VAPUNPÄIVÄNÄ
Vapunpäivä.
Se on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä nostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan kesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen kiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin avuksi.
Vain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin. Taaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire. Vaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä muutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää ole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan, Ylimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa, ei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet, myöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista haalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä, puettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran, Helsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja kiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen hyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää häntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin kuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän on sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia ostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa saman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat levänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on vanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina pelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää eikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.
Helmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta haluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan enää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus — sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän paranisi…
Jos hän paranisi!
Tämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut, ettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta, joka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus: jos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole mitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten teeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi kuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset ihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään ja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli se vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi äiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan ympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina kysymys: jos tulisi terveeksi!
Tänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin että tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä monta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen, sireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut täyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu tulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi! Jos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin nauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia…
Sairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta kohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät. Aurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten huudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti, huulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä kalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu siltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema olisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt olisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen suonissaan, kiertää taasen – Jumala, jos tulisikin terveeksi!
Tuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen pani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka, se olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi. Mustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan — etteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi "Helmi". Se ei olisi lapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa – lapsen äiti on kyllä huomannut, ettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin valkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat tuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on muistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa ja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: "Ja nämä, ne ovat Ruudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että sinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän ole saanut tanssia iltaakaan oikein con amore siitä asti kuin sinä läksit."
Pirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia, makeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää, valitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta kohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut kuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että Ruudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana – viimeksimainitun seikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan kertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis oli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa "Hiiran ylösnousemuksen". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään ylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän oli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt pieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt tieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety hermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus. Aappis-parka! Sic transit… Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia kiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli? Eikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti pyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan Pirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran puhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea kerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan… se oli tietysti ollut leikkiä…
Käki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen ääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa ja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka hiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas koskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä, vaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja Helsingissä.
Nyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja laulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja Eelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin on rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin, jossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla on yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta rinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen lasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja haaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.
Ja ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan koko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa ensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran siitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa. Helsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua, simaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa, remuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja kapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan ja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut keuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa — kaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi tulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti Ruudi!
Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa, kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on tuomittu kuolemaan.
Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä, jotka seulotaan maahan… Kuinka se on kummallista, että hautausmaan koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita lapsistaan.
Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi… Ei, se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua. Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra Jumala… — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt… kuitenkin… älä hylkää…
Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".
Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli vielä.
* * * * *
Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu. Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.
Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa. Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä ottaa vastaan vieraat portailla.
— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän valittaa ääneensä.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan hänen suruaan.
Äiti on ikään kuin kasvanut.
— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt siirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei kestänyt.
Agronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii ylioppilaita.
— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah, että on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina, sehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta paranee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se kaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä viisi vuotta sitten, – vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä nuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla naapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte siihen?
— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori vakavana.
— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina tietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin sanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.
Heikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse ja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri, kaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee arkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.
* * * * *
Mutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio punertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle lintujen iloa.
* * * * *
Helmi parahtaa ja herää. Kaikki on ollutkin unta.
Hän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen ympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy soittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua johonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon pimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada ilmaa. Jumala!… Äiti… Heikki… auttakaa! Jumala!
Pimenee kokonaan.