XII
Se on niin hullunkurinen juttu, ettei sitä käsitä millään järjellä!
Otso Okkola, jonka piti kirjoittaa juhlaruno arpajaisiin, on kadonnut kaupungista — rouvansa kanssa! Rouvan on huhujen mukaan aikoja sitten pitänyt olla Tukholmassa. Mutta nyt ovat he kuin vastanainut, rakastunut pari ikään tavanneet toisensa Oopperakellarissa, istuneet kahden myöhään yöhön samppanjan ääressä ja aamulla on heidän nähty, mukanaan suuret matka-arkut ja hatturasiat ajavan asemalle. He ovat lunastaneet ensi luokan liput Hankoon ja siitä on sitten tie avoinna eteenpäin.
Koko kaupunki puhuu tästä. Ollaan närkästyneitä Otso Okkolalle, että hän ensin antaa aihetta eroamishuhuihin ja sitten lähteekin tipotiehensä rouvansa kanssa. Otso Okkola on vetänyt Helsinkiä nenästä ja Helsinki on suuttunut.
Suuttuneet ovat myöskin arpajaistoimikunnan rouvat. Juhlarunon piti korvata puhekin. Nyt täytyy tilalle keksiä jotakin muuta. Musiikkia saa tietysti helpommin, mutta ohjelmassa on sitä muutenkin. Hermostuneina keskustelevat rouvat asiasta, polttavassa kiireessä järjestelläään juhlasalia ja kohteliaina ottaessaan vastaan voittoja. Ei ole muuta neuvoa kuin että Aarne Koskinen ja joku muu herra pukevat ylleen frakit ja lähtevät pyytämään rouva Nerva Taminia. Hän on ainoa suurista laulajattarista, joka on kaupungissa ja hän voi olla hyvin rakastettava, jos hänet osaa ottaa oikealta kannalta. Aarne Koskinen kyllä tuntee diivat ja heidän oikkunsa.
Nuoret arkkitehdit johtavat koristustyötä juhlasalissa. He seisovat huimaavan korkeilla tikapuilla, juoksuttaen vihreää köynnöstä ja herkullista silkkipaperia kaikkiin suuntiin. Arpajaisten päävoitto, ylpeä, musta orhi, lähtee samana hetkenä, jolloin voittonäyttely avataan, silkkinauhain koristamana juoksemaan pitkin Helsingin pääkatuja. Kun se kepeästi tanssien tulee, tiu'ut helisten kaulalla, niin kaikki kadullakävelijät kääntyvät ympäri ja kysyvät toisiltaan mitä taulussa rattaiden takana seisoi, ja pikkupojat karkaavat rattaiden perässä katukulmasta toiseen ja työntävät häikäilemättä syrjään ketä eteen sattuu. Voittojen runsaus on suuri. Liikuttavasti ovat kaikkinaiset seurat pitkin maaseutua ommelleet pöytäliinansa tai keinutuolimattonsa. Niitä noudetaan yhä vielä yhtämittaa pikatavaratoimistosta. Rouvat jo unohtavat juhlarunoharmin tämän loistavan menestyksen rinnalla. Ennakkoarpojen menekki on sekin ollut niin suuri, että säästämällä täytyy säästää jokin osa arpoja illaksi. Pääsyliput iltamaan ovat kaikki myydyt. Toimikunta vain pahoittelee, ettei pantu hintoja korkeammiksi. Kaiken aamupäivän soi juhlahuoneustossa torvisoitto, yleisö liikkuu päällysvaatteissaan, toimeenpanijarouvat hääräävät silkkipuseroissaan ja arvanmyyjättäret sunnuntaipuvuissaan. Koristukset odottavat salaperäisinä, ikäänkuin nukkuisivat, iltaa. Permanto on tahmeana katulokaa ja avatuita, tyhjiä arpalippuja. Ulkona sataa.
Tulee sitten ilta, herkulliset värivivahdukset heräävät ja ihmisvirta tulvii sisään. Salissa on rouvia maailmannaisten silkkipuvuissa, hiukset muodikkaalla kampauksella, helmet kaulalla, siellä on nuoria tyttöjä, kukkasia hiuksissa, olkapäät kainosti paljaina. Siellä on ensi sivistyspolven tyttösiä kansallispuvuissa, tukat valtoimina hartioilla, mutta enimmäkseen siellä on naisia yksinkertaisissa, korkeakauluksisissa villapuvuissa. Juhla-airueet hääräävät tärkeän näköisinä, pitkät silkkinauhat sidottuina yli olkapään. Kaikkien suomalaisten ylioppilasosakuntien värit ovat edustettuina ja yleisöä on kaikista puolueista. Mutta juhlaan ei tule sitä perhekokouksen lämpöä, joka on puoluejuhlissa, ihmiset tarkastelevat toisiaan kaukaa ja virallisesti ja ohjelmanumerotkin vastaanotetaan virallisin kättentaputuksin. Vasta kuvaelmat ja tanssi saavat virkeyden valveille. Päät taipuvat vastatusten ja uteliaasti kuiskaillaan: kuka se oli, kuka se oli? Suurin osa esiintyjiä on vanhaa, tuttua kuvaelmaväkeä, mutta uudet tulokkaat herättävät huomiota. Toisista ei saada selvää kuin juhla-airueiden kautta ja heidän nimensä kulkevat sitten suusta suuhun läpi salin. Koko ohjelman aikana ei tule yhtä ainoaa nousun kohtaa, ja vasta keskilattian tyhjennyttyä ja valssin sävelen alkaessa soida, pääsee saliin se hiukan huumaava tunnelma, jonka kaunis valssisävel aina synnyttää. Juhlakoristeetkin pääsevät vasta nyt oikeuksiinsa.
Sylvi Vaarnakoski, pukeutuneena halpaan, vaaleansiniseen silkkiin, hiukset muodikkaalla kampauksella, kiharoissa vaaleanpunaisia tekoruusuja, astelee viuhkaa löyhytellen jo virkamieheksi päässeen näköisen herrasmiehen käsikoukussa salin poikki "supeeraamaan". Rouva Forsberg, vaaleanharmaassa silkissä, puhelee innoissaan muiden rouvien kanssa, mutta seuraa kaiken aikaa näkymättömin elein tyttäriään. Virkamies on Sylvistä aika huvitettu. Hän on erittäin hyvissä varoissa, mutta muuten on hänen elämästään puhuttu yhtä ja toista. Elma Vaurio tummansinisessä, ruumiinmukaisessa samettipuvussa, häikäisevän kauniina ja elämään kyllästyneenä suuntaa kokonaisessa herraparvessa askeliaan niinikään ruokasaliin. Brittaa tanssitetaan taukoamatta. Hän ja Meri Nikkilä ovat alituiseen permannolla. He tanssivatkin niin sulavasti, ettei kukaan vedä vertoja heille. Hilja Haapanen veti, mutta hän on nyt mennyttä. Missä hän mahtaneekaan olla — on ehkä lähtenyt kotiin. Sellaista se on, kun uhmaa. Hänen kihlauksensa on nyt purettu. Ei hän enää ollut neiti Breden häissäkään — häntä ei kutsuttu. Ymmärtäähän sen. Hän tanssi kai tänään viimeisen tanssinsa kuvaelmassa — hyvin se kyllä meni. Mutta kovin hermostunut hän oli ollut pukeutuessaan, jokin sormus oli sattumalta pudonnut permannolle ja hän oli siitä säikähtänyt niin, että purskahti itkuun. Siellä se ylioppilas yhä asuu hänen kodissaan. Sääli äitiä ja tätiä!… Tanssin aikana istuessa pitkin seiniä riittää rouvilla pitkältä puheenaihetta Hiljasta. — Tyyne Leinonen näkyy savolaismurteellaan ja reippaudellaan pitävän naurussa kokonaisia ryhmäkuntia. Hauskaa on myöskin Kaino Autereella, Linda Kaislalla ja Anni Koskisella. He ovat yleisen huomion alaisina, kuvaelmassa kun ovat olleet mukana. Rouva Forsberg kaipaa Elsaa. Jos hän tuntee tyttärensä oikein, niin hän nyt istuu jossakin ryhmässä väittelemässä raittiusasiasta tai on hän koonnut Sovinnon toimikunnan jäsenet johonkin nurkkaan ja pitää kokousta heidän kanssaan. Tai ehkä hän istuu Hiljan kanssa sättimässä pahaa maailmaa — sekin on mahdollista.
Tämä olettaminen oli siinä määrässä oikea, että Elsa todella oli Hiljan kanssa. He istuivat naisten pukuhuoneessa vaatteiden, laatikkojen, koppien, maalirasioiden ja kaikenlaisen helyn sekamelskassa.
— Sinä jäät tänne tanssimaan! taivutteli Elsa. — Mikä sinua nyt ajaa kotiin? Mikä sinun on? Sinä olet niin valvoneen ja surkean näköinen. Etkä sinä kerro minulle mitään. Minä kannan aina kaikki huoleni suoraa päätä sinulle. Eihän minulla ole mitään sydämen suruja — ne koskevat lukujani tai Sovintoa tai muuta sellaista, mutta ne ovat joka tapauksessa minun huoliani. Odota sinä, jahka minäkin rupean salaamaan sinulta! Tietäisipä se Armas vain, miten huonoksi sinä täällä käyt… Mutta Hilja, mikä sinulle tuli? Herran tähden, minä lähden saattamaan sinua kotiin. Ovathan sinun vaatteesi toisella puolella?
Hilja oli ollut mykkä ja poissaoleva. Kuin unessa hän oli tullut tänne, pukeutunut, tanssinut ja ottanut ylleen valkoisen pukunsa. Miksi hän olikaan pukeutunut juhlapukuun? Tottumuksesta kai. Sillä ei hänen tarkoituksensa ollut jäädä tänne. Kun hän ajatteli, että hänen pitää astella suuren salin läpi, missä on musiikkia ja tanssivia pareja, oli se hänestä tuntunut samalta kuin puoliyön hetkellä lähteä yksin kirkkomaalle. Hän käsitti kuitenkin, että sen täytyy tapahtua ja komensi jalkansa tottelemaan.
Kotiin hän lähtee ja kotona on häntä vastassa jotakin niin peloittavaa, ettei hän laisinkaan käsitä sitä pohjaan saakka. Hänen kirjoituspöydällään on pieni rasia…
Kuinka hullunkurista, ajatteli hän, kun sali avautui heidän eteensä, että täysikasvaneet ihmiset hyppivät tuossa. Ja siinä joukossa olen minä itse hyppinyt. Eikö se nyt ole hullua? Toiset istuvat pitkin seiniä ja toiset menevät sinne kumartelemaan. Mikseivät kaikki, joiden tekee mieli, itse lähde lattialle? On sellainen tapa, ettei lähdetä pyytämättä ja suuri osa, joka haluaisi tanssia, ei siten saakaan tehdä sitä… Meri Nikkilä liiteli Hiljan ja Elsan sivuitse vaahdonkevyissä, valkeissa harsoissaan, käsivarret paljaina. Hiljan mieleen välähti jotakin ollutta, joka jo oli kaukana: hänen oma itsensä.
— Mikseivät nuo tuolta nurkista lähde mukaan, sanoi Elsa heidän mennessään herrojen sivuitse, joita seisoi nurkassa. — Niiden tekee kovin mieli, mutteivät kehtaa. Äh, kuinka minun tekisi mieleni ravistaa jokikistä kauluksesta ja sanoa: koeta pois, poikaseni! Tällaisissa juhlissa pitäisi aina olla piirileikkiä noita nurkkamiehiä varten. Minä en käsitä, mikseivät ne pane piirileikkiä ohjelmaan. Se muka ei ole hienoa.
Hiljan mieleen johtui kuinka hän ennen oli tanssinut hurjasti
tällaisissa tilaisuuksissa. Ei hetkeäkään hän ollut saanut levähtää.
Nyt hän astui salin läpi ilman että kukaan häntä pidätti. Aarne
Koskinen seisoi äkkiä kumartaen hänen edessään.
— Minä olen hakenut neiti Haapasta kaiken iltaa, sanoi hän. — Enkö saisi pyytää teitä syömään illallista. Kaikki, jotka olivat tanssissa mukana, tulevat.
Hilja punastui ja hänelle teki hyvää, että häntä joku muisti.
Kohteliaisuuttaan he minua pyytävät, ajatteli hän samassa.
— Kiitoksia, sanoi hän, — minä menen heti kotiin, mutta ennen sitä tanssisin hiukan. Tahdotteko?
— Sepä hauskaa, vastasi Aarne, hämillään siitä, ettei ollut huomannut pyytää Hiljaa.
— Vie häntä nyt oikein reilusti! huusi Elsa heidän takanaan.
Kun Hilja alkoi keinua tutun sävelen mukaan, heräsi hänessä jotakin entisestä nuoruudesta ja hän tunsi kaipaavansa sitä. Hän muisti vasta ihmetelleensä, että ihmiset tanssivat. Oh, ihminen saattaa tanssia vaikka on surukin sydämessä: hänellä on suru sydämessä ja ihanaa on tanssia juuri silloin!
Käärö on kotona, jonka posti tänään toi, pieni käärö Parisista. Se sijaitsee pöydällä muistojen ja valokuvien keskellä, aamulla se tuli, hän ei ole uskaltanut sitä avata, hän kyllä tietää mitä se sisältää. Hänellä ei enää olisi oikeutta kantaa sormusta sormessaan, hänen pitäisi panna se kääröön toisen viereen. Millä riemulla hän kerran kävi sitä tilaamassa, miten hän katseli sen kiiltoa ja punnitsi sen painoa ja kietoi kätensä antajan kaulaan…! Hän ymmärtää niitä, jotka juovat suruunsa. Hän tanssii.
Aarne Koskinen on hiukan hämillään, sillä hän on huomannut, että he kahden ovat jääneet permannolle. Hän heittäisi Hiljan, kierrettyään hänen kanssaan salin kahteen kertaan, mutta Hilja johtaa häntä ja kiertää kolmannen… neljännen kerran. Hänen keskustelunsakin on hiukan kummallinen.
— Kuulkaa, kummoiseksi te olette kuvitellut kuolleiden tanssin — tiedättehän?
— En koskaan ole ajatellut sitä.
— Ne nousivat varmaan puoliyön aikana haudoistaan… luurangot… ottivat toisiaan kädestä ja kiersivät hautakiviä pitkässä ketjussa. Johtajana ketjun päässä oli joku, joka hirtti itsensä onnettomasta rakkaudesta. Ettekö usko? Mutta miksi me tanssimme kahden permannolla — mikseivät nuo muut luurangot?
— Te runoilette Heinen tapaan, sanoo Aarne Koskinen ja pitelee häntä kädestä, koska häntä tuntuu pyörryttävän.
— Kiitos. Minä olen teille aina kiitollinen tästä tanssista. Mitähän kello jo on?
— Viittätoista vailla kaksitoista.
Aarne Koskinen etsii katseillaan Elsaa, jonka he äsken jättivät tänne, mutta Elsaa ei näy. Heidän ympärilleen on muodostunut pieni, tyhjä kehä, ikäänkuin kaikki tahtoisivat pysytellä välimatkan päässä heistä.
— Ehkä minä lähden etsimään Elsa Vaarnakoskea.
Aarne Koskinen etenee kumartaen ja Hilja livahtaa puolijuoksussa, kuin sokeana ulko-ovea kohti. Hän saa heti vaatteensa, hän on onnellinen, että pääsee kenenkään saattamatta ja juoksee alas portaita. Koko illan patoutuneet, pidätetyt kyyneleet pyrkivät esiin nyt.
Häntä vastassa on sadetta tihuttavan syksy-yön yksinäinen katu torkkuville ajureineen ja harvoine lyhtyineen, joiden niukassa valossa märkä katu kiiltää kauas eteenpäin. Ajuri, nähdessään jonkun astuvan ulos ovesta, toksahtaa valveille ja valmistautuu kyytiin. Hilja ei kuitenkaan huomaa häntä pyytää, vaan kiirehtii itkien eteenpäin.
Hän ei ole huomannut, että samassa hetkessä jolloin hän astui alas portailta, kohosi jostakin rakennuksen varjosta suuri, tanakka mies, alkaen kulkea hänen perässään. Kadunkulmassa ennätti mies hänen rinnalleen ja riensi heti rauhoittamaan hänen pelästystään.
— Ettekö minua tunne, neiti Haapanen?
Hilja näkee lyhdyn alla pystyyn nostetun kauluksen, hatun, jonka sade on painanut lysyyn ja tuntee äänen. Mies on toimittaja Hannes Vaarnakoski.
— Aikaiseenpa te läksitte haaleista, olin juuri ehtinyt perille, jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, olisitte päässyt menemään.
— Mutta miksi te täällä olette, miksette tullut sisään…?
Vaarnakoski rupesi nauramaan. Samanlaista naurua oli Hilja tänä iltana nauranut ja se kosketti häntä oudon tutusti ja kaameasti, kun hän kuuli sen toisen suusta.
— Ettekö te sitten tiedä, että minä taas olen luisunut…? Minä olen taas katuojassa. Niin, niin, siitä ei suinkaan ole muuta kuin kaksi tai kolme viikkoa, kun saatoin teidät kotiin — ettekö muista —? Silloin olin vielä kiltti "Maaemon" poika. Minulla oli ihka uudet kengät. Nyt… ne likovat näin kadulla! Mutta aina ne silti ovat hienommat kuin jonkun Angervon tai yhtä rivon herrasmiehen. Ihmettä muuten, ettei äitini ole toitottanut onnettomuuttaan kaikkiin maailman suuntiin. Tai: ehkäpä teillä on ollut yllin kyllin ajattelemista omista asioistanne. Kas, kyllä me katuojan väet tiedämme mitä maan päällä tapahtuu. Me olemme — älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä se on suurin kohteliaisuus, minkä voin sanoa — me olemme ruvenneet katsomaan teitä hiukan niinkuin omaksemme. Herran nimessä, älkää suuttuko! Se on kohteliaisuus, se on meikäläisen suurin suosionosoitus. Meikäläisenä on hyvä olla — en luule, että enää viitsin kohota pinnalle. Se on samanlaista kuin rikkaan miehen elämä: riippuvaista, alituista pelkoa, että aarteet viedään, alituista huolehtimista kunniasta ja maineesta. Me olemme riippumattomia kuin Diogenes, meillä ei ole kunniaa eikä hyvää mainetta, ei rahaa eikä muuta painavaa. Meidän on keveä ja huoleton elää. Hih, niin että…!
Hilja nauroi hermostuneesti. Niin se juuri on: hiellä ja vaivalla vartioimme me kunniaamme ja ilman että me voimme sitä millään lailla estää, tulevat vieraat ihmiset ja vievät sen meiltä. Eivät kuten varkaat yöllä, vaan keskellä selvää päivää. Varkaita ahdistetaan ja kun heidät saavutetaan, suljetaan heidät tyrmään. Mutta se, joka vie sinun hiellä ja vaivalla säilyttämäsi hyvän nimen ja rikkoo läheiset ystäväsuhteesi, on rehellisen ihmisen kirjoissa, voipa vielä saada erityisiä ansioita itselleen sillä, että on mustannut mainettasi. Miksi me todella kokoamme tavaraa, jota ei voi säilyttää!
He kulkivat korkeiden, pimeiden kivimuurien välillä. Keskikaupungin jäätyä ei tullut vastaan ainoaa ihmistä ja rattaiden räminä kuului kaukaa. Suuria, raskaita vesipisaroita tippui alas räystäistä.
— Voi Hilja neiti, mitä humbuugia elämä on. Ei sitä kannata itkeä…
— En minä itke…
— No niin — te voisitte kohdella minua luottavasti, sillä sen uskollisempaa ihailijaa ei teillä ole ollut eikä tule olemaan.
Hänen sanansa olivat leikkiä, mutta Hiljasta tuntui vastenmieliseltä. Vähän turvatontakin oli kulkea tuon ränstyneen miehen rinnalla näin kahden läpi kuolleiden katujen. Mutta mitäpä hänellä, Hiljalla, oli kadottamista. Yhtä köyhät he olivat molemmat.
— Te olette aina ollut niin hyvä minulle, sanoi hän muun puutteessa.
— Ja nyt te olette minulle likeisempi kuin koskaan ennen, Hilja neiti. Tiedättekö, minä olen kaksi viikkoa juonut yhtä päätä. Ensi yöt nukuin vielä kotona, mutta sittemmin en ole riisunut ensinkään! Olen juonut vaatteeni, päällystakkini, kelloni — kaikki muut paitsi saappaani. Nämä tamineet, mitä minulla nyt on, olen kerjännyt ovilla. Siellä olen valehdellut. Olen sanonut, että olen entinen polyteknikko. He ovat uskoneet minua. Ah, mitä humbuugia on ihminen…! Olen sanonut, että sain maksaa toverin takia, että hän väärensi nimeni… kuulkaa nyt pohjaan asti mitä ihminen on ja potkaiskaa minut sitten menemään… Niin, Hilja neiti, minä olen rypenyt… niinkuin eläin… ja kuitenkin tunnen, Hilja neiti, etten milloinkaan ole ollut niin lapsellisen nöyrä ja puhdas kuin nyt.
Hilja kiihdytti askeleitaan, jotta matka loppuisi. Olisi pitänyt sanoa jotakin, sen hän tunsi.
— Ymmärrättekö minua? kysyi Vaarnakoski.
— Ehkä ymmärrän, sanoi Hilja ja omatunto soimasi häntä samalla siitä, ettei hän laisinkaan tarpeeksi syvästi tuntenut mitä sanoi.
— Mutta teillä on kiire kotiin ja minä puhun vain itsestäni. Odotin teitä kuitenkin puhuakseni teistä. Mitä te nyt aiotte ruveta tekemään?
Hilja hämmästyi. Mitä tiesi tuo mies?
— Kuinka niin? sanoi Hilja.
— Noo — anteeksi jos käyn liian kovin kourin kiinni, — mutta täytyyhän teidän nyt muuttaa elämänsuuntaa.
Hiljan sydän löi kiivaasti ja närkästys ja epätoivo taistelivat hänessä.
— Mistä te sen päätätte?
Vaarnakoski tunsi loukanneensa häntä ja vaikeni hetken.
— Minä ripitin itseni teille. Luulin ansainneeni vähän luottamusta.
Hilja astui kiivaasti, pala palalta painaen alas tuskaa, joka tukahduttavana nousi rintaan.
— Puhukaa! sanoi hän. — Minä en voi mitään sanoa…
— Kiitos! siinä onkin tarpeeksi. Puhun lyhyesti. Muistakaa, että te olette taiteilijasielu. Te ette ole porvarillista yhteiskuntaa varten. Te olette poikkeusluonne, teidän ei milloinkaan tule maailmassa hyvä. Kun te valitsette työn, niin katsokaa, että valitsette jotakin, joka sopii teille, joka antaa teille tyydytystä itsessään. Minä en kiduta teitä kauemmin. Olemmehan niin monesti ennen puhuneet näistä.
Hilja muisti hänen sanansa: ja tekin kun menitte kihloihin! No niin, nyt siitä oli päästy. Hän pusersi sormusta suonenvedontapaisesti kädessään.
— Te ennustitte minulle aikoja sitten, sanoi hän tukahtuneesti, — onneni särkymistä… Te toivoitte sitä…
— Hilja neiti!
— Niin te teitte!
Hiljan täytyi painaa kasvot käsivarsiaan vastaan. Hän oli kuin hajoamistilassa. Häneen ei vaikuttanut Vaarnakosken anteeksipyynnöt, hänen vilpitön hätääntymisensä. Hän riensi puolijuoksua kotiovelle. Siinä otti ränstynyt mies hartaana ja kunnioittavana hänen kätensä ja vei sen äänettömänä huulilleen. Hilja ei voinut mitään puhua.
Hänen oli vaikea löytää ylös pimeitä portaita. Hän kolisteli ja oli lankeamaisillaan helmoihinsa. Kunhan hän nyt voisi liikkua niin hiljaa, ettei herättäisi Mattia, sillä nyt hänen täytyy olla yksin.
Hän pääsi onnellisesti sisään, riisui ovella kenkänsä ja liikkui ääneti huonettaan kohti. Vasen käsi pysyi kuin jäykistyneenä suonenvedontapaisessa puristuksessaan. Vilun väreet kävivät alas selkää. Hän ei voi, hän ei voi! Hän ei anna pois tätä sormusta.
Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!
Hän sytytti kynttilän. Varjot nousivat joka esineestä suuriksi ja mustiksi hänen ympärilleen. Pöydällä oli pieni rasia. Se kätki hänen kohtalonsa. Hänelle tuli hurja halu hekumoida tuskastaan. Hän liikkui kuin mielipuoli, sytyttäen kyntilöitä ja lamppuja. Hän viettää nyt hautajaisia. Jumala on hänet hyljännyt ja ihmiset ovat hänet hyljänneet. Ainoa, joka häntä kunnioittaa ja joka häneen uskoo, on mies katuojasta! No niin, käydäänpä sitten työhön!
Pian on käärinvaate kiskaistu pois ympäriltä ja rasia, jossa alkuaan on ollut jotakin lääkettä, avattu. Valkeiden pumpulien sisästä tulee esiin kultainen sormus.
Hilja pitelee sitä käsissään ja kaikki hänessä vaikenee. Hän ei sittenkään ollut uskonut, että se olisi se. Hän oli sittenkin toivonut, että se olisi jotakin muuta. Nyt kun hän lukee oman nimensä sormuksesta, hän uskoo. Lopussa kaikki — lopussa! Hän ääntää sen ensin jäätynein sydämin. Sitten alkaa syvällä hänen sisässään nyyhkiä, nyyhke kasvaa ja joka solu on irtaantumaisillaan toisesta. Hän riuhtaisee sormuksen sormestaan, paiskaa sen kilahtaen toisen päälle, sulkee rasian ja päästää sen, ikäänkuin se polttaisi, pöytälaatikkoon. Kuvat pöydällä katsovat hänen työtään. Ne ovat ne, joiden luo hän ensinnä on mennyt, kun aamuisin on astunut vuoteesta. Ne ovat ne, joille hän on sanonut hyvää yötä viimeiseksi. Niiden luo hän tuhat kertaa on tullut unelmoimaan ja ikävöimään. Nekään eivät enää kuulu hänen elämäänsä. Ne ovat pyyhkäistävät pois — pois silmistä, pois sielusta! Sitten tulee muistojen vuoro, jotka täyttävät seinät ja nurkat, joka esineen, itse ilman tässä huoneessa. Kaikki pois — pois silmistä, pois sydämestä! Ensinnä nuo kasvot!
Hän painuu autiota pöytää vastaan ja viipyy siinä kuin kuollut.
Kauan.
Hän nousee vanhana, väsyneenä ihmisenä, hämmästyy valkeaa pukua yllään ja muistaa vähitellen, mitä on tapahtunut. Kaikki mennyt on jo kaukana hänen takanaan. Hän ikävöi kylmää vettä kasvoilleen. Eivät ole tuoneet hänelle. Tottakin! Tyttö tanssii iltamassaan, hän on unohtanut. Ja Hilja lähtee hitain, kuulumattomin askelin keittiöön, valaisten eteensä kynttilällä.
Kun hän avaa oven, kuulee hän liikettä, kuiskeita. Tuli pöydältä sammuu. Askeleet kiirehtivät ovea kohti. Oman kynttilänsä valossa ehtii Hilja nähdä pitkän miehen sieppaavan päällysvaatteitaan puulaatikon päältä ja karkaavan ulos ovesta. Varkaita! käsittää Hilja ja parkaisee. Mutta silloin nousee vuoteesta, kohotetun peitteen alta, käherretty tytön pää, kultanauha ohimoilla ja palvelustyttö, yllään sinertävä iltamapuku, hyppää permannolle ja huutaa:
— Mitä neiti hakee täältä? Eikö palvelija saa rauhaa yölläkään?
Ja vetäessään kiinni ovea, joka miehen jäljeltä on jäänyt auki, hän jatkaa:
— Eihän neitikään malttanut olla iltamassaan. Neiti ei tule sanomaan minulle mitään. Se on minun asiani kuinka minä elän. Minä en elä ensinkään huonommin kuin neiti itse. Meidän talossa saa elää kuinka tahtoo. Koko kaupunki sen tietää, kuinka neiti elää…
Hiljan käsi nousee silmille, joita vastaan satelee kuin lokaa. Kantamus putoaa kolahtaen hänen käsistään ja sirpaleet lentävät pitkin permantoa. Hetkiseen ei hän pääse paikalta, mutta vihdoin hänen jalkansa tottelevat. Hän juoksee, häneen sattuvat seinät ja esineet pitkin matkaa. Minne hän pääseekään, eikö hänelle löydy mitään turvapaikkaa, jotakin maankoloa kaukana ihmisten näkyvistä! Vihdoin hän satuttaa päänsä jotakin kovaa vastaan ja kaatuu. On kuin hänen päänsä kiehuisi. Kaikki on syttynyt tuleen hänen ympärillään. Tämä on loppu, tämä on helvetin tuli…
Äkkiä hän tuntee, että häntä nostetaan kainaloista.
— Jeesus Kristus sinäkö? ajattelee hän ja koettaa kevenevää päätään.
Mutta tuttu ääni puhuu lämpimästi kuiskaten:
— Hilja kulta, mitä on tapahtunut? Sinä pelästyit äsken. Ethän enää pelkää. Minä olen sinun luonasi. Minä tiedän kaikki mitä sinulle on tapahtunut. Sinun on vaikeaa nyt alussa. Mutta niinkuin minä, ei kukaan saata rakastaa sinua. Tule… kerro minulle.
Hilja pakenee Matin edellä läpi ruokasalin saliin. Hän muistaa, ettei sitten enää pääse minnekään, sillä seinä tulee kerran vastaan.
— Hilja kulta, älä pakene minua. En tahdo sinulle pahaa. Tahdon suojella sinua koko maailmaa vastaan…
Hilja tunkeutuu sohvapöydän taakse, se on viimeinen kohta, jonne hän pääsee. Kun hän pysähtyy, tuntuu siltä, kuin väkevä virta tarttuisi hänen vaatteisiinsa. Hän ponnistaa vastaan, hän tarttuu kiveen virrassa, hän käy kiinni puunoksaan — kaikki luisuu hänen käsistään ja likainen, musta virta vie hänet. Silmät kiinni tuntee hän sen hetkessä, joka on lyhyt kuin lyhyin silmänräpäys. Hukkuvana kohottaa hän käsivartensa, purskahtaa hytkimään sekä itkussa että naurussa, kuiskaa tukahtuneesti ja heristää käsivarsiaan:
— Virta vie minut… Kaikki palaa ympärillä. Minun täytyy tahriintua niinkuin kaikki muut. Minun täytyy syttyä palamaan niinkuin kaikki muut. Maailma tahtoo. Maailma on väkevä. Se on murskannut minut tahtonsa alle. Minä olen valmis tulemaan siksi miksi se minua on tahtonut. Sinuahan maailma on valmistanut lapsesta asti. Tässä minä olen. Minä tahdon kuulua katuojaan, minä en enää tahdo suojella kunniaani. Minä tahdon menettää kaikki, minä tahdon likaantua maailman mielen mukaan. Tässä minä olen. Tuhoa minut. Mutta tee se pian!
Hän suistuu maahan.
Hän ei kuule eikä näe, hän ei tunne eikä tiedä. Hetket kuin iäisyydet vierivät hänen ylitseen. Vihdoin on kuin häntä nostettaisiin ja sanomattomassa säikähdyksessä parahtaa hän. Se on turvattoman hätähuuto, se on linnun äännähdys, kun siltä on ammuttu siipi. Hän havahtuu itkuunsa, tuntee olevansa pitkänään omassa vuoteessaan ja alkaa aavistaa jotakin kauheaa. Mitä? Onko tehty murha tai muu hirvittävä teko, jota ei saa peruutetuksi eikä poispestyksi. Hän ei pääse liikkumaan. Hänen silmiinsä välähtää kuva, jonka hän jossakin on nähnyt: Juudas verenkarvaisissa vaatteissa menossa hirttämään itsensä… Niin, se on jäljellä, se on suurten, veriruskeiden syntien loppu.
Hän pääsee ylös vuoteestaan ja haparoi eteensä.
— Jumala, Jumala, eikö sinun armosi riitäkään suurille, veriruskeille syntisille…! Jumala, Jumala!
Hän lankeaa polvilleen maahan. Ulkonainen pimeys on hänet käsittänyt.
On kuin joku tarttuisi hänen käteensä ja nostaisi häntä.
— Minä tahdon: ole puhdas! kuuluu pimeydestä.
Kaikki hänessä pysähtyy. Muistojen säie on avautunut kirkkaana kuin vesisuoni kallion syvimmässä. Kuvat lapsuuden ajoilta alkavat kulkea silmien ohitse. "Ja vaikka te makaisitte maassa, niin te voitte nousta ja puhdistua." Hetket täyteläiset kuin vuodet vierivät, hiljaisuus kirvoittaa, kaikki äskeinen pyyhkiytyy pois kuin pilvi.
Hän nousee kuin kuolleista herätetty. Hän sytyttää tulta. Hän on kiitollinen, hän on iloinen. Hän on nuori, hän on lapsi. Jumala ei ole häntä hyljännyt eikä hylkää. Hän kuljettaa kummallisia teitä. Mutta hän vie perille. Hän pitelee kädestä, hänen äänensä soi syvällä sielussa. Ei tarvitse pelätä.
Hän ei pelästy, kun näkee Matin tulevan kynnykselle. Hänelle ei enää ole elämässä mitään peloittavaa, ei elämässä eikä kuolemassa. Matti tulee hiljaisena, lauhana, kirkkaana ja hyvänä kuin hänen isänsä joskus hyvin kauan sitten, kun isä vielä käveli. Hän pysähtyy Hiljan eteen ja odottaa hänen sanojaan.
— Tiedätkö mitä on tapahtunut?
Matti vaikenee ja hänen äänensä jättää hiljaisuuteen ikäänkuin soinnun.
— Jumala on käynyt täällä. Minä olen tuntenut Jumalan läsnäoloa. Ajattele: se on tapahtunut, mitä olen huutanut itselleni läpi vuosien. Ja juuri sinä hetkenä, kun minä olin syöksemäisilläni perikatoon meidät molemmat, sinut ja minut, välähti silmieni edessä kuin Paavalin edessä Damaskon tiellä. Minun piti suudella sinua, kun minä näin sinun turvattomuutesi. Minä elin sinä hetkenä läpi enemmän kuin koko ikänäni. Miekka lävisti minut. Minä tunsin toiselta puolen synnin voiman itsessäni, toiselta puolen Jumalan väkevyyden itsessäni. Ne olivat molemmat minussa ja minulla oli valta valita. Sellainen hetki on ikuisuuden hetki. Sellaisena ihminen näkee Jumalan kasvot.
Hiljan sydän paisui kiitollisuutta. Hän ei voinut puhua. Hän otti Mattia kädestä ja astui ikkunan luo. Autiolla kadulla kumisi, kun hän avasi ruudun.
Taivaanrannalla tuntui jo päivän salo ja korkeudessa, joka puhdistumistaan puhdistui pilvistä, vilkkuivat tähdet.
Heidän ympärillään oli suuri hartaus ja valkeus kuin ylösnousemisen aamuna.