X
Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi yösijaakin. Mutta auttaa — sillä tavalla kuin Hanni tahtoi — he eivät voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty vasta tähän aikaan päivästä.
Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa, ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona Pimeässäpirtissä.
Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain, jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa, että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma, tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee! Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee, niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa palaa ja ihkasen elävänä!… Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi? Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi… No tule siskon syliin nyt! Osaatko oikein syleillä? Noin, noin!… Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu, katajainen keppi kädessä…
Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat, tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa…
Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan. Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä hän kanna vihaa ketään kohtaan.
Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin, kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.
Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen sisunsa alkaa taas paisua.
Hevonen on seisahtunut.
— Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää. Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja kuuntelee henkeä pidätellen.
— Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. —
Sinun äitisi on kuollut!
Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.
— Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. — Tule nyt tänne likemmä. No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan tässä pääsee kääntymään… Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.
Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.
— Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: — olisit päässyt kotiin, jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua että minua. Näetkös… äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan. Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa Vapahtajaansa… Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.
Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.
— Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, — että edes tiedän, oletko kuunnellut!… Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se häneen niin koski, että… Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren surun sinulle, erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi. Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi, sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä… Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä mielellä vastaan, palaa pappilaan, — saat istua tuossa kuskilla Antin vieressä — ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut, niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi… Ei, ei vastaa! Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!
— Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.
— Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. — No, kiukuttele täällä nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten ja Jumala valaiskoon mielesi… Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain käänteessä kaada!
Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.
— Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän — tahdot ehkä jo tulla rekeen.
Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon, kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä. Pakoon kaikkea, itseäänkin!
Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen. Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.
— Äiti on kuollut… Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua… saada lohdutusta Jumalan sanasta… Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois…
— Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.
Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden oksat ja ilma on paksua ja raakaa.
— Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, — vasta olit luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman Hannin syliisi…
— Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa…
Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.
— Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu maahan. — Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!
Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa, mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea, huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta, äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota…! Hän makaa valkeana riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina… Ei, ei, ei! se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata. Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut äidin, niin ota tyttökin!… Tuntuu siltä, että koti sittenkin on täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa…
Hän pelkää… Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana, laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta täytyy… Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta, siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan päänalainen ja nostetaan kuollut äiti… Jumala, Jumala, eikö sinulla ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse ihmisten ilmoille?…
Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä vapauttamaan!
— Etkö käsitä, mikä hirveä synti… Äitisi on kuollut surusta sinun tähtesi…!
Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton, ennen kuin äiti kuolee!
Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin, kunhan hän vain kulkee… Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän…! Mutta sinä olet jo kuollut… Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni helmaasi…
— Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. — Surusta… Sinulle oli kerrottu, että… ja sinä et jaksanut… Sinä olet kuollut!
— Kuollut, kuollut!
Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.
Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.
Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.
Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla, mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee…
* * * * *
Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä. Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa. Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.
— Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.
Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.
— Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. — Mutta, huudahti hän äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, — jos me muut lähtisimme nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!
— Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.
— Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva innoissaan. — Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso, pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri! Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut, että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin riepu… Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina, muista, että hyvin panetkin kaikki!… Voi, voi, sinua Otto, ettet nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä… kuka kaikkia niitä nimiä voisi muistaa?… Tarkoitan sitä… sitä, missä hevoset kerran viime kesänäkin olivat kompastumaisillaan… Kuule Otto, älä ole noin juro tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne ystäväsikin…
— No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee… No niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla tiellä…
He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna, Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne. Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi! Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan, ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.
Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset — mitä hyötyä siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei tahdo ajatella…
Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta…
— Janne sinä, ärähtää hän, — nukutko sinä, lurjus?
Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä, niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:
— Ka en.
— No anna sitten, hiidessä, mennä!
Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää hevosen.
— No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.
Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin… Herranen aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu päällitse… Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli pappilassa!
Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu. Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan, mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa, kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo nyt on surkeille jäljille joutunut!
Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.
— Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.
— Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen ympärilleen.
— Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, — ajamme yöksi ensimmäiseen kestikievariin.
— Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne harvinaisella reippaudella.
— Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.
Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi pitelee tyttöä.
— Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään päällitse tyttöön. — Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.
Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa reippaasti kuskilaudalle.
Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen, ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa kuljettaisi sitä kotiinsa.
Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin minä saavutin sinut… Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa. Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja vastaan… Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku, nuku… sinä olet minun kokonaan.
Vihdoin saavutaan kestikievariin.
Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna… Hyvä herra antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä…! Tyttö nauraa tirskahtaa jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään. Kantaa vain vakavana sisään jotakin… Taivaan tieten, ruumisko se on? Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt lieneekin… Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut! Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet, laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä…
— No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen, — niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.
Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan salattua pilkkaa.
— Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. — Toimita vaatteet tänne ja heti paikalla.
Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta, mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä. Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo? Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.
Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon parempikaan.
— Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!
— Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä tekemään.
— No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.
Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä, joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa, kun hän on tuollaisella tuulella.
Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri, kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.
Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.
— Saiko hän… sairas… jo teetä?
— Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?
— En. Saatte molemmat mennä.
Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä, kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita… Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa, hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä, että ovat kahden koko maailmassa.
Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon, taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys. Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla. Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa… Mutta äkkiä hän kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori, niin turvaton, on sairas… Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.
Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa — tähän hän ei uskalla kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy nöyräksi ja pehmeäksi.
— Hanni, virkkaa hän, — anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi, sillä minä rakastan sinua… Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni. Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen. Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna suvulleni jatkaja…
Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.
— Hanni, kuiskaa hän, — saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä sinut parannan… Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran nuoruudessani olisin sinua rakastanut…
— Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja tekee alustalaiset onnellisiksi… Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!
Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee häneltä vielä:
— Äiti, äiti, äiti…