Silmä yössä

by Maila Talvio

VI

Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä… Saada johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin… Mitään niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.

Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää. Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla, ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan, oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei yhtä paljon kuin hän itsekin.

Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä paljon rahaa.

Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi, oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui. Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä konttorikirjojensa taakse.

Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan, hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi, eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille pettymykseksi.

Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.

Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli — sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä — eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole, vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No, siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni… Pieni vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa. Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.

— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, — ymmärräthän sinä minut.

He vaikenivat.

Jutte-herra ymmärsi.

Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään, riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten.

— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät… Eikö se nyt ole ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta… ajattele: minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena, asioita, joita ei hän voinut käsittää.

— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!

Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan. Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri, nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta, joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii, mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana, joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti häntä.

— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene…

Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt, sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.

Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan, mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.

— Mene häntä vastaan… Ole hänelle hyvä.

Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea, solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.

Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän palasi.

Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut. Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia. Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun, satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla koivunvarvuilla.

Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta, koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.

— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän taitoa… ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!

— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.

— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?

Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa, kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.

Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa. Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi, joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.

Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi! Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli käsittämätöntä!

— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään voi hänestä pitää!

Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.

— Emme, emme koskaan.

Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.

— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä? Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois — unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten… No niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä…

Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan. "Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti tarvitsevansa yksinäisyyttä.

— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin, en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka, et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa. Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se. Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.

Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.

Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku. Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.

— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee. Juokse, juokse… Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!

Mäen alla tuli Miikka.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä, jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.

Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte noutamaan minua takaisin!

— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä tahdo pois…

— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään…

Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään. Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit. Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat. Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota, Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi… Ja nythän hän oli lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta. Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset, mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä — niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!

— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!

— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.

— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi vaikea luopua puutarhastasi…

— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja muistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon — olen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa näet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin vahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä. Niitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta, päästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan kukkia… Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa karviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan… Mutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa voittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten saisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte… Onhan täällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette tervehtimään…

Kasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen silmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.

— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon peitossa, sinä ja minä.

* * * * *

Isoäiti odotti kymmenettä lapsenlastaan, Mairea pappilaan. Mairehan nyt oli kihloissa, insinööri Ture Lyngin kanssa. Sulhanen kuului olevan hyvin hieno ja kaunis mies ja varakkaasta suuresta kodista. Ne olivat oikeastaan jotakin ulkomaalaista sukuperää, Lyngit. Sahoja heillä oli ja tehtaita. Olihan se onnellista, että Maire oli kihloissa. Kun on niin kaunis kuin hän, niin on paljon viettelyksiä ja vaaroja, joista eivät rumat tiedä mitään.

Insinööri Lyng — kun hänen nimeään mainittiin, nosti Miikka Koskinen päänsä sanomalehden takaa. Hänhän tunsi insinööri Lyngin, ei paljon, mutta jonkin verran. Insinööri oli tehnyt häneen erittäin hyvän vaikutuksen, hän oli tälle kiitollisuudenvelassa suuresta palveluksesta. Tapaus oli aivan satunnainen ja tavallaan harvinainen. Häneltä oli kerran ravintolassa varastettu hattu — ihka uusi hattu muuten, aivan naulakosta hänen takanaan. Juuri kun hän luulee olevansa pakotettu lähtemään kadulle ilman hattua, ilmestyy hänen eteensä hieno herra, matkalaukku kädessä. "Minulla sattuu tässä olemaan matkalakki — ehkä saan tarjota sen." Se oli insinööri Lyng.

— Kuinka rakastettavaa! huudahti Anna lämpimästi.

— Tästä et ennen ole minulle kertonutkaan. Kuinka minä iloitsen, että
Maire on löytänyt juuri hänet!

— Todella hauskaa, sanoi ruustinna, — että hän on avulias kaikille. Kas vain, että hän käy samoissa ravintoloissa kuin… kuin Mikko — vai kuinka nimi olikaan? Ehkä sinä, Anna, tahdot sulhasesi kanssa käydä pappilassa, jahka he tulevat. Arvaan, ettei Maire tule yksin. Me olemme aina hänen kanssaan niin hyvin ymmärtäneet toisemme. Tulee olemaan hauskaa nähdä häntä nyt vakaantuneena. Hän oli tietysti hiukkasen vallaton, kaunis ja tavoiteltu kun oli.

Lähtiessään poikkesi ruustinna tupaan tapaamaan Luukkasta.

— No, mitä sinulle kuuluu? Jalkoja vain särkee? Kyllä ne kesemmällä paranevat. Tottahan sinä sitten tuot pappilaan kaloja, vaalipyhät kun nyt pian tulevat. Kun saisit kuhaa. Kyllä minä sitten taas palkitsen. Näyt olevan vaatteidenkin puutteessa, ettei nyt herra pidä sinua edes vaatteissa! Oletko yhtään kuullut, ketä pitäjällä ajatellaan rovastiksi?

Luukkas ei nostanut silmiään verkosta, jota hän parsi. Hän sylkäisi ainoastaan kauas sen yli.

— Jotkut ajattelevat sitä, joka on ensimmäisenä… sitä, mikäs se nyt
taas onkaan. Jotkut ajattelevat neljättäkin. Ja jotkut sitä pappilan
Erkkiä. Mutta niitä ei ole kuin Santalan emäntä, Mattilan Kaisa ja
Leenan Kalle. Mitä pirua ne puhuvatkaan sen Erkin tyttärestä?

— Mitä? sanoi ruustinna. — Mitä hänestä olisi puhumista muuta kuin että hän on oikein kaunis ihminen ja menee pian naimisiin. Muista nyt kertoa, että hän pian menee naimisiin. Erään suuren ja hienon insinöörin kanssa pian vihitään. Toinen tytär lukee lakia — hänestäkään ei pitäisi olla mitään sanomista. Ja vanhemmasta pojasta tulee pappi. Kokonaisen talon Erkki hiljattain on lahjoittanut eräälle kansakoululle. Sehän on sadantuhannen markan lahja.

Nyt nosti Luukkas katseensa.

— Mitä pirua hän sitten siitä on lahjoittanut? Ei tarvitse minulle sanoakaan, että Kairalan Sidonian poika lahjoittaisi jotakin niinkuin jumalisessa mielessä. Jokin ajatus siinä on takana.

— Oletko hullu! huusi ruustinna. — Mikä ajatus siinä olisi takana. Aiotko ruveta pitäjällä puhumaan tähän nuottiin? Tai ehkä jo olet puhunut?

— Ei, ehei, en minä niin tyhmä ole. Ei sellaista mennä puhumaan pitäjällä. Siellä puhutaan, että pastori jumalisessa mielessä tekee lahjoituksia ja että tytär menee naimisiin. Pahinta asiassa on Vuorio, kappalainen, hänet kaikki tietävät ja tuntevat. Voi vielä koettaa sanoa pitäjäläisille: kuka on pannut kuntoon puutarhan, jollei nykyinen ruustinna ja rovasti — kenen siis pitää nauttia hedelmät, jollei omaisen? Se on selvää järkeä, sen ymmärtävät sekä piru että muijat. Mutta siinähän on se paha, että tällaisessa asiassa katsotaan muutakin kuin puutarhanhoitoa.

— Älä sinä alituisesti mainitse pahanhengen nimeä.

— Ja kenenkäs pitäisi? Hän oli kapteenivainajankin suussa aina ja alituisesti.

Luukkas sylkäisi taasen.

— Se on Tolvi se talo, jonka pastori on lahjoittanut. Pastori on myöskin tohtori, ei lääkäri, vaan jumaluusopin tohtori. Hänen sisarensa, meidän Rauha, hoitaa hänellä taloutta.

— Ovatpa ruustinnalla viikset kasvaneet. En ole sattunut näkemäänkään naishenkilöillä…

— Hävytön sinä olet!

Ruustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt kajota hänen arkaan kohtaansa.

Seurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan sielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa nyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa puhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen siitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden seurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti kelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!

Maire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta vasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan hevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena täytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen niin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka näki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan marjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet pulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut muutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty — suuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt, niin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren herrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että pitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut tietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset häntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät ehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.

Maire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa istuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu ilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.

— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire, painaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu läheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei hän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle, ettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja onhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No niin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt ei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan pitäneet toisistamme… Meillehän piti syntyä lapsikin… Minun isäni, minun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän syytti minua… Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki ollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini muistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata kertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti tehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä… Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he viettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä jotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi. Kaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle ja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin se siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän onkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta pidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että hän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä sellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme. Niin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen käräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen luopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen kanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri nyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen edullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä päivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään. Pääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi välttämättä Turea ostamaan koko roskan…

Annasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo ja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien mahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien tarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin tehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan hempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.

— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi, lausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin rahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme matkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon perästähän me sen tarvitsemme.

Kun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi tarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia olkapäitä.

— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.

— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.

— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada pankista lisää.

— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan pieniä koteja varten.

Maire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan eno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.

Herrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä, mutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä tuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän kun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet mennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta mahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät olivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut nuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.

He vaikenivat kaikki.

— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi
Miikka Koskinen.

— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.

– Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana matka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.

— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte minulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla miljoonia. Eikö niin, Maire?

— Tietysti, tietysti!

Mairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista suupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti katosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa nuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen mielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.

— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään koko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita ihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin, Ture on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme pettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!

He käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini kahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti keinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta muodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta venytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat. Sammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.

Anna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän vuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren osan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha palvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän oli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen kukkaan. "Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat", sanoi vanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna antoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien vaatepinkkojen.

— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan minä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla käsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla ja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.

— Mitä? sanoi Anna.

— Ei mitään!

Maire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista. Hän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen saarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut niitä kuunnellessaan.

— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta olisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden viikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme. Rakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin ja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä itsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.

— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!

— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.

— Ei, ei, ei!

— Vahinko että summa on liian pieni teille…

— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta emme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?

— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet epäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.

— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni… Teitä, te onnelliset!

Taasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan hänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan, illallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.

Puhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet. Sääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen vuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän ollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan armotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin. Alkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat vielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla orvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli kuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain menisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.

Setä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään maidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian kuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi oveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta. Ssssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira vetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna tunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän, sytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan Annaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn ensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan. Sitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.

Miikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he,
Jutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.

— Kas kuinka Miikka viipyy, sanoi Anna.

— Menikö hän saattamaan?

— Meni.

Äänettömyys kävi tuskalliseksi. Jokainen astia kolahti pöytään ikään kuin epäystävällisesti. Kuinka setä yhtä kaikki saattoi olla Mairelle niin kova?

— Maire Lyng on viime aikoina paljon muuttunut edukseen, sanoi Anna vihdoin. — Hän on kokenut kovaa, Maire-raukka, surua ja kärsimystä.

Setä katsahti häneen toinen silmä kiinni. Tuo katse oli täällä kotona niin harvinainen, että Anna keskeytti lauseensa.

— Sinä luulet, että suru ja kärsimys muovailevat sellaista ainesta kuin tämä…

— Setä! huudahti Anna.

— Surulle ja kärsimykselle kelpaa ainoastaan kaikkein jaloin ihmisaines.

— Setä-kultani, kuinka sinä voit, sinä, joka olet niin hyvä!

Ovi narahti ja Miikan askeleet tömisivät portaissa. Hän oli kävellyt nopeasti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän laski kimpun kanervankukkia Annan eteen.

— Kävitkö kankaalla asti! huudahti Anna, vei kukat kasvojaan vasten ja etsi silmillään Miikan katsetta.

Hän huomasi heti, että Miikka oli luvannut pois pääomansa ja että hän oli siitä levoton.

* * * * *

Lyngien kiitollisuudella ei ollut mitään rajaa. Anna ja Miikka olivat pelastaneet heidät, eivät milloinkaan he sitä unohda ja kun he kerran pääsevät käsiksi siihen omaisuuteen, joka häämöttää heidän näköpiirissään, niin Anna ja Miikka ilman muuta voivat katsoa sitä myöskin omakseen ja käyttää sitä ihanteellisten tarkoitustensa hyväksi, niinkuin parhaaksi katsovat.

Kanervakankaalla syyskuun kuutamossa pari päivää myöhemmin syleilivät
Anna ja Maire, Miikka ja Ture toisiaan kuin veljet ja sisaret.

— Tasan kahden viikon perästä nostat rahat minulta, sanoi Ture. — Voit tietysti saada ne aikaisemminkin, mutta silloinhan te vasta ne tarvitsette. Määrätkää täsmälleen aika ja paikka. Siellä meidän ravintolassamme, siellä missä tutustuimmekin.

Kaikki määrättiin ja sovittiin. Ture merkitsi päivän ja hetken muistikirjaansa. Oli niin valoisaa, että saattoi nähdä kuin päivällä. Seisoen käsi kädessä olivat Ture ja hänen nuori vaimonsa valkeissa vaatteissaan kuin jotkut korkeat, yliluonnollisen ihanat olennot, joita toisten kuolevaisten on onni ja ilo palvella. Siltä tuntui Annasta, kun hän maantieltä heilutti heille kättään. He liukuivat pois oikopolkua myöten niinkuin kuutamon viirut nuorten mäntyjen lomissa.

Viikkoa myöhemmin jätti Miikka Kairalan, mutta Anna viipyi vielä joitakin päiviä.

Oli ihmeellisen leuto syys. Ruusut olivat uudelleen nupussa ja valmistautuivat kukkimaan. Kukkalavat rehottivat upeampina kuin suvella ja keskipäiväksi ilmestyi punaisia karjalaumoja vainioaukealle. Kuulaassa ilmassa näyttäytyivät kaukaisuudet kuin kristallisten kyynelhelmien läpi. Kyyneleiden läpi näki Anna kaikki entisessä kodissaan. Vaivoin hillitsi hän itsensä sedän läsnäollessa, ettei purskahtanut itkuun. Hänestä tuntui, hän oli varma siitä, ettei hän enää näkisi setää heidän palatessaan. Kokonainen vuosi poissa — setä ei eläisi yli sen vuoden. Mutta setä ei kärsinyt puhuttavan mistään, joka muistutti matkaa. Puhuttiin siis kaaleista ja juurikasveista, kissasta ja koirasta, vaalisaarnoista ja pankista. Vuorio oli valittu — vahvistettaisiinko hänen vaalinsa?

Setä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli täynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla, kooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli yllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet lakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset, jotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja keittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään kahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi pitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin hän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea hän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi oli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset saatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi. Kauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset… Entä Miikka? keskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli ulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin… ties mitä.

Viimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna järjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi kieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä kuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut vastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen äänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet portaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.

Niin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja pilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata käsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy lähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on ihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä tässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos hän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö minä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut kokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän sanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua hänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin kirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat jonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes kaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä minusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon salaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen. Toivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät elämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden tekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen, minä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian olemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot, repisimmekö testamentin.

Anna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?

Ei, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan, missä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja hiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä ja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt tuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni, syvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui Anna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin tuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.

— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme…

Anna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan alas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen käden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja nyökkäsivät hänelle.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän mielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.

— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!

— Entä sitten — eikö ole aivan yhdentekevää, missä olemme.

— Liputkin ovat tilatut.

— Peruutetaan tilaus ja odotetaan.

Näin he laskivat leikkiä, aavistamatta, mikä heitä odotti.

He istuivat sovitulla hetkellä sovitussa ravintolassa, mieli iloisessa odotuksessa. Miikka näytti, mistä hänen onneton hattunsa oli viety ja kuinka Ture oli tullut tuolta permannon poikki. Joka toinen minuutti he katsoivat oveen ja kelloon. Kummallista! No niin, ihmiset yleensä eivät ole aivan täsmällisiä. Heidän ajatuksensa liitivät kotiin, missä näihin aikoihin pantiin levolle, he laskivat, kuinka monen päivän perästä he olisivat siellä ja siellä, kaukana vierailla mailla. Kummallista. Olihan kohtaamispaikka varmasti tämä ravintola? Niska kävi kankeaksi, pään lakkaamatta tähdätessä yhteen suuntaan. He tilasivat annoksensa, katselivat kelloon ja katselivat oveen.

— Tiedätkö edes heidän nykyistä osoitettaan? kysyi Anna.

— Heidänhän piti tulla maalta.

— Kyllä minulla on jokin osoite, jonka Maire antoi.

— Minä kyllä annoin heille meidän matkustajakotimme osoitteen.

— Olisiko jotakin tapahtunut?

— Mitä olisi voinut tapahtua?

Silmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se avautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he mahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat he vielä jotakin.

— Tiedätkö, he eivät enää tule.

— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.

— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä rahoista.

— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin käsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua syytä, itsehän kirjoitin shekin.

— Kyllä ne tulevat.

He kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa turhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla olla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle insinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.

Oli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä latuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä lähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista päivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.

— Mikä on meidän laivamme?

— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella.
Tiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.

Molemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat vain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin. Varmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on kirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja Miikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla heidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa. Entä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin välillä ja odottivat heitä. Ei, ei… Mutta Anna ja Miikka loivat siitä huolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.

— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna. — Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän ravintolassa…

— Älä toivo liikoja, ettet pety…

Nopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.

Ei kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.

— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on sairastunut.

— Niin, ehkä…

Aamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei sähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin, muutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello yhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan kysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi heille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä jäänyt odottamaan insinööri Lyngia.

— Olimme sentään äärettömän varomattomat…

— Mutta olisimmeko voineet menetellä toisin, kun he olivat hädässä?

— Emme kai.

Onneksi he saivat lippunsa vaihdetuiksi seuraavaan laivaan. Eivät he uskaltaneet muuttaa halvempaan matkustajakotiin, koska olivat antaneet Lyngeille tämän osoitteen, mutta halvempaan huoneeseen he siirtyivät. Miikka lähetti nyt insinöörille pitkän sähkösanoman maksettuine vastauksineen ja he alkoivat odottaa vastausta siihen. Myöskin saivat he osoitekalenterista tietää insinööri Aron asunnon ja läksivät häntä tapaamaan, saadakseen tietää, oliko tehdas joutunut insinööri Lyngin haltuun. Anna odotti kadulla, Miikka nousi kauniin kivimuurin toiseen kerrokseen.

Insinööri Aro oli ollut ulkomailla huhtikuusta lähtien, häntä odotettiin näinä päivinä kotiin. Tehtaasta ja huutokaupasta ei kukaan voinut antaa tietoja, vaikka palvelija vieraan pyynnöstä kutsui paikalle insinöörin veljenkin.

— Minä pelkään, että me olemme olleet uskomattoman naiveja ja typeriä, sanoi Miikka. — Hehän väittivät odottavansa insinööri Arolta rahaa.

Mairen antama osoitelippu kädessä suuntasivat he nyt kulkunsa pitkän kadun päähän. Anna vuorostaan meni tällä kertaa ylös ja Miikka odotti kadulla. Rouva Lyng — sellaista ei täällä tunnettu. Neiti Rauhaniemi — kyllä. Oliko hän nyt naimisissa? Oikeinko vihittynä? Siitä oli jo pari vuotta, kun hän oli asunut täällä, hänen tavaroitaan kyllä vielä oli vinnillä, olisi hyvin hyvä, kun pääsisi niistä eroon. Jotakin ompelijalaskua täällä vielä hiljan oli käytetty. Ei hän sanonut, minne täältä muutti. Jollei tavaroita pian noudeta pois, niin ompelijatar vie ne, hän uhkasi jo viimein. Lasku oli kolmattasataa markkaa.

Hiljalleen, nojautuneina toisiaan vastaan, astelivat Anna ja Miikka takaisin pitkää katua. Ulkomaanmatka, vielä eilen aivan lähellä, oli äkkiä käynyt kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Siivet, jotka vielä eilen olivat kannattaneet heitä ja tehneet heidän askeleensa keveiksi, olivat pudonneet alas. Miikan mieleen hiipi outo tunne siitä, ettei hän koskaan saavuta päämääräänsä, hänen on ehkä taasen palattava konttorityöhön. Tosin ei hän sitä uskonut, järjellään hän toki käsitti, että hänen täytyy saada takaisin rahansa, mutta jokin aavistus vasaroi hänen päässään, kaiken aikaa toitottaen: et koskaan, et koskaan, et koskaan!

Uskomattoman kalliiksi kävi elämä. Joka päivä vei setelejä, vaikk’eivät he toki enää syöneet ravintolassa, vaan ostivat kotiin joka murenen ja nauttivat sen pienessä huoneessaan. Sehän olikin paljon hauskempaa.

Sähkösanoma! "Maire vaikeasti sairastunut. Tänään pannut rahat postiin.
Tervehtien Maire, Ture."

— No, katso nyt.

— Tiesinhän minä, sanoinhan minä!

He viettivät onnellisen päivän ja onnellisen yön odottaessaan rahoja. Seuraavakin vuorokausi meni ja menetteli, mutta kolmantena päivänä he tulivat levottomiksi. Kolme kertaa kävivät he postissa kysymässä rahakirjettä. Turhaan. Neljäntenä päivänä he sähköttivät Turelle. Täytyi taasen peruuttaa laivaliput, muuta neuvoa ei ollut. Heidän käsirahansa rupesivat loppumaan. He alkoivat mielessään läpikäydä tuttavia, joiden puoleen hädän tullen voisivat kääntyä. Olihan täällä Mairen sisaria ja veljiä, olihan täällä pari vanhan rovastivainajan poikaa, molemmat suurissa viroissa, olihan täällä senaattori Nenón. Veri nousi Annan kasvoille, kun hän heitä ajatteli. Miikan silmien eteen tuli yhä selvempänä jokin konttorihuoneisto, jossa hän istuu pulpetin takana. Varmaan ei kuitenkaan olisi aivan helppoa täällä oudossa kaupungissa saada tointa. Kaiken varalta kirjoitti hän entiselle isännälleen, kysyi, voisiko hän vielä kerran palata tutun pöydän taakse ja pyysi, siinä tapauksessa, ettei isäntä voisi häntä käyttää, suosituksiaan, jotka olivat jääneet sinne talletettaviksi.

Sähkösanoma! "Mairen tila arveluttava. Kärsivällisyyttä. Huomenna lähetän rahat."

Anna ja Miikka eivät enää luottaneet tähän vakuutukseen. Tuntui varmimmalta, että Miikka itse matkustaisi hakemaan rahoja. Kustannusten vuoksi tietenkään ei Anna voisi lähteä mukaan. Heidän rahansa olivat muutenkin pelottavan vähissä. Kun edes olisi päässyt jonnekin perheeseen asumaan. He alkoivat jo katsella sanomalehdistä ilmoituksia, eikö olisi tarjolla jotakin sopivaa asuntoa ja myöskin ansiotyötä. Miikka sai suositukset entiseltä isännältään — hänen paikallaan kyllä jo oli toinen, tai oikeastaan kaksikin miestä. Mitään rahoja ei kuulunut.

— Voisivatko he pettää meidät?

— Mutta miksi Ture sitten lupaa lähettää? Saattaisihan hän sanoa, ettei voi lähettää rahoja. Ymmärrätkö sinä tätä?

— Tiedän, etteivät ihmiset aina pidä sanaansa.

— Mutta hehän ovat ystäviämme!

— Niin, sellaistakin kuulee, että ystävät pettävät.

He voittivat vastenmielisyytensä ja Miikka läksi Mairen sedän, tohtori Rauhaniemen luo puhumaan heidän pulastaan. Tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri saa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte heille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut huonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa ja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen, lainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan auttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on sairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi tilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa niihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana. Voinko ehkä palvella maisteria satasella?

Maisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja poistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi, että Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki hänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä tuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden rinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt, pitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea typerä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei hän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan saisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan…!

He vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli aika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä ynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko laitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni yhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla panttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka rautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta, eihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli pätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli taloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori rouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat uudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia, sitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.

Eräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä rouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut suuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia. Varmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!

Anna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.

— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille.
Heidän täytyy maksaa!

Hetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se oli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän oli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut, että siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.

He istuutuivat aterialle.

— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?

— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta itsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet. Mitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!

— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!

Nuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet kullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.

Jutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai oliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua ollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja unen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän kamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen ei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.

Sumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse tohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona, sanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat syösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori Rauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan oli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava ylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren summan vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi tämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin kanssa.

Anna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen eteensä ompelukonepöydän kulmalle.

— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.

— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun osalleni joutui…

— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta…

— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen valmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa suorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä…

— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se on herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan hänet.

— Herrasväki on ollut varomaton!

— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän maksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään, minkä voisin muuttaa rahaksi… Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi, sitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä, kaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää pois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut. Kaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä ja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei jaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole kuluttanut noita rahoja.

Vieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut tärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että ihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista… Veloista, jotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt… Ei, mahdotonta!

Mitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!

Ystävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin pitää rangaista?

Heikkous on rikos.

Mutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän menehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten annettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne edes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani… Jumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme, mutta tehdä velkaa… kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä käsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.

Anna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään. Väännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten ja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin myrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan oli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan ääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen nimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän köyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli ennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli nimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. "Senaattori Toimi Rauhaniemi" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli tuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun Anna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen raivota hänessä.

Jumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö sinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja olet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo? Miksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja pahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka sinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi epätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on paha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis sinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa, vastaa!… Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä ihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä. Mutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä pitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi kidutat meitä!

Yö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.

Anna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja ystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia huuliaan.

— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki, ymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat, minä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun vekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi repineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee mitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!

Anna vikisi vuoteellaan kuin lintu.

— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä tehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti ruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt molemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori sairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi: olipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani, sinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme. Emmekö ole oikeita pohattoja!

— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet kypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten sisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti lähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme istua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria alaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon liikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin, niin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika istuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa kurituksen Isän kädestä.

Anna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan. Miksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten kustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat hyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä? Miksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat alituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve. Kuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne kuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä ne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin. Ratkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä hautaansa? Ja mitä seuraa sitten?

Työ oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä tarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä iltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja peltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa huoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei tahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin ryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat päälakeen asti.

Surupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä ostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin viereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä. Anna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo komeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti oli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä elämälle aivan toisen suunnan.

Mairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan markalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet. Hän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta. Kangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen vierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan. Anna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen kasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan saaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan ja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin olikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä sisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella, sydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä ystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi häntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä silmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.

— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen ystävättären sanovan.

Silloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin hänen ruumistaan.

— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?

— En… en tiedä. Kuka…? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet vanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua, minulla on nyt vähän kiire.

— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat vastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen kasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri kukkaiskuvio.

— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui tuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on kuitenkin.

Ja hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle. Kesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli päätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan, ettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli pysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään tuloksia. Maire päästi hänet pulasta.

— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti puhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä pahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet niitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin tarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli hyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto. Tein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti antamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa häntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt on suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin ja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle. Ja silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni velkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä tarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin nälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon alla.

Hiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla heidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys ja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä, pujotellen läpi pöytärivien.

— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.

— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta ja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän oli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä katua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja vakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja typerä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli. Jahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni: menepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään, mitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä niitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä tiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia. Ah, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä. Onko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa omaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla hän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja sen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin "onnettomuus" olemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra paavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa muissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat kaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä. Se ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa. Ukko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin raitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen. Hän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin ituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin piiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin piparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen nahoista!

Maire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen muistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli nukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.

— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon, ettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa minun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.

Taaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja epäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä hän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle antamista.

— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi on?

— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut… lankako on hangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian naimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle sanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla uteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut sinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin salonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa odottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään sellaista irrallista se siviiliavioliitto… Ovatko sinun silmäsi kipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa jotakin juotavaa, vaikkapa soodaa… Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos menisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin…

— Rakastatko sinä sulhastasi?

— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja antamaan minulle kauniin kodin.

— Etkö pelkää, että petyt?

— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista — niitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole ryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan päästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan ole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen suojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko vielä kaunis?

Anna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui selin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän pöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa ihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt pienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu. Hän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne, että tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen paikalleen.

— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä nyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen. Hyvästi, hyvästi, Anna-kulta.

Hän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi kukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen kanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.

Mutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen isä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä. Jolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin olisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon, mutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen puutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan siellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka ihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada tietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut ikävyyksiä… Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä tapaamaan.

Hän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli silloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa, kaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli saapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa pihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta, paikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät tahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin muodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.

Hän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä, nuorelle rouvalle, että kiittämättömyys… tai epäkiitollisuus… tai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö vanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että hänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus kuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin, hän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on laiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli. Hänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin viisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa, sormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen talolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta mallia, ainoa laatuaan maassamme.

Rovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen. Ei minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli purskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua ja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.

— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut… laiminlyöty… puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan ikävä meitä!

Miten hänen nyt on?

— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun viimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista nöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista hän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi joko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.

— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä… minusta?

— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte muistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.

— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi laulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen. Muistaa häntä — ah!

Hän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän pettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua voisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti sijaita kaupungissa?

Laulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että Miikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän, seinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten heittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:

— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty, hän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi olla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä katsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti… kun voin viedä hänelle jotakin oikein arvokasta.

Hän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä, ääneti, sylitysten.

* * * * *

Eräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta kasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat, etteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla niin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin, missä äiti oli kasvanut.

— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti jännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen. Luukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen lapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran toit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on tämä hänen lapsensa… Sepä onkin painava ihmisalku… Kyllä minä jaksan, älä sinä pelkää.

Luukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa tungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista järvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli toistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat hymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat iloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.

Anna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.

Jutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin peitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.

— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa nyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian ja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne, katselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!

— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.

— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka oli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.

Anna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty odottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena tuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen edessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita oli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten, yksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä keskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän muisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä, silmät vesissä.

Jutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta syömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä pienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa paistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat häntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.