Louhilinna: Tarina vanhasta talosta

by Maila Talvio

IV

Mikä hänen on, pelkääkö hän? Heikkiläänhän hän vain menee. Hän on ollut siellä kymmeniä kertoja. Joka puu tien vieressä on tuttu, näiltä rinteiltä on hän poiminut kesän ensi mansikat ja syksyn punaiset puolat. Vanha emäntä sairasti kauan, silloin hän kävi Heikkilässä joka päivä. Sairas odotti hänen tulonsa hetkeä ja hänen jalkansa tulivat kuin siivekkäiksi, kun hän riensi odottavan luo. Kaksi morsianta on hän jo Heikkilässä puettanut, molemmat leikkitoverinsa Marjan ja Hannan. Ja Marjan lapsen kumminakin hän on Heikkilässä ollut, tuo pieni tyttö on hänen kaimansa. Miksi nyt tuntuu niin oudolta kulkea tätä tuttua tietä?

Heikkilä on Louhilinnan suurimpia torppia ja likin naapuri. Se on oikeastaan kartanon tiellä, viljelykset olisivat olleet yhdistettävät taloon, mutta Heikkilää pitää jo kolmas miespolvi samaa sukua eikä isäntä ole tahtonut kajota heidän vanhoihin oikeuksiinsa.

Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, kookkaita ja terveitä. Herrasväet tavallisesti tiedustelivat mistä he ovat kotoisin, ovatko todella suomalaisia. Vanha vaari vastaa, että hänen isänsä isä jo oli tässä torpassa, mutta hänen äitinsä puolella on ollut joku kulkeva taalalainen tyttö, joka teki hiustöitä ja kaupitteli niitä. Sieltä kauneus ja komeakasvuisuus siis on kotoisin! päättelevät herrasväet.

Heikkiläiset ovat harvinaisen hellästi kiintyneet toisiinsa. Suuri ilo vallitsee joka kerta kun uusi lapsi syntyy, vaikka perhe jo on niin lukuisa. Eivätkä lapset kasvettuaan lähde maailmalle, vaan tyttäretkin tuovat miehensä Heikkilään.

Joili kyllä on poissa. Herra-vainaja kustansi hänet maanviljelyskouluun, jotta hän saisi oppia ja tulisi hoitamaan torppaa oikein uudenaikaisesti. Ei Joili tullut, kaupunkiin hän läksi. Ja se on ollut kotiväen suuri suru. Isä ei ole tahtonut jaksaa sitä kantaa, hänelle kun Joili aina on ollut ainoa poika ja silmäterä.

Mutta nyt on Joili palannut, palannut muuttuneena. Hän on asettunut kaupunkiin ja tulee sieltä vain opettamaan kotiseutunsa kansaa. Kaarinan sydän lyö oudosti, kun hän Joilia ajattelee. Joililla on nyt kravatti kaulassa — kuinka hauska hän oli entisissä vaatteissaan, jotka sisaret olivat kutoneet! Hän on nyt tullut herraksi. Kaarina ei ensinkään voi kuvitella mimmoiselta hän mahtaa näyttää. Heikkiläiset ovat hänestä aina olleet aitojen maalaisten perikuvia ja isä piti heitä maalaistyöntekijöiden ihanteina. Heikkilän vaari oli raatajien raataja, ja on vieläkin, vaikka on kahdeksankymmenen vanha! Hän leikkaa vielä ruistingin nuorten kanssa kilpaa ja kävelee joka sunnuntai jalan kirkkoon. Hän on kaunis katsella, tuo jalopiirteinen, puhdasihoinen, sarkatakkiin puettu mies, valkoiset hiukset tasalatvaisiksi leikattuina, kasvoilla tyyneys ja silmissä kirkkaus, jonka vain sisällinen rauha antaa. Kaarinan mieleen johtuu vanhan emännän hautajaispäivä — silloin oli vaari lamassa. He astuivat käsi kädessä, vaari ja Kaarina. Vaarin käsi vapisi ja hän turvautui Kaarinaan kuin lapsi. Mutta ei tätä heikkoutta kauan kestänyt.

Joili kantaa nimeään isoisän mukaan ja isoisä sen kai on saanut profeetta Joelilta. Joili on muutenkin isoisänsä näköinen.

Joili herrana? Miksei sitten? Helpompi elää herrana, miksei hän soisi sitä Joilille. Mitä kummaa hän sitä suree? Tämä on hullua?

Ja hän astuu lopputien nopeammin, nousee reippaasti porstuan kynnykselle, hyväilee Vahtia ja törmää ovesta vastatusten Marjan kanssa, joka on kuullut koiran haukunnan ja tullut katsomaan mikä on.

— Neitihän täällä on! Neiti kulta! Kun tässä juuri puhuttiin, ettei neiti ensinkään ole käynyt, ei ristitytärtäänkään katsomassa.

Tuvassa on kaikki ennallaan: suuri suunnaton muuri, koukussa porisemassa pata, josta viisitoista ihmistä saa keittoruokaa; peräseinällä vanhan emännän vuode, jonka laidalla Kaarina aikoinaan veisasi niin monet virret; peräikkunan alla kangaspuut, tukki kovanaan vihannankellertävää liinakangasta; katossa leipäsalot, seinillä sahoja, kirveitä ja miesten takkeja, nurkassa emännän ja tyttöjen rukit; kahdesta ikkunasta paistaa kevättalven aurinko, pelakuunit hehkuvat kuin veri, kissa loikoo permannolla ikkunan valoneliössä; kolmannen ikkunan alla tekee käämiä Aina, joka on rippikouluiässä, ja neljännen valossa kutoo kangastaan Katri, joka on morsian. Vanhan emännän sängynlaidalla istuu emäntä, käsivarret oikoina, ja hypittää naurussa suin ensimmäistä lastenlastaan. Hänen oma nuorimpansa opettelee vasta kävelemään.

Kaarinalta meni äskeinen mieliala kuin pyyhkäisemällä. Aina pyyhkii hänelle penkinpään, lapset kerääntyvät hänen ympärilleen — he saavat jokainen tuliaisiksi rinkelin ja piparikakun, pikku Kaarina hyppii jo hänen käsillään. Kas, kas, kun se ei ensinkään ujostele! Noin, noin nauraa kummille! Kun lapsi on niin kasvanut, että nämä ensimmäiset röijyt jotka neiti antoi, käyvät ihan pieniksi… Marja polttaa kahvia. Marja on vähän rasittunut. Tietäähän sen, kun on tuommoinen jöntikkä ruokittavana. Ja sitten vielä auttaa Taavia. Aijai, Taavilla on niin paljon työtä!

Taavi, Marjan mies on räätäli. He asuvat pienessä kamarissa Heikkilässä.

Hanna? Kas, minne tuo nyt meni? Vastikään hän tässä oli. Hän saa hänkin kohta kutsua ristiäisiin. Erinomainen siunaus vain näyttää seuraavan näitä Heikkilän tyttäriä. Ja kihloihin ne joutuvat heti paikalla kun rippikoulusta pääsevät. Onkos tuokin Katri nyt naimaiässä? Kahdeksannelletoista kääntyi miestenpäivästä eikä hänenkään sulhasensa enää odottaisi syksyyn.

Miehet ovat metsällä, vaari kokemassa pyydyksiään. Vaari on tässä joka päivä hankkinut kartanoon neitiä katsomaan, mutta ei ole saanut kuin senpäiväisiä lurikoita. Kyllähän hän sen tietää, ettei neiti mitään tuomisia odota, mutta hänellä nyt on sellainen tapa.

Kaarina saa kuulla kaikki uutiset, mitkä lehmät ovat poikineet, mitkä kanat ruvenneet munimaan. Kaiken aikaa tanssittaa hän lasta polvellaan, nauraa sille, näyttää kieltään, keikuttelee päätään. Lapset tuovat hänelle kissan ja tilkkuvauvan. Joku ojentaa hänelle konvehtipaperia ja sanoo:

— Joili toi… katsos, siinä on sotamies!

Silloin laukeaa kuin pilven varjo huoneeseen, kaikki kasvot muuttuvat, emäntä nielee, nielee… menee hätäisesti lieden luo, viskaa puita padan alle ja nielee, nielee… Mutta pian painuu hän jakkaralle istumaan ja upottaa kasvot esiliinaansa. Marjan käsissä kilisevät kahvikupit. Kaarinan tulee vaikea olla, ei hän tiedä mihin ryhtyä.

— Niin, puhkeaa emäntä vihdoin puhumaan, — tänne kotiin hänen piti tulla vastukseksi. Suru ja huoli hänestä on. Niinhän hän puhuu, ettei luulisi oikein viisaaksi, eikä hän kajoa mihinkään työhön… joka ennen oli mainittava työmies. Meidän isä on häneen jo niin vihastunut, ettei tahtoisi silmiensä edessä nähdä. Ja tietäähän sen mihin tässä jouduttaisiin, jos lakattaisiin työtä tekemästä. Nyt hän tahtoo väkisin viedä isältään kaiken avun: tuota Marjaa ja sen miestä kehoittaa alituisesti muuttamaan kaupunkiin, siellä saa muka niin hyviä palkkoja. Niinkuin ei siellä taas menoakin olisi. Ja tyttöjä toimittaa lähtemään pois kotoa. Ei, ei sitä ymmärrä ensinkään…!

Kaarina seisoo emännän vieressä, käsi hänen olkapäällään, silittelee häntä ja etsii sanoja. Hänen tekisi mieli heltyä, mutta hän muistaa joka hetki, että hän on tullut tänne suojelemaan Louhilinnan rauhaa.

— Jaa, sen minä vain sanon, jatkaa emäntä, — ettei hän kotoa ole sitä oppia saanut. Nuhteessa ja Herran pelvossa on koetettu kasvattaa niinkuin näitä muitakin lapsia, ja ihmisiähän näistä muista on tullut. Ja ihminenhän se Joilikin oli ennenkuin sinne kouluun joutui, siellä se niin muuttui…

— Minun isäni hänet…

— Ei, neiti kulta, ei se herran syy ollut. Hyvää herra tarkoitti, herra sanoi, että hän sitten oikein osaisi torppaa pitää, kun oppisi uudenaikaista viljelystä. Mutta ei hän nyt välitä maatyöstä, ei niin yhtään… En minä sitten ymmärrä missä se syy on…

Kahvikupit höyryävät naisten edessä, höyryävät ja lakkaavat höyryämästä. Lapset ilakoivat kissan ympärillä päivänpaisteessa.

Emäntä itkee jonkin aikaa neuvottomana, sitten hän päättäväisesti kuivaa kyyneleensä ja käy käsiksi kahvikuppiin.

— Ei Joili nyt ole kotona? alkaa Kaarina. — Jos minä olisin vähän koettanut puhua hänelle…

Marjan ja emännän kasvot kirkastuvat.

— Neiti kulta, jos neiti puhuisikin! Se varmasti auttaisi. Minä aioin jo pyytää rovastiakin puhumaan, mutta ei se kärsi kuulla puhuttavankaan rovastista. Mutta neiti kulta, neiti puhuu sille! Ehkä Jumala neidin suun kautta tahtookin pehmittää hänen sydämensä.

Naiset valtaa uusi toivo. Kaarina lupaa palata ja lähtee Heikkilästä iloissaan siitä, että saa asian jonkin verran siirtymään.

Mutta hän on tuskin päässyt hakametsään, kun hän jo kuulee Joilin viheltävän vastaansa. Se on Joili, joka siellä tulee — sillä lailla ei vihellä kukaan muu kuin Joili. Mikä kumma Kaarinan on? Pelkääkö hän? Eihän hänellä ole mitään pelkäämistä.

Pienen mäennyppylän päälle ilmestyy pitkä, sorjaruumiinen mies, yllä tummat herrasvaatteet, kaulassa kaulus ja punainen kravatti, lakki takaraivolla, hyppysissä paperossinpätkä. Likemmä tullessa näyttävät vaatteet kiiltäviltä ja tahraisilta, kravatti on kulunut langoille, kaulus on kellastunut, paperossinpätkä imeskelty litteäksi. Miehen koko ruumis on ikäänkuin kutistunut kokoon ja venynyt pitemmäksi, kasvot ovat käyneet luiseviksi ja kalpeiksi, silmät ovat syvällä ja palavat levottomasti. Hiukset ovat ohimoiden kohdalta harmaantuneet. Hän on terveestä, huolettomasta maalaisesta muuttunut kaupunkilaiseksi. Hän ajattelee ja kärsii.

Kaarina ei ole odottanut, että hän olisi tällainen, hän on kuvitellut häntä jonkinlaiseksi keikariksi, sellaiseksi kuin puotipalvelijat. Hän hämääntyy entistä enemmän, posket polttavat, kädet puhkeavat hikeen. Hän tietää, että tuo mies ymmärtää kaikki paljon paremmin kuin hän, ei hänellä ole mitään sille sanomista… Se nauraa hänelle. Se saattaa sen tehdä, mitäpä hän elämästä ymmärtää — hullu hän, joka aikoi ruveta tuota neuvomaan!

Kaarina päättää, ettei sano mitään. Hän ei voi sanoa. Mieluimmin hän astuisi ohi eikä olisi tuntevinaan.

Joili astuu hankeen ja nostaa ikäänkuin vastenmielisesti lakkiaan.

Kun hänen otsansa paljastuu, käy hän äkkiä tutummaksi eikä Kaarina pääse ohitse.

— Hyvää päivää, sanoo hän ja hänellä on se tunne, että hänen korvanlehdistään ehkä tihkuu veripisaroita. — Olette taas palannut kotiin.

He ojentavat toisilleen kaukaa kätensä. Joili kumartaa eikä sano mitään, katsoo vain silmillään, jotka ovat syvällä, sinisissä kuopissa.

— Te olette paljon muuttunut. Olette kai kulkenut kaukanakin. Täällä kotona on isäni kuollut… olette kai sen kuullut. Muuten on kaikki entisellään.

— Entisellään!

Hän päästää sanan huuliltaan kylmästi ja katkerasti, ja poskille puhkeaa heikko puna ikäänkuin häntä hävettäisi. Hänen suupielissään värisee iva ja ääni on selvä ja kirkas kuten ihmisen on, joka paljon on ääntään käyttänyt.

— Eikö ollut hauska tulla kotiin ja tavata kaikki ennallaan? sanoo
Kaarina tietämättä mitä oikeastaan puhuu.

Mies naurahtaa ja vetää ohuet huulet eräänlaiseen hymyyn. Hän hakee taskustaan paperossilaatikon ja raappii kiihkeästi tulta. Tikku toisensa perästä sinkoaa syttymättä hankeen.

— Paras on, että menemme kukin haarallemme, sanoo Joili hampaittensa välistä. — Meidän tiemme eivät kulje yhtäälle päin.

— Mitä te tarkoitatte? kiihtyy Kaarina ja vapautuu jonkin verran ahdistuksestaan. — Teissä kytee ja palaa — mitä teille on tapahtunut?

Mies puhaltaa sauhun syrjään, koppaa käteensä paperossin, rutistaa sen sammuksiin ja viskaa menemään. Nainen seisoo hänen edessään sorjana, kukkeana, silmissä levoton kysymys. Hän on heikko, ihana nainen!

— Älkää te minua härnätkö…

Joilin ääni tulee kuin maan onkaloista ja nainen kalpenee tuon äänen alla. Hän jähmettyy, pitäisi paeta, mutta ei pääse paikalta.

— Minä en tässä katsokaan teitä minäkään aatelisneitona, jatkaa ääni, — vaan minä otan teidät jos tahdon, niinkuin tuhannet teidän vertaisenne ovat ottaneet minun vertaiseni naiset! Nyt tiedätte…!

Mies naurahtaa, työntää lakkinsa takaraivolle ja yrittää mennä. Mutta nainen on nyt päässyt päällepäin ja puhuu kuin vuoren harjalta.

— Mitä minä olen teille tehnyt?

Joili ei sano mitään, nauraa vain, kädet nyrkeillä, lakki niskassa, nauraa samalla jääkylmästi ja palavasti.

— Missä te olette noin kovasti muuttunut…?

— Maanviljelyskoulussa! Teidän aatelinen pappannehan minut sinne lähetti…

— Mutta kuinka te voitte noin katkerasti puhua?

— Ei, totta puhuen, siellä silmät kyllä aukenivat, mutta juuret ovat paljon syvemmällä… Tahdottekos kuulla? Se alkoi jo silloin kun yhdessä leikittiin, kun minä reksuttelin paljain jaloin ja kartanon herratkin olivat paljain jaloin. Me etsittiin iltakaudet kasimatoja — minulla oli aikaa vain illoin, minä olin työssä kaiket päivää, herraspojat laiskottelivat, makaelivat ja tekivät mitä halutti. Yhdessä uitiin ruokatunnilla — vedessä oltiin ihan saman näköisiä ja arvoisia, yhdessä kaiveltiin, kasimatoja haeskellen, kivien ja hirsien alustoja. Mutta kun syömään mentiin, erottiin. He menivät herrasväen pöytään, minä väen pöytään. Nälkä oli ja hyvältä maistui — ei heille herkut sen paremmilta maistuneet kuin minulle silakat yhteisestä kalakupista. Ja talkkunavelliä minä vetelin ja hyvältä maistui, vaikka joku toinen vastikään oli nuollut lusikan puhtaaksi… Mutta hellan nurkalle sytytettiin kynttilä ja siinä nostelivat Annat ja Miinat puhtaille porsliinivadeille paisteja ja kukkakaaleja ja munia ja koristelivat niitä salaateilla ja muilla heinillä. Ja kun niitä kannettiin herrasväen pöytään, jäivät ovet auki ja näkyi puhdas valkoinen pöytäliina ja kukkia ja pulloja. En minä vielä silloin osannut verrata näitä pöytiä: sitä puhdasta, kukitettua ja pullotettua ja sitä tahmeaa, joka oli täynnä perunankuoria ja eltaantuneita silakanpäitä, molemmissa päissä puurovati, sohrittuna ikäänkuin kanojen nokilla. Minä vain muistan, että minulle tuli vesi suuhun, kun näin padoista nostettavan herrasväen koreita ruokia, mutta en minä tullut ajatelleeksi nurjuutta siinä, miksi laiskurit saavat mässätä ja ne jotka työtä tekevät, kitua suolakalan ja reikäleivän ääressä…? Minä muistan kuinka pojat popsivat krapuja — lautaset niin täynnä kuoria että tuskin naama takaa näkyi. Yhdessä me olimme kravut pyydystäneet. Minulle oli annettu kymmenen pienintä krapua. Ja herra vainajan minä muistan: hänellä oli salvetti leuan alla ja hän pyyhki viiksiään ja kaatoi pullosta viiniä ja silmät katselivat ahneina herkkuja…

— Joili!

— Silloin en minä vielä ajatellut mitään, minä olin kasvatettu siinä hengessä, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta sitten…

Hetkeksi Joililta katkeaa puhe. Se on piiskannut Kaarinaa kuin rajuilma, hän seisoo pää kumarassa ja antaa piiskata.

— Niin, minä olen oppinut vihaamaan herrasluokkaa. Minä vihaan teitä kaikkia… Muistattekos kun me niitettiin kotiniittyä? Kuuma oli niin että hiki virtana valui. Ei maittanut ruoka eikä yöllä saanut unta kun sääsket söivät. Pehtori tuli sitten puhumaan, että koettaisimme saada kuivat heinät korjuuseen, baromeetteri laski ja pilviä nousi taivaalle. Me huhdotaan kuin hullut — omat heinät olivat luokona niityllä, me korjataan kartanon heiniä. Tulee sitten herrasväki katsomaan heinämiehiä, nuoret herrat ja heidän toverinsa, ja nuoria neitejäkin on mukana. Joku herroista hakee haravat ja yksi neideistä yrittää hänkin tarttua haravan varteen. Hän nauraa ja sohrii ja selittää vähän ajan perästä, että tässä tulee niin kuuma ja kädet paisuvat niin kamalasti. Hän sanoo sen selvällä suomenkielellä — muut eivät osaa suomea. Sitten mennään ladon taakse katveeseen ja kuunnellaan ukkosta joka möyryää kaukana. Yksi neiti ottaa heinänkorren ja sitaisee sillä herran huulia. Se on olevinaan jotakin leikkiä. Loikoillaan heinissä, karamellipussi kiertelee. Me hikoillaan ja haravoidaan. Hahhahhah — mitä te luulette meidän ajattelevan?

Kaarina seisoo kuin lyötynä. Ei hän tiedä onko hänen jalkansa alla maata vai vaappuuko hän ilmassa. Ei hän osaa mitään sanoa, hänen sisässään on kaikki sekaisin.

— Ennallaan täällä kaikki on, jatkaa mies. — Ennallaan! Täällä maataan, ei täällä tiedetä mitään niistä suurista aatteista, joitten alla maailma järkkyy. Kukin nakertelee nurkassaan ja on tyytyväinen, nakertelee homehtunutta luuta, joka on viskattu herran pöydältä, eikä uneksikaan mitään parempaa. Käydään kiltisti kirkossa, pappi sanoo että pitää olla nöyrä. Ja nöyriä ollaan!… Ennallaan, ennallaan täällä totisesti kaikki on. Täällä maataan. Mutta minä olen tullut tätä seutua herättämään. Ja jumaliste, raatajien pitää herätä näkemään mikä heidän herransa on: verenimijä, jota pitää vihata, vihata sammumattomalla vihalla…

— Joili!

— Paras on, että me eroamme ja kiireesti.

Hän astuu Kaarinan ohitse. Askeleet narskahtavat lumessa, tupakinsavu tuntuu vielä ilmassa.

Kaarina seisoo kuin naulattuna polkuun. Hänen otsansa on kuuma ja kipeä, sydän lyö ja läähättää.

Aurinko laskee. Alastomat koivut punertavat, niiden varjot lepäävät sinisinä maaliskuun hangilla.