Kultainen lyyra

by Maila Talvio

AAPPIKSEN PREMIÄÄRI

Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen, mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset. He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön. Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa osakunnan ulkopuoleltakin.

Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.

Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut: "Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla. Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!

Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.

— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni loistamaan. Mutta loistavatko ne?

— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori, sekä pukunne että silmänne.

— Kuinka hauskaa.

— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?

— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen arvostelijain suusta.

Nuotio kävi kiinni päähänsä ja tuijotti silmät suurina Pirstaan.

— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni iva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?

Käärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se kalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen kauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.

— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän kirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.

— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä on siellä sellainen cercle littéraire, jossa…

Hiiran tytär löi yhteen kätensä ja purskahti nauruun.

— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että cercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!

— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä enemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti on lyyrillistä temperamenttia.

Helmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin tyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti lausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa naisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.

— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, — millainen mieliala salongissa on?

Pirsta kohautti olkapäitään.

— Emmekö ole paukuttaneet käsiämme? sanoi hän ja hymyili.

— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen olkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.

Pirsta purskahti nauruun.

— Hiiran tytär, miksi kidutat minua?

Kello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine helyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.

— Muista, muista, kuiskasi Pirsta, painaen Nuotion kättä –

"Höchtes Glück der Erdenkinder
sei nur die Persönlichkeit."

— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.

Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista Nuotion lahjoista.

— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.

Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun esirippu nousi.

Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton. Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla. Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.

Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.

— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja puisti päätään.

Helmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.

Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua. Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan, naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi, että saatto kuvasi työtä.

— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.

— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.

— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa tämä siirappi…

Nyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:

— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut. Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa, lakastukaa ja palatkaa maahan.

Kuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:

— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman…

Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei voinut teatterissa puhua.

Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida, kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.

— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi
Pirsta ja katsahti taakseen.

Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt, kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli. Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat ihmiset vielä sisään salonkiin.

Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki milloinkaan!

— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.

Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.

— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään haluta.

— Todella?

— Ei.

— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.

Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen lopun, joka niin oli suututtanut hänet.

— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.

— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa teidät kotiin?

— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes
Pirstalle, minne olen joutunut.

— Mitä te häneen kuulutte.

Helmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät ja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta? ajatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla ulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei Helmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen orgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko Ylimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä sopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka toverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He eivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta. Ensi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen johdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki tanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen. Helmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka tuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.

— Huh, sepä oli oikeaa abrakadabraa! nauroi Ruudi ja iski keppinsä katuun.

— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena ikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.

Taivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli kaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle kajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän kuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen seinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin askeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän äänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.

— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän.
— Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio
Aappiksemme.

— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli iloinen kuin linnun laulu.

— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä hänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.

— Lilithin tyttäret…?

— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.

— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.

Ruudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.

— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.

Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.

— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.

— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja
Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen
Muusa-haaremiin.

— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.

— Ja miksei Pirsta!

Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.
Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!
Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti
Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!

— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea. Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä naisylioppilas, tämä…

— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.

— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan perintöä. Esimerkiksi teidän.

— Minun?

Helmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.

— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin… olen usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan. Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin varmasti viiden.

Helmi naurahti.

— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.

— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta. Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin painajainen…

— Kauheaa, mitä te sanotte!

— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten sanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan naisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla nuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka…

— Herra Winkler, keskeytti Helmi äkkiä, — ettekö te asu tässä?

Syntyi pieni äänettömyys ja molemmat seisahtuivat.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni jostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän parannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona…

— Kas vain — kaikki te tiedätte.

— Pirsta on sen sanonut.

— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa asemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.

— Saisiko Pirstan kanssa joskus käydä teitä katsomassa?

— Tervetuloa vaikka heti paikalla.

— Nyt — yöllä?

— No niin, miksei.

— Kylläpä te pidätte minua pilkkananne.

— Päinvastoin.

— Ei se käy päinsä.

— Oletteko te noin vanhanaikainen?

— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä vanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!

— Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään. Ruudi haki jo avainta taskustaan.

— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler… En olisi luullut, että pidätte minua… Kuinka minä nyt sanoisin… noin kovin ala-arvoisena.

Helmin viime sanat olivat kuin nyyhkytys.

— Erehdys, sanoi Ruudi. — Kunnioitan teitä päinvastoin suuresti.

— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin…?
Sopiiko se nyt mielestänne?

— Erinomaisesti.

Pieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta reikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään varoituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli salaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti. Ruudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään vuokrakasarmiin.

— Näettekö te kulkea?

— Kiitos.

— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on sellainen vanha talo.

Siinä olisi todella helposti voinut kompastua.

Heidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta. Helmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita kuin siipien kannattamana.

— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja koira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.

Helmi pysähtyi.

— Ei, sitten minä en tule.

— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.

— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä yötä.

— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.
Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.

Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata! Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi. Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen yli.

Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.

Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen, kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.

— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan hartioiltaan.

Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän kattolampussa.

Yöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.

Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään. He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin hartioilta.

— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.

— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.

— Totta puhuen minäkin.

— Minusta se on niin tavattoman kaukana.

— Niin minustakin.

Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan mitään muuta — ei koskaan!

Ruudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.

— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri
Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin
tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.
Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.

— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi
Helmi jotakin sanoakseen.

— Ettekö te usko — te, nykyaikainen naisylioppilas?

— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi ärtyneenä.

Häntä suututti, hän ei tietänyt miksi.

— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään naisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat nyt hikoilla lukiessaan hänestä.

Helmi heilautti päätään ja tarttui päällystakkiinsa.

— Täytyy lähteä, sanoi hän lyhyesti.

Mutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä. Kuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi tänne takaisin.

— Joko te menette? kysyi Ruudi.

— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen liikutuksensa näkyisi.

— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi tästä illasta.

Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen. Tämän ainoan kerran…

Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle, minä kyllä löydän siitä.

Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä. Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.

— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.

— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.

Hänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.

Hän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?

— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.

— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa
Maamme-laulun Porilaisten marssista.

Ruudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien varjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.

— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi äkkiä.

— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri oli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta. Kuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale sittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli oikein vaikuttavasti kuvattu.

— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni joutua Aappiksen kanssarikolliseksi.

— Mutta mitä Aappis todella tahtoi sanoa?

— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä minä suuresti epäilen.

— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja sanoa mitään varmaa.

Helmi sanoi sen pikkuvanhasti ja Ruudi rankaisi häntä tutulla naurullaan.

Keskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta ikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.

— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.

Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?

Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.

Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja. Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän purskahti itkuun.