Juha Joutsia

by Maila Talvio

X

Nainen se pitkin matkaa oli ollut viittana Jakob Sandin, Keihäsjärven papin tiellä. Harvoin se oli kulkenut lyhty kädessä ja johtanut valoisille ylängöille. Jos sillä olikin ollut lyhty, niin Jakob Sand oli puhaltanut sen sammuksiin ja sitten oli riennetty kuumiin horhiin… Nainen se oli, joka vihdoin tuli Jakob Sandin kompastuskiveksi. Mutta ei ylhäinen Editha-rouva eikä liioin Haimalan Helena. Vaan se oli Joutsian pieni piikatyttö, sen hurskaan äidin lapsi, Susanna.

Muisti pastori varsin hyvin sen syksyisen illan, jolloin hän hänet otti haltuunsa. Se tapahtui Tulettänessä ja siellä oli silloin paljon miehiä koolla ja elämä oli iloista, kuten aivan vanhoina, hyvinä aikoina. Oo, elämä Keihäsjärvellä oli viime aikoina käynyt niin ikäväksi ja siivoksi että inhotti! Vapaus oli vanhana talluksena poljettu jalkain alle ja erotus hyvän ja pahan välillä oli käynyt ihmisten lapsille niin epäselväksi, että he pelkäsivät kaikkea eivätkä uskaltaneet mennä minnekään — ei edes kirkkoon, sillä siellähän hallitsi Jakob Sand. No niin… kuka tuo tyttö lienee ollutkaan, se oli joka tapauksessa nuori, verevä, veikeä lapsi. Hän tuntui kyllä tutulta, pastori muisteli jossakin nähneensä huivin alta pilkottavan paksun, pellavankarvaisen palmikon. Olisiko tyttö toissa vuonna ollut rippikoulussa? Ei pastori muistanut varmaan.

Ihmeellinen taika on tuollaisessa nuoressa, koskemattomassa tytössä, sen pienessä kiemailussa ja sitten sen pelossa… Tämä oli pelännyt häntä, sillä se oli todella ollut kokematon ja koskematon. Sellainen vanha, tottunut naisten kesyttäjä kuin Jaakko Sand sen tunsi käsiinsä, heti kun hän kiersi kätensä naisruumiin ympäri. Tyttö ei tahtonut taipua. Hänet oli lähetetty asialle… Isäntä oli käskenyt joutua… Tyttö oli itkenyt, hän oli luvannut huutaa, hän oli rukoillut sekä Jumalaa että sitä miestä, joka hänen edessään huohotti ja jota ei hän lehdon pimeydessä voinut nähdä… Onneton lapsi, ei se ymmärtänyt, että pelastus kävi sitä mahdottomammaksi, jota enemmän hän itki ja rukoili… Sittemmin unohtui koko tyttö, kuten kymmenet ennen häntä, kunnes pastori eräänä sunnuntaina keskellä saarnaansa huomasi hänet kirkon penkissä, vaipuneena itkemään. Mistä hän hänet tunsi? Siitä, että huivi oli valunut päästä ja näkyviin oli tullut paksu, vaalea palmikko, jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen seurakunnassaan. Hän oli silloin illalla jo punninnut palmikkoa kädessään… Tyttö-raukka itki katkerasti. Mikähän hänen oikein oli? Pastori miltei suli, kun hän ajatteli tämän elämän kovuutta, ja kun hän luki saarnanjälkeisiä rukouksia, hän teki sen hartaana ja ajatteli kaiken aikaa tuota tyttöä.

Mutta kävi vaikeammaksi, kun hän huomasi, että hän tuli rippiväen joukkoon. Jos tyttö katsahtaa häneen, jos tyttö tuntee hänet, jos tämä karkaa ylös penkistä… Pastori pelkäsi nuoren tytön silmiä, hänen kätensä vapisivat niin ettei hän tahtonut saada rippileipää hänen hampaisiinsa, ja kalkista läikkyi viiniä maahan, kun hän muutti sitä suusta suuhun. Jos… jos tyttö luo häneen silmänsä, niin hän… niin hän pyörtyy tai hän kivettyy siihen paikkaan…! Ei hän ollut ensinkään kaunis: kasvot olivat täynnä äkämiä, leveät kasvot, poskipäät pystyssä. Ainoastaan otsa oli puhdas ja siitä nousi pehmoinen pellavanvalkea tukka, joka katosi huivin alle ja valui paksuna palmikkona pitkin selkää. Kädet olivat puserruksissa nenäliinan ympärillä alttaripöydällä, karkeat, veripunaiset kädet suuren, kotikutoisen nenäliinan ympärillä, joka lisäksi oli itketty likomäräksi. Niissä kasvoissa oli ääretön avuttomuus, ääretön hyljättyys, ne hytkivät ja vääntyivät ja kurkussa kulahti vähän väliä, kun tyttö nieli kyyneliään. Ihmiset veisata vetelivät: Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit… Silmät turvonneina nousi tyttö alttaripöydän äärestä ja hoippui penkkiin. Pastori pakeni sakaristoon, haki kaapista pullonsa ja kulautti kurkkuunsa. Ja sen tiensä meni pahoinvointi ja hän ainoastaan ihmetteli, kuinka tyttö silloin illalla oli voinut tuntua niin viekoittelevalta. Mutta ainahan asiat päivänvalossa näyttävät toisilta kuin pimeässä.

Myöhemmin pastori näki kerran vilahdukselta tutun vaalean palmikon. Silloin hän kysyi, kuka tyttö oli, ja sai tietää, että hän palveli Joutsiassa. Hän ei ollut käynyt rippikoulua Keihäsjärvellä, vaan naapuripitäjässä, koska sinne oli lyhyempi matka sieltä metsäkulmalta, missä hän asui.

Ikävä asia, että hän palveli Joutsiassa. Joutsian mies oli käynyt pastorille yhä vastenmielisemmäksi, sillä hän juuri hiljaisella, näennäisesti vaatimattomalla käytöksellään täällä villitsi ihmisiä tekopyhyyteen ja itsevanhurskauteen. Niin juuri… Ja hän sai aikaan enemmän kuin olisi luullut yhden miehen ehtivän saada. Se yksi mies vaikutti kuin kahle sekä pastoriin että Hallbomiin, nimismieheen ja henkikirjuri Nylanderiin.

Eräänä aamuna kertoi Amanda, pastorin lihava taloudenhoitajatar, sellaista juttua, että Joutsian piika, se sellainen nuori Sanna-niminen tyttö, oli kadonnut. Sitä ei löydetty mistään.

— No, onko haettu? kysyi pastori ja ikään kuin hätkähti.

— On.

— Kai se on mennyt kotiinsa.

— Kun ei se ole mennyt kotiinsa. Kuuluvat pelkäävän, että se on hukuttanut itsensä.

Pastorin mieleen juolahti puheet Helenasta. Kuinka monta kertaa hänen hukuttautumisestaan puhuttiinkaan! Ei ihminen sentään niinkään hukuta itseään! Hukuttiko Helena? Mitä vielä! Lastaan lellittelee par'aikaa Haimalassa! Niin kai tekee se Joutsian piikatyttökin! Tätä ei pastori kumminkaan sanonut.

— Ovat hakeneet kaivot ja avannot, jatkoi Amanda. — Eikä ole löytynyt.

— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoi pastori. — No, mitä sinä katselet?

Amanda katseli pastoriin pitkään.

— No mitä sinä katselet! ärjäisi pastori uudelleen.

— En mitään, sanoi Amanda, veti alahuultaan pitemmälle ja läksi keittiöön.

Pastori nielaisi kirouksen, nousi, astui pariin kertaan lattian poikki ja meni sitten kaapille, jossa hän säilytti juomiaan. Hähhäh sentään! Hän tunsi olevansa kuin tervassa. Jos toista jalkaa nosti, niin toinen takertui. Jota kiihkeämmin koetti siirtää ajatusta muuhun, sitä pahemmin se sotkeutui siihen samaan. Kunhan ei tyttö sittenkin tekisi jotakin hullutusta! Hohhoh, Jakob Sand, mihin kaikkiin sinä sotkeudutkin!

Iltapäivällä, kun pastori seisoi ruokasalin ikkunassa, näki hän, että
Joutsian hevosella ajettiin sivuitse tavatonta kyytiä.

— Mihinkähän nyt on niin kiire? sanoi Amanda, joka pesi astioita keittiössä.

Pastori kuuli selvästi hänen puheensa ja aikoi jo ärjäistä, että "eivätkö joutsialaiset enää saisi ajaakaan ilman sinun lupaasi?" Mutta hän päästi ainoastaan pienen kirouksen ja meni huoneeseensa.

— Kun eivät olisi löytäneet Sannaa, jatkoi Amanda taasen keittiössä, — ja menisi hakemaan vallesmannia…

— Herra siunatkoon kuitenkin! sanoi karjapiika siihen.

Pastori nousi tuimasti ja paiskasi kiinni keittiöön vievän oven, jotta ikkunat helisivät. Kyllä ne akat osaavat rämpättää! Ettei niitä olisi tässä maailmassa .. Eikös tuo mokomakin, tuo Amanda, lähtenytkin pihalle tähystelemään!… Kaivelee tuossa nyt hampaitaan ja katsoo ja katsoo… Pastori oli jo ikkunan ääressä ja koputtamaisillaan ruutuun, mutta malttoi mielensä. Ties mitä Amanda olisi ruvennut ajattelemaan! Hän katseli äsken muutenkin jo niin hävyttömästi… Jos lähtisi tästä ulos… Mutta mihin? Tulettäne oli pahassa paikassa, itse Joutsian vieressä… No, jopa hän nyt oli tulemaisillaan lapseksi uudestaan, kun niin pelästyi sitä, että Amanda tähysteli maantielle!… Mutta kas, nytpä tämä näkee jotakin, koska karkaa portille. Siihen pysähtyy huivitta päin, lämmittelee käsiä esiliinassaan ja hyppii vuorotellen toisella, vuorotellen toisella jalalla. Hullun näköinen se on, mokomakin!… Voi sinuas, sinä pullea Amanda, sinuakin minä olen viitsinyt katsella!…

Totta tosiaan, vallesmannia siellä tuodaan Joutsian hevosella. Amanda pysäyttää hevosen ja pastori näkee, kuinka hän huojuttaa päätään ja huitoo käsillään.

Pastorin päähän syöksyy veri niin tuimasti, että tuntuu siltä, kuin se pursuisi esiin ihon alta. Hetkisen perästä puistattaa kylmä häntä ja kädet käyvät likomäriksi. Nojaten kirjoituspöytäänsä hän kuuntelee sydämensä lyöntejä, raskaita, epätasaisia lyöntejä kuin vasaran iskut… Kuolema tulee, ajattelee hän itsekseen. Hän koettaa liikkua, mutta ei pääse paikaltaan. Silmissä on kaikki mustaa, liikkuvaa.

Kuolema! ajattelee hän taasen ja outo lamaus lyö hänet. Mutta hetkisen perästä hän näkee pimeyden haihtuvan kuin mustan verhon, jota hiljaa vedetään sivu, ja samassa hän pääsee liikkeelle. Kuinka jalat painavatkin, kuinka huonoksi hän on käynyt!

Editha! parkaisee hän ilman ääntä ja hänen silmiensä ohitse välähtää jotakin valkoista. Seuraavassa hetkessä tulee se musta taas takaisin, se, joka on kuin kuolemaa, ja hänessä on tilaa vain yhdelle ajatukselle: kun pääsisikin kaapille! Ja hän panee kaikki voimansa liikkeelle saavuttaakseen tämän päämäärän, viimeisen elämässä: päästäksensä kaapille.

Pullo, pullo! Ei tarvitse lasiakaan! Kunhan hän vain löytää pullon… Kaapille! Kunhan pääsee keinutuolille ensin… Sitten on vain pari askelta! Ei lasiakaan… kunhan vain saa pullon!

Hää! Hän pääsee, hän pääsee! Siunattu pullo! Elämä palaa, lämmin, suloinen elämä. Se karkaa kuin tuli läpi luitten ja ytimien. Mies pääsee pystyyn, esineet pysyvät paikoillaan silmien edessä, permanto on taasen lujana jalkojen alla. Mies ojentuu suoraksi, eikä mikään muu todista mennyttä myrskyä kuin sinertävä puna poskilla.

— Mitä sinä taas älmennät! tokaisee hän Amandalle vasten kasvoja, kun tämä juosta lönköttää sisään ja jo tullessaan huutaa ja toimittaa:

— No, Herran tieten, kun se tyttö on hukuttanut itsensä! tulee Amandan suusta kuin koskesta. — Kun Joutsian miehet tänä aamuna menivät ruoppakuopalle, niin sieltä löysivät huivin, joka oli jäänyt lammikon pinnalle. Sitten rupesivat etsimään ja eivätkös löytäneetkin tyttöä!… Se oli niin kovasti pelännyt vanhempiansa… Arvelevat, että se siksi… Kun se oli, raukka, ollut niin kovasti jäätyneenä ruoppaan, etteivät tahtoneet irti saada…

— Älä nyt huuda, keskeyttää pastori hänet vihdoin — Kuuleehan sitä nyt vähemmälläkin.

Amanda luo häneen vihaisen katseen ja katoaa keittiöön. Ja hetkisen perästä kuuluu vain etenevä ryty, kun piikojen askeleet ja äänet häviävät pirttiin.

Pastori koetti ottaa avukseen järkensä. Ehkei se asia ensinkään ollut sillä lailla. Tiesihän sen jokainen, mitenkä huhut muuttuivat kulkiessaan. Jos olisi lähtenyt Joutsiaan tiedustelemaan? Mutta ei maittanut se esitys… Olisiko talonpoikaisihmisellä ollut niin paljon häpeäntuntoa ja hienotunteisuutta? Olisiko sellaisessa piikatytössä ollut niin paljon rohkeutta — niin, suorastaan rohkeutta? Ei hän saattanut sitä uskoa! Ei ole leikintekoa ottaa itseltään henki.

Pastori pääsi pian epäilyksistään, sillä Joutsiasta palatessa poikkesi nimismies Liljeblad pappilaan. Kaikki, kaikki oli totta.

Ystävykset istuivat pastorin kamarissa kuten niin monena monituisena iltana ennenkin, samassa nahkasohvassa, jonka yläpuolella riippui Lutherin kuva ja pastorin ampuma-aseet. Heidän edessään olivat totivehkeet kuten niin monena monituisena iltana ennen, mutta puhe ei tahtonut luistaa.

— Hyi, sanoi nimismies ja sylkäisi. — On se koiran virka se minun virkani: nuuskin kaikkia haaskoja ja… Hyi saakeli sentään!

Ja sitten hän kertoi minkä näköinen ruumis oli ollut. Se oli ollut niin kiinni liejussa, että oli rautakangilla irroitettava. Eikä siitä osannut muuta eroittaa kuin silmien valkuaiset ja hiukset, jotka pääsivät irti ja laahasivat reen perässä kuin mikäkin kellertävä harja. Tavattomat hiukset sillä ihmisellä olikin!

Pastori istui äänetönnä ja kuunteli, kasvot kankeina.

Nimismies loi häneen äkkiä katseensa. Molempien posket punoittivat juomisesta.

— Kunnon veliseni, virkkoi hän, — ikävintä tässä jutussa on se, että sekoittavat sinut siihen…

Pastori koetti olla hämmästyvinään.

— Minut…!

— Niin, että sinä Tulettänessä…

— Tiedän, tiedän.

— No, älä nyt noin pelästy! Kaipa sen helposti saa todistetuksi, ettet sinä sinä iltana ollut Tulettänessä.

— Oliko… oliko tyttö sanonut mitään?

— Ei, eivät olleet saaneet häntä sanomaan, vaikka emäntäkin monta kertaa oli koettanut pyytää oikein kauniisti, kun tyttö oli niin onneton.

Pastori sivaltaa kädellä otsaansa ja hengittää helpommin. Mutta samalla kiihtyy tuska hänen sielussaan: hyvä tyttö se on ollut, arkaluontoinen tyttö. Kuinka kauhean onneton hän onkaan mahtanut olla!

— Vai niin, sanoo hän hajamielisesti.

— Niin, jatkaa Liljeblad. — Hallbomin väki sen helposti todistaa, sinä olet niin monet palvelukset tehnyt heille.

— Tiesi niitä Hallbomeja!

Nimismies purskahti nauruun.

— Kyllä minä ne takaan! Sinun pitää ennen kaikkea ottaa tämä asia järkevästi. Mitä sinä nyt tämmöisestä noin sydännyt? On niitä nähty pahempiakin! Ja kuulepas vielä! Olisi hyvä, jos sinä jollakin lailla voisit hieroa sovintoa rengin, sen Epramin kanssa. Hän se on pahin. Kas, hän oli tytön sukulainen ja kaikesta päättäen pikiintynyt tyttöön. Hän murjotti niin mustasti, että luuli hänen aikovan syödä joka miehen. Hän se juuri käräjiin tahtoo. Minusta voisivat peittää unheeseen koko jutun: eihän tyttö enää siitä kostu, mitä hänelle nyt tehdään.

Mutta pastori oli jo niin humalassa, ettei hän tietänyt mistään. Hän rallatteli itsekseen ja näpäytti sormillaan ikään kuin ajaakseen lentoon kärpäsiä. Kun Liljeblad yritti lähteä pois, takertui hän tämän kaulaan ja rupesi itkemään.

— Älä jätä minua, veli. Minä kuolen tänä yönä.

Nimismies nouti Amandan ja yhdessä he johdattivat pastorin sänkyyn.

Tuli kauhea yö. Pastori makasi kuin paasien alla, ei hän voinut huutaa eikä valittaa, ei hän saanut edes hengitystä kulkemaan. Hän oli joka hetki tukehtumaisillaan ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan äärimmilleen, ennen kuin rinnasta läksi ääntä.

— Aaa… Auttakaa…!

Amanda tölmäsi ylös unestaan ja sytytti tulta. Pastori oli kasvoiltaan ihrankarvainen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan. Amanda kostutti hänen ohimoltaan kylmällä vedellä, antoi hänen haistella etikkaa ja murisi äreästi: "Kun ei anna ihmisten maata."

Pastori virkistyi hiukan ja meni uudelleen uneen. Hän painaa jotakin rintaansa vasten ja etsii sen niskaa. Siitä lähtee jotakin paksua, mustaa… Se on ruoppaa, se on kylmää… Jäätyneen lammikon pinnalla pilkottaa jokin vaate… Näkyy punakirjavaa röijyä, näkyy pellavankeltaista tukkaa… Tukka aukeaa ja alkaa laahata reen perässä… Ruopan alta katselevat avonaiset silmät, nurin päässä… Kaikkea tätä pitää pastori sylissään ja painaa sitä rintaansa vasten…

Amanda herää taasen pahaan parahdukseen ja sytyttää tulta. Ei tässä tänä yönä näy saavan nukkua! Sellaista se on, kun juo kuin sika eikä tiedä määrää. Palakoon nyt tuli koko yön.

Yö on pitkä. Hiljaisuus hymisee, kynttilään tulee pitkä karsi, joka rupeaa rätisemään ja käryttämään. Amanda kuorsaa jonkinlaisella vuoteella, jonka hän on tehnyt lattialle ovensuuhun.

Hiiretkö ne nakertelevat uuninnurkassa? Jyrsivät, jyrsivät, juoksentelevat vinnillä, että jyskyy, toisesta päästä toiseen! Pastori käskee silmiänsä aukenemaan, hän tahtoo avata silmänsä ja nähdä: hän ei saa niitä auki! Kannet ovat kuin juotetut kiinni! Eivät aukea! Mutta kansien läpi hän on näkevinään pienten hiirien hissuttavan esiin nurkista, pysähtyvän vuoteen ääreen katselemaan häntä… Niillä on mustat, liikkumattomat silmät kuin helmet… Niiden silmät menevät nurin!

Pastori karkaa ylös vuoteesta. Karsi kynttilässä on tuumaa pitkä ja käryää ja rätisee. Liekki leimuaa sen ympärillä, koko huone liikkuu, kiikkuu ja huojuu… Henget leijailevat ja liehuttavat harmaita vaippoja.

— Auttakaa! parahtaa pastori ja putoaa takaisin vuoteelleen.

— No mikä nyt taas on? ärisee Amanda. — Kuka käskee sillä lailla juomaan! Nooh… tuonko viinaa vai aarakkia, vai…?

Ja hän sylkäisee hyppysiinsä, niistää kynttilän, viskaa karren nurkkaan ja lähtee toiseen huoneeseen.

— Aijai, aijai, puhelee pastori itsekseen. — Minä en uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä… ylhäisin. Olen sitä niin paljon turhaan lausunut. Jumala…!

Aamupuoleen yötä hän vihdoin menee uneen, joka antaa voimia ja virkistää. Hämärissä herättää Amanda hänet ilmoittamalla, että Joutsian isäntä jo kauan on ollut täällä odottamassa. Hän tulee kirjoituttamaan ruumista.

Sitä ei Amandan laisinkaan tarvitsisi ilmoittaa, sen pastori kyllä arvaa muutenkin… On hän sentään tänään aika paljon parempi. Se oli kammottava se viime yö. Miten voikaan mielikuvitus päästä sellaiseen valtaan?

Hän on tullut vanhaksi ja raihnaaksi. Äää sentään, mikä rytö ihminen on!

Nyt on edessä ilkeä tehtävä: istua kuuntelemassa itsevanhurskaan miehen selityksiä. Tai ehkäpä se nyt tulee se suursiivous… Äää sentään…! Tämä elämä on roskaa!

Juha oli lammasnahkaturkissa, musta kaulus jonkin verran auki, niin että paljas kaula näkyi. Hän istuutui tuolille ovensuuhun ja kierteli lakkia käsissään. Hänen hymynsä oli vähän väkinäistä ja odotus oli nostanut malttamattomuuden punan hänen poskilleen.

— Tottahan pastori jo on kuullut siitä kuolemantapauksesta, alkoi hän.

— Johan minä siitä vähän kuulin, vastasi pastori huolettomasti. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kaiveli paperiveitsen kärjellä hampaitaan. — Onhan se aika ikävä tapaus.

— On. Kyllähän me sitä kauan pelättiin, että tyttö jotakin tekee, kun se oli niin onnettomana. Ei se saanut lohdutusta Jumalan sanasta eikä mistään.

— Vainaja ei muuten taitanut olla kirjoissa tässä pitäjässä? huomautti pastori.

Juha kertoo kaikki mitä tietää ja pappi tekee muistiinpanoja hopeavartisella kynällä, jonka vihdoin laskee kädestään tomuttuneelle, helmillä ommellulle kirjoitusmatolle… Mitähän tuo isäntä nyt aikoo? miettii hän itsekseen katsellessaan Juhaa. Juha on todella sen näköinen kuin hän aikoisi sanoa jotakin painavaa ja juhlallista. Hän näyttää itse kärsivän sanottavastaan eikä pastori suinkaan aavista mitään hyvää. Kai hän nyt vihdoinkin aikoo käydä siihen puhdistustyöhönsä!

— Amanda! huutaa pastori ruokasaliin päin, — etkö sinä nyt jo tuo sitä?

Vaikeapa isännän todella on päästä puheen alkuun! Hän asettaa käsivarret polvilleen, kiertelee lakkia käsissään, oikaisee selkänsä suoraksi, katselee Lutheruksen kuvaa ja tarkastaa ampumavehkeitä seinällä. Mutta sanoja ei hän saa suustaan.

Kuinka merkillisesti kaikki kelpo ihmiset ovat toistensa näköisiä! ajattelee pastori itsekseen katsellessaan Juhaa. Magnus Ståhle esimerkiksi ja tuo talonpoikainen isäntä tuossa muistuttavat suuresti toisiaan. Ties mistä syystä. Ne ovat sitä tulevaisuuden kansaa, ne ovat ne, jotka perivät maan…

Amanda toi sisään pullon ja kaksi lasia. Ilman tarjotinta läiskäyttää hän ne kirjoituspöydälle, jolla ennestään on kaikenlaista romua.

— Ikäviä ne sellaiset tapaukset ovat! saa Juha vihdoin suustaan.

— Ovat, vastaa pastori vakavasti.

— Onko pastori koskaan ajatellut syytä siihen, että tämä meidän pitäjä on kuin pakanain maata?

— Lieneekö tämä huonompaa kuin muutkaan pitäjät! sanoo pastori nauraen.

— Mutta eivät nämä tällaiset tapaukset todista kristillistä elämää. Ja kun niitä sattuu niin usein. Ei ole siitä kauan, kun Immolan renki tappoi oman veljensä ja Peräkulman kylän miehet rankkitiellä heittivät yhden tovereistaan hankeen paleltumaan…

— No niin, hyvä naapuri, keskeyttää pappi. — Seurakunta on sekalainen. "Antakaa molempain kasvaa elonaikaan asti, ja elonajalla sanon minä elomiehille: kootkaa ohdakkeet lyhteisiin poltettavaksi, mutta nisut korjatkaa minun aittaani", sanotaan Herran omassa sanassa.

Pastori sai kun saikin ne sanat suustaan. Hänen mielenmalttinsa ja kristillisyytensä palasivat vaistomaisesti paikalla, kun hän joutui rahvaan kanssa tekemisiin. Joutsia vaikeni, nojasi käsivarret polviinsa ja katseli saappaitaan.

— Mutta kun ei meidän seurakunnassa tunnu nisuja olevankaan, puhui hän taas. — Kun kaikki onkin vain ohdakkeita.

— Noo, eiköhän siellä Joutsiassa liene nisujakin.

Pastori pani sanoihinsa aika paljon kärkeä ja Juha ymmärsi hänet paikalla. Hän vilkaisi pastoriin ja tuli ihan punaiseksi.

— Mutta kyllä siihen kyllästyy, sanoi hän tiukemmin, — kun joka päivä katselee sitäkin elämää Tulettänessä. Siellähän tämäkin tyttöraukka tuhottiin.

Vai niin, ajatteli pastori, sinne sinä pyrit! Mutta ei pidä sinun ainakaan sitä voittoa saada, että minä sinun edessäsi seisoisin nolona.

— Jaa, jaa, sanoi hän. — Maailman pahuus on suuri. Mutta kenenkä syy se on, että Tulettäne Joutsian maalle joutui? Vanhan isännän! Minä kuulin omin korvin, kuinka hän rukoilemalla rukoili kauppias Hallbomia ottamaan kestikievarinpidon haltuunsa. Ei se kauppias ensinkään ollut tulossa, sillä ei se hollinpito kenellekään huvia ole… No niin, ja kuka käskee ihmisiä räyhäämään Tulettänessä?

Juha ei puhunut mitään. Keskustelu meni jo toiseen suuntaan kuin hän oli tarkoittanut eikä hän tahtonut saada kiinni siitä kohdasta, jossa se häneltä hämääntyi.

— Mutta, sanoa tokaisi hän äkkiä, — kyllä sentään papin pitäisi koettaa olla esikuvaksi seurakunnalle.

Pastori katsoi häneen pitkään.

— Vai niinkös isäntä arvelee? Mutta pappikin on kai ihminen.

— Mutta ainaisen kanssakäymisen Jumalan kanssa pitäisi antaa hänelle voimia seisoa kiusauksia vastaan.

— Mutta jollei kanssakäyminenkään auta?

— Silloin ei rukous ole rukoiltu hengessä eikä totuudessa…

Nyt se oli sanottu. Juuri tätä Juha niin kauan oli hautonut mielessään ja vaikea sitä oli ollut sanoa. Hän loi pastoriin tutkivan katseen ja odotti jännittyneenä, mitä tämä sanoisi. Mutta pastori ei sanonut mitään, purskahti vain nauruun.

Ja nauroi kauan. Nauroi! Se hävetti Juhaa paljon enemmän kuin jos hän olisi torunut. Sillä se todisti, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan vähääkään ja että hän vain teki hänestä pilkkaa.

— Seurakunta elää niinkuin pappi elää, jatkoi isäntä. — Vaikeata se on, kun pitää taistella luontoaan vastaan. Se on niin, että hammasta puree ja nyrkkiä pui. Mutta jollei sitä tee, niin sittenhän menee kaikki, menee käsistä, menee talo, koti, menevät lapset… Kaikki menee niinkuin Simolakin meni…

Äkkiä leimahti pastorin silmissä ja hän ojentui suoraksi ja kiivastui:

— Ihmisen ei koskaan pidä taistella luontoaan vastaan! Juuri siitä tulevat kaikki erehdykset ja harha-askeleet. Se on suurin rikos, minkä ihminen voi tehdä…

Isäntä tuijotti pastoriin suurin silmin ja hänen kasvonsa kalpenivat.

— Mitä pastori nyt…? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo: se tahtoo juoda ja myllätä ja murhata… Mutta ihmisessä on hyväkin luonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta…

— Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja tekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla…

Väri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän suoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat toisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se ollut kuin silmänräpäys.

— Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, — jos ihminen elää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin paljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi… Ja entä omaisten…! Kuinka…?

Juha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut ikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.

Pastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista lasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa, kasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui harmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui nappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt surkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!

Oli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa käryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli likainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja, papereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.

Pastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla. Hänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat olivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.

Juhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä miestä.

— Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. — Pastori taitaa olla kipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa…

Pastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli hyväntahtoinen hymy.

Kuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli turvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin sulivat.

— En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime sanoihin.

Juha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria. Mutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan ennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori: vasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!… Isäntä oli jo lähtemäisillään, mutta muisti samassa:

— Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet haudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen saa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia kuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi tohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi ja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja tulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa niitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä huomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on kauhea sivullisillekin.

Nyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!… Vai pitää hänen tyttö vielä haudatakin… Taikka kuopata, sillä eihän itsemurhaajia haudata… Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan kuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei sille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun päälle panna edes vihittyä maata.

Tässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei! Hän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin… Vaikka kuolisi nyt heti… Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin mustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja räpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu hänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen sydäntään… Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän liekki sammuu.

Isäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää painuneena korkeaa selkänojaa vasten.

— Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja rangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne ennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa jatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia jo valoisana päivänä — entäs sitten kun tulee yö!

— Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun sianlihan hajua.

Hän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee niitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen mies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana olivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin oli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut — niin Manu tuli äkkiä sisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: "Kuka taas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!" Miehet rupesivat kaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: "Missä?" "Tuolla riihen takana!" sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa tirskunut, että "kaikkia turhia!" Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se ruoppakuoppakin on riihen takana.

Pastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn toisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.

— Heretkää nyt jo! huusi hän. — Olette taas juovuksissa kun pitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä…

— Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä pullolla. — Minä juon niin paljon kuin tahdon.

Hän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla ja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti. Illansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja määräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista, ettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin se oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut rattoisasti ja hauskasti — sinne ei nyt ollut yrittäminenkään. Liljebladille — kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti olisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.

Mutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se.
Saunassa tulee ihminen terveeksi.

Pastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä. Hän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon piti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään ollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies ole kaukana…

Sillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin… Hän ja hänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät ole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille miekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat osanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee hyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin, Jakob Sandin… Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää vielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä ammentaa voimia elämiseen.

Uni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja helistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan onnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo, niiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine, rauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se hiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö… ei se armahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana yönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.

Hän väänteli, käänteli ja hikoili vuoteessaan.

— Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein! ähki hän.

— Editha, Editha! Sinäkin hylkäsit minut — tule edes sinä luokseni…!

— Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi — armahda minua tällä hetkellä!

— Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein korkein!… Mutta minä en uskalla…!

Ei ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua jotakin… On kuin joku kehräisi… kaukana… hyrisee, hymisee, sihisee… Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä… Sahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että höylätään… Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura lennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie…

Kirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan hyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä oli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää niihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi…! Kirstunlautoja, kirstunlautoja!… Höylä käy, höylä käy — hei! Lastukiehkurat lentävät — hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri mies viedään kunnialla hautaan — hei hei! hautaan! Vihittyä multaa kirstun kannelle — hei! Kauniita puheita haudan partaalla — hei!… Tyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa! Kirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille kolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen…!

Höylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei, hih, hei!

— Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä! lennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. — Sitten minä olisin pelastettu… Auta…!

Höylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen odottaa laudalla riihessä…! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri mies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!

Tulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi, jota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi sen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!

Mustasiipinen enkeli katselee häneen… Sen sulat ovat laheat ja suuret. Enkeli ojentaa kättään, ojentaa toista kättään, laskee ne Jakob Sandin ohimoille… Ne ovat kylmät kuin jää ja ne hivelevät polttavaa päätä. Enkeli katselee syvältä… Hiussuortuva valuu olkapään yli… hiuksista valuu ruoppaa ja vettä…

Jakob Sand kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa äärimmäisessä hädässä:

— Jeesus Kristus!

Aamulla tavattiin Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hengettömänä vuoteestaan.