TARINA KUKASTA JA VALKOKUKASTA
Martta ei lukenut ääneen, mutta yksityisiä sanoja ja lauseenosia kuului pitkin matkaa.
"— — — lähestyi sitten alkuvuodella 1610 puolalaisten saartamaa Moskovaa — — — nuo ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille paljon vahinkoa — — — ja maaliskuun 12 päivänä de la Gardie — — — ruhtinas Mikael myrkyllä surmattiin. — — — Kenraali Sholkowski kesäkuun 24 p. 1610 äkillisen hyökkäyksen — — — jäljellä neljäsataa sivua — — — viikossa saada pois. — — — Nämä tapaukset tietysti muuttivat — — — vaan vielä lisäksi. Ivangorod, Pähkinälinna ja Kuolansuu — — — haltuunsa annettava — — — elokuussa 1610 lähti mainittua linnaa hävittämään…"
Martta sekoitti lukuunsa omia mietteitään. Hänen urakkansa oli vähintään viisikymmentä sivua päivässä ja tämän urakan ja sen päämäärän, tentin, ympärillä hänen ajatuksensa tietysti askartelivat. Myöskin hän ajatteli, että hän nyt kohta kaksi vuotta oli ollut ylioppilaana, ja että syksystä täytyy saada uusi laina - mistähän siihenkin saisi takaajat.
"— — — juuri tähän aikaan syttyi Tanskankin kanssa ilmi sota — — — arvonimen 'Lappalaisten kuningas', — — — ja Kaarlon viimeiset päivät synkistyivät tämän uuden sodan vastoinkäymisistä."
Kello seinän takana löi. Martta laski oikean kätensä etusormen sille kohdalle sivua, mihin oli ennättänyt.
— Helmi!… Helmiiii! Kello on puoli kahdeksan.
Kello toisen seinän takana vahvisti hänen sanansa lyömällä sekin heleän lyönnin. Helmi sen sijaan loikoi unisena vuoteessaan ja aikoi sanaa sanomatta jäädä nukkumaan toiselle kyljelleen.
— Sinä olet sanonut, että minä herättäisin sinut kello puoli kahdeksan.
Olet taas sitten pahalla päällä.
"— — — Tuhatkuusisataa kolmetoista Knärödissä- — — Kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoista kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — — Elfsborgin lunnaiksi — — — Yksi miljoona hopeariksiä kuudessa vuodessa — — —"
— Helmi! olet sitten taas pahalla päällä. Mitä se auttaa, että aina päättää, kun ei sitten kuitenkaan nouse.
Martta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi pöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi liikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.
— Kyllä minä nyt jo olen valveilla, sanoi hän.
Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot liikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa. Vihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat hiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan jokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi tuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka oli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla, lahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei muuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista oli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen naurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja seurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: "— Se oli tukalin rauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —." Helmin tuli paha olla.
— Voi, voi, sanoi hän, — joko sinä taas kauankin olet lukenut?
— Kuudelta.
Ja samassa Martan ääni jo ynisi kirjan tekstissä.
— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys saavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili käsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta, ehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan. — Kuinka sinä voit jaksaa?
— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi Martta ja jatkoi täyttä vauhtia: "— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — — sai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn…"
Helmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen kuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.
— "— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon" —
— — Mitä sinä naurat?
— On vain niin hullua! sanoi Helmi ja kiemaili pää käsivarsien varassa.
— Mikä on hullua? kysyi Martta, joka aina tahtoi päästä asioiden perille.
— Nooo — — — vaikkapa pistää jalkansa kylmään veteen.
— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä pyyhinliinoilla.
— Hän on aivan hullu!
— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, "— — — juhlallisella rauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä helmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista, helmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana. — — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod, Audovan ja Laatokan kaupungit."
— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja
Valkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?
— "Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet" — luku loppuu ihan juuri — "verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — — Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi elokuussa…"
— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan tuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä…
Helmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan käärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse. Hän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä olivat suuret ja loistavat.
Ruudi, Ruudi — mitä Ruudi oli tarkoittanut? Miksi hän oli tahtonut, että Helmi tuntisi tuon runon?
"Je fais souvent ce rêve étrange et pénétrant
d'une femme inconnue, et que j'aime et qui m'aime!"
Ruudi oli kehoittanut Helmiä kääntämään tämän runon ja luvannut läpikäydä käännöksen…
"Minä näen usein unta outoa ja ankaraa,
että on vieras nainen, joka lempii mua ja saa lempeni…"
Kuka on se vieras nainen, Ruudi? "Onko hän tumma, vaalea vaiko punahapsinen — Est elle brune, blonde ou rousse?"
"Car elle me comprend, et mon coeur transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème…
"Sillä hän ymmärtää minut ja sydämeni
yksin hälle oi! lakkaa olemasta arvoitus…"
Ruudi, Ruudi! Rudolf Erik Winkler. "Car elle me comprend…" Helmi kierteli käsissään palmikkojaan. Ruudi katseli usein hänen hiuksiaan, vaikk'ei hän mitään sanonut. Jos olisi voinut näyttää ne hänelle näin… Helmi kuumeni, kun sitä ajatteli.
"— On siis suureksi osaksi perustanut nykyisen sivistyksemme — — — nykyisen kansallisen heikkoutemme…"
"— Car elle me comprend, et mon coer transparent
pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème…"
"— historian viidenteen aikakauteen."
Martta käänsi lehden, läjäytti kämmenellä kirjan aukeamalle ja nousi.
— No, nyt on kahvitauko, nyt on päästy "mahtavuuden aikakauteen".
Helmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen, "— — — et que j'aime et qui m'aime" — teki miltei kipeää tappaa niitä. Verlaine oli yhtä kaikki ihana!
— No oliko eilen hauskaa?
Martta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri päivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään, saattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa kolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet idyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään pikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa ikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli suuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät ohitse.
— No, oliko eilen hauskaa? toisti Martta ja valmistautui sukimaan hiuksiaan.
— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon vastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.
Martta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta päästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä. Saisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut tansseissa.
— Oliko teitä paljonkin?
— Eedlan kamari täynnä. Me olimme hullulla päällä, lauloimme ja tanssimme csárdásta, niin että tultiin kieltämään. Alakerrasta. Siellä oli muka joku sairaana. Ruudi sanoi, että minä jo tanssin niinkuin unkaritar. Sitä minä nyt en usko, mutta… joka tapauksessa oli hauskaa. Me seppelöimme Aappiksen. Eedla teki seppeleen konvehtipapereista.
— Konvehtipapereista!
— Hän leikkasi ne tietysti laakerinlehtien muotoon. Aappis oli mainio helyissään…
Kello toisen seinän takana alkoi lyödä.
— Kyllä se on aika lahjaton se Aappis. Nyt hän taasen suunnittelee jotakin uutta Hiira-teosta, hän on saanut päähänsä, että hänen tehtävänään on selvittää maailmalle Hiiran salaisuus. Nimittäin naisen salaisuus… Je fais souvent ce rêve étrange…
Koputettiin ovelle. Kolme suuta lausui miltei yhtaikaa "huomenta". Kaita tumma palvelustyttö laski pöydänlaidalle himmentyneen soikean tarjottimen, tehden toisella kädellään tilaa kirjojen keskelle.
— No oliko Lempillä eilen hauskaa? sanoi Helmi sängystä.
Lempi haki asetin laidan alta esiin muutamia rahoja ja vastasi:
— No noin — o-jaa — menihän se. Entäs neidillä?
— Kiitos, kyllä.
— Koskas neiti tuli kotiin?
— Tuossa kahdentoista jälkeen.
— Niin varhain. Minä tulin vasta kolmelta.
— Ei se ollut mikään tanssitilaisuus, se oli vain sellainen lausuntailta, sellainen, että jokainen lausui jotakin…
— Kyllä minä tiedän. Meillä oli yhteen aikaan yhdistyksessä sellaisia… Minäkin esitin Vapautetun kuningattaren ja… Mitäs neiti eilen esitti? Omiako runoja? Kyllä minä olen löytänyt täältä revittyjä palasia. On ollut oikein kauniita joukossa.
— Ne ovat olleet käännöksiä, keskeytti Helmi, ja helsinkiläinen palvelustyttö saattoi hänen äänestään kuulla, että toverillisuus oli saavuttanut rajansa.
Lempi hymähti pilkallisesti — luulivatko nuo nyt olevansa häntä paremmat sen vuoksi, että olivat ylioppilaita? — ja järjesti rahat kahteen eri läjään.
— Nämä ovat takaisin valkoisesta silkkipuserosta - jaahah, se on jo eilen ollut päällä. Kyllä se sitten pian taas on pesetettävä. Neiti on paha likaamaan…
— No niin no, keskeytti Helmi, — omilla rahoillanipa minä maksan…
— Omilla, niin kai — tai papan ja mamman.
— Se ei kuulu kehenkään.
Martta huomautti kuivasti, että toinen lanttiläjä kai oli jäljellä kenkärahoista.
— Puolipohjaaminen on taas korotettu, huomautti tyttö, — niin että on paras hyppiä vähemmän.
Ja sen sanottuaan hän meni.
Se oli toki tullut sietämättömäksi tuo Lempi. Sille ei toki enää uskaltanut lausua ystävällistä sanaa. Leikin varjossa tyttö käyttäytyi suorastaan sopimattomasti.
Toverit asettuivat väliaikaisesti puettuina juomaan kahviaan. Taas tällaista ikivanhaa leipää!
— Mitä ohjelmaa teillä oli? uteli Martta.
Helmi vastasi hajamielisesti. Piian nenäkkyys kuohutti häntä vieläkin.
Eedlalla oli ollut pari tanskalaista uutuutta, Aappis oli esittänyt
Oscar Wildeä, Sylvi oli selittänyt joitakin kansanrunotoisintoja.
Pirsta luki Liliencronia. Olihan sitä siinäkin.
— Entä Ruudi? kysyi Martta.
Helmi huomasi kysymyksessä pienen peitetyn tarkoituksen. Lisäksi häntä harmitti, että Martta kutsui Ruudia ristimänimeltä. Koko osakunta teki niin, mutta Martta ei olisi saanut sittenkään.
— Winkler, sanoi hän, — antoi esityksen keskiaikaisesta ranskalaisesta runoudesta.
— Ja siinä oli siis se tarina, huomautti Martta yhtäkkiä puheliaana.
— Mikä tarina?
— No se, josta sinä äsken mainitsit.
— Niin, mikset kuunnellut silloin.
— Kun minun juuri piti päästä lukuni loppuun. Kerro se nyt.
— En minä enää.
Martta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan, sillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi veti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä "Ylimaan Sanomat". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet kihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen Martalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä Martta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin kääntymättä:
— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät jalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä yleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan, yleissivistyksestä…
— Svea Sovelius ja Karhu ovat kihloissa, sanoi Helmi.
— No nyt se Svea sai rikkaan, mutta kukas niistä luopuu kielestään?
— Me pääsemme häihin.
— Niin, sinä.
Helmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden seuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.
— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta,
Kukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.
Helmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa huppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle ja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja kertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut eilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten kuulijat.
— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat toisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor kristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että hänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin tytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor…
— Blancheflor — mitä se oikein on?
— Muinaisranskaa. "Floire" merkitsee kukkaa ja "Blancheflor" valkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät hänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen painonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin ja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan ja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi, että Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi maat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät, sillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä eivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin haaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin kätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla hänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen edessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat ottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja rakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?
Martta rupesi nopeasti solmimaan kengännauhojaan.
— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.
Helmi naurahti halveksien.
— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.
— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.
— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!
Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!
— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, – että siitä Winkleristä puhutaan yhtä ja toista pahaa.
Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli leimuten asuintoveriinsa.
— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot. Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun koskee.
— Mutta… mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen…
— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet… sinä olet… sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista… kuusitoistasataa kolmetoista…" Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.
Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat, sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.
Olkoon vain!
Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä. Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin. Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla. Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.
Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut. Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.
Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut. Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö…
Helmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.
— Martta… kuule… älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi… Kuule, minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut. Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti. Kuule nyt – en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että hän… että hänestä puhutaan pahaa… vaan sen vuoksi, että hän on niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen… No, oletko jo hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea… No niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se tapettiin.
Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.
— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän hiljaa.
— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.
— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?
Martta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.
— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.
Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin ajatellen, mitä hän sanoi.
— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.
— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut kiinni elämänsä ankkurista.
— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.
Minkä tähden hänen olikin niin paha olla?
Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys
Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.
Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin
takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.
Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.