Silmä yössä

by Maila Talvio

V

Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä. Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.

— Maire… Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee…

Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.

— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.

— Avaa ovi, Maire-kultuni.

— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.

Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.

— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta. Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet kahvipöydässä.

— Äiti, mutta jollen minä jaksa…

Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa. Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja pienet.

— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas sitten, kultuseni!

— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.

— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton. Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.

— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!

Äiti kävi oudon levottomaksi.

— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.

Äiti nousi lähteäkseen.

— Mutta äiti… onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?

Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan surumielisesti.

— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina. Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut… Niin, ja minun vanha sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.

Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja kuiskasi:

— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja… Ei, ei, kyllä minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka ankara hän on.

Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen anteeksianovasti, miltei nöyrästi.

— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja läksi.

Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon. Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki, Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli, joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä, kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan. Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli — lupasiko hän joka pojalle kukkasen?

Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana. Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!

Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut nukkua niin kauan kuin tahtoi… Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset paremmin.

Maire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt kasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat hänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen päivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet valtasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla hän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina. Tummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin taiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi yleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen ei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi, kristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa oli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina ikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa ja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma ja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi ei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin hän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän tahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää. Hän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma — pyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo Ola Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole suudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo, että Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet syliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän vastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola on hurmaantunut ja suutelee…

Maire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui koko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa hehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät suudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä varten hän oli olemassa…

Kello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa, tarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle, ja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään Mairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että tytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta kantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja syleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus kuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi silmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei tulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota käytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän tapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä orvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.

— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!

— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu siellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä oletkin hänen tyttärensä.

— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä sellaista kahvia kuin äiti!

— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi kodissa.

Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.

— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin mies? Onko hän todella kreivi?

— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella ottaa kolmannen piparkakun?

— Mutta kultuseni… ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja…

— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä, sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.

— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin, että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän olisi antanut tälle tyttärensä.

— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura. Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.

— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.

Isä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.

— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet saanut nämä kauniit ruusut?

— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell se on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin hyvät ystävät.

Äiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut pahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan äiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell voittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire häntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli — niin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.

— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi pastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin viikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.

Isä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua
Mairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.

Päivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo ja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida vain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli aika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä vain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi olevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle…

— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin "jätkä", sanoi äiti.

— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö olekin. Siellä se kellottaa talaan luona…

— "Jätkä" ja "kellottaa" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan sillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en nyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin on niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna keittiöön syömään?

— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä…

— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!

— Kuinka minä sitten puhun?

— Kuinka häijy sinä olet.

Päivike heilautti niskaansa.

— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. —
Arendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät.
Sitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista
koirista. Kaksijalkaisia kyllä on…

— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?

— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua…

— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut…
Pankaa kiinni salin ovi.

Ruut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He olivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat myöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko hänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti tehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä olisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle mitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt kiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa äiti kovin sydämellisesti syleili häntä. "Fanni-kulta… rakas Fanni…" Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin syleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia paljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun sisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat… jotka eivät osaa pukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti huulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa sitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt epätoivoisan teon!

Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.

— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina munia… Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin…

— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan…

— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat…

— No niin, puhumme siitä toiste.

Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos, oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa, Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon, ja jalan.

Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi iloaan, kun hän sanoi:

— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.

Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä kotona.

Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä, kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan, joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.

— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin erinomaisen terveellistä.

Maire pelästyi käsiensä puolesta.

— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.

— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja
Urho-eno morsiamineen saa mennä.

Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä. Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä kuin sisarelta.

Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta. Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin… ja kukat pojille!

Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin, sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä, ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan, että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä… Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla… Pitäkääkin perkeleet, selvänä se linja. Halloo… Murtovarkaus?… Missäs nyt kuunnellaan — menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa, kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa… Halloo… Saatiinko varkaat kiinni? Paljonko…? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään? Minun pitää tulla kotiin… Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili torstaina… torstaina hakemaan. Torstaina… pappilasta… Piili hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä…

Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä tahtoo viedä lapsille.

Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies, nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen. Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos…

— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?

— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee ennen juhannusta…

Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin… Se oli hävytöntä! Hän tuli ja oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa, juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä. Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen. Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.

Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan. Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin, painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa talonpoikaistalossa?

Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon, ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään. Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.

— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi. Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka matkaansaattaa koko unettomuuden.

— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä. Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa! Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón — toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä…

Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.

— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon. Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani… Kyllähän minä, tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?

Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa. Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs muu.

Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.

— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. — Tämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta, siitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen ennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä ajoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki unissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs olen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet mitään.

— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen me näemme pitkin raamatunhistoriaa.

Ruut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.

— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja hävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja täällä… Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä, pitäisi käydä koulujen kimppuun…

— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on opettajattaren mittainen…

Kauppaneuvos laski taas leikkiä.

— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.

— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen ainoa silmämäärä…

— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.

Pastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita vastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille päivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon. Lapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.

— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi
Ruut yhä, hellittämättä.

— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, — ei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja. Aina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän aikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni menestynyt.

Kirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat helähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.

Isä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen seisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire tuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä ja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan tervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet hihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire nauroi ja veikeili hänen edessään.

Äiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee kesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä. Niinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat. No niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy olla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan lipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin likaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin itserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan. Kirkossa ei häntä koskaan nähty.

Ukki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään. Tauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta sitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi. Maire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen kaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti, hiukan liian avorintaista pukuaan.

— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan täysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt tulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on, saat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän sinä enää ole lapsi.

— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se rannerengas? En minä ole lapsi!

Kauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.

— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.

Ei, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy neuvotella mummon kanssa.

Ruut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä tuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat aina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän komennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi ollut turvaa.

— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta nyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan välttämätöntä, että… Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen. Fanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa…

— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.

— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun toivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon tulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos…

Ukki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen auki.

— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu keneenkään.

— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän riutuu…?

— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu keneenkään. Piilissä hän ajaa ja…

Heillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin paljon kuin haluttaa!

Maire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa hänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet kirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi nopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit eivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja järjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne onnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin tuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.

Oli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi laajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden ikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät tytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet nostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään puolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon hartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan ja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi sydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä ihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään kuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan. Maire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä onnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:

— Oih… isä, kuinka ihanaa onkaan!

Isä huokasi.

— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.

Yhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan, oliko postilaukku rattaiden pohjalla.

— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?

Puna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.

— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä… Ai, kas täällä on ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin, niin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt tuon…

Maire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan ihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.

— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.

— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon, niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.

Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli
Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän
mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.
Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.

Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No, mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin, vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui, silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut itsensä ylhäällä papinpenkissä.

Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa, miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut? Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut? Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli Olaa… Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon… Papit tulivat ja menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan, kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta. Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi, jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää. "Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista? — Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja lupausta. Nyt oli kaikki rikki… pirstaleina. Elämä ei ollut antanut, mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä lailla pettää ihmistä, jonka hän loi… Tuo tyttö oli kahdeksantoista vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään sen pohjasakkaa myöten… Ja kaikki oli mennyt rikki… Sillä elämä on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen astella hautaan…" Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen." Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.

* * * * *

Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa… Miten saattoi vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli epäluuloinen…

Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus, jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa, ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi rakkautta, hän janosi suudelmia.

* * * * *

Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto… Sitä paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet ainoaa sanaa.

Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu joka tapauksessa oli.

Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas. Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.

— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja mahtava! Nuoruus sinä olet… No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä olet tehnyt?

— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa… vähän neulonut… Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti minut siitä…

— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois. Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy tulla jotakin suurta…

— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.

— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen ihminen.

Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala, näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa, taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.

— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja. Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli tapahtunut, että… Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän, Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä. Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti, suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli — täydellinen elostelija… Maisteri? Johan nyt vielä…

Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.

Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä, häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut helppoa.

Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan… Niin, mitäpä siitä puhui, minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.

Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä, enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä hän vielä ollut edes kirkkoherra!

— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu… Vanha rovasti kaatuu pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.

Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli
Hellä-täti.

Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt, ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.

No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä. Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään, ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa. Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että hän ikänsä oli ollut samanlainen… Oli ollut hullunkurista: Maire oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis. "En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No, kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus, silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin, miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut, niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin, ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille, kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille. Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan, tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta. Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut. Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.

— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä, miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.

Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja. Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.

* * * * *

Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain tervehtimään isoäitiä ja isoisää.

He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta, että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä, rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia, tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi, suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut, hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa. Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire oli säilynyt vakavana ja puhtaana… Isoäiti taas puolestaan kertoi paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli iljennyt sanoa, ettei hänellä ole… Niin, ja nythän kasvattityttären sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä olikin päättänyt kieltää sen.

— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.

— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.

— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin…

— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille…

— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.

Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.

Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!

* * * * *

Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa. Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.

Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa. Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään — hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä… No niin, ja vaikk'ei olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.

— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja
Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.

Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.

Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä, tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että Aatto tuli, Aatto-serkku.

He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet, kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää! Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan. Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:

— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit kynttilänjalat, jotka seisovat salissa…

— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei — vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut minunkin.

Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja suupielissä karehti viekas pieni hymy.

— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän, sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun ajattelen, että tuo vieras ne saisi.

Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa. Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä, olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö. Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput. Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä, solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta, ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei, keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.

Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja, iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti, että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.

Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?

Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.

— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin laulua.

Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se olikaan tuo nainen?

— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.

Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi kokonainen onnen maailma.

Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä yksinäisyyteen.

— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä maa, mistä elämme.

Lea nosti niskaansa.

— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.

Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.

— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada. Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada ilmaiseksi… ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta muuta, ne me olemme saaneet.

Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin vahvistaakseen Annan sanoja.

Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria marjoja tyttöjen lautasille.

— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.

Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä. Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja hyvyyden tarpeessa.

Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno tummansinisessä pumpulipuvussaan.

Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä, sanaa lausumatta.

— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän oli pieni.

Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa, kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri, joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen silmä kiinni.

— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa, kaalimatojen poimijana… Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja… tai paratiisia… tai sinua.

— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että tulimme tänne.

— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja menen nyt poimimaan kaalimatoja.

Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti, molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä Maireen.

— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon… Siitä on kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko olet katsonut elämän sisälle?

— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä…

— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on jäljelläpäin.

— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.

— No niin.

Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi, kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.

Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa, ja pujotellen pensaiden lomitse.

— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.

— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.

Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei sanonut mitään.

Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.

— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan oppia laulamaan.

Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori, rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan. Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli täytynyt taistella.

— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se sinusta synti?

— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä aina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos nimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista elää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi viedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.

— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?

— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.

Lea rupesi nauramaan.

— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta mitään?

— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä illalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.

— Kauheaa!

Maire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat siihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti Maire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se oli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi kalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut hänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän läksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt metsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo hyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt. Mutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei enää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu viinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle ensinkään hyvä, sillä se on kostea.

Tietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta oli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä rypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan ja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen alla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.

— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa pappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.

— Jaa Sidonia-neidin…

— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär…

— Jaa, Erkki-pastorin.

Vanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.

— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja elämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne ansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin pääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.

Anna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli miehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti tarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän ei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä oli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi morsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja arvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei ollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan, mutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili puoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli silmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni Annan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!

Jokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni letkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti. Pappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden kasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja pyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.

— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole pappilassa pidetty.

Hän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt tyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja morsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan pihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa, joihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen välke, joka väreili talon yllä.

* * * * *

Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua, sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat heitä.

— Maireee!

— Aaattooo!

Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä, he löysivät toistensa kädet.

— Maireeee!

— Aaattooo!

Äänet lähenivät.

Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.

— Maireee! Maireee!

Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja nosti tyttöä kädestä.

— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla, ehdota sinä, että tulet saattamaan.

Poika ei päästänyt häntä lähtemään.

— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.

— Et siis pidä minusta?

— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois, muuten… en tiedä, mitä tapahtuu!

— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle hyvästi? Siis huomenna ladossa.

Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.

Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.

Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat. Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin, niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä lähteä pappilaan.

Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri. Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä. Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko, että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua. Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona, ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt…! Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna tullut?

Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua, joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä. Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.

— En voi. Tule sinä hautajaisiin.

— Tulen!

Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.

— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala? Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt olemaan heille äidin sijassa… oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi, oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin sinun oma äitisi!

Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet, aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori, hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua. Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.

— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua, niin minulla.

— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta kuin aivan läheisinten omaisten… Ihmiset voisivat kummastella…

— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön, Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.

Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle. Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu. Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen. Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä huulia.

Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra, kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on? ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi! Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti, että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta huonetta välillä.

Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon. Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.

Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.

— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?

— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni. Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!

— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?
Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä
tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.
Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!

— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki, eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire…!

— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän nuoruudenlemmitty…? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta minä tein johtopäätöksiä.

— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi. Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire, minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja vilpittömyyttä!

Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla. Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku, joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.

— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi, ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.

Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.

Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä olla sekä pitkiä että tiheitä.

Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla — kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen. Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän kuoli hirveihin tuskiin.

Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan, keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.

Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen, mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle, hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille, jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli kolmeakymmentätuhatta.

Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan, missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen, irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä, jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan, että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä, missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan, viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut sitä auki. Laiva upposi.

* * * * *

Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät. Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään ole kotona ja menevät pois.

— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.

Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.

— Maire… avaa… minä, isäsi olen täällä.

Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan. Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.

Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.

— No, isä on tullut kaupunkiin.

— Niin, senatorska kirjoitti.

Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän viskasi uhkamielisesti niskojaan.

— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin… Hän on piru itse, senatorska.

— Miksi hän sitten suuttui?

— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs herra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin pyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni…

— Yöllä?

— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin kadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli suuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut kotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa, ei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin siihen sopiva!

— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?

Mairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti.
Klap-klap-klap-klap-klap…

— En tahtonut tuottaa isälle surua.

— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.

— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.

Molemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin ja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin, klap-klap-klap…

— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut helppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.

Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.

— Tulethan nyt kotiin?

— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.

— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään opintoja…

— Kyllä toki…

— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä…

Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi kaikki. No niin, yhdentekevää!

Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.

— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on minulla lapsi… Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.

Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti. Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.

— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on, kuka on lapsen isä?

— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.

— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se Tornell, roisto… Vai Borg… vai Sormunen… vai Latvala… Äitisi mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen luo ja kutsun hänet tuomiolle… He eivät uskalla valehdella minulle…

Maire naurahti ja nousi.

— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään tekemisissä noiden ihmisten kanssa.

— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.

— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.

— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?

— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.

— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.

Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä. Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni itsepintaisesti.

— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.

Isä katsoi häneen kipeän hellästi.

— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän uudestaan…

Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.

— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?

— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se, rakas lapseni.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan.

Klap-klap-klap-klap…

Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.

– Kuka, kuka, lapseni?…

— Isä… minä en tiedä sitä.

— Mitä, mitä et tiedä?

— Sitä mitä isä minulta kysyy.

— Kuka hän on?

– En… en tiedä.

Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään. Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven, seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.