin illallista. Pastori totisesti ei voinut valittaa. Mutta kuitenkin läksi hän Haimalasta oka mielessään. Hän oli toivonut, että Helena olisi pysynyt hänelle uskollisempana! Häntä katkeroitti, että Helena saattoi olla niin täydellisesti onnellinen.

Lapsi, lapsi, se täytti nyt koko hänen mielensä — mutta entä jos lapsi kuolisi, kuinka kävisi sitten?

Turhaa oli pastorin kadehtia. Hän ei aavistanut mikä Helenaa odotti.
Helenan onni oli itse asiassa oleva ylen lyhyt.

Puolen vuoden vanhaksi päästyään rupesi lapsi kuihtumaan. Mahdotonta oli tietää mistä syystä, sillä siinä ei näkynyt mitään vammaa. Ei se valittanut eikä itkenyt, mutta ei se myöskään nauranut eikä kaarestanut, kuten terveet lapset siinä iässä. Isä koetti sitä hypittää ja äiti houkutella hymyilemään. Siitä ei tullut mitään. Lapsi näytti kärsivän. Kerran, kun äiti oli koettanut kaikkia keinojaan, hymyillyt, nauranut, kutitellut, vikitellyt kielellään, näyttänyt leikkikaluja ja lapsi vain tuijotti häneen suurin, tylsin silmin, joutui äiti niin epätoivoihinsa, että hän kävi kourin kiinni kehdon latoihin, painoi kasvonsa kehtoon ja purskahti itkuun.

— Lapsi, lapsi, mikä sinun on? Kun ei äiti ymmärrä…! vaikeroi hän.

Silloin lapsi parahti pahasti ja itki pitkän aikaa. Äiti ei ymmärtänyt, pitikö hänen surra vaiko iloita tästä elonmerkistä.

Helena katseli kaikkien muiden lapsia, jotka olivat siinä iässä, ja kyseli kautta rantain heidän äideiltään, oliko ollut sellaisia lapsia kuin Haimalan pikku Juha. Mutta ei ollut kenenkään lapsi ollut sellainen. Helena kävi lääkärinkin luona. Lääkäri määräsi huolellista hoitoa ja antoi lääkkeitä, joista ei saattanut huomata mitään vaikutusta. Mitä taas hoitoon tuli, ei äiti käsittänyt, miten hän saattaisi tehdä sen huolellisemmaksi.

Jota vanhemmaksi lapsi tuli, sitä selvemmin saattoi huomata, ettei se ollut kuin muut lapset. Se rupesi kävelemään ja puhumaan hyvin myöhään. Yksikseen se istuskeli ja leikki puupalikoilla. Ne olivat sille rakkaammat kuin kauniit leikkikalut, joita isä toi kaupungista. Ei se viihtynyt muiden lasten seurassa. Kun esimerkiksi Joutsian, Rason ja Ippilän lapsia oli käymässä Haimalassa ja niiden ilo helisi ympäri taloa, pelkäsi Helenan poika, pakeni äidin helmoihin ja rupesi itkeä kaihertamaan.

Jos tämä lapsi joskus olisi ollut edes jossakin pahanteossa! Jos se olisi käynyt kiinni johonkin pöytäliinaan ja vetänyt sen alas kaikkine tavaroineen! Jos se joskus olisi tuskastunut ja suuttunut jollekin leikkikalulle ja laskettanut sen menemään rikki! — Mutta ei mitään sellaista! Lapsi istui minne sen istutti, makasi minne sen laski makaamaan, söi mitä suuhun pani. Helenan poika oli toisenlainen kuin muut lapset, se täytyi koko maailman huomata.

— Mikäs sitä vaivaa, kun ei se leiki? sanoivat kerjäläisakat.

— Kun ei sitä saada selville, mikä tauti siinä on, vastasi hoitaja. — Lääkärissäkin on käytetty kuinka monet kerrat, mutta eivät vain saa paranemaan.

— Jaa, jaa, näin suuren talon poika, päivittelivät akat. — Olisi kyllä varaa elättää. Mutta eihän se elä, näkeehän sen päältäpäinkin. Johan sillä on kuolema silmissä!

Äiti kuuli joka sanan, sillä hän pysytteli tavallisesti niin likellä lasta, että kuuli kaikki, mitä sen ympärillä tapahtui. Kerjäläisakan sanat viilsivät kuin veitsen terät… Mutta lapsen pitää elää! Jumala, Jumala, auta! Lapsi on pelastanut äidin avioliiton ensi vuosien hirveästä yöstä ja jos se kuolee, tulee yö takaisin…

— Niin, niin, tietäähän sen, sanoivat muonamiesten vaimot emännälle suoraan vasten silmiä, — kun emäntä silloin oli niin huonona.

Yhtä mittaa sanoivat armottomat ihmiset sen hänelle. Ikään kuin ei hän itse olisi sitä tietänyt!

— No, mitä siitä yhdestä, lohduttivat ihmiset — Tulee toisia, jos se kuolisikin!

Mutta se ei saa kuolla! päätteli äiti. Ja hän kävi siihen kiinni, pusersi sitä epätoivoissaan vastaansa.

— Kun korjaisi vain Jumala pois, sanoi muuan köyhä vaimo, jonka lapsi monta vuotta oli potenut. — Parempi kuolema kuin kipeän elämä. Hyvässä korjuussa ne lapset ovat, jotka saavat pieninä kuolla…

— Mutta ehkä Jumala vielä tekee pikku Juhan terveeksi! kuiskasi äiti ja hänen mielessään versoi uusi, vahva usko. — Jos äiti vie lapsensa Helsinkiin. Siellä on hyviä tohtoreja…

Pikku Juha vietiin Helsinkiin. Sekä isä että äiti olivat hänen mukanaan ja he kävivät kolmen tohtorin luona. Mutta siellä he vain saivat vahvistuksen pelolleen, jota he tähän asti tuskin olivat uskaltaneet sanoihin pukea. Lapsi oli tylsämielinen, parantumaton. Elää se kyllä silti saattoi. Mutta ihmistä ei siitä koskaan tulisi.

— Ei ollut onnea minun nimelläni, sanoi Joutsian isäntä sisarelleen. — Muistatko, kuinka sinä toivoit, että minun nimeni tekisi lapsen minun kaltaisekseni?

He istuivat kiikkulaudalla Haimalan puutarhassa, ja heidän edessään oli sininen järvenselkä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja laineet kimmelsivät ja välkkyivät. Oli sunnuntai, ja koko talon väki, yksin lapsenhoitajakin, oli kirkossa.

Helena istui kädet ristissä ja seurasi silmillään pikku Juhaa, joka oli istumassa ruusupensaan alla nurmella. Lapsen kädessä oli kaksi puista palikkaa ja niitä se sommitteli päälletysten. Siinä se taas oli istunut puolen tuntia kumminkin, liikkumattomana. Äidin kasvoissa kuvastui sanomaton tuska. Hän oli kalpea ja laihtunut, otsaan silmien välille oli syntynyt kaksi syvää piirtoa. Kyynel valui poskea alas. Lapsen sininen kolttu loisti iloisesti nurmelta, tuulenpuuska liehutteli sen pellavankarvaista tukkaa ja varisteli ruusupensaista valkoisia lehtiä sen päälaelle ja hartioille.