Pimeänpirtin hävitys

by Maila Talvio

IX

Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.

Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei muille. Nyt he saavat sen tietää… Sydän sykkien istui hän sukkia parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi. Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.

— Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, — mitä… mitä sinä olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en saa olla kuulemassa.

Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina hänen ympärillään. He hänestä pitivät… No, jahka hän tästä pääsee selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.

Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon sanat ihan tosiksi… Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse piispan edessä…

Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.

— Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. — No lapset, tulkaa pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin… No lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.

Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin läksi.

Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä jääkylmäksi.

— No, alkoi rovasti, — oletpa sinä kauniisti osannut pettää meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.

Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen kätensä kävivät läpimäriksi.

— Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. — Miksi sinä karkasit
Kankaanpäästä?

Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.

— Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.

— Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi läksit kartanosta.

— Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.

— Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten pysynyt kartanossa?

— Siksi etten voinut!

— Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.

— Siksi etten voinut.

— Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.

— Minä en ole heittäytynyt miksikään!

— Vai vielä kehtaat kieltää!

Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.

— Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.

Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.

— Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita…

— Hän valehtelee!

— Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.

Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään, vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.

— Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.

Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.

— Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.

— Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: — siksi, että hän tapasi sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?

Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.

Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.

— Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa…

— En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua syytetään!

— Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista…

— Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä…

Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu epäilykseen.

— Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. — Ajattele, mitä puhut sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja ajattele vanhempiasi…!

Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää — mieluummin mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan ei vain äiti saa tietää mitään!

— Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. — En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä… Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa…!

Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä, tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.

— Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna. — Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti ojensit sitä!

Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä ja koettaa taivutella.

Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa joi kahvia.

Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.

Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää. Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen patruuna on, jollei kukaan muu todista!

Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa padasta… Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.

Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän ole syyllinen… Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee lastenkamariin.

Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:

— Kuule, kerro nyt minulle kaikki.

— Minua on kielletty kertomasta neidille.

— Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.

Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.

Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla, hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän syleili Hannia.

— Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. — Mutta älä sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle…

— Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti…

— Ole huoleti!… Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän kanssaan tanssinut… Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä anteeksi sinulta.

— Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, — niin hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä. Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli — ja minä lupasin, mutta en totellut…

— No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja kuka sinne sydänmaille nyt jouluna…

— Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua.
Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!

— Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä silmissä ja kädet puserruksissa. — Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä tahtoisin heille kostaa.

Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.

Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.

Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta — mutta ei hän ollut sitä asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä toisiinsa?… Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen… Jos hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin… Inhottavaa sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä kurjuutta…

Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi… Hän olisi tahtonut tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa, että hän näin syntisiä ajatteli!

Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta Aino ei voinut olla ajattelematta.

He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja…

Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa! Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.

Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa. Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi, valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa… Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia… Aino tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.

Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen. Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään. Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi, etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään pitoihin he tulevat ja silloin, silloin…

Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.

Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa… Hauska ilta se oli ollut. Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty, seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut. Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla. Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa, Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.

He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti, katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi, ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma, ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.

Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi, hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.

Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg hänen puoleensa ja virkkoi:

— Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä sydänmailta?

Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin nimeä ja nyt he itse alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.

— Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.

— Niin oli! huudahti Kyösti, — en ikinä unohda sitä, kun me Oton kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan auringolta, joka laski…

— Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella ääntämisellään. — Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain, että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.

— Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, — onko se lapsi voinut sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.

— Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.

— Onko? huudahti Kyösti. — Ei hän ainakaan silloin ollut, kun pappilassa hänet näin.

— Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin tutkivasti.

— Sääli, sääli! lausui Björkell.

Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään… Aino ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.

Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.

Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni. Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi käsivarret niskaansa.

— Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, — ehkei se asia ollut niin vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään ollut pahoin tarkoitettu…

Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen esiliinaa, jossa oli ruusuja.

— Puhuiko neiti minusta?

— Puhuin… nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua loukanneensa.

— Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän… tiedän mikä heillä oli mielessä…

— Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat polvelleen…

— Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat, suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin…

— Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.

— Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin…

Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi. Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.

— Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. — Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot, tartuttaisit vielä lapsiin valheesi… Kehtaat vielä nauraa! Pois siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa on ainoa mikä tuollaiseen pystyy…

Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän, mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:

— Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin kieltänyt?

— On, on!

— Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni voitonriemuisena. — Kysytäänpä vielä häneltä!

— On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä pettää.

— Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja keuhkojensa täydeltä. — Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei hän!

Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.

— Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin hullu. Aino-lapseni, rauhoitu…

Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin vuoteen ääressä.

— Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. — Uskokaa neiti minua, auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.

— En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.

Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.

— Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. — Ja ensi työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi käydä rippikoulua muitten kanssa…

— Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, — vanhemmilleni ei saa ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki. Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille…

— Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut. Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.

Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa. Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille…

Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!

Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta. Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen kasvonsa.

Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit, herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.

Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin lumen alla.

— No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.

— Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.

Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään, menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.

Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi kamarineitsyt.

— Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.

Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.

Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut. Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat kenkiä vastaan.

Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta — mitä hän sitten tekee?

Heidän täytyy, heidän täytyy tunnustaa!

Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.

Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla. Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.

— Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut… Minä en olisi mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun täytyi sanoa… että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole valehdellut…

Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat, rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.

Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:

— Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis tyttö…

Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:

— Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut…

— Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne istumaan…

Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä polttaa.

— Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.

Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.

— Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse välittää.

— Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut! tiuskaisi Hanni.

— Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.

— Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun… Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän perästä kukaan enää muista koko juttua…

Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.

— Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos… jos minun vanhempani saavat tietää!

Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.

— Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, — ei sinua ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat… Mitä sinä nyt siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!

— Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja minähän en ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se tunnustaa…

— Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa…

— En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja patruuna… otti polvelleen… ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja koskivat ja sitten… joku antoi suuta.

— Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.

— Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä, virallisella äänellä. — Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen. Muuta ei tapahtunut.

Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella ympärilleen.

— Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. — En tiedä… olisiko se ollut leikkiä vaiko mitä… mutta patruuna otti syliinsä ja joku veti kädestä ja joku antoi suuta… Ettekö muista? Voi, pitää muistaa!… Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. — Te sen todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti… Sanokaa, sanokaa… armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!

Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun, rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille purrut.

— Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä, sanokaa, sanokaa se.

Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä. Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:

— Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.

Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta
Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta
Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.
Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi
Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.
Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.
Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta
Hanni vain nauroi.

Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.
Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.

— Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. — Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös on hauskaa!… No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu… Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit… Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.

Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.

— Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, — ja haastatan herrat kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.

Lassi Lindström hymähti säälien.

— Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.

Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille. Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa, joka oli pannut sen alkuun.