VIII
Suomessa oli vielä kylmä, turhaan yritti lehti puihin puhjeta. Mutta Itämeren takana jo kukkivat sireenit ja etelämpänä ovat lehmukset, ruusut ja jasmiinit täydessä kukassa.
Mikä hyörinä kaduilla ja toreilla ja kaupoissa, mikä loisto, alkaen kirkoista ja palatseista puoteihin ja ulkoravintoloihin! Täällä eivät paina päivän huolet, täällä ei eletä kitumalla, täällä nautitaan täysin siemauksin. Täällä ehkä todellakin unohtuvat talviset tunteet.
Iida tahtoo ne unohtaa, hän tahtoo heittää kaikki huolet, hän tahtoo kerrankin elää!
He ovat joutuneet hauskaan pensionaattiin, he saavat joukoittain tuttavia, he käyvät oopperoissa, teattereissa, huviretkillä kaupungin ympäristöissä. Illoin on puistoissa musiikkia ja ilotulitus muuttaa seudut satumaailmoiksi.
Suloiselta tuntuu tuon tuostakin paeta koko tästä elämästä, astua viileään kirkkoon, painua penkin pohjaan, sulkea silmät, kuunnella soittoa ja laulua ja tuntea tuoksua pyhästä savusta. Soittajia ei näy eikä tiedä mistä päin laulu kuuluu, mutta sävelet soivat miltei yliluonnollisina ja kun joskus silmiä raottaa, niin näkee leijailevan savun takaa pappien ja kuoripoikien liikkuvan ja korkeitten vahakynttiläin palavan alttarilla, joka hohtaa kullalta ja hopealta. Siinä rauhoittuu, siinä unohtaa…
Ja työ — kielenoppiminen ja soittotunnit — on kuin leikintekoa.
Mutta eräänä päivänä tulevat sanomalehdet Suomesta, paksu tukku lehtiä, parin viikon numerot. Siellä kotona on yhä kylmää, jäitä järvissä ja tulvat nousevat nousemistaan.
Senjälkeen käy huolettomuus Iidalle mahdottomaksi.
Vähän ennen juhannusta saa hän kirjeen, joka on osoitettu Helsinkiin ja sieltä lähetetty tänne. Se on hänen kotipitäjästään. Tuuloisten nuori seura panee toimeen juhlat ja pyytää häntä hartain sanoin juhlapuhujaksi.
He siis vielä välittävät hänestä, kaikesta huolimatta! He eivät tuomitse eivätkä hylkää… Kuinka hän on heille kiitollinen.
Hänen silmäinsä eteen nousee kaukainen kylä ja ihmiset, joiden käsi on kovettunut auran kurjessa. Onpa heillä nyt puuhaa, kun heidän tulee valmistaa kokonaiseen iltamaan ohjelma! Pitkät ovat matkat, mutta kokoon tullaan ja yhdessä tuumitaan. Siinä on huolestuneita, kesää odottelevia miehiä ja tirskuvia, tanakoita tyttöjä… Päätetään ottaa näytelmäkappale. Sehän täälläpäin on vallan uutta… Ja Iidan he ottaisivat mukaansa, nuo hyvät ihmiset!
Kuinka mielellään hän menisikin, jollei matka olisi näin pitkä. Mutta näin ollen täytyy heille kirjoittaa, ettei hän voi tulla.
Kirjeen lähdettyä syntyy hänessä ajatus:
— Mitä merkitsee matkan pituus sille, joka oikein tahtoo!
Ja siihen hän vastaa:
— Niin, mutta tuottaahan sekin hyötyä isänmaalle, jos minun henkeni täällä rikastuu. Olisihan hullutusta lähteä, kun on pitkän, kalliin matkan päässä.
— Sinun isänmaanrakkautesi on savua, suitsutusta, tyhjää sanahelinää. Sinä palvelet isänmaatasi silloin, kun se sinulle on mukavaa, kun se kunnianhimollesi voi tuottaa jonkun voiton. Uhrata et voi, luopua nautinnosta et tahdo. Ja sinä puhut isänmaanrakkaudesta!
Iida vaipuu mietteisiin.
Niin, se on aivan totta: täällä on huoletonta ja hauskaa ja siksi hän ei tahdo lähteä… Hän tuomitsee kotipitäjän herrasväkeä siitä, etteivät he tahdo luopua tanssiaisista ja juomingeista, edes tällaisina aikoina. Onko hän nyt itse parempi — huvittelee niinkuin hekin!
Ei! Pois täältä, kotiin! Älköön olko isänmaanrakkaus sanahelinää, vaan työssä ja toimessa se on toteutettava.
Taas pakenee uni hänen vuoteensa äärestä… Suomessa on niin kylmä. On ehkä tulossa nälkävuosia ja kovia aikoja.
Hänen täytyy lähteä. Täällä ei hänelle enää ole rauhaa.
He eivät häntä odota. Sitä suuremmaksi tulee heidän ilonsa, kun hän ilmestyy heidän joukkoonsa.
Hän ilmoittaa jo tuttavilleen, että hän lähtee. He eivät ota sitä uskoakseen ja pitävät hänen sanojaan leikkinä. Matkatoveri nostaa pienen toran, mutta lopettaa pitämällä hänen puhettaan pilantekona. Hän ei huoli kiistellä heidän kanssaan, luulkoot mitä tahansa. Hänen päätöksensä on valmis.
Puhe syntyy aivan kuin itsestään. Yön hetkinä ja yksinäisyydessä puistossa liittyvät lauseet toisiinsa.
Mutta äkkiä katkeaa ajatus, silmissä hiukaisee omituisesti ja tuntuu siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta. Hän kaatuisi, jollei saisi kiinni toverinsa käsivarresta.
Vähitellen hän siitä tointuu, mutta kohtaukset alkavat uudistumistaan uudistua. Hän kadottaa kaikki säikeet puheestaan, hän ei kykene pitämään koossa mitään. Ainoastaan lähtö hänellä on selvillä: hänen täytyy lähteä. Se on välttämättömyys, se on hänen kohtalonsa, josta ei hän pääse mihinkään. Eihän häntä kukaan odota ja osaahan puheen pitää kuka tahansa. Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hänen pitää lähteä. Tuntuu vain siltä, että täytyy.
Mutta jos häntä, hänen yksin ollessaan matkalla, alkaa tuolla lailla pyörryttää? Jos hän horjahtaa ja putoaa junan alle?
Vaistomaisesti valtaa hänet jo sitä ajatellessa kamala tunne: olla astumassa toisesta vaunusta toiseen, pyörtyä, retkahtaa vaunujen väliin, hetkeksi jäädä riippumaan kiinni vaatteista, mennä murskaksi, kädet ja jalat irti ruumiista, hengen sentään lähtemättä…
Mielikuvitus luo vähän väliä hänen eteensä tämän kuvan ja hän tulee lopulta vakuutetuksi sen toteutumisesta. Valoisina hetkinä sanoo hän itselleen, että nuo tuollaiset hullutukset ovat heitettävät ja voitettavat, mutta toisena hetkenä riistävät ne hänet mukaansa eikä hän pääse niistä.
Hänen täytyy luopua matkastaan.
Tuttavat vakuuttavat kaiken aikaa tietäneensä, että hän laski leikkiä… Mutta hänpä näyttää heille, että se oli täyttä totta. Hän lähtee kotipitäjään, koska siellä vielä on niitä, jotka tahtovat häntä nähdä. Ja ehkä herrasväetkin jo ovat leppyneet. Hän lähtee niihin suuriin juhliin. Heinäkuuksi täytyy hänen tulla terveeksi.
Miten ne herrasväet hänet ottavat vastaan, kun hän tulee? Kohtelevatko ehkä ystävällisesti ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin eivät he ikinä olisi hänestä pahaa sanaa langettaneet. Ja hän, mitä hän vastaa heille? Sanooko, että he häneltä ovat hävittäneet kuukausien rauhan sensijaan, että he kaikki yhdessä olisivat työskennelleet saman asian eteen? Ei, hän ei sano mitään. Heidän ei tarvitse sitä tietää. Ja unohtaa sen tahtoo hänkin, kunhan he vain ovat muuttaneet mieltä.
Tuttavat alkavat suosittaa hänelle vuoristoa, joka ei ole kuin muutaman tunnin rautatiematkan päässä. Siellä iäisten lumien varsilla on moni ennenkin saanut takaisin terveytensä.
Hän joutuu kahden vaiheille.
Kiipeillä kukkuloita, kädessä koukkusauva ja jalassa piikkipohjakengät! Samota laaksonpohjia, pitkin vuoristopurojen laitoja! Pysähtyä kylään lepäämään ja juomaan viiniä viinitarhan äärestä, sitten taas alkaakseen retkeä ylöspäin, kohti edelweisskukkaa ja alppiruusua. Siellä hengittää läpikuultavaa, keveää ilmaa, joka on puhdasta kuin terveys. Ympärillä huippu huipun vieressä, metsää, kivilouhikkoa, äkkijyrkkiä seinämiä ja niiden välillä laaksoja kukoistavine kylineen…
Tätä ajatellessa alkavat veret hänen suonissaan nopeammin kiertää, hermot takovat ja hänet valtaa suuri kaiho päästä sinne ylös, pois ihmisten ilmoilta luonnon vapauteen…
Nähdä auringon nousevan alpeilla, nähdä iltaruskojen sytyttelevän lumia, nähdä päivän vaihtuvan yöksi ja sieltä korkealta, pienen alppimajan kynnykseltä katsella tähtitaivasta!
Hän jää tänne. He eivät häntä tarvitse kotona…
Eräänä päivänä istuu hän tavallisella paikallaan puistossa, kädessä kirja. On tavattoman kuuma. Ihmiset liikkuvat väsyneesti, herrat pitäen hattua kädessään ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Miekkonen, joka täältä kuumasta pääsee vuoristoon!… Hän hankkii sellaisen mukavan vuoristopuvun ja pienen hatun, jonka reunojen alta aurinko mielin määrin pääsee paahtamaan…
Hänen silmänsä ovat sattuneet puuhun, joka seisoo toisella puolen tietä ja joka kai aina on seisonut siinä, vaikkei hän ole tullut sitä huomanneeksi. Se on valkorunkoinen puu, oksat riipuksissa. Koivuhan se on! Mutta toisenlainen kuin koivut Suomessa. Eiköhän täältä mistään tapaisi samanlaista? Hän nousee ja alkaa etsiä, mutta ei löydä. Ja siinä, puolihorroksissa kuumasta, kiertäessään puistoa, luo hän eteensä suomalaisen maiseman järvineen, valkorunkoisine koivuineen.
Laskeutua nurmelle koivun alle, avopäin, avojaloin, yllä kevyt puku! Tuntea heinähelpeitten karistelevan pölyään kasvoihin, katsella lehvien läpi pohjoista taivasta… Saada riisuutua ja paiskautua veteen, jonka alla on hiekkapohja!
Hänen sydämeensä koskee. Taas on hän tienhaarassa eikä tiedä kunne kulkea.
Kunhan sieltä kotoa tulisi kirje, joka kehoittaisi joko lähtemään taikka jäämään! Mutta kirjettä ei tule.
Kunhan hän vain tietäisi tekevänsä jotakin hyötyä. Mutta jos herrasväet ja talonpojat nyt ovat sopineet keskenään ja yhdessä puuhaavat ja hän tulollaan taas heidät erottaa… Mutta jos taas ne, jotka ovat hänen ystäviään ja tarvitsisivat hänen apuaan, luulevat että hän vain huvinhalusta viipyy siellä ulkomailla.
He eivät saa sitä luulla. Hän ei siedä, että he sitä luulevat. Hänen täytyy lähteä. Tällä kertaa ei hän kallista korvaansa millekään ehdotuksille, sillä jos hänen päätöksensä alkaa horjua, niin sitä taas seuraa uudet epäilykset ja niitä pelkää hän enemmän kuin mitään muuta.
Sattumalta saa hän matkaseuraa Ruotsiin asti ja miltei sairaana lähtee hän matkaan. Mutta vähitellen tyyntyy hän. Hän ei ajattele mitään, ei taistele vastaan, hän kulkee kohtaloansa kohti, olkoon se mikä tahansa.
Suomessa on sillaikaa ehtinyt tapahtua paljon. Siellä on käynyt lähetystö Euroopan oppineita. He ovat Suomelle lausuneet sivistyneen maailman myötätuntoisuuden tunteet, he ovat innostuttaneet rohkeuteen ja kestävyyteen. Lukiessaan lehdistä kertomuksen lähetystön kulusta läpi Suomen saa Iida kuin uutta elämää ja hänen rintansa laajenee onnesta ja kiitollisuudesta.
Yleisenä keskusteluaiheena rautatievaunussa on Euroopan lähetystön matka. Mistä muusta sitten voitaisiin puhua! Onhan se suloinen lohdutus suruisille mielille, paras tunnustus työntekijöille — mutta tunnustus joka velvoittaa.
Suomessa on kesä nuorena, lehti puussa vielä kehittymättömänä, yö valoisa. Tuntuu oudolta tietää, ettei Helsingin asemalla ole ketään omaista vastassa.
Äkkiä herättää Iidan puolihorroksista tuttu ääni:
— Hyvää iltaa! Pitääkö minun uskoa silmiäni, onko se todella neiti Iida
Strömmer ilmi elävänä?
— Maisteri Airanen, todellako! Oikein hauska nähdä edes joku tuttu.
Maisteri on polkupyöräpuvussa, lippalakki päässä. Hän hoitaa täällä
Helsingissä viransijaisuutta ja on vain ollut käymässä maalla, pari
peninkulmaa viime asemalta. Ei hän ole odottanut tapaavansa neiti
Strömmeriä täällä. Kuinka tämä oikeastaan on selitettävä?
Iida kertoo hänelle kaikki.
Hetkisen maisteri vaikenee.
— Olette siis, alkaa hän vihdoin, — tullut sieltä Alppien rajoilta asti — pitääksenne puheen kotipitäjänne kansanjuhlassa?
Veri nousee Iidan kasvoihin.
— Onko se sitten niin hullua?
— Menkää te nyt mieluummin johonkin kylpylaitokseen hermojanne parantamaan, sillä tämä ei enää ole terveen ihmisen teko… Tulla tänne sieltä… ja sellaisen asian takia!
— Kun minä en saanut rauhaa.
— Olisinpa tietänyt sen, niin en olisi kehoittanut teitä lähtemään ulkomaille!
— En minä lähtenyt siksi, että te kehoititte. Olisin minä muutenkin mennyt. Ja onhan se retki nyt hyvä tehtynä. Tiedän ainakin, etten ensi hetkessä tee sitä uudelleen.
— Senkö vain te sillä retkellä olette oppinut?
— Muun maassa sen.
Maisteri hymähtää.
— Te naiset, te naiset, olette te omituista väkeä. Itsekidutus se on teidän nautintonne. Se on se sunnuntaikoulutunnelma tai miksi sitä nimittäisin, sittenkin pohjasävelenä teissä kaikissa!
Hetkisen kuluttua muistuu Iidan mieleen jotakin ja hän virkkaa hymyillen:
— Muistatteko vielä, teidänhän piti kasvattaa minusta pirteä ja monisärmäinen nainen…
— Niinhän piti! Teihin tuntuu nyt tulleen muutama särmä lisää. Se on erittäin hyvä, jollei se ole tapahtunut entisten särmäin kustannuksella. Tunnenhan minä oikeastaan tuon innostuksen. Jos tässä rupean avomieliseksi, niin jo tässä muutamana päivänä olin lupautumaisillani pitämään esitelmää eräässä raittiusiltamassa… Ja kyllä ne meidän nuoremme läksivät täältä kesälaitumelle niin ladattuina että… Kuinka kauan se sitten kestänee! Isänmaallinen innostus kuuluu aikaan — teillä myöskin!
— Arvelette sen olevan ohimenevää laatua!
Iida säpsähtää. Olisiko tuo oikeassa? Totuttaisiinko tähänkin, väsyttäisiinkö suremaan ja — innostumaan?
Hän huomaa maisterin olevan sanomaisillaan jotakin myrkyllistä. Hänen ajatuksensa juoksu katkeaa ja hän huudahtaa, torjuakseen sitä, mitä hän mahdollisesti sanoisi, rukoilevalla, puoleksi surumielisellä äänellä:
— Olkaa hyvä, vaikkapa vain hetkisen ajaksi ja sanokaa minulle, ovatko ajatukseni todella olleet teidän mielestänne niin… niin mielettömät?
— Tjaa… olkoon se minusta kaukana, että rupeaisin tuomitsemaan viattomia pieniä privaattihuvejanne…
Iida puraisee kokoon huulensa ja tuntee ikäänkuin jäykistyvänsä. Senjälkeen ei keskustelu heidän välillään enää tahdo luistaa ja molemmat tuntuvat toivovan, että matka loppuisi.
Iida tapaa kodin kesäkunnossa: ikkunat ja huonekalut ovat peitossa, naftaliininhajua kaikkialla.
Varhain seuraavana aamuna telefonoi hän äidilleen maalle. Äiti pelästyi pahanpäiväisesti eikä käsitä, mitä tämä nyt taas tietää. Tulla kesken pois!
— Ethän vain aio lähteä sinne kansanjuhlaan, rakas lapsi!
— Aion, äiti. Juuri siksi tulin kotiin.
— Et saa mitenkään lähteä sinne, hätääntyy äiti. — Muista se! Äiti on pyhästi luvannut, ettet sinä sinne tule, että olet ulkomailla…
— Kuinka äiti on voinut mennä sellaista lupaamaan! Kun minä sieltä asti olen tullut varta vasten, äiti rakas…
Äidin ääni melkein itkee, hänen jatkaessaan:
— Sieltä on kirjoitettu minulle… on kerrottu mitä sinä puhuit… kaikki ovat sinulle vihoissaan… ja minulle myös, joka olen sinun äitisi ja aivan viaton…
— Mutta äiti, ei äiti toki noin… Koska se kirje tuli? Johan he toki ovat leppyneet.
— Ei siitä ole kuin pari päivää. Minun syykseni panivat kaikki. Kuinka sinä, rakas Iida, menet sellaisia asioita puhumaan! Kansan kuullen, renkien ja piikojen kuullen sanot, että herrasväet ovat juoneet eivätkä ole osanneet suomea! Siitäkös se alhainen kansa oikein pöyhistyy! Jo nyt ovat niin ylpeitä, etteivät tiedä mitä tahtovat! Kyllä sinä tällaiset paljastuksesi saat tuntea läpi elämäsi.
— Kaikki oli totta, mitä sanoin, äiti…
— Mutta sinulla ei ole oikeutta mennä tuomitsemaan muita. Vastatkoon kukin teoistansa. Kansa on niin sivistymätöntä, että tuollainen puhe vaikuttaa suorastaan yllytyksenä…
— Kiirehtikää! muistutetaan ruotsinkielellä telefonisentraalista.
— Sinä lupaat siis, lapseni, ettet lähde! Toki äidillesi sen teet mieliksi…
— Teen, teen, äiti. En lähde…
Hän ei enää saa mitään sanotuksi, vaan hoippuu huoneeseensa, koettaa niellä nyyhkytystään ja vaipuu vihdoin permannolle. Tuntuu siltä kuin jokin hänen sisässään olisi särkynyt.
Hän tuntee olevansa niin yksin — ei ketään ystävää. Hän on alakuloisena, lamassa, häntä pelottaa.
Kunhan hän edes voisi katua sitä mikä on hänet tähän yksinäisyyteen syössyt! Kuinka suloista olisi lähteä sinne maalle tunnustamaan rikkoneensa, peruuttamaan sanansa ja saamaan anteeksi! Äidinkin tähden. Mutta mitä on hän tehnyt, mitä rikkonut, miksi ovat he häneen suuttuneet?
Hän ei voi katua. Hän on puhunut totta.
Alastomana tosiasiana pysyy, ettei vaaran hetki ole liittänyt yhteen, vaan että vielä löytyy sijaa veljesvihalle. Koska avautuu joka silmä, koska herää joka mieli? Eikö tämä isku riitä, tarvitaanko vielä enemmän?
Olisipa nyt kotitalo heidän hallussaan! Kyllä hän tietäisi, miten elämänsä asettaisi. Ei pitäisi häneltä seuraa puuttuman eikä työtä!
Mutta entä jos äiti, se hyvä äiti, suostuisi ottamaan Kalliolan takaisin. Se on myytävänä ja äitihän aina on ikävöinyt sitä… Ei, ei, ei! Se on ränstynyt ja rappeutunut eikä äiti jaksaisi kestää nähdä sitä sellaisena. Naisten hoidettavaksi on se liian suuri. Eikä sitä tarvitse lähteä sinne asti kansaa etsimään. On sitä Helsingissäkin!
Siinä kotiseudussa on sentään omituinen tenho, sinne hän ikävöi… Kuinka siellä nyt on puuhaa! Seppeleitä sidotaan, lipputankoja nostetaan. Ympärillä aaltoavat järvet, viljavainiot, metsät… Miksei hän saanut olla siellä mukana!
Kuinka hänen tekisi mieli lakata ajattelemasta ja muistamasta, paeta luontoon, kuten ihminen, joka on kaikki koettanut ja kaikkeen kyllästynyt! Mutta ei tässä nyt auta. Selvyyteen tässä on päästävä, valittava tie, jonka päässä viittaa omantunnonrauha. Ei kelpaa syytää syytä toisen niskoille. Omasta itsestä on alettava.
Mutta miten?
Elinehto Suomelle on sisällinen sopu. Sitä täällä ei ole. Täällä raivoavat yhä kieliriidat, täällä taistelee kourallinen ihmisiä heikkojen ja kovempiosaisten oikeuksien puolesta — parempiosaiset, "yläluokka", pitelee kourin kynsin kiinni entisistä eduistaan. Se tekee sen osaksi ymmärtämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta, mutta pääasiallisesti itsekkyydestä. Ja se osa alaluokkaa, joka on herännyt ymmärtämään, että sille tehdään vääryyttä, käy kovaksi ja katkeraksi eikä tahdo tunnustaa muuta vihollista kuin — yläluokan.
Siinä se on arka paikka, siinä sopiva haavan kohta. Eikä täällä sopua synny ennen kuin kaikki ovat saaneet oikeutensa. Ja vasta sitten Suomi on väkevä ja voittamaton.
Iidasta tuntuu siltä kuin hänen edessään olisi suuri vuori… Naisen voimilla käydä sitä vastaan! Se on mielettömyyttä…
"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te…"
— Niin Jumala, minä uskon, ettet hylkää Suomea, että autat meitä siirtämään vuoriakin…