Pimeänpirtin hävitys

by Maila Talvio

XI

Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?

Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.

Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.

Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu, heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne riistetään tuon… tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta kodista, — tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka on tullut paikkakunnan kiroukseksi… Vielä lisäksihän se kuuluu olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.

Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen tarjoilijaneiti — ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa valkoiset hampaansa — se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta tuomatta hänelle lahjaa — hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran vihitty vaimo.

Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan. Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut tulla mitä hyvänsä!

Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset, hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät! Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua ja syvyyttä… Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta. Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään tuli entiselleen.

Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui, että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut kandidaattitutkintoaan — sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii häneltä takaisin poikansa.

Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään, tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä, kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska keskelle lattiaa.

— Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä näköinen hänen vihamiehensä oli.

Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.

— Minä.

— Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.

— Olkaa hyvä.

Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä. Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.

— Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska syyttäjän ankaruudella, — te olette riistänyt häneltä työinnon ja turmellut hänen tulevaisuutensa…

— Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan rouvan poika…? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi rehtorskan.

Rehtorska vaikeni hämmästyksestä.

— Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. — Kaikki tässä kaupungissa tuntevat minut.

— Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin minut, sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan kasvot kävivät tulipunaisiksi.

— Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte niin, että… että minä… niin, minä en saata alentua puhumaan kanssanne…

— Valitan suuresti…

Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt lempeämmän näköinen.

— Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!

— Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.

— Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.

— Mitä minä sille taidan?

— Te ette saa ottaa vastaan häntä!

— Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä…

— Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!

— Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?

— Hän ei tottele minua!

— Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, — sitten mahtaa olla jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia vanhempiaan!

— Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa häntä…

— Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. — Vai pitäisi minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien täysikasvuisia poikia…

Rehtorska itki.

— Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti…

Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.

— Ei säälinyt kukaan minun äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen, kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia naisia kuin minä… Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!

Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.

Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli vaarallinen.

Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita, myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut — viskaali oli yleensä hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät. Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja piti nousta. "Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle…" kuului silloin joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. "Kuinka sinä olet kaunis tänään!" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa: "Etkös antaisi minulle suudelmaa?" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.

Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia. Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä kysyi "yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa täällä". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin. Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä… Viime markkinoilla hänen vielä oli täytynyt nähdä isänsä.

Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.

Hän kulki "hevoslassin" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat. Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.

— Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen tutulta, — että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa tunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa… Soh, Pikku, soh…!

Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.

— Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei enää ole millä elättää… Kun pantiin pois torpasta… Tokko seisot, saakeli, siinä!

Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut. Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.

Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa, hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä, ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain häpeää, häpeää ja likaa!

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja — palasi entiseen elämäänsä.

Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi, ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti? Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.

— Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. — Etkö tunne minua?

Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään "Hannia" ole, mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen, ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä hänen ympärilleen.

— Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino…!

Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi, että siitä on niin kauan kun tavattiin.

— Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole muuttunut — paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin totuuden nimessä, ja punastui.

Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään. Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa, hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja… ja… sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.

Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.

— Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava esirippuineen.

— Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.

— Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi hartioillesi.

— Kiitos, minä olen niin tottunut.

— Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.

Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.

— Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.

— Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää lattiaa.

— Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. — Jos sinä tietäisit, kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni, anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja omaisillesi.

Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan. Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.

— Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, — sinun hävitettyä kotiasi, kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa — ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin… Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille kaikille "sivistyneille", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?

Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:

— Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?

Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten. Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.

— Hanni, puhuttelee Aino, — tule tänne, älä pakene minua. Jos tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin iloksesi… Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit, valkeat, vanhanaikaiset huonekalut…

Jeanette naurahtaa.

— Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä siellä alkaisi löyhkätä…

— Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin. Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät, sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten…

— Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, — tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi tunnustaa tuttavakseen — ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti pian saisi eron virastaan… Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa elämääni…

— Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!

— Nuorihan on toinen siinä iässä. Minä, minä olen ikäloppu…

— Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta…! Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän pikku Herttaamme? No, koetapa arvata!

Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.

— Se on sinun siskosi… Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen, ihan sinun näköisesi…! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni ja minä koulutan häntä… Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä. Tulethan sinä auttamaan minua?

Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu, Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen…

— Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja ojensi Ainolle toisen kätensä.

— Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.

— Muistaako hän minua?

— Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän näyttää minulle usein, kuinka "Hanni sirkku hyväili". Muistatko? Tule, lähdetään heti!

Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena ei hän voi lasta lähestyä… Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule tuollainen "tyttö-raukka & siltä väliltä", niinkuin äiti oli ja hän itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi tottua…

— No, Hanni, kehoitti Aino, — ota päällysvaatteet yllesi. Mennään!
Sinä syöt meillä aamiaista.

— Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!

Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.

Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.

Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun. Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!

Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä, mutta herrat vielä ovat tajussaan — paiskata heidän kasvoilleen mitä ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä siinä ja alkaa uutta elämää.

Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä, kuka hänet ottaisi seuraansa…? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin. Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla…

Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä. Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa. Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän hiipi ikkunaan heitä katsomaan.

Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.

Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät kuivaa leipää.

Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen, että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta, ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan… Olisi aikoja sitten pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!… Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.

Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!

— Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.

— Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.

— Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, — kunhan nuorten kävisi hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi. Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse, Janne.

Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä, raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin:

— Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos ottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa… vai näkikö hän unta, vai… Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään Jeanetten huulilta.

— Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. — Hän sanoo rakastaneensa sinua jo silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä olisit kuollut sinne ilman häntä.

— Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.

— Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä. Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää onnellisina.

Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin kalpea kasvoiltaan.

— Mitäs sanot, Hanni?

— Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. — Janne on hyvin ystävällinen, mutta… mutta en minä hänelle voi mennä.

— Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.

Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.

Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari. Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut…

Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.

— Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes toivottanut hyvää iltaa.

— Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita…
Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.

— Minun pitää puhua sinulle.

Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan. Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.

Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:

— Hanni!

Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.

— Tyttö, sinun täytyy kuolla!

Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.

— Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa suloa: — mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla! Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne…

— Pidin, pidin, pääsee vaarilta…

— No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn… Päästäkää irti, vaari-kulta…!

— Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron sinulle!

Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi tehdä toisenkin… Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä, nyyhkyttää ja kuiskata…

— Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin Hannin ranteen ympäri. — Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin. että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä… Niin äitisi tuli kovin kipeäksi… Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja…

Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.

— Sanoi minulle, jatkaa vaari, — että minä pelastaisin sinut. Ja sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.

Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat viettivät Pimeässäpirtissä… Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan pieleen.

— Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, — kun näin patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että "se on sinun lapsesi, jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se Hanni!…" Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti, sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö… Hanni-lapseni, alkaa hän hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, — rukoillaan nyt yhdessä ja sitten…

Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:

— Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala, anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia…

Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat märkinä.

Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet permantoon.

— Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, — ettei sinun enää käy eläminen. Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän rukouksen.

Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä. Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan, vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee…

Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti. Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala aseestaan huolen pitää…

Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa… Niin se oli kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:

"Ah, mikä taitaapi olla mun kauniimpi katsella kuin tähdet ja tuo kirkas kuu ylhäällä taivaalla."

Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.

Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.