KULTAINEN LYYRA
Ovi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi syöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti napittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja nahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti pysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään katua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki raitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa, missä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli ollut viittätoista vailla.
Oli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä vastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän oli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen näyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka maksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa ikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset punaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui ihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa, se ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä Helmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran kokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.
Puolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa. Ja puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. "Te ette ole sulattanut… te ette ole kypsä… Teillä ei ole yleiskatsetta, te tunnette detaljit… Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä… Parasta, ettei yritetä aikaisemmin… Jos puolessa vuodessa, niin voimme olla tyytyväiset…" Strömmer oli sentään lopulta käynyt ystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua yhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä ihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä, istua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa kadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan istuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin, jollei ole nukkunut edellisinä öinä.
Helmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen olivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se tai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku oli – ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se oli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut etsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä päässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer hänelle nyt takaisin kaikki tyynni.
No niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin olikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa sitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen varassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi. Paleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki. Saisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki oikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt kaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?
Mitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa tanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia eteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi lähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei nyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi olla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi hänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin. Helmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla puistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin että hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen ajatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta. Mitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys Strömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että hän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen, kuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi, kun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla, anturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut sellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. "Ette ole kypsynyt… ette ole sulattanut…" Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet vieriessään kuormasta maahan.
Jos heittäisi kaikki ja lähtisi kotiin Rantaan!
Ajatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä keveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä kotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä voisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti pitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä haavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi keittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se Martta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä ajassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi "levännyt" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä muutakaan!
Helmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin tuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden vuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas hänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella ja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri kirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut sieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut sitä tentissä muistanut.
Hänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen käsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja taskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä se oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista sekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava, tenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin milläkin suruharsoilla.
Hän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat olleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin. Tulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia sellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin, mieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja konttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen takana…
Hän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin aikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko hänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat kostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä vyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä enää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin. Tuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.
Hän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko maailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää jonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja sitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka tuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä huvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on kokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi alas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut työssä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.
Tämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut viisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.
"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?" Merkitys… merkitys… kuinka sellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan oli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä. "Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?" Tarkoittanut… tarkoittanut… siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi kysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain. "Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?" Viktor Hugo. "Miksi juuri hän?" Miksi… miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää selitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta ei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt. Hädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson omistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli Strömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli siitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä edes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä sormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut, kuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. "Te ette ole kypsynyt… te ette ole sulattanut…"
Hän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat siirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas huopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu silloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta olivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se ulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut ajatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin joskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä. Tuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin huopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta. Se on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä hatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on niin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan – kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma tunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen. Peitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu, ylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta varten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa ulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin tehty laivaretki…
Helmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon auttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi tullut…
"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?" Strömmer tuntui nauttivan hänen hämmingistään.
Helmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat kysymykset yhä toistuivat.
Oli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla kotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa. Hänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon kiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja soitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.
— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. – Ehtisitkö sinä pistäytyä…
Helmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa. Lahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden luona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää huoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi ruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki paikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka ääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan hän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi taistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää ollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän ei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut voimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut. Hän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut häpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä pannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi koko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä valonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin hän sai kultaisen lyyransa.
Tavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta, vaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran. Niin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen lakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa. Jollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään maan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja päällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!
Katuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä tuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää niukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole käytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole yhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee nälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä on tuottanut.
Oli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista tulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia kultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin ja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä, jotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen valkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan päästäkseen osallisiksi siitä.
Istuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän kävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen suonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin selkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä tänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan kuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt hänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin syrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta lyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat sillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut näyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin oli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.
Kultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa, joka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison kiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta uskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa, kuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti vaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa lapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin huomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet sitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää, mutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä! Se oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys – nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka toisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat nyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein saatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin harhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden päämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja kuihtuivat ennen aikaansa…
Helmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin lääkäri astui sisään.
Kuume paloi hänen ruumiissaan kuin tuli,