Muuan äiti

by Maila Talvio

II

Syksyllä äiti pääsi varmuuteen.

Hän oli vanhan Miinansa avuksi tuonut maalta nuoren tytön, Maijun. Hän oli sen huomannut, kun se tuli kauppaamaan marjoja helsinkiläisille herrasväille. Se oli oikein soma maalaistyttö, heleäihoinen, sinisilmä, vaaleatukka. Tietysti sille tyttöpahaiselle oli aivan odottamaton onni saada paikka Helsingistä. Eihän hän sellaista ollut voinut uneksiakaan. Ja hän kasvoi äkkiä sekä omissa silmissään että vanhempiensa ja kyläläisten silmissä, ja kun tyttö kotirannasta lähtiessä seisoi uusissa, hovineuvoksettaren toimittamissa tamineissa laivasillalla huiskuttamassa nenäliinaa ja vuodattamassa kaipauksen kyyneliä, niin vallitsi hänen sydämensä pohjalla ylpeydensekainen riemu.

Helsingissä sitten alkuaikoina tuntui sekä kolkolta että ikävältä. Olihan hovineuvoksetar hyvä, mutta Miina oli kiukkuinen ja häijy. Ei hänelle osannut olla mieliksi millään. Kotiin tuppasi niinikään olemaan ikävä. Sitten sentään rupesi aikakin kulumaan, kun sai vähän tuttavia. Alakerran herrasväillä oli hauskoja tyttöjä. Iltapäivisin, kun päivällisaskareet olivat päättyneet, saattoi pistäytyä alakerran keittiöön. Tytöt olivat niin hyvät tekemään kiusaa ja naurattamaan.

Maiju nauroi, nauroi pakahtuakseen, niin hulluja ne tytöt monta kertaa puhuivat.

Tuli tuo ilo toki herrasväenkin korviin alakerran keittiöstä. Kerrankin sattui Allan istumaan äitinsä makuukamarin ikkunassa, kun nauru alhaalta alkoi helistä ja soida.

— Kuka kumma se noin nauraa? kysyi Allan ja hänen suunsa meni vaistomaisesti nauruun ja silmiin tuli kummallinen loisto.

— Maijuhan se on, vastasi äiti ja katsahti poikaansa oudosti, ikäänkuin joku epämääräinen ajatus olisi herännyt.

— Aaa! pääsi Allanilta. — Nauraapa se heleästi. Ilmankos sillä on niin valkoiset hampaat.

Samana iltana sanoi hovineuvoksetar Maijulle, ettei pidä nauraa niin kauhean lujaan, että koko talo raikuu. Maalla se voi käydä päinsä, mutta ei se sovi kaupungissa.

Hovineuvoksetar sanoi tämän aivan ystävällisesti, mutta Maiju punastui korviaan myöten. Hän nähtävästi häpesi maalaisuuttaan.

Sen jälkeen hänen naurunsa kuului pidätettynä hihityksenä. Ja vain välistä se ikäänkuin vahingossa pulpahti helisemään. Mutta samassa kuului naputus ruutuun ja makuukamarin ikkunaan ilmaantuivat hovineuvoksettaren kasvot. Hovineuvoksetar ravisti paheksuvasti päätään, mutta näytti sentään ystävälliseltä. Maijua enemmän hävetti kuin peloitti.

Oli jo syksy. Päivällä aurinko vielä lämmitti, mutta yöt olivat kylmät. Ihmiset järjestelivät pois kesätavaroitaan ja valmistautuivat ottamaan vastaan talvea.

Hovineuvoksettarella pesi Maiju ikkunoita. Hänen yllään oli ohut, sininen kesäpusero, hihat olivat käärityt kyynärpäihin asti, kaulus oli huolimattomasti auki. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiussiekaleet liehuivat ympäri otsaa ja tukevat, työn kovettamat kädet olivat veripunaiset. Oli joudutettu pois tieltä nuoren herran akkunaa sillaikaa kun hän oli kaupungilla. Hovineuvoksetar itse oli järjestänyt pumpulit ja tarkastanut, että raot olivat hyvin tukitut. Allan-herran kamarin valmistuttua siirtyi Maiju saliin ja pesi siellä hiljalleen ikkunoita. Hovineuvoksetar läksi kaupungille.

Hän tuli kotiin hevosella, sillä hän oli tehnyt paljon ostoksia, ja meni sisään keittiön tietä, koska tavarat enimmäkseen kuuluivat sinne. Vanha Miina murisi hänelle jo heti vastaan, että se tyttö, se Maiju on niin hidas, ettei sitä jaksa katsella. Kaiken aikaa on hangannut salin ikkunoita. Hovineuvoksetar koetti rauhoittaa häntä selittämällä, että Maiju aika reippaasti oli pannut Allan-herran akkunat paikoilleen. Sitten hän riisui hansikkaansa, irroitti hatun nauhat ja läksi makuuhuoneeseensa, mennäkseen saliin Maijun työtä tarkastamaan. Tuskin oli hän päässyt kynnykselle, kun hänen silmänsä osuivat vastapäätä seisovaan peilikaappiin ja peilissä näki hän seuraavan kuvan: tuolissa istuu Allan ja Maiju on hänen polvellaan. Maijun posket palavat, hän hymyilee puoleksi ujoa, puoleksi mielistelevää hymyä ja näyttää yrittävän nousta. Mutta Allan pitelee kiinni ja painaa tytön poskea omaansa vasten. Allanin silmissä oli outo, peloittava loisto. Tämän kaiken huomasi äiti silmänräpäyksessä. Ovi salin ja makuuhuoneen välillä oli jäänyt raolleen ja siitä tämä kaikki näkyi.

Hovineuvoksetar jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Hyvä ettei hän mennyt nurin tai parkaissut, sillä hänen kauhunsa oli ensi hetkessä niin suuri, että hän luuli pyörtyvänsä. Mutta hän tointui heti paikalla ja käsitti, että täytyy olla hiljaa, hiljaa. Samalla löi salamana hänen päähänsä: se on kaikki totta mitä ovat puhuneet Allanista! Hän on sen kaiken tehnyt!… Hänen päässään iski kuin kipunoita, hänen ruumiissaan meni kaikki ikäänkuin sekaisin, veri tyrskähti hänen kasvoilleen, hänen kätensä kävivät hikeen ja sydäntä poltti kuin paisetta. Hän hiipi varpaillaan takaisin ruokasaliin ja siitä eteiseen. Hän pakeni ikäänkuin hän olisi tehnyt pahaa. Häntä pelotti ikäänkuin häntä olisi ajettu takaa. Äkkiä hän keksi, että täytyy astella hyvin lujaan ja kolistella tuoleja, jotta kuuluu ympäri talon. Sitten hän meni takaisin keittiön ovelle ja puhutteli Miinaa tarpeettoman lujalla äänellä.

Aaa!… Ovat kuulleet. Allan tulee. Äiti pelkää häntä, äiti ei voi nähdä häntä. Pois, makuuhuoneeseen, ja ovi kiinni! Varovaisesti, ettei hän huomaa mitään… Jo kolistelee Maijukin salissa. Nyt sillä on kiire. Oo sitä tyttöä! Tänään hän totisesti ajaa sen talosta! Hän luuli tuoneensa itse viattomuuden sieltä maan sydämestä — ja tällainen se on!

— Mamma! kuuluu Allanin ääni oven takaa. — Joko sinä olet kotona?
Kuinka sinä pääsit soittamatta?

— Odota vähän, saa äiti sanotuksi. — Tulen heti.

— Joko me pian syömme? Minun on kauhean nälkä.

— Sano, että Miina tuo sisään ruuan.

On kuin joku toinen puhuisi hänen puolestaan, niin vieraalta kaikuu hänen äänensä.

Allanin on nälkä, ajattelee hän itsekseen. Allan tahtoo syödä… Kaikki on totta! Alfred oli sellainen ja hänen poikansa on sellainen. Kaikki on totta. Se viimekeväinen tuska ei ollut unta. Nyt minä olen nähnyt omilla silmilläni.

Hänen ruumiiseensa tulee omituinen kuumotus, sydäntä ahdistaa pahasti eikä keuhkoihin tahdo saada ilmaa. Kuolema!… Niin, ei hän enää voi elää.

Äkkiä hänen mieleensä muistui Maiju ja hänen toimintahalunsa heräsi. Sitä kelvotonta! Hänpä karkaa hänen kimppuunsa, kysyy miksi hänen poskensa hehkuvat ja lyö häntä sitten samaisille hehkuville poskille, lyö paljaalla kädellään, jotta läiskähtää ja punainen veri tirskahtaa esiin… Hän oli jo menemäisillään, mutta samassa hän muisti Allanin. Eikä mennyt.

Hän kuuli kuin unessa Miinan askeleet ja äänen, joka ilmoitti, että päivällinen on valmis. Samassa rupesi hän kuulemaan ääniä salista, heräsi, tuli uteliaaksi ja kuunteli. Miina torui Maijua, moitti hitaaksi ja huolimattomaksi. Hovineuvoksettaresta tuntui helpottavalta kuulla, että tyttöä toruttiin… Mitähän se osaa sanoa puolustuksekseen? Ei mitään! Ei vastaa yhtään sanaa. Sillä on paha omatunto.

— Mamma!

Kuinka äiti pelästyi! Hän pelästyi oman poikansa ääntä. Se kuului taas oven takaa. Nyt hän käy kiinni lukkoon!… Äiti oli huutamaisillaan. Hänen teki mieli paeta. Hän ei voi häntä nähdä! Hän kääntyi selin päin valoon ja oli etsivinään jotakin.

— Mamma, mitä sinä nyt etsit? Päivällinen on valmis ja minun on kovin nälkä.

Hänen äänensä oli tyyni ja hilpeä kuin ennen. Varmaan olivat kasvotkin yhtä kirkkaat kuin ennen.

— En ymmärrä minne panin kukkaroni, sopersi äiti.

Allan rupesi nauramaan.

— Mutta mamma, tuletko sinä vanhoilla päivilläsi hajamieliseksi! Tässähän se on!… No, mitä sinä nyt etsit? Nenäliinaako…? Se on tässä.

Ja taas Allan nauroi kirkkaasti ja huolettomasti, kiersi käsivartensa äidin ympäri ja koetti kieritellä häntä kuten ennen. Äidin täytyi väkisinkin nauraa, Allanin temput olivat niin tartuttavia, mutta nauru oli hermostunutta, itkunsekaista naurua.

— Päästä… päästä mamma irti! huusi hän ja pyyhki kyyneliään.

Allan päästi hänet ja rupesi hypistelemään hänen hattuaan, joka oli jäänyt pöydälle. Äiti joutui toiseen päähän pientä huonetta ja sieltä hän varovaisesti uskalsi vilkaista poikansa kasvoihin. Ensin aivan lyhyesti. Sitten uudelleen ja pitemmältä.

Se äskeinen on sittenkin ollut erehdystä! Ehkei hän nähnytkään mitä luuli näkevänsä — se oli varmaan mielikuvitusta. Hänen silmänsä ovat pettäneet! Sillä Allanin katse ei voi pettää! Se on sama kirkas ja hilpeä kuin ennenkin. Se ei voi pettää. Kuinka hyvältä tämä tieto tuntuu!

Niin, kunhan Allan aina istuisi tuossa vastapäätä, puhelisi ja koko olennollaan vakuuttaisi! Kuinka äiti pelkää hänen lähtöään, sillä epäilys on vaanimassa hänen takanaan ja odottaa vain hänen poistumistaan, astuakseen esiin…

Oikein! Heti kun Allan on mennyt, on kuva valmiina: Allan istumassa tuolilla ja hänen polvellaan Maiju, silmät maahan painuneina. Se kuva on kaikkialla minne katsoo, tuntuu siltä, ettei voi saada sitä mielestään, ei yöllä eikä päivällä.

Hänpä karkoittaa sen tytön talosta. Heti paikalla! Kadulle, vaikkapa yön selkään… Hänen täytyy saada lyödä sitä, sillä se on kiemaillut hänen poikansa edessä ja vetänyt hänet pauloihinsa! Tyttö on vielä salissa, tuolla seinän takana, kahistelee siellä ikkunapapereja! Hovineuvoksetar seisoo makuuhuoneessaan lukittujen ovien takana, vääntelee käsiään ja painelee nyrkkejään hampaitaan vasten. Hän painelee niin lujaan, että puserrettuun nyrkkiin jää verestävät hampaansijat. Äkkiä hän riistää oven auki ja astuu ruokasaliin. Kulkee hiljaa, varovaisesti salin kynnykselle ja pysähtyy katsomaan.

Maiju liimailee papereja ikkunoihin. Hänenkin kasvoistaan saattaa lukea, että kaikki on totta! Ilmeessä on jotakin arkaa, pelästynyttä ja outoa. Se ilme on ollut tytön kasvoissa jo ennenkin, vaikkei hovineuvoksetar ole ymmärtänyt sen sisältöä. Eikä tyttö ole käynyt moneen aikaan nauramassa alakerran keittiössä… Nyt pitäisi nuhdesaarnan alkaa. Nyt juuri on oikea hetki, sillä Allankin on poissa. Nyt, nyt… Mutta hovineuvoksetar ei saa sanaa suustaan. Sanat sotkeutuvat kurkkuun ja hänelle tulee se tunne, että se onkin tyttö, joka syyttää häntä. Sophie-rouvan valtaa ahdistus ja hätä ja hän pakenee makuusuojaansa painuakseen itkemään.

Niitä pitkiä, polttavia öitä, jotka seurasivat! Olihan äiti kärsinyt itkiessään maailman pahuutta, joka panetteli hänen viatonta poikaansa. Mutta mitä se olikaan tämän rinnalla! Tietää, että panettelulla oli pohja, tietää, että kaikki oli totta! Mutta ei tiedä mikä oikeastaan oli syynä häpeään, miten kauan sitä oli kestänyt ja miten sen saisi pyyhityksi pois… Sitä oli voinut kestää kauan, kestää vuosikymmeniä. Häpeä oli ollut kodissa ennen kuin lapsi syntyäkään. Isä oli elänyt häpeässä… Olisipa äiti edes säästynyt tältä tiedolta, olisipa saanut pitää miehestään sen sovinnollisen muiston, mikä hänellä oli ollut. Oi, että hänen täytyikin alkaa vainajaa vihata, oi että hänen täytyikin alkaa vainajaa vakoilla!… Sillä nyt hänen eteensä alkoi nousta pieniä piirteitä heidän avioliittonsa ajoilta, piirteitä, joita ei hän ennen ollut pitänyt minään. Jokunen sana, jokunen katse, hätävalhe silloin tällöin — ne liittyivät kaikki toisiinsa ja tukivat toisiaan. Oi Alfred, Alfred — taas jouduit kiinni! Sinä olet pettänyt vaimoasi koko ajan!

Mutta kuinka hän, Sophie-rouva, saattoikaan olla niin sokea, ettei mitään huomannut? Kuinka hän saattoi elää ilman epäilyksen varjoakaan, vaikka kaikki oli niin selvää? Lapset olivat niin kokonaan täyttäneet hänen elämänsä. Hän oli elänyt lapsissaan, niin kokonaan vajonnut heihin, ettei hän ollut huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui. Miehelle, aviomiehelle ei hänestä todella ollut jäänyt jäljelle mitään. Omatunto alkoi häntä soimata. Ehkä hänen laiminlyömisensä oli ollut syynä siihen, että Alfred etsi huvittelua kodin ulkopuolelta. Hän ei ehkä voinut viihtyä kodissaan. Koti oli aina ollut järjestyksessä, kaunis koti. Mutta lapset olivat pysyneet isälleen vieraina. Miksi…? Sitä ei äiti tietänyt. Ehkäpä siksi, että isä oli ollut niin vähän kotosalla. Hän oli niin kiivas ja ankara. Lapset pelkäsivät häntä. Äidin olisi pitänyt osata välittää ja yhdistää, mutta ei hän ollut siihen kyennyt. Tai: oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Ei. Sillä hän ei ollut huomannut mitä puuttui.

Miksei, miksei, miksei hän ollut huomannut? Ja miksei hän ollut koettanut yhdistää perhettään? Jos ajoissa olisi alkanut, niin ehkäpä olisi onnistunut…

Välistä oli Alfred näyttänyt niin tuskastuneelta ja kärsivältä. Hänen piirteensä olivat silloin olleet kuin luusta veistetyt. Niiden takaa oli saattanut aavistaa ankaraa sieluntaistelua. Sophie-rouva oli sen kyllä huomannut ja hän oli siitä kärsinyt hänkin. Hänelle oli joskus tullut halu sanoa: mikä sinun on? Puhu minulle! Mutta sitten hän oli sen unohtanut, sillä lapset olivat tarvinneet häntä. Ja jonkun ajan perästä oli Alfred taas tullut entiselleen. Vaimo ei koskaan ollut päässyt miestään henkisesti likelle. Heidän avioliittonsa ensi aikoina oli vaimo rakastanut ja ikävöinyt rakkautta. Mutta samalla hän oli pelännyt miestään, sillä Alfred oli niin kiihkeä. Se oli sellaista, että kun hän oli poissa, ikävöi vaimo, mutta kun hän tuli, ei hän ollutkaan se, jota Sophie-rouva oli ikävöinyt. Ja niin he joutuivat yhä etemmäksi toisistaan. Jollei heille olisi syntynyt lapsia, olisivat he molemmat tulleet onnettomiksi. Lapset olivat ennättäneet Sophie-rouvan avuksi, mutta Alfred — niin, Alfred oli jäänyt yksin!

Voi kuinka hän oli mahtanutkin kärsiä yksinäisyydessään ja häpeässään! Vaimon olisi pitänyt nähdä hänen kärsimyksensä, koettaa lieventää ja auttaa…

Olisiko sekin ollut mahdollista? Ja tätä ajatellessa pääsi hovineuvoksettarelta äänetön parahdus: oi Alfred, kun sinä eläisit, että saisin sinun kanssasi puhua! Kun saisin kysyä sinulta mikä se on, joka tekee, ettet tyydy kotiisi, vaimoosi ja lapsiisi, vaan että sinua vetää ulospäin… huonoihin paikkoihin. Ja millä lailla olen minä syypää?… Mikä se on joka vetää Allania, meidän lastamme? Hän tosin ei ole naimisissa. Mutta onko se puoli elämästä sitten miehelle niin suuri ja tärkeä? Miksemme me naiset siitä mitään tiedä? Vai tietävätkö ehkä muuta naiset paitsi me sivistyneet, me jotka olemme kasvatetut viattomuudessa ja sopivaisuudessa? Sekö se on sitä "elävää elämää", jota ilman ei mies voi tulla toimeen?

Niin, nyt hän muisti, että useat lääkäritkin ovat sitä mieltä, että miehen terveys kärsii ilman sitä elämää. Iljettävää sitä oli ajatella!

Kun olisi joku, jolle voisi puhua, jolta voisi kysyä ja saada selvitystä…

Allan! Totta totisesti, hän puhuu Allanille! He eivät todella koskaan olekaan puhuneet syvällisemmistä asioista, aina vain pienistä arkipäivän tapahtumista, konserteista, teattereista tai uusista kirjoista. Jos he nyt voisivat tällaisestakin arasta asiasta puhella, niin he ymmärtäisivät toisensa täydellisesti, he tulisivat likemmä toisiaan kuin koskaan ovat olleet, heidän välinsä tulisi ihan selväksi. Hänpä ottaa sen asian puheeksi Allanin kanssa. Vaikeaa on päästä alkuun, mutta hän tahtoo päästä ja hänen täytyy päästä! Ja kun hän oli saanut tämän päätetyksi, tuli hänen paljon parempi olla, oli kuin kivi olisi vieritetty hänen hartioiltaan.

Sellaiselta näytti yöllä, kun ei tullut unta ja mieli oli kiinni näissä asioissa. Mutta päivällä oli tuiki toisenlaista. Yöllisen päätöksen toimeenpaneminen kävi sitä mahdottomammaksi, jota kauemma sitä siirsi. Kun oli valju, syksyinen keskipäivä, tuntui siltä, että on parempi puhua illalla, kun varjostin himmentää lampunvaloa. Mutta kun tuli ilta ja lamppu sytytettiin, tuntui siltä, että on parempi säästää keskustelu aamuun: aamulla ihminen on järkevämpi, illalla voi helposti vaikkapa purskahtaa itkuun. Mutta aamulla osottautui puhuminen aivan mahdottomaksi. Ei olisi kehdannut katsoa toista silmiinkään. Vihdoin päätti äiti valita hämärän hetken, teki jo suunnitelmansa ihan valmiiksi: hän menee itse edellä saliin ja huutaa sitten ikäänkuin sivumennen vain: "kuule Allan, tule tänne!" Sitten hän sulkee ovet ja he istuvat vieretysten sohvaan. Äiti ottaa Allanin käden ja… niin, kuinka hän alkaa? Kun hän vain ajattelikin sitä hetkeä, pusertui tuskan hiki hänen otsalleen. Mutta hän kokosi voimansa ja jatkoi suunnitelmaansa. Kun hän on ottanut Allanin käden, sanoo hän: "Ali, oletko ajatellut, ettemme oikeastaan koskaan ole oikein suoraan ja peittelemättä puhuneet keskenämme…"

Kerran hän jo oli valmistautunut vastaanottamaan asianomaista hämärän hetkeä. Hän kutsui salista ja Allan tuli. Ja Allan seisoi äitinsä edessä ja kysyi hilpeästi, mitä äiti tahtoi. Hovineuvoksetar piteli jännittyneenä kiinni tuolin selustasta, ikäänkuin hän olisi istunut lääkärin edessä ja odottanut hänen leikkausveitsensä iskua. Mutta sanoja ei hän saanut suustaan. Ei vaikka olisi siihen paikkaan tapettu!

— Mamma kulta, sinä kutsuit minua! toisti Allan.

— Laula minulle jotakin! pääsi äidiltä.

— Mitä minä laulaisin?

Senkin kysymyksen sai Allan toistaa.

— Mitä hyvänsä… mitä itse tahdot!

Mutta Allanin laulaessa nyyhki äiti avuttomana, lohduttomasti. Sillä eihän siitä keskustelusta tule mitään. Kyllä hän sen jo tietää. Hän ei voi, ei voi.

Hovineuvoksetar rupesi silmin nähden riutumaan. Omaisille tuli siitä oikea murhe. Kukoistavat tyttäret ja heidän miehensä, tirehtööri ja varatuomari, ryhtyivät tietenkin heti toimenpiteihin ja toivat taloon lääkärin. Hovineuvoksetar väitti itsepintaisesti, ettei häntä vaivaa mikään ja lääkäri määräsi rautaa ja suolakylpyjä. Ja sekä lääkäri että omaiset luulivat, että hänen toipumisensa riippui näiden määräysten noudattamisesta — hovineuvoksetar kyllä tiesi mistä kaikki riippui: Allanista, oliko Allan paljon kotona vaiko paljon poissa. Kun hovineuvoksetar voi paremmin, merkitsi se, että Allan oli ollut kotona ja kun hän huononi, tiesi se että Allan oli ollut poissa. Hovineuvoksettaren terveys saattoi yleensä olla toipumaan päin, sillä Allan istui todella hyvin kiltisti kotona. Hän luki ahkerasti ja huvitti työn lomassa äitiään laululla. Hän koetti niinikään tuoda kotiin tovereita, joista tiesi äidin pitävän.

— Mamma, virkkoi hän kerran, — sinä et enää pidä Edistä. Mitä sinulla on häntä vastaan?

— Onko minulla jotakin häntä vastaan? pelästyi äiti. - Olenko minä sitä sanonut?

— Mutta mamma, miksi sinä pelästyt?… Et ole mitään sanonut, mutta olen luullut huomaavani.

Hovineuvoksetar pelästyi ikäänkuin joku äkkiä olisi nostanut verhoa ja alkanut paljastaa tätä häpeää.

— Ei minulla ole! koetti hän vakuuttaa.

Hän oli tullut sellaiseksi, että hän pelästyeli kaikkea. Jos joku loi häneen vakavan katseen, niin hän jo säpsähti ja odotti jotakin kauheaa. Jos hän kuuli kiireisiä askeleita, niin hän jo odotti onnettoman viestin olevan tulossa. Ja kaiken aikaa hautui hänen mielensä pohjalla ajatus Allanista.

Mahdollista, että Allan yhä vielä otti Maijun polvelleen. Sen täytyi väliaikaisesti saada tapahtua, kunnes hovineuvoksetar keksisi jonkun keinon. Paras olisi, että Allan menisi naimisiin. Toiselta puolen: mitä apua siitä oikeastaan olisi? Eipä auttanut Allanin isääkään, vaikka hänen vaimonsa oli sekä nuori että kaunis. Toiselta puolen: olisi se kuitenkin turva! Kunhan pikku Alice ymmärtäisi olla hiukan toisenlainen! Kunhan hän ymmärtäisi esimerkiksi pukeutua niin, ettei se Allania loukkaisi. Allanin kehittynyt kauneudenaisti kärsi kaikenlaisista pikkuseikoista. Eihän Allan vielä ollut valmis, mutta hän voisi kihlausaikanaan valmistua maisteriksi ja sitten helposti saada tuntia jossakin koulussa.

Joulun jälkeen pikku Alice tätinsä neiti Mellinin kanssa läksi ulkomaille. Hovineuvoksetar tahtoi välttämättömästi, että Allan menisi asemalle ja veisi hänelle kukkia.

— Älä vaadi minulta sitä! rukoili Allan. — Se tyttö kuvittelee taas ties mitä.

— No niin, sitten lähden minä itse ja vien kukkasia, selitti hovineuvoksetar harvinaisen päättävästi. — Minä pidän Alicesta, minä.

Allan läksi kuitenkin äitinsä mukaan ja hänen täytyi myöntää, että Alice oli odottamattoman sievä uudessa matkapuvussaan. Hän olikin tähän saakka kävellyt kuin koulutyttö lyhyeksi käyneissä hameissa. Nyt sujui harmaa verkapuku nilkkoihin saakka, lämmintä huopahattua piteli pehmoinen harso, joka oli sidottu solmuun leuan alle, ja kukkia oli rinnalla sellaiset joukot, ettei tyttö tahtonut uskaltaa päätään liikuttaa. Hänen ympärillään oli suuri joukko tätejä ja serkkuja ja hän kulki sylistä syliin.

Kun tuli hovineuvoksetar Palmbladin vuoro sanoa hänelle hyvästi, kyyneltyivät Sophie-rouvan silmät. Alice suuteli häntä hellästi ja itki. Hän oli hiljalleen itkenyt kaiken aikaa jolloin hyvästijättöä oli kestänyt, itkenyt ja välillä hymyillyt. Sillä huviretkellehän hän oli lähdössä. Herttaiselta hän näytti seisoessaan etenevän vaunun sillalla, harso liehuen tuulessa ja pää nousten kuin kukkamättään keskeltä.

Ihmiset viipyivät vielä asemasillalla liehuttamassa nenäliinojaan. Mutta Allan tarttui äitinsä käsivarteen ja talutti hänet pois väkijoukosta. He kulkivat hyvän aikaa ääneti. Hovineuvoksetar vain tuon tuostakin pyyhki silmiään.

— Kylläpä sinä, mamma, pidät Alicesta! sanoi Allan vihdoin.

— Pidän, myönsi hovineuvoksetar ja ajatteli: pitäisitpä sinäkin, sinulle se olisi niin tarpeellista.

Hän todella oli kiintynyt Aliceen, Alice oli juuri sellainen nainen, jommoista hän Allanille toivoi. Nyt oli poissa Alicekin!

Allanilla ei näyttänyt olevan vähääkään halua naimisiin. Kun äiti joskus ikäänkuin leikillä siitä puhui, purskahti Allan nauruun ja sanoi, että hän kyllä menee naimisiin, jos mamma hankkii hänelle sellaisen tytön jollainen mamma oli nuorena.

Hovineuvoksetar todella ei keksinyt mitään muuta neuvoa kuin että Allanin täytyi saada leikitellä Maijun kanssa, kunnes ilmaantuu joku muu keino. Väliaikaisesti vain!… Kauheaa sitä oli ajatella, että Allan, hieno, sivistynyt poika, joka voisi saada tusinoittain morsiamia vertaistensa joukosta, tyytyy piikatyttöön. Vieläpä äitinsä kodissa…! Se oli törkeää, se oli iljettävää. Mutta täytyi kärsiä Allanin tähden.

Kärsivällisyyttä totisesti vaadittiin. Maiju oli käynyt emännälleen aivan sietämättömäksi. Ja toiselta puolen hovineuvoksettaren täytyi pelätä Maijua, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle velkaa jotakin. Ja kaiken tämän ohessa hänen täytyi kohdella häntä ystävällisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kuinka kauheisiin ristiriitoihin ihminen voikin joutua!

— Ettei hoovrootskakaan koskaan tuota marakattia toru, sanoi vanha Miina, joka päivä päivältä kävi kipeämmäksi ja äreämmäksi. — Mitä apua minulla siitä ryökinästä on? Eihän se muuta tee kuin seisoo peilin edessä, liiviään nyörää ja hiuksiaan polttaa. Minä vain en enää viitsi sitä katsella. Puhun sille kauniisti, koetan neuvoa — suuttuu ja antaa suut silmät täyteen. Minä vaan en jaksa sitä katsella. Paras että lähden pois, hoovrootska saa nähdä kuinka tulee toimeen sen kanssa.

— Mitä nyt sitten on tapahtunut?

— Ei nyt mitään erityistä, vastasi Miina rauhoittavammin, sillä hän huomasi, että hänen emäntänsä kalpenee. — Mutta kun nielemistäsi nielet kiukkuasi, niin lopulta läkähdyt, jollet puhua saa… Eiköhän olisi paras panna pois koko tyttö? Se on käynyt suorastaan kelvottomaksi…

Viime lauseensa Miina lausui kuiskaten. Mutta hovineuvoksetar piteli kiinni tuolista, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut kaatumaisillaan. Mitä ihmettä Miina tarkoitti? Oliko hän todella huomannut jotakin? Mutta hovineuvoksetar ei uskaltanut kysyä. Hän sanoi vain:

— Niin, ehkä on paras panna hänet pois.

Vaan sitäpä ei ollut hyvä tehdä. Mitä olisi Allan ajatellut? Ja hovineuvoksettaren päähän välähti kuin salamana: jos panet pois tytön, rupeaa poikasi taas oleskelemaan ulkona!

Mistä tuo kamala ajatus tulikin? Olipa hän joutunut oikein helvettiin. Hän oli kuin tulessa, ajatukset polttivat ja kirvelivät ikäänkuin olisi tulisilla raudoilla viillelty.

Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että Allan viime aikoina oli ollut niin paljon kotona vain sentähden, että Maiju oli talossa. Maijua ei käynyt ajaminen pois. Vanha Miina sai väistyä. Hän oli erotessaan kaksikymmenvuotisesta palveluksestaan äreä ja kiukkuinen, tuskin hän kiitti lahjastakaan, jonka sai herrasväeltään muistoksi. Mutta kaikki hänen kiukkunsa tarkoitti vain Maijua. Hänelle ei hän antanut katsettakaan, vielä vähemmin hyvää sanaa, jäähyväisiksi. Lyhyesti hän hyvästeli emäntäänsä ja Allan-herraakin, mutta avatessaan ovea ja astuessaan alas portaita itki hän menehtyäkseen. Koskihan ero hovineuvoksettareenkin. Mutta se oli sentään pieni asia sen rinnalla, mikä hänen sielunsa pohjalla kalvoi ja söi.

Uni on onnellisten ihmisten ystävä ja armoton se voi olla onnettomille! Se väikkyy heidän ympärillään ja vilkuttaa valkeita siipiään — kuinka suloista olisi jos se niillä peittäisi väsyneen kasvot ja painaisi hänen silmänsä umpeen! Mutta se vain ilkkuu ja vilkkuu vieressä. Ja onneton viruu vuoteessaan, kärsii ja tuskittelee. Pahat näyt istuvat vuoteen laidalla ja pitävät vartiota.

Oliko ihme, ettei hovineuvoksetar saanut unta? Oliko ihme, että hän oli kuin pahan hengen kynsissä? Jos olisi voinut puhua jollekulle, jos olisi voinut kirjoittaa jollekulle. Mutta suu pysyi suljettuna ja jos olisi tahtonut kirjoittaa, ei käsi ikinä olisi totellut. Sitä ei ymmärrä kuin se, joka on kokenut samanlaisia oloja.

Kaiken tuskan ja kärsimyksen kautta tuli äiti siihen johtopäätökseen, että on onni, että Allan edes joksikin aikaa tyytyy Maijuun. Maiju on viaton tyttö, puhdas tyttö. Paljon parempi kuin naiset huonoissa paikoissa. Maiju on kotona ja Allan pysyy kotona. Ei mene rahaa eikä ole vaaraa kauheista taudeista. Ja äiti sulki silmänsä ja korvansa kaikelta.

Se hänen sentään pakostakin täytyi huomata, että Maiju kävi yhä epätasaisemmaksi. Välistä hän oli niin äreä, että viskeli ovia. Välistä hänen kasvoillaan oli tyyni, kirkas onni. Silloin hän nähtävästi kuvitteli, että nuori, hieno herra rakastaa häntä — ties vaikka olisi rohjennut uneksia, että hän hänet nai. On se sentään liikaa! Toiselta puolen hovineuvoksettaren kiukku nousi, toiselta puolen hänen kävi sääli. Mutta tuohan on itse asiassa niin monen sievän kansannaisen kohtalo! Hän uneksii lyhyen unensa, että pääsee rouvaksi, mutta joutuukin sitten työmiehen vaimoksi ja tulee ehkä onnelliseksi… Tietysti Maijunkin onnenhetkiä aina vaani pelko. Usein hän näytti ikäänkuin lyyhistyneen lamaan eikä tahtonut antaa nähdä kasvojaan. Kai hän oli itkenyt… Niin, niin, surullista se oli. Mutta surunsa on jokaisella ihmisellä ja jäähän hänelle kuitenkin koko elinajaksi se kaunis muisto, että sellainen mies kuin Allan on häntä rakastanut… tai jollei juuri rakastanut, niin pitänyt povellaan.

Hovineuvoksetar näki tytön, jonka hän puoli vuotta sitten kukoistavana ja terveenä oli maalta tuonut, kuihtumistaan kuihtuvan. Kauheaa sitä oli katsella. Hän koetti olla näkemättä, hän ei kysellyt mitään, ei ollut tietävinään eikä huomaavinaan. Mitä hän sitten olisi voinut tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa.