YHTEISKOULUN MERKEISSÄ
Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.
Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla, köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella — sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.
Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa. Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun kerran ryhtyi.
Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu: väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.
Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon, toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita, kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan. Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä, miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää, vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.
Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus tulevien sivistysaikojen varalta.
Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi. Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt, eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!
Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.
Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä. He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa! Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan väkinäinen.
Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hymyilevät leveästi.
Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:
— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!
Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii, kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.
— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.
— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden harjalla.
— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.
Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.
— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan toisiin tarkoituksiin.
Se oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.
— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä asiasta.
— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten, ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. — Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.
— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.
— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. —
Pankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.
Agronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti Rannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti vaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä viekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi uutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään rattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret miehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen. Ei enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa nojautuneina, hevoseen. "Linnunpoika" vapisi menohalusta. Helmin ääni kaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut juhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti ohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi vallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen, sanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on voitettu.
Riipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa rattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista. Onneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa hiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja oli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa omistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta eivät ne olleet näin tulisia.
Alas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten hellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä äänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.
Torvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan. Viilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa lemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti. Yhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti silmiin:
— Oletteko te todella nyt ihan terve?
Helmi naurahti.
— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus oli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi teoriojenne pätevyydestä.
Agronomi ei nauranut sukkeluudelle.
— Odotan vain syksyä päästäkseni Helsinkiin, jatkoi Helmi.
— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, – taas hävittämään terveyttänne.
Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren kirjoituspöytänsä ääreen.
— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä tämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä polvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?
— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä "oppineella sukukunnalla" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.
— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri, — se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin käyvän?
— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja piteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa haavansa.
"Linnunpoika" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta agronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen meno taas vähitellen hiljeni.
— Mitäs te nyt haudotte? alkoi Helmi veitikkamaisesti.
— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta asiasta puhua.
— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt, mitä teillä on sydämellänne.
— Ajattelen vain tätä meidän kansamme suurta oppineisuutta.
— Te tahtoisitte, että heitettäisiin kirjat nurkkaan ja "palattaisiin luontoon"?
Sepän punainen asumus tuli näkyviin metsän takaa.
— Ajattelen, että olisi hyvä hetkeksi pysähtyä tarkistamaan suuntaa, mihin mennään, sanoi agronomi. – Ja ennen kaikkea opittava se työnteko, se työnteko! Ja se työnteon ilo!
Seppä sattui tulemaan pihamaalleen ja Riipinen puhui hänelle rattailta asiansa. Hiljaisuudessa kajahtelivat miesten äänet vuoronperään ja ruisrääkkä säesti heitä tasaisella kaiherruksellaan.
Työnteon ilo! ajatteli Helmi.
Sepän koura lepäsi portinpylvään päällä. Se oli kuin moukari. Agronomin koura, joka piteli ohjaksia, oli toinen moukari. Kun niitä katseli, tuli mieleen kilkatus ja kalkatus. Äänettömyys oli kuitenkin syvänä ympärillä.
Agronomi käänsi hevosensa ja miehet toivottivat toisilleen hyvää yötä. Ruisrääkkä ei hellittänyt. Sen ääni kuului lakkaamatta hopeankarvaisen kauravainion laidasta. Helmiä puistatti. Yökaste lepäsi jo raskaana maassa ja puiden lehvillä.
— Sitä minä tarkoitan, sanoi agronomi, — että… niin, ei sitä saa niin lausutuksi kuin tahtoisi, mutta sanonpahan nyt sinnepäin. Tarkoitan, että kaiken opin ja sivistyksen pitäisi ymmärtääkseni olla sellaista, että se kasvattaisi ihmisissä työnteon iloa. Kaikki muu seuraa itsestään.
Kun agronomi kääntyi Helmiin päin, huomasi hän, että tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hänen oli tietysti kylmä. Oliko se kumma, sumu nousi soista tänne asti. Riipinen kahmaisi istuimen alle ja tapasi sieltä kumitakkinsa, joka aina kaikkien ilmojen varalta seurasi mukana. Hän pani sen Helmin ylle, peitteli häntä ja hieroi hänen hartioitaan. Helmi otti äänettömänä vastaan hoidon. Hän oli tullut niin oudon voimattomaksi. Mutta siinä häärätessään rupesi agronomi puhumaan asiasta, jota ei Helmi tällä hetkellä ollut ottanut lukuun. Hän sanoi, että täytyi saada emäntä, ei ollut hyvä olla yksin. Olihan kylässä tyttöjä, mutta kun ei saanut mielestään sitä, josta piti. Ja eikö kuitenkin olisi mahdollista ajatella, että tämä yksi tottuisi elämään täällä maalla ja voisi tyytyä häneen, tähän kömpelöön Riipisen Kalleen.
Helmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen vaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla kuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei suinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin Helmi voi mitään sanoa.
— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille suuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin viisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta… se on niin kummallista: minä en enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja nauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen ja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella kävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä, että olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään tekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini sanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli se millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka niin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät niin hyvää. Sellaista se on.
Agronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet polvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.
— No niin — kun ei, niin ei. Mitäs siitä sitten.
Agronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se säikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien huvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin ahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.