IV
Monta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi äänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän heräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden lomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli kaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä vuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että oli kielletty putoamasta.
Hän ei putoa. Hän on jo suuri!
Uunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia myöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä. Mutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva ja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin kaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu oli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja. Ne olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui sohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea, jotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä. Anna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan, asetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.
Hän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä korkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa ja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei ylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.
— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?
Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä. Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää nauranut. Hän otti lapion käteensä.
Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä ja Ellillä… Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki. Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi? Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun on ikävä kotiin… Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan. Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta. Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan. Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.
— Lapseni, lapseni… Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?
Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.
— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen suuri!
He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä ranteesta, niskasta, otsalta.
— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee. Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni…
Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen. Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.
"Täällä pohjantähden alla on nyt kotomaamme. Mutta tähden tuolla puolla toisen kodon…"
Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle, että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä — eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo: mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii…! Musti sinä!
"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr… Anna nauroi ja vanhat vaimot juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä, huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään, kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti setään ja kysyi:
— Onko tämä nyt minun kotini?
Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.
— On, lapseni.
Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.
Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen, käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?
Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä ja öitä.
* * * * *
He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät. Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa. Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.
Keittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa kietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat toisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi astioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin, kun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät kuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.
— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä tällaista työtä kotonasikin?
Lapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin silmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän juoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas kuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli kieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä millään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään karkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä, lapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla. Kuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat…
* * * * *
Saarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää pellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi, että sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli samanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria huiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.
— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?
— Vastahan me ne eilen näimme.
— Koska Saarlotta panee ne päälleen?
— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.
— Koska on pyhä?
— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.
Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin, koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha. Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli. Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.
"Tuolla puolella Jordanin maan
siellä virtemme helkkyen soi."
Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin hyristessä hänen edessään.
"Kohta vaan joudutaan
taivaan kuorissa laulamahan…"
Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.
Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään puuta vasten.
— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä valkoiset rihmat välähtelivät.
— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny.
Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.
— Vaan kuinka?
— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki…
Lapsi katsoi pitkään ja aavistellen.
— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.
Varmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki.
Anna asettui penkille.
Kissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä aurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan ne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä taivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan, etteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan. Miksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja katseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset. Yhtäkkiä lapsi hätkähti.
— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.
— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään on. Ainoastaan Jumala tietää.
* * * * *
Luukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä korotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen ikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. "Sitten nukutaan hyvin", sanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi suora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt vikuroimaan minnekään.
— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän sinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin pappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina kestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden eno.
Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta selkään… Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti. Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi vielä kerran, että setä oikein näkisi.
— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.
— Minä lyön!
— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.
— Anna lyö vain.
— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen.
Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.
Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa. Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli alas rannalle päin:
— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.
Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä.
Hrrrr-hrrrr-hrrr… Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.
— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä. Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä, että lapsi on parantunut…? Oliko niin toivottu, että se kuolisi…?
Hrrrr-hrrrr-hrrr… Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei lapsi itke, ei se mitään ollut… Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen piipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.
* * * * *
Hämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa lypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli, hän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta vihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla. Liedessä paukkuivat kuusiset halot.
— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan, sanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.
Anna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin kaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat lumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit eteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat kissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!
— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni…
Riikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen puolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin että kuului, hännät suorina pitkin permantoa.
— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.
Musti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja. Maitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan viereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä kuuluivat täyttävän kissain kupin… Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi taasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun Riikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!
— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me menemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo. Miksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi nukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee syömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi…
Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.
— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.
Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta, jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus…
— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme…
Herra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa unessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti levännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa. Vaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen. Rakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon kautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo luihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut mukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä sydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti sanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen, mikä näkyi ulospäin.
Herra Cairenius otti Luukkaan erilleen.
— Mitä sinä teit lapselle?
— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun herra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei…
Herran rystyset kolahtivat pöytään.
— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että olisit kasvanut tänne kiinni…
Hän tunsi, kun hän tämän sanoi, ettei hän voisi nukkua. Sellaisten sanojen jälkeen vanhalle palvelijalle ei nukuta.
Hän ikävöi kuitenkin unta ja koetti päästä sovintoon.
— Oletko sinä sitten viaton?
Luukkas naurahti.
— Kai herra sen vielä itse näkee, mikä se on, jota herra nyt palvelee.
Aikooko herra todenteolla antaa perintönsä vieraalle?
Jutte-herra tähtäsi häneen toisen silmänsä läpitunkevan säteen.
— Voit seuraavana seitsemäntenä päivänä kertoa pappilan herrasväelle, että perinnöt ovat lentäneet taivaaseen ja odottavat hurskaita siellä.
— Voivat panna "hullun tohtorin" holhouksen alle. Kyllä minä olen saanut selvittää, muuten meidän herra ehkä jo olisi holhouksen alla…
— No mitä sinä selvität. Parempihan se on, että uskovat hulluksi, niin antavat olla rauhassa.
— Johan nyt antoivat. Ja se on sentään vääryyttä, että rahat menevät vieraalle…
— Rahat odottavat hurskaita taivaassa, etkö kuullut… Mitä sinä teit lapselle? Nukut paremmin, jos puhdistat omantuntosi…
— Ja kenenkähän omatunto tässä tarvitsee puhdistamista. Taitaa tohtori kasvattaa tästä itselleen rouvaa…
Herra Cairenius vaikeni.
— Sinä olet tästä hetkestä vapaa palveluksestani ja voit muuttaa pappilaan.
— Vieraan tieltä — sehän nähdään! Olen täällä availlut portteja kapteeni-vainajalle kymmenennestä ikävuodestani enkä lähde, ennen kuin minut laudoissa kuljetetaan Kairalan portista. Tuhannen perkelettä, vai vieraan tieltä!
Jutte Cairenius tuijotti häneen molemmat pienet silmät selkosen selällään. Hän luuli näkevänsä isänsä. "Tuhannen perkeleet" tulivat aivan kuin hänen suustaan, samanlaisen kädennykäisyn yhteydessä. Vieläkö piti epäillä, kuka Luukkas oli: kapteeni Ossian Caireniuksen poika hän oli kuten hän itse, Judas. Kiroillessaan tämä puoliveli paljastui, se oli tapahtunut ennenkin. Vaistomaisesti Luukkas piti kiinni perinnöistä, kun vain tuli kysymys siitä, että ne menisivät suvusta. Hän oli aina toimittanut sukulaislapsia ottolapsiksi Kairalaan.
— Etkö sinä ymmärrä, sanoi Jutte, hiljainen kärsimys äänessä, — että minä olen tahtonut tuoda pisaran totuutta keskelle valhetta.
— Valhe ja valhe ja totuus ja totuus — madot syövät haudassa sekä valheen että totuuden. Mutta veri on verta ja suku on sukua.
Tietääkö hän, mitä minä tiedän, ajatteli Jutte-herra, tietääkö hän, että hän on minun isäni poika? Omaa perintöosaansako hän puolustaa? Pitääkö minun se hänelle antaa? Olenko hänestä sitten vapaa?
Luukkas Cairenius lähti sanomatta edes hyvää yötä, ja Jutte näki, että hän tulisi nukkumaan yönsä makeasti. Sen sijaan hän, Judas Cairenius, kauan turhaan odotti unta, tuijotti tähtitaivasta kohti, tuijotti valkeisiin hankiin ja kuunteli rakastetun pienen olennon hengitystä.
Omatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen puolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta eikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?
Pieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi auringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi. Riikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu tallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt alkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän setä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti, poispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas toi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi heittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi pois. Hän karttoi Luukkasta.
— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä ensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun tämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät valehdelleet.
— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.
— Herra ei luovu.
— Se nähdään.
Lähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen päähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin kaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.
— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun tämä on valmis?
— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia sedällä aina on.
— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?
— Aina. Siitä asti kuin setä tuli kotiin olemaan ja heitti pappis- ja tohtorinlukunsa.
Anna pysäytti rukin, helisti käämikoppaa, tuli penkille ja katseli kukkivien pelargonien lomitse ulos. Eikö lennellytkin kärpänen auringossa ruudun takana! Ja rannassa olivat pajut jo valkoisinaan kissoja. Tiet kohosivat yläpuolelle jään pintaa, viime seitsemäntenä päivänä oli jo joku isäntä kirkkotiellään ajanut sulaan.
— Eikös Anna muistakaan, mikä on seitsemännen päivän nimi? kysyi
Saarlotta, vaihtaessaan sukkulaan käämiä.
— Sunnuntai eli pyhä, vastasi lapsi. — Setä sanoo "seitsemäs päivä".
— Niin, setä ei sano pyhä eikä sunnuntai.
Saarlotta huokasi.
— Anna tahtoo myöskin sanoa "seitsemäs päivä"! Setä on kaikkein paras ihminen!
Lapsi huusi sen kiihtyneenä. Saarlotta huokasi. Molemmat vaikenivat.
Riikka ja Musti tulivat tupaan.
— Nyt päästään pappilaan ristiäisiin, tiesi Riikka. — Erkille, nuorelle pastorille, on syntynyt tyttö. Kai meidän herraa taas käydään pyytämässä kummiksi.
Saarlotta antoi sukkulansa levätä ja molemmat naiset nojasivat kyynärpäitään kangasta vasten, puhelivat ja nauroivat.
— Ristiäisiin, ristiäisiin! huudahteli Anna ja hyppeli koiran ympärillä. — Pääsenhän minäkin?
Hän sai kauan kysellä. Hän huomasi, että he puhuivat jostakin, jota hänen ei pitänyt saada kuulla. Hän meni ja löi oveen, tahtoen pois. Vihdoin viimein lopettivat naiset kuiskailunsa, Saarlotta alkoi taasen kutoa ja Anna, Musti ja Riikka läksivät menemään kovaksi tallattua polkua yli pihamaan, jolla lumi vajotti. Räystäistä tulvi vettä oikonaan. Kaikilla kulmilla loisti ja kimmelsi, viimeiset lumet vyöryivät alas katoilta. Keittiössä oli kärventyneen tuohen ja imeltyneen taikinan makea haju. Riikka oli pilanpäiten pistänyt hellanuuniin pari mämmituokkosta. Muuripadassa oli taikina imeltymässä. Riikka tarttui hierimeen ja kävi sitä piiskaamaan, niin että läiski.
— Ristiäisiin, ristiäisiin! riemuitsi pieni Anna ja muisteli niitä monia pikkulapsia, joita oli tuotu pappilaan kastettaviksi. Äiti oli aina raottanut vaatekääröä, kysynyt, onko se tyttö vaiko poika, ja sanonut, että se on kaunis lapsi. Heillä kun kotona oli ristiäiset, oli hyvin hauskaa. Oli leivottu iso rinkeli ja kakku, ja täti toi kakun kaupungista. Lapset saivat ylleen parhaat vaatteet. Ukkonen oli ruvennut käymään, isä oli sanonut, ettei tarvitse pelätä, pitää olla hiljaa vain ja äiti oli sanonut, että pitää kuunnella, mitä Jumala tahtoo sanoa. Kaikki vieraatkin olivat hiljaa, ukkonen kävi kovasti. Ristiäiset olivat hyvin hauskat.
Anna alkoi tahtoa pappilaan ristiäisiin. Hän seisoi nojaten sedän polviin ja pyysi, rukoili ja oikutteli.
— Setäää… setäää, Anna tahtoo!
— Emmehän me voi mennä, sanoi setä, hämmästyneenä lapsen tulisuudesta, — ei meitä ole kutsuttu. Olemme kotona, värjäämme munia, meillä on niin hauskaa.
Kairalan vanhat palvelijat olivat arvanneet oikein. Pitkänperjantain aattona, kun setä, Musti ja Anna olivat tekemässä lumilinnaa pihamaalla, ilmestyi pappilan reki näkyviin. Kun tie vajotti, kallistui kuorma milloin toiselle, milloin toiselle laidalle tietä. Hevonen pääsi vain käyden eteenpäin.
— He tulevat kutsumaan ristiäisiin! riemuitsi Anna. — Lea ja Rauha ovat mukana. Miksi sinä et ole iloinen? Etkö sinä pidä Leasta ja Rauhasta?
Setä katseli lähenevää hevosta toinen silmä kiinni.
— Mitä sinä ajattelet? Setäää… miksi sinä et sano mitään?
— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.
Lapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun reki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä äkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois. Hänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä seisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Pappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti hänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa ja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta pappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy, Rauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut käyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi eteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän huomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja saliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki uutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.
— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa huonekalut.
Se oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.
— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.
— En, vastasi setä.
Lapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket saivat antaa tilaa sohvassa.
— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.
— Ovat. Minä pidän eniten Sallista.
— Salli on kotona pappilassa, ei tämä ole Salli, selittivät vieraat lapset yhteen ääneen.
Anna oli täynnä hämmästystä. Olihan tämä Salli, vaikka hänellä oli uusi puku. Salli oli ollut täällä koko ajan. Molemmat nimettömät nuket olivat tulleet jouluksi.
— Salli on meidän nukke, selitti Lea. — On vain yksi Salli. Täti Montonen on antanut hänet. Täti Montosen nimi on myöskin Salli. Sinä et saa ottaa meidän nukkien nimiä, et Sallia eikä Ainoa eikä vanhaa Ollaa.
— Mutta kun hän on Salli, yritti Anna.
— Hän ei ole. Oikealla Sallilla on korvarenkaat ja soljet kengissä. Eihän tällä ole. Sinun pitää antaa tälle toinen nimi. Minä tiedän: Aura oli meillä hyvin kauan. Hän oli senatorska. Hän meni rikki minun syntymäpäivänäni. Meillä on ollut monta Auraa. Sinä saat antaa hänen olla Aura. Salli on meillä vielä. Jahka Salli menee rikki, niin sinä saat antaa Auralle Sallin nimen.
— Täällä on paljon kauniimpaa kuin meillä pappilassa, sanoi Rauha. — Se on ihan tarpeetonta, että setä on laittanut tällaista. Oliko sinulla kotona tällaisia pieniä lastenhuonekaluja?
— Ei, vastasi Anna.
— Kuka tämä nukke on? kysyi Lea.
— Sillä ei ole nimeä.
— Niin, mutta onko hän ruustinna vai pastorska vai mikä?
— En minä tiedä.
— Hän voi olla kreivinna. Senatorska on enemmän kuin kreivinna.
Senatorska on kaikkein enemmän, sanoi Hellä-täti.
Anna ehdotti, että mentäisiin laittamaan lumilinnaa, mutta pappilanlapset olivat liian hienoissa puvuissa. Ruvettiin leikkimään junaa. Pantiin jono tuoleja perätysten ja Anna ja Rauha istuivat vastatusten, Lea oli junailija ja tuli ottamaan lippuja.
— Saanko tarjota pähkinöitä, sanoi Rauha ja ojensi tyhjät kätensä
Annalle. — No, ota nyt.
— En minä voi ottaa, kun ei ole mitään, sanoi Anna.
— Mutta se on leikkiä. Anna sitten jotakin, joka on pähkinöitä.
— Ei ole mitään.
— Onko sinun äitisi kuollut?
— Hän matkusti pois.
— Tuleeko hän sitten takaisin?
— Ei.
— Mikä sinun äitisi nimi oli? Meidän äitimme nimi on Sidonia. Eikö se ole kaunis nimi.
— Älä itke, Anna, sanoi Lea. — Rauha on niin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä, että mekin itkisimme, jos meidän äitimme olisi kuollut. Älä viitsi. Sinä pääset pappilaan. Meillä on pian ristiäiset. Kukaan ei tiedä, mikä lapsen nimeksi pannaan, paitsi Hellä-täti. Aino antaa Hellä-tädin päättää sen. Vieras täti sanoo, että se on hyvin kaunis lapsi.
— Pääsemmekö me ristiäisiin? kysyi Anna kokonaan unohtaen surunsa. — Ei voi mennä, jollei kutsuta.
— Eno tulee kummiksi. Me pyydämme, että sinä pääset mukaan. Sinä saat minulta yhden palmikkonauhan, se on hyvin kaunis. Ja sinun pitää tulla oikein usein. Meillä ei ole näin kaunista lastenkamaria, mutta muissa huoneissa on paljon kauniimpaa. Salissa on suuria peilejä.
— Eikö jo tarjota kahvia? kysyi Rauha. — Riikka osaa leipoa niin hyviä piparikakkuja ja hirvensarvia, mene sanomaan hänelle, että me tarvitsemme, junassa pitää tarjota makeisia.
Anna pysähtyi salin ovelle, sen takaa kuului kovaäänistä puhetta. Äänet siirtyivät salista sedän huoneeseen. Sinnekään ei voinut mennä.
— Älä pelkää, sanoi Lea, — he vain toruvat, äiti ja eno, eno on taas tyhmä. Joko sinä taas itket. Eikö teillä sitten toruta? Kyllä meillä. Mitä siitä, pian äiti taas lähettää lämmintäleipää!
— Setä on kaikkein paras ihminen maan päällä! huusi Anna.
Lea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja Janne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno oli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän ei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta rannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.
Anna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha oli. Punainen.
— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.
— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.
Vihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat kaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin runsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät pysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?
— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.
— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat olemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla… Ottakaa näitä piparikakkuja ja hirvensarvia… No niin. Ei enää…
Riikka läksi.
— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin ristiäisiin.
— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.
— Sekö joka sinulla oli rautatievaunussa? Se oli huono jo silloin.
Anna seisoi mietteissään ikkunassa ja vieraat lapset söivät piparikakkuja, kun pappilan täti ja eno tulivat huoneeseen. He eivät enää toruneet, vaan täti puhui Kairalan kujasta, jossa oli niin huono keli, ja sanoi, että Luukkaan pitää lapioida se auki. Sitten täti sanoi, että Annan jo huomisiltana pitää päästä katsomaan Leaa ja Rauhaa.
Kun vieraat olivat lähteneet, asetti setä paikoilleen tuoleja, joita oli tarvittu junaleikissä.
— No, nyt on Annalla ollut hauskaa. Ja huomenna menemme pappilaan.
Setä oli saanut tuolit paikoilleen, kun Anna sanoi:
— Ei Anna tahdo pappilaan.
— Mutta lapseni, kun setä juuri sinun tähtesi lupasi lähteä. Että sinä saisit leikkiä.
Setä tuli ikkunan ääreen ja otti Annan polvelleen. Siinä hän hiljaa silitti hänen käsivarttaan, olkapäästä alaspäin. Lapsi oli kuuma ja kiihtynyt.
— Onko minun paras musta hameeni huono?
— Ei, ei toki. Hyvä se on, ihan eheä, ja kaunis. Sehän on äidin teettämä… kauniimpaa hametta ei voi olla.
Lapsi paiskautui sedän kaulaan ja purskahti itkuun. Setä puheli hänen korvaansa isästä ja äidistä ja siitä, kuinka pian tulee yö ja he nukkuvat Jumalaan ja ovat yhdessä isän ja äidin kanssa. Kaikki ihmiset ovat nukkuessaan hyvän Jumalan luona. Muuten he eivät ensinkään voisi elää. Sitten hän puhui keväästä, miten hauskaa tulee, kun he saavat alkaa tehdä työtä puutarhassa. Anna saa oman lavan. Ensin kylvetään, sitten aletaan odottaa, että sirkkalehdet nousevat. Hiljaa, mullan alla alkaa elää… Yhtäkkiä Anna keskeytti:
— Oletko sinä rikas?
— Rikas, sanoi setä hämmästyneenä, — mitä Anna sillä tarkoittaa? Olenhan minä rikas, kun minulla on pieni Anna ja hyvä uni, ja Anna on myöskin rikas, kun Annalla on koti ja Musti ja Mirri ja Mörri…
— Mutta onko sinulla rahaa?
Jutte oli ensi hetkessä sanomaisillaan ei. Mutta samassa hän muisti, että lapselle kaikkein vähiten saa valehdella.
— On.
— Paljon?
— On paljon.
— Mitä sinä niillä teet?
— Minä en tiedä. Mitä sinä ajattelet, ett§ minä tekisin?
— Anna sellaisille, jotka tarvitsevat.
Setä pusersi lapsen kättä ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen sisässään kävi sanomattoman onnelliseksi ja valoisaksi. "Niille jotka tarvitsevat."
— Minulle myös, sanoi Anna.
Jutte katsoi hämmästyneenä.
— Mutta tarvitsetko sinä jotakin?
— Paremman suruhameen. Se oli huono jo silloin kesällä.
Setä silitti taasen Annan käsivartta.
— Mutta mitä sinä tekisit suruhameella, suretko sinä vielä sillä tavalla kuin silloin ensin?
— Pitääkö surra, jos käy suruhameessa?
— Pitää tietysti.
— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?
— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin Anna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei merkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.
— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.
— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun ei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin, kun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle kultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?
— Kultarahan.
— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle kultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen antaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta ikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?
— Minä otan kukkasen.
Setä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä vastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.
Lapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä siihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina etukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat portaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle ja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää ja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna pyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki sanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa jolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei se pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili, hyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki tien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan, pitääkseen kuormaa tasapainossa.
Pappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja vielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja. Ruut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi tulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli mustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen tuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja Rauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki mieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu, sellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän hänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen vaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.
Salin läpi tultiin pieneen huoneeseen, missä Aino-täti ja hänen pieni lapsensa makasivat. Se oli tyttö, se oli kaunis lapsi. Lea ja Rauha menivät ja suutelivat sitä. Myöskin Anna sai suudella sitä. Se kiperteli pieniä käsiään ja aivasteli. Täytyi nopeasti panna ovi kiinni. Sängyn jalkapäässä kuiskailtiin. Siinä seisoi kaksi tätiä.
— Hän ei siis tule katsomaan lasta? Hän ei siis suostu rupeamaan kummiksi? Minkä vuoksi hän sitten on tullut tänne? Menköön minne pippuri kasvaa. Jesta kuinka olen suuttunut hänelle.
— Pienillä padoilla on niilläkin korvat. Ollaan hiljaa, ettei tyttö kuule. Ainon täytyy tulla järkiinsä — minkä vuoksi hän välttämättä tahtoo enoa kummiksi?
— Jesta sentään, hän on inhottavin ihminen maan päällä! Heittäköön rahansa vaikka kaivoon, minä vain en enää kumartele häntä!
Anna ymmärsi heti, että he puhuivat sedästä. Hän oli juuri huutamaisillaan heille, että setä on paras ihminen maailmassa, kun setä ja rovasti astuivat sisään. Tädit eivät hävenneet eivätkä tulleet hämilleen, toinen heistä meni ja tarttui kovin ystävällisesti sedän käsivarteen. Setä oli niin pieni rovastin rinnalla. Rovastia täytyi pelätä. Mutta hän hymyili ystävällisesti Aino-tädille ja pikkulapselle ja kaikki rupesivat puhumaan sen tulevasta nimestä. Ehdotettiin monta nimeä.
— Minä olen luvannut, että Hellä-täti saa antaa sille nimen, sanoi nuori äiti.
— Sillähän on hirvittävät kynnet, huomautti Jutte-setä. — Aijai, kyllä se vielä tulee kynsimään, jahka ehtii.
Itse rovastikin pisti sormensa pikkulapsen käteen ja antoi sen pusertaa. Ihmeellisen paljon voimia sillä oli tuollaisella lapsella.
— Noo-noo-nono-nono, too-too-totototo… poo-poo-popopopo, kultaseni, kymmenes lapsenlapseni, puheli ruustinna..-. Se on pikkuasia, minkä nimen sinulle antavat, too-too-totototo, kunhan sinusta tulee onnellinen ihminen. Too-too-totototo, poo-poo-popopopo, Jumala siunatkoon minun kymmenettä lapsenlastani.
Kuiskina täytti huoneen. Lapsi nukkui, kaikki idut hänessä, kaikki taipumukset, hyveet ja paheet, perinnöt sukupolvista sukupolviin, kaikki nukkui. Hän oli vielä hiljainen ja avuton, hänen unensa oli syvää ja hyvää. Jutte seisoi ja katseli häntä toisella silmällään. Hän on vielä puhdas, ajatteli hän. Parasta olisi kääntää hänet takaisin sinne, mistä hän on tullut.
Pieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa… Ruut-täti oli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä. Laalalaa… Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin edessä. Laalalaaa… Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna kirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan. Oikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi taasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan vasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin Ruut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli puutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti nauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.
Myöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He leikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja että omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna sitoi sen heti palmikkoonsa.
Koko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti oli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein tuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä pienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa hän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois ristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti. Täytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle illalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.
— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät pappilassa pidä meistä… niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä kotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta Marialle, me…
Anna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut — "sinä lupasit"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että ruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.
— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin määrätysti, että Anna vaikeni.
Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä, niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö, ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.
Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen, lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat…
* * * * *
Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta, jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa, linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.
Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon. Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä Anna sanoisi eräästä asiasta.
Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi osoittaa kiitollisuutta.
Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka iloiseksi Luukkas tulisi.
Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin ihmeissään.
Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta eihän salaisuutta saanut ilmaista.
Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi, että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut: Lottasaar, minä olen täällä!
Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua. Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä kätkössä.
— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan, ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin ihminen…
Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa, minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli väärentänyt… Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan, velkojen taakasta ja nyt… Jumalan tähden…!
Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.
— Nämä asiat eivät minuun kuulu… Vai että minä rupeaisin ehkäisemään Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta asiaa, niin voit lähteä.
— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan sopimattomasti!
Setä vihelteli ja naurahteli.
— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle. Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko maailmalle.
— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!
Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet. Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.
Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi, sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.
* * * * *
Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja. Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa. Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä. Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä. Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker… Kiiker… Kiikeeer… Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.
Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla. Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut. Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.
Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla… Riikka ja Saarlotta vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten. Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa, ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin. Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin hän kelpasi johonkin… Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita. Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo, ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin ulos hallayöhön…
Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve ja nyt täytyi todenteolla alkaa.
* * * * *
Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui äitinsä vierellä.
Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan — mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan pieni ja nukkui?
Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin. Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan, hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi, hän edistyi suurenmoisesti!
Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..
Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo, tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat…
Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan, muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille, niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut jotakin onnellista!
Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli kiviä rannassa.
— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan. Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat… Vai luuletko ehkä, ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun kurkkutaiteilijan toimi…
Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.
Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!
— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. — Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun pitää omani.
Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin paljon kasvanut.
— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —
Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!
Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.