III
Hovineuvoksetar oli jo tottunut pelkoon ja epäilyksen tuskiin. Mutta miten hän sittenkin lienee ollut niin lapsellinen ja lyhytnäköinen, ettei hän käsittänyt vaaraa koko sen laveudessa: hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään, että hänen poikansa ja piikatytön suhteesta voisi olla seurauksia. Hän piti sitä sittenkin verraten viattomana — taikka ei viattomanakaan, mutta ei kuitenkaan niin kovin vaarallisena.
Senkin asian täytyi hänelle selvitä, että vaara oli tarjolla.
Eräänä iltana, kun hän saadakseen pitkää, unetonta yötään kulumaan oli istunut lukemassa tavallista myöhempään, huomasi hän, ettei hänen tulitikkulaatikossaan ollut kuin muutama tikku. Silloin hän päätti lähteä keittiöön hakemaan lisää. Ja hän otti kynttilän käteensä ja läksi hiljaa astelemaan.
Kummallista! Maiju valvoo vielä, vaikka on puoliyö, sillä palvelijanhuoneessa on tulta. Oven käydessä ilmestyy tyttö kynnykselle, mutta päästää samassa huudon ja pakenee, ikäänkuin olisi aaveen nähnyt. Hovineuvoksetar yrittää ruveta häntä rauhoittamaan ja kysymään miksi hän näin kauan valvoo, kun samassa avautuu ruokasalin ovi ja kynnykselle ilmaantuu — Allan, paitahihasillaan, ilman liiviä.
Sophie-rouvan silmissä mustenee ja hänet valtaa pyörryttävä kipu. Sydänalaansa pidellen nojautuu hän keittiön muuria vasten ja koettaa saada henkeään kulkemaan. Tuntuu siltä kuin hänen täytyisi tukehtua. Allan on silmänräpäyksessä hänen rinnallaan, tukee häntä ja taluttaa vuoteeseen.
— Mutta mamma, mamma, rauhoittaa hän rauhoittamistaan, — mitä sinä pelästyit? Minunhan vain piti tulla ottamaan vettä. Kuka nyt sillä tavalla pelästyy! Maiju oli unohtanut tuoda minulle vettä.
— Minä, sopertaa äiti, — minä etsin tulitikkuja.
— Ja niitä oli Maiju unohtanut tuoda sinulle! kiihtyy Allan. — Kyllä se tyttö nyt ansaitsee aika läksytyksen.
— Ei, ei, koettaa äiti selittää. — Oli… muutamia…
Niin kauan jaksaa hän hillitä itseään, että pääsee vuoteeseen. Mutta siinä laukeaa jännitys ja hän nyyhkii ja vääntelee täydessä suonenvedossa. Hänen sielussaan käy yhä taistelu, sillä ajatus toimii kaiken aikaa. Hän tahtoo uskoa poikansa sanoihin. Mutta luottamus on poissa. Hän muistaa selvästi, ettei Allanin kädessä ollut lasia eikä kannua, ei edes kynttilääkään… Ja yhtäkkiä käsittää äiti, ettei hän vielä laisinkaan ole ymmärtänyt koko vaaraa. Pahin ei vielä ole tapahtunut. Voi tapahtua sekin!
Oi tätä elämää! ajattelee hän. Kun olisikin kuollut!
Hän tuntee, että peitettä korjaillaan hänen ympärilleen. Hänen kättään nostetaan ja päästetään taasen alas. Joku puhuu telefoonissa… Allan… Lääkärille varmaan! Silloin hovineuvoksetar kiskaisee auki silmänsä ja näkee, että Maiju askartelee hänen vuoteensa ääressä.
Kauhu tyrskähtää taas valloilleen, ikäänkuin käärme olisi luikerrellut esiin peitteen alta ja asettunut rinnan päälle katselemaan silmiin. Pakoon, pakoon! Sophie-rouvasta tuntui siltä, että hänen täytyy lähteä juoksemaan. Pois, pois! Hän heittäytyi toiselle kyljelleen ja painoi kädet silmilleen. Eikä kuullut pitkään aikaan muuta kuin kohinan korvissaan ja sydämensä raskaat, läähättävät lyönnit. Sitten hän pusersi kiinni silmänsä. Niin lujaan hän ne painoi, etteivät ne ikinä enää aukenisi. Hän ei enää tahdo mitään nähdä, ei katsoa ketään silmiin. Hän ei voi! Niin tiiviisti painaa hän luomensa kiinni, ettei jää vähäistäkään rakoa. Sokea hän on! Sokea! Sokea!
Ja hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän saa auki silmiään. Hän olisi jo voinut katsella eteensä, sillä yksin Allan oli hänen luonaan, se toinen oli mennyt keittiöön, pois… Mutta hän on sokea!… Ja siinä tiedossa viipyi hän kauan aikaa, kuulematta muuta kuin kohinaa päässään, sydämensä lyöntejä ja Allanin hiljaista liikuntaa matolla. Äkkiä muistui hänen mieleensä, että minne Allan on soittanut, lääkärillekö vai tytöille, Märtalle ja Alfhildille? Ja vieläkö Allan on ilman liiviä ja takkia? Ja silloin ponnisti äiti voimiaan niinkuin todella olisi pitänyt repäistä auki silmät, joiden luomet olivat liimautuneet kiinni. Hän sai silmänsä auki ja näki, että Allan oli pannut ylleen sekä liivin että takin. Se rauhoitti äitiä. Mutta ei hän saanut kysytyksi, kuka oli tulossa, lääkäri vaiko tytöt, Märta ja Alfhild… Hän oli nukkuvinaan.
Hän kuuli Allanin menevän huoneeseensa, palaavan, seisovan vuoteen ääressä ja sitten asettuvan keinutuoliin. Kadulla ajettiin. Allan riensi ikkunaan ja kiirehti sitten eteiseen. Hän juoksi alas portaita, nähtävästi avaamaan alaovea… Kuka sieltä nyt tulee? Jos se on lääkäri, niin mitä kummaa hän vastaa hänelle? Selittäköön Allan kaikki niin hyvin kuin voi. Mutta jos professori aavistaa…! Hän on vanha ihmistuntija, varmaan hän vainuaa jotakin outoa ja huomaa, että totuus salataan. Tätä ajatellessa joutui hovineuvoksetar taasen sellaiseen ahdistukseen, että hiki puhkesi virtaamaan ruumiista. Häntä kylmäsi ja puistatutti ja kun hän kuuli askelten likenevän, peitti itsehillitsemiskyky kokonaan ja hän purskahti itkuun.
Hyvä vanha professori puheli rauhoittavasti. Jokainen hänen liikkeensäkin tyynnytti. Ei häntä olisi tarvinnut pelätä, hän ei kysellyt mitään, selitti vain ymmärtävänsä kaikki: hovineuvoksetar oli pelästynyt, siinä kaikki. Tapahtuuhan sellaista! Kyllä tämä pian menee, parin päivän perästä hän on pystyssä.
Hovineuvoksetar sai rauhoittavia lääkkeitä, nukkui suloiseen uneen ja olisi voinut nousta jo seuraavana päivänä. Mutta "tytöt", Märta ja Alfhild viipyivät hänen luonaan koko päivän eivätkä päästäneet häntä vuoteesta. Niin, niin, he eivät tietäneet, he eivät aavistaneet… He luulivat, että hänen tautinsa paranisi nukkumalla vuoteessa. Ei sille ole parannusta. Ja jos se pahin on tulossa, miten sitten käykään?
Nähdä tyttö, Maiju, aina ja alituisesti edessään, käskeä häntä, sietää häntä, seurata hänen liikkeitään, tarkata hänen eleitään, vihata häntä niin että mieluimmin löisi ja ajaisi kadulle — ja kuitenkin sietää sietämistään, ääntä päästämättä!… Nähdä Allanin kirkkaat kasvot, kuulla hänen laulavan, kuulla hänen nauravan, nähdä hänen kohtelevan tyttöä kuten herran sopii palvelijatartaan — ja tietää, että kaikki on valhetta!
Tämä tila saattoi totisesti tehdä ihmisen mielipuoleksi! Hovineuvoksetar riutuikin riutumistaan, vaikka hän seurasi kaikkia professorin määräyksiä. Ja ainainen itsehillitseminenkin kulutti ja kalvoi.
Pian tuli vielä lisäksi, että Allankin alkoi hermostua ja kadottaa mielenmalttinsa. Kaikenlaiset pikkuseikat saattoivat hänet raivostumaan. Hänen lautasensa äärestä saattoi puuttua veitsi — hän lensi tulipunaiseksi ja sai vaivoin pidätetyksi kirouksen. Ja äidin piti panna liikkeelle koko viihdytystaitonsa ennen kuin hän sai hänet jatkamaan ateriaa. Kerran kun hänen piti lähteä ulos, huomasi hän, ettei kalosseja oltu pyyhitty — silloin karkasi hän suinpäin keittiöön ja torui Maijua niin, että kuului läpi koko huoneiston.
— Mamma, sanoi hän kiivaasti äidilleen, — toimita pois tuo tyttö. Kohta minun pitää ruveta kiilloittamaan kenkänikin.
Kaikki viittasi siihen, että Allan oli saanut tarpeekseen Maijusta ja halusi hänestä päästä. Äiti käsitti, että hän Maijun tähden kammosi kotiaan ja viipyi poissa päivät pitkät, usein yötkin umpeensa. Sophie-rouva oli heikompi kuin koskaan ennen, mutta hän pysytteli pystyssä, sillä hänellä ei ollut aikaa sairastaa. Hän eli jännitetyin hermoin, hänen täytyi kestää, sillä hänen täytyi pelastaa Allan, hänen täytyi keksiä joku keino.
Mutta onko siis se pahin nyt todella tulossa? Ja millä kumman tavalla hän saa Maijun pois talosta? Jos panee hänet pois muitta mutkitta, niin hän voi kostaa, voi tulla kertomaan emännälleen likaiset juttunsa, ehkäpä huutaa ne koko maailmalle. Se ei käy päinsä.
Olisipa kyllä syytäkin erottaa Maiju palveluksesta, niin huolimattomaksi hän on käynyt. Hän on kokonaan muuttunut. Häntä saa käskeä monta kertaa ennen kuin hän panee käskyt täytäntöön. Hän ei muista mitään. Usein hän istuu keittiössä kuin puukappale ja hänelle saa huutamistaan huutaa, ennen kuin hän kuulee. Kerran sanoi hovineuvoksetar hänelle:
— Kello soi, mene avaamaan ovea.
Hän karkasi suinpäin vesijohdolle ja väänsi auki hanan. Ja kun hovineuvoksetar yritti häntä nuhdella, katsoi hän häneen mielettömällä katseella. Hovineuvoksetar kerrassaan pelästyi. Kului hyvän aikaa, ennen kuin hän sai tytön ymmärtämään, mistä oli kysymys.
Moni perheenemäntä olisi varmaan vähemmistäkin sanonut piikansa irti palveluksesta. Mutta hovineuvoksetar ei saanut sanotuksi. Hän kuvitteli, että tyttö lähtee sinne maalle, mistä hän hänet toi, ja kertoo siellä kaikki. Ehkäpä hänen äitinsä tulee tänne ja vaatii tytön emännän tilille… Ei muuta neuvoa kuin niellä ja kärsiä, niellä ja kärsiä sellaista, jommoista ei emäntä saattaisi piikatytöltään kärsiä. Ja lisäksi koettaa sovittaa Allania, joka yhtä mittaa näyttää, että hän vaatii äitiä panemaan pois tytön talostaan.
Voi tätä tilaa, tätä tilaa! vaikeroi hovineuvoksetar pitkinä öinä yksinään. Unettominakin olivat yöt hänelle keventäviä, sillä hänen ei silloin tarvinnut teeskennellä eikä näytellä. Hän sai edes silloin päästää tuskansa valloilleen ja häiritsemättä miettiä keinoja. Jos olisi saanut edes jollekin puhua, joltakin kysyä neuvoja. Mutta ei saanut hiiskahtaakaan, ei kenellekään, ei kenellekään!
Ystävällinen vanha perhelääkäri tuli hänelle kuitenkin lopulta avuksi. Kun hän turhaan oli käyttänyt käsillä olevia keinojaan, määräsi hän sekä hovineuvoksettaren että hänen poikansa ulkomaille kylpemään. Tämä sanoma tuli kuin taivaasta, iloinen sanoma ahdistuksessa oleville ihmisille. Se ratkaisi koko kysymyksen, hakkasi kuin miekalla halki koko solmun: talous oli joksikin aikaa hajoitettava, palvelustyttö pantava pois — sehän oli luonnollista!
Mutta hovineuvoksettaren oli sittenkin vaikea saada asia järjestetyksi. Ei olisi uskonut, että se oli niin vaikeaa! Hän suorastaan ei voinut. Pari kolme kertaa hän meni keittiöön varta vasten sanoakseen Maijulle, että hän kesäkuun ensi päivästä on vapaa palveluksestaan — mutta palasi tyhjin toimin. Hän ei voinut sanoa sitä. Hän pelkäsi Maijua!
Kerran, kun Maiju tuli ruokasaliin latomaan astioita kaappiin, istui hovineuvoksetar työpöytänsä ääressä kutomassa pientä, punaista sukkaa. Ja mitenkä hän silloin äkkiä lieneekin saanut vaikeat sanat suustaan. Ilman edelläkäypää valmistusta tulivat ne keveästi ja luonnollisesti ja vasta kun ne olivat lausutut, pelästyi hovineuvoksetar seurauksia.
Ei hänen olisi tarvinnut pelätä. Ei Maiju raivostunut, ei ruvennut edes itkemäänkään.
— Sitä minä jo olen odottanutkin, sanoi hän vihdoin hiljaa, ja jatkoi työtään.
— Niin, olethan sinä kuullut, että professori on määrännyt minut ulkomaille kylpemään.
Hetkeksi jäi Maiju emäntäänsä katsomaan. Nyt, nyt hän sanoo jotakin… Nyt tulee se hirveä totuus! ajatteli hovineuvoksetar ja silmukat hänen käsityössään putoilivat putoilemistaan, sillä kaikki hyppi hänen silmissään. Maiju rupesi hypistelemään esiliinaansa ja taisteli jo kyyneliä vastaan.
Hovineuvoksettaren päähän välähti äkkiä tuuma ja hätäisesti, ennen kuin toinen ehti suutaan avata, virkkoi hän:
— Minä annan sinulle sitten vielä sata markkaa lahjaksi, koska näin keskellä vuotta joudut pois palveluksestasi…
Silloin painuivat tytön kasvot esiliinaan, ja kuului vain tukahutettu korahdus, ikään kuin joku olisi häntä kurkusta kuristanut.
— Kuule, Maiju, hätääntyi hovineuvoksetar sanomaan, — hyvä Maiju, älä nyt noin…
Ja hän oli jo lisäämäisillään: saathan sinä nyt kyllä paikkoja
Helsingissä! mutta sanat takertuivat kurkkuun ja hänen kävi tyttöä
sanomattoman sääli. Kyyneleet yrittivät jo pusertua hänenkin silmiinsä.
Hänen täytyi nousta ja rientää panemaan kätensä Maijun olkapäälle.
Ja siinä koskettaessaan tytön hytkivää ruumista, joka poltti ohuen kankaan alta, tuli hänelle tunne, että tämä nainen on likeinen, on omainen, joka hänen täytyy sulkea syliinsä. Se on hänen poikansa vaimo, hänen ainoan poikansa vaimo! Ja siinä tunteessa oli hänelle outo onnen väläys ja kyyneleetkin vuotivat suloisesti ja helposti. Hän oli jo ottamaisillaan itkevän naisen tyttärekseen, sulkemaisillaan hänet suurta äidinsydäntään vasten. Mutta hetki sammui kuin salama, tunne särkyi kuin kupla — ja seuraavassa hetkessä näki hovineuvoksetar kaikki todellisuuden kylmässä valossa ja pelästyi ajatellessaan, mitä oli ollut tekemäisillään. Hän oli ollut vihkimäisillään palvelustyttönsä ainoan poikansa vaimoksi…!
Hovineuvoksetar vetäytyi äkkiä pois tytöstä kuin ruttoisesta. Ja Maijukin lienee vaistomaisesti tuntenut, että sääli loppui, koska hän sen tiensä jätti huoneen.
Mutta hovineuvoksetar pakeni makuuhuoneeseensa, sulki ovet ja vaipui polvilleen permannolle. Ei hän enää itkenyt. Hän kytki kädet ristiin ja loi kuivat silmänsä taivasta kohti. Hän kysyi siinä, mikä oikeastaan oli hyvän Jumalan tarkoitus. Mitä Hän häneltä vaatii? Mihin tämä kaikki oikeastaan loppuu ja päättyy? Ulospääsyä ei näy missään.
Kuinka lyhyessä ajassa koko hänen elämänsä oli muuttunut! Hänen kotinsa oli ennen ollut mitä onnellisin: pelkkää iloa, hymyä ja päivänpaistetta, ei pahaa sanaa, tuskin väärinymmärryksen varjoa. Ja nyt: paljasta kidutusta, kärsimystä ja valhetta. Kaikki paha oli alkanut silloin, kun Maiju taloon otettiin — ei! silloin, kun Mili Mellin tuli kauheine juttuineen, kun hän aukaisi äidin silmät. Oi, ettei hän saanut kulkea ummessa silmin elämänsä loppuun asti! Oi, ettei hän saanut elää hyvässä unessaan! Mitä apua siitä on kenellekään, että hän on valveilla ja kärsii? Jos hän voisikin olla Allanille joksikin tueksi — kuinka mielellään hän kärsisi! Mutta kun ei voi, kun ei voi! Ulkomaanmatka tuo edes jonkin verran lepoa. Pääsee irti edes Maijusta. Kuinka sitten syksyllä käy, se on sen ajan huoli. Tuleehan edes kesällä jonkin verran rauhaa.
Mutta rauhaa tuli jo aikaisemminkin, ja tuli sekä iloa että onnea.
Pieni Alice sitä toi, siunattu pieni Alice!
Suomessa teki myöhästynyt kevät tuloaan, kun neiti Mili Mellin ja hänen veljentyttärensä palasivat ulkomailta. Siellä ulkona oli kaikki jo kukassa ja kukkaan oli siellä puhjennut Alicekin. Hän palasi pariisittarena sekä puvultaan että käytökseltään ja kun hän asteli kadulla, kääntyi koko Helsinki katsomaan taakseen. Kaikki tiesivät hänen palanneen Pariisista, ikään kuin se olisi ollut kirjoitettu hänen otsalleen.
Eikä ollut Alice vielä viikkoakaan ollut Helsingissä, kun tapahtui se mitä hovineuvoksetar aina oli toivonut: illansuussa kerran, kun puut Bulevardilla värisivät aukenevissa umpuissaan, tuli Allan äitinsä luo, tuli hehkuvin poskin, otsa loistaen ja silmissä entinen onnen kiilto.
Äiti kalpeni hänet nähdessään, sillä hän oli niin tottunut surusanomiin, ettei voinut käsittää juhlallisen ilmeen Allanin kasvoilla tietävän muuta kuin uutta onnettomuutta.
— Iloitse nyt, mamma! Minä ja Alice olemme kihloissa!
Hovineuvoksetar jäi tuijottamaan poikaansa ikään kuin ei olisi hänen sanojaan käsittänyt.
— Niin, niin, mamma! jatkoi Allan ja sulki hänet syliinsä.
Silloin purskahti äiti itkuun. Hän pusersi Allania vastaansa, hän painoi päänsä hänen rinnalleen ja itki, itki. Allankin liikuttui ja kyynelissä valui pois heidän kauan kannettu, karvas tuskansa. Häpeä otetaan pois. Pieni Alice pelastaa heidät kaikki, pieni Alice tekee Allanin onnelliseksi. Siunattu pieni Alice!
Seuraavan päivän aamuna oli Alice luvannut tulla Sophie-tätiä tervehtimään. Ei olisi hovineuvoksetar suuremmalla hellyydellä voinut odottaa omaa lastaan kuin hän odotti tulevaa miniäänsä. Koti oli täynnä kukkasia, koruompelut, jotka laatikoista otettiin esiin vain juhlatilaisuuksia varten, olivat levitetyt sohvan selustoille ja pöydille. Hovineuvoksetar pukeutui vaaleaan kesäpukuunsa, joka oli teetetty ulkomaanmatkaa varten. Ja irtonaisia ruusuja, kaikkein kauneimpia, oli varattu Alicen hiuksiin.
Mutta Maiju! Maijuhan on talossa! Se ajatus tulee kuin pisara myrkkyä ilon pikariin… Maiju on voinut huomata nämä valmistukset. Maiju voi alkaa aavistaa jotakin. Maiju ei saa alkaa aavistaa! Hänet on siksi aikaa toimitettava pois talosta… vaikkapa jollekin asialle. Vain siksi aikaa, jolloin Alice on täällä. Hän saa lähteä viemään kirjettä Märtalle Kaivopuistoon.
Maiju lähtee Kaivopuistoon ja hovineuvoksetar painaa rintaansa vasten Allanin tulevan vaimon, itkee yhdessä hänen kanssaan ja kertoo hänelle kuinka hän aina on toivonut Allanille juuri häntä eikä ketään muuta.
Alice ja Allan istuvat rinnan sohvassa. Alicen hiuksissa on vaaleita ruusuja. Alice nojaa päätään Allanin olkapäähän ja Allan pitelee hänen kättään. Päivä paistaa heihin. He puhuvat tulevaisuudestaan. Nyt aluksi kihlaus on pidettävä salassa ja vain likeisimmät saavat siitä tietää. Sitten syksyllä, kun täti ja Allan palaavat ulkomailta, se julkaistaan.
— Kuinka sinä nyt, Ali, raskit lähteä mamman kanssa? sanoo hovineuvoksetar ja katselee heihin hymyillen ja kyyneliään kuivaellen.
— Mutta täti rakas! vastaa Alice sulhasensa puolesta.
— Minä olen oikeastaan nyt niin terve, etten enää tarvitsisi mitään kylpymatkaa, vakuuttaa hovineuvoksetar.
— Niin kai, sanoo Allan hymyillen. — Ehei, pikku mamma, kyllä me lähdemme. Minä olen täällä koko talven pelännyt ja vavissut tähtesi. Kyllä sinun nyt pitää tulla terveeksi.
Hovineuvoksettaren sydäntä kourii: hän muistaa taas, että matkan täytyy tapahtua Maijun tähden, jotta tytöstä kunnolla pääsee eroon. Tuo tyttö, tuo tyttö on kuin painajainen.
Alice on onnellisesti poissa, hovineuvoksetar arkivaatteissaan ja juhla lopussa, kun Maiju palaa asialta. Mutta hän vainuaa sittenkin jotakin ja katselee oudosti ja tutkivasti emäntänsä ja nuoren herran mutkiin. Heidän kasvonsa ovat käyneet niin kirkkaiksi. He puhelevat niin hilpeästi. Ei heidän ilonsa ikinä tiedä hyvää hänelle.
Ja heidän ilonsa hymyillessä kuihtuu tyttö kuihtumistaan, niin kuin hento kasvi kuihtuu auringon paahteessa, ilman sadetta. Joka päivä pyyhkäisee verevyyttä hänen poskiltaan ja ennen pitkää ovat hänen kasvonsa harmahtavat ja hänen silmissään asuu ainainen pelko ja ahdistus. Kauheaa häntä on katsella. Vieraatkin alkavat kysellä mikä häntä vaivaa. Hovineuvoksetar selittää, että hänen on ikävä lähteä Helsingistä, ja jouduttaa jouduttamistaan matkaa, vain päästäkseen häntä katsomasta.
Viimeisinä päivinä ennen herrasväen lähtöä tapahtuu Maijussa omituinen muutos. Hän on itkenyt itsensä kuiville, kylmyys, katkeruus ja tuska ovat sulaneet hänestä pois. Hän ei enää viskele ovissa eikä vaanien ja tarkastaen katsele herrasväkeään. Hän käy nöyräksi, palvelevaksi, ystävälliseksi, miltei iloiseksi. Mutta tuo ilo on niin outoa. Se on hänessä uutta, hiljaista, surumielistä.
Hovineuvoksetar ymmärtää kaiken! Kaiken, kaiken! Tyttö on taistellut, kärsinyt, tuskitellut. Nyt hän alistuu kohtaloonsa. Tai… olisiko se äitiyden koittava onni, joka hänen surkeaa elämäänsä valaisee?… Sitä ajatellessa joutuu hovineuvoksetar kuin pyörteeseen, jossa vastakkaiset voimat repivät eri tahoille. Toiselta puolen on tyttö hänelle omainen, likeinen, miltei pyhä — toiselta puolen vastenmielinen, iljettävä. Onneksi on jotakin, johon voi turvautua: ulkomaanmatka.
Lähdön edellisenä iltana, kun tavarat jo ovat kunnossa, kokoaa hovineuvoksetar voimansa ja kutsuu sisään Maijun. Hänen täytyy koota voimansa, vaikka Alfhild ja Märta ovat hänen luonaan.
Maiju seisahtuu ruokasalin ovelle. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, mutta tyynet ja ystävälliset.
— Kuulehan nyt, Maiju, alkaa hovineuvoksetar, — kun me nyt olemme menneet ja sinä olet täällä pessyt lattiat ja peittänyt ikkunat, niin vie sitten avain tirehtöörskälle.
Maiju ei puhu mitään, ainoastaan katsoo odottavasti.
— Ja tässä, jatkaa hovineuvoksetar, — sinä saat sen pienen lahjan, jonka sinulle lupasin.
Hän laskee pöydän kulmalle rahan. Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin leikkivien lasten ääniä pihamaalta. Nuoret rouvat vaikenevat eikä hovineuvoksetarkaan enää virka mitään. Maiju on lentänyt tulipunaiseksi ja painanut katseensa permantoa kohti. Hän ei liikahda paikaltaan eikä sano sanaakaan. Näyttää siltä kuin ei hän pääsisi liikkumaan ja kuin hänen kielensä olisi mykkä.
— Noo, Maiju, sanoo hovineuvoksetar rohkaisevasti, — tule nyt ottamaan.
Mutta samassa hän huomaa, ettei tyttö aio liikahtaa. Silloin hän kiireesti nousee, ottaa satamarkkasen pöydän kulmalta, rientää Maijun luo, painaa setelin hänen kouraansa ja työntää lempeästi tytön keittiöön.
Hovineuvoksetar on toivonut, että hänen rauhansa palaisi, kun hän saisi asiansa järjestetyksi Maijun kanssa. Allanin kihlaus on jo saanut aikaan ihmeitä. Hovineuvoksetar on toivonut, että tuosta sadan markan lahjastakin koitusi jotakin hyvää. Mutta vaikka hän on nähnyt Maijun tyynenä, miltei iloisena, vaikka Maiju on häntä kiittänyt ja luvannut matkustaa maalle, ei mielenrauhaa vain kuulu.
Yö on kirkas ja lempeä. Sophie-rouvaa väsyttää, mutta unta ei tule. Allan on poissa. Ovat menneet Korkeasaarelle. Ei hän Allanista ole levoton, sillä Alice on mukana. Heitä on siellä useita nuoria. Mutta muuten tuntuu niin kamalan ahdistavalta, ikään kuin ei huoneessa olisi ilmaa.
Äkkiä hän herää horroksistaan ja kuulee, että jossakin itkee lapsi. Hän kuulee sen selvästi. Se on hätääntyneen, avuttoman lapsen parkua…
Allanin lapsen, Allanin lapsen! iskee samassa hänen päähänsä.
Sitä raukkaa palelee. Kun ei ympärillä ole kuin rääsyjä! Pienet kasvot ovat sinettyneet ja tuhansissa ryppysissä. Se itkee, se itkee!
Isoäiti nousee istualleen — ei mitään, ei ketään! Uutimen raoista häämöittää hiljainen, hymisevä kevätyö… Pahaa unta vain. Ei mitään muuta!
Ja isoäiti painuu peitteen alle, päästää helpotuksen huokauksen ja päättää nukkua. Mutta tuskin on hän silmänsä sulkenut, kun taasen alkaa kuulua itkua, hiljaista, valittavaa, ikään kuin lapsen, joka on kuolemaisillaan.
Jos Maijulle onkin syntynyt lapsi…! Keittiöstä päinhän itku kuuluu. Ja suinpäin karkaa Sophie-rouva vuoteestaan ja rientää ruokasaliin kuuntelemaan. Siellä on häntä vastassa valkeneva aamu. Ikkunoista, joista uutimet ovat poistetut, tulvehtii valo sisään yhdessä lintujen liverryksen kanssa. Ei mitään muuta… Jumala, Jumala, onko hän tulemaisillaan hulluksi?
Sophie-rouva painaa kädet sydämelleen ja hengittää syvään. Sydän läähättää ja takoo… Tekee hyvää nähdä aamuista valoa. Paras, ettei enää menekään vuoteeseen, sillä niin pian kuin sinne menee, alkaa taas kuulua itkua. Hän sukaisee ylleen aamuviitan ja istuutuu ikkunaan odottamaan Allania… Juuri vuosi sitten tämä kaikki alkoi. Juuri näihin aikoihin. Siihen saakka oli elämä ollut paljasta onnea. Vuodessa, voi kuinka paljon ehtii vuodessa muuttua! Yö kuluu vihdoinkin.
Mutta onneton äiti kuulee itkua jo aamullakin. Onko hän saanut korviinsa vetoa, vai mikä niiden on, kun niissä niin oudosti soi? Nyt, aamulla, keskellä matkakiirettä, ihmistenkin aikana! Mutta se voi johtua siitäkin ettei hän yöllä nukkunut. Ehkäpä se lakkaa, kun hän pääsee vieraisiin oloihin. Niin sanoisi varmaan professori.
Aamu menee humussa ja kiireessä. Hevoset odottavat jo kadulla. Toinen ajureista tulee kantamaan arkkuja Maijun avuksi. Hovineuvoksetar kulkee kuin unissaan. Hän tuntee, että hänen pitäisi olla ikävä erota kodistaan, mutta ei hän tunne mitään kaipausta. Hänen rintaansa on noussut ikään kuin tulppa, joka tuppautuu ylöspäin ja yrittää tukahuttaa. Hän nielee nielemistään, jottei se pääsisi kurkkuun asti.
Allan auttaa hänen ylleen takin ja laskee hänen käsivarrelleen huopapeitteen. Itse hän eteisen pöydältä ottaa ruskean käsilaukkunsa ja hatturasiansa. Sitten hän painaa oven kiinni ja alkaa astua alas portaita. Nielee, nielee, ettei nousisi kurkkuun… Alhaalla kadulla seisoo Maiju paljain päin, hiukset liehuen tuulessa.
Nyt on saatava poikki viimeinen side: sanottava hyvästi tytölle. Hovineuvoksetar komentaa kättään, joka ei tahdo totella, ja saa sen nousemaan. Hän saa suunsakin puhumaan ja toivottaa hyvää kesää. Mutta hän ei katso tyttöön, katsahtaa ohitse.
Allan on jo rattailla ja ojentaa kätensä äidilleen. Maiju tulee panemaan kiinni jalkapeittoa. Siinä antaa Allan hänelle kättä.
— No, hyvästi nyt, Maiju. Ja hauskaa kesää.
Samassa luiskahtaa hovineuvoksettaren katse niiaavaan tyttöön. Hänen poskillaan palaa kaksi punaista pilkkua. Silmät ovat itkettyneet. Nähtävästi ei tyttökään ole nukkunut koko yönä, vaan itkenyt. Ehkä se yöllinen olikin hänen nyyhkynsä! Tyttö raukka, kuinka yksin, yksin hän jää siihen kadulle, hiukset liehuen tuulessa! Hyljätty, hyljätty tyttö! Hovineuvoksetar näkee kuin sumun läpi, kuinka hän lyyhistyy seinää vasten.
Hän koettaa repiä auki silmänsä, kiinnittää katseensa taloihin, jotka seisovat paikoillaan, vastaantulijoihin. Ei onnistu! Hänen silmissään on vain tuo nainen, joka niiaten ojentaa kätensä rattaiden edessä ja sitten lyyhistyy seinää vasten.
Allan puhelee reippaasti, ikään kuin hän olisi vapautunut taakasta.
— Onneksi tuulee maalta päin, selittää hän. — Ja eihän mammalla sitä paitsi ole taipumusta merikipuun. Ethän ollut merikipeä silloinkaan, kun te papan kanssa olitte ulkomaanmatkalla. Tehän kuljitte Ranskasta Englantiin. Se on paha väli se. Ei, kun minun reipas mammani kesti sen, niin kestää hän kyllä tämänkin.
Hovineuvoksetar kuulee kaiken aikaa, mitä hän sanoo, mutta sanojen takaa kuuluu joku heikko sivusävel. Se on pienen lapsen valittavaa parkua. Se kuuluu jostakin kaukaa.
Siinä sitä siis nyt ollaan! Hän luuli vapautuvansa, kun pääsisi irti tytöstä. Mutta ei! Tuskan ääni seuraa. Kunnia on pelastettu, pieni Alice pesee pois ulkonaisen häpeän. Mutta äidin mielenrauha — palanneeko se koskaan?
Ei koskaan, ei koskaan! kuuluu äänettömänä vastauksena hänen sisimmistään. Vaikka hän pakenisi maailman ääriin, on hän hiljaisina öinä kuuleva itkua ja valitusta. Ja vaikka hän peittäisi silmänsä paksuilla vaatteilla, on hän näkevä sinertäväkasvoisen avuttoman lapsen ja hyljätyn nuoren äidin lyyhistyneenä seinää vasten. Tämä kaikki seuraa häntä merten taa ja se palaa taas hänen mukanaan kotiin. Terveyttä hänelle — sitä ei ole!
Mitäpä hänestä! Kunhan Allan vain tulisi onnelliseksi! Mutta hän pelkää, pelkää…
Laivarannassa on vastassa sankka joukko: tyttäret miehineen, lapsia kukkakimput käsissä, Alice muodikkaassa kesäpuvussaan. Heidän taustanaan on valkea puhtoinen laiva siltoineen, jolla ihmisiä tungeskelee.
Hovineuvoksetar suutelee ja syleilee rakkaimpiaan ja hänen kyyneleensä valuvat vuolaasti. Omaiset toivottavat hänelle terveyttä ja iloista kotiintuloa.
He eivät tiedä mitä tekevät. Hän, hän tietää kuinka turha koko tämä matka on, kuinka turha on terveyden toivo. Hänelle on ihan yhdentekevää, missä hän oleskelee. Sillä näky seuraa kaikkialle, itku seuraa kaikkialle. Tuskasta ei ole ulospääsyä, ei ole apua eikä parannusta.