BELLEVUE
Seitsemän pitäjän lääni oli kuohuksissa Jaakko von Tollin teon johdosta. Vanhat hyvät välit ihmisten kesken menivät rikki hänestä väitellessä. Hänellä oli näet puolustajia, vaikka hänen tekonsa oli niin musta. Syntyi suorastaan puolueita, kun hänestä riideltiin. Jaakko-herran puolustajat syytivät syyn hänen vanhempiensa ja huonon kasvatuksensa laskuun, ja Jaakon sisarten maine naitavina nuorina tyttöinä suorastaan kärsi.
Sellaisetkin ystävykset kuin Kauniston patruuna ja Yölinnun eversti, joutuivat riitaan. Ellidalla oli käynyt suuria sulhasia ja Ellida oli antanut rukkaset: hän rakasti Jaakkoa ja odotti häntä. Silloin lauloi isä tyttärelleen ilmoille, kuka Jaakko oli. Se ei auttanut. Silloin läksi isä Yölintuun, esitti everstille asian ja kehoitti vanhempia päästämään tytön lupauksesta, jota ei hän koskaan sanoin ollut Jaakolle antanut, koskei Jaakko milloinkaan ollut sitä pyytänyt. Ellida oli vain sydämellään ja silmillään vannonut Jaakolle rakkautta, ja sellaiset valat menivät tietenkin rikki samana hetkenä, jolloin mies häpeällisten tekojensa vuoksi häpeällisesti pakeni. Keskustelu vanhojen ystävysten välillä päättyi siten, että Yölinnun eversti käski Kauniston herraa poistumaan talosta.
Sellaista ei Kauniston patruunalle vielä ikinä ollut tapahtunut. Mutta sellaisia kirousten panoksia, jollaisia Kauniston herra tilaisuudessa päästi ilmoille, ei liioin Yölinnussa milloinkaan liene laukaistu.
Kauniston herran viha lauhtui kuitenkin nopeasti, ja hän olisi ollut valmis taasen seurustelemaan Yölinnussa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta eversti ei unohtanut yhtä pian. Niin alkoi Kanniston herra takanapäin — ja edessäpäinhän ei hänellä enää ollut tilaisuutta puhua, koska kaikki kanssakäyminen oli lakkautettu ja tielläkin vastaan sattuessa herrat astuivat toistensa ohitse vieraampina kuin ventovieraat — niin alkoi Kauniston herra takanapäin hammastella ja naureskella entistä ystäväänsä, ja eräänä päivänä hän sai ovelan päähänpiston.
Hän ajoi herrojen kapakkaan sillankorvassa, Bellevuehyn, ja hän oli niin mielissään, että hän naureskeli itsekseen laskettaessaan Yölinnun kartanon ohitse.
— No, Svanberg, sanoi hän, ja hänen oli vaikea pysyä vakavana, — voitteko illaksi valmistaa hyvät kemut — piru vie, tiedättehän te, kellarimestari, kuinka minä ne tahdon: voileipäpöydässä kaalipiirakkaa, mateenmätiä, piru vie, olenko minä mikä keittäjätär, että minä ne kaikki tietäisin — kyllähän Svanberg tietää! Sitten kalaa — nythän mateet menevät ansaan kuin jos piru itse niitä sinne seipäällä ajaisi. Ja antakaa teurastaa vasikka tai lammas ja laittakaa paistia ja kyljyksiä ja piru ties mitä niistä voi laittaa. Mutta niin, ettei kukaan saa sanoa — minä tarkoitan, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei saanut kupuaan täyteen. Svanberg ymmärtää. Ja sitten tietysti parhaat »Ukot» kellarista esiin!
Kauniston herra näpäytteli sormiaan ja hänen kasvojensa oli mahdoton enää teeskennellä, kun hän ajatteli »Ukkoja» Bellevuen kellarissa. Hänen kasvonsa hymyilivät ja loistivat. Svanbergin varaston ei olisi tarvinnut hävetä minkään ruhtinaallisen viinikellarin rinnalla. Herrat olivat alun pitäen päättäneet, kun Bellevuen rakensivat, että velkoja kellarimestarille on pidettävä kunniavelkoina, ja Svanberg olikin saanut omansa, vaikka kartanoista monesti täytyi myydä paras lehmä Bellevuessä vietetyn illan vuoksi. Erikoisasema, mihin herrat itse olivat asettaneet ruotsinmaalaisen kellarimestarin saamamiehenä, teki, että Svanberg aina oli valmis ja palvelunhaluinen.
Nytkin hän paikalla, Kauniston herran puhuessa, järjesti ruokalistan.
Täytyi heti lähettää sana sisarelle kirkonkylään, Kerstinille.
— Viime kerralla oli lammasta, sanoi kellarimestari, — nyt pitäsi olla vasikkaa. Tässä naapurissa juo kyllä paraikaa yksi, mutta en usko, että se vielä on täysi…
— Piruko sitä muistaa, että viimein oli lammasta, sanoi Kauniston herra. — Jollei se saakelin vasikka ole syötävässä kunnossa, niin otetaan lammas.
Svanberg rupesi nauramaan.
— Kyllä kruununvouti muistaa, mitä viime kerralla oli, sanoi hän. — Kun minulla kaksi kertaa perätysten oli porsashyytelöä, tuli hän sanomaan minulle: »Porsashyytelö on erinomaista, Svanberg on mestari porsashyytelön alalla, mutta missä on fantasia — Svanberghan on taiteilija! kun porsashyytelö ei enää jaksa kävellä pois Bellevuen juhlapöydästä!» Minä kumarsin kohteliaasti ja uskalsin sanoa, että porsashyytelö edellisellä kerralla oli saavuttanut niin suuren suosion, että se oli loppunut kesken ja että sen tähden tahdoin koettaa tyydyttää niitä, jotka ehkä jäivät ilman. Kruununvouti taputti minua olalle ja meni oikopäätä ja otti aika annoksen samaista hyytelöä…
— No niin, Svanberg, sanoi Kauniston patruuna, — ykskaikki, porsasta tai lammasta tai vasikkaa, kunhan Svanberg vain laittaa pöytään oikein saakelinmoisen aterian. Svanberg ei vielä lainkaan tiedä, mistä on kysymys. Kas täällä vietetään muistojuhlat: se piru, se Yölintu, joka täällä poltti puolen pitäjää, on nyt joutunut helvettiin… Niin, niin…
Svanberg oli käynyt kauhusta sanattomaksi ja päivitteli päivittelemistään, päästäen suustaan epämääräisiä ääniä ja häälytellen käsiään.
— Jaakko-herra, sai hän vihdoin sanotuksi, — minun kaikkein paras ystäväni. Onko hän… onko todella…? Monet hauskat pidettiin. Hän oli niin nöyrä ja ystävällinen. Monet lasit juotiin yhdessä. Onko hän kuollut? Ei patruuna sano — ei hän ole joutunut helvettiin, kyllä hän on päässyt lampaiden puolelle, hän oli niin hyvä… Onko hän kuollut — onko tullut kirje?
— On, sanoi Kauniston herra vakavana.
Hän oli ajatellut, että herrat yhdessä pystyttäisivät Jaakon muistoksi patsaan jonnekin, — vaikkapa Bellevuen edustalle — koska eivät he voineet pystyttää hautakiveäkään, sillä kukapa Yölinnun hautaa tiesi siellä kaukana vieraalla maalla. Tosin kaikki syystä olivat suuttuneet Jaakolle, mutta hänen kanssaan oli kuitenkin vietetty monta hauskaa hetkeä — ja täytyihän ihmiselle antaa anteeksi hänen kuolemansa jälkeen. Patruuna af Enne oli ajatellut, että rahat muistopatsaaseen koottaisiin illalla. Vieraina olisi ainoastaan tuttu seura: kruununvouti, nimismies ja hänen poikansa, niinsanottu Hongankolistaja, rovasti naapuripitäjästä, jota sanottiin »meidän Herramme kavaljeeriksi», Kaskisten herra, Palkolan herra poikineen ja Alakartanon herra — Yläkartanon ei.
— Laitetaan lista, keksi kellarimestari innostuneena ja meni hakemaan paperia.
Ja hänen päässään oli jo selvillä, että varmaan naapurin vasikka kuitenkin jo kelpaa. Tällaisessa tilaisuudessa täytyy olla vasikkaa. Jaakko-herra sitä paitsi oli elonsa päivinä enemmän pitänyt vasikasta kuin lampaasta. Oikeastaan olisi pitänyt olla hirveä. Jos ajoissa olisi tietänyt tämäntapaisen juhlan olevan tulossa, niin olisi hankkinut hirveä vaikkapa pilvistä.
Kauniston herra kirjoitti muistopatsaslistaan tarvittavan selityksen ja kellarimestari merkitsi siihen kaikkein ensinnä kaksisataa markkaa. Kauniston herra puri huulensa kokoon, ettei näyttäisi iloisuuttaan.
Illalla saapuivat kutsutut puettuina valkoisiin paidanedustoihin ja frakkeihin. Heitä oli kutsun ohella kehoitettu saapumaan juhlapuvuissa ja he tulivat Bellevuehyn ylen uteliaina. Kauniston herran jäykkä hahmo oli omiaan lisäämään uteliaisuutta, hän kun muuten aina nauroi ja kiroili. Juhlapöytä oli sekin omiaan herättämään hämmästystä: vadit olivat koristetut valkeilla paperileikkauksilla ja »Ukkojen», so. pullojen kauloissa oli mustat nauharuusut.
Kun oli istuuduttu pöytään — kruununvouti toisessa päässä, Kauniston herra toisessa, oikealla puolellaan rovasti — niin esitti Kauniston herra yhdessäolon tarkoituksen. Se oli muistojuhla ystävävainajan kunniaksi, iloisen ystävän, joka nuoruutensa kukoistuksessa, liian varhain oli paennut heidän piiristään ja joka nyt oman käden kautta oli poistunut elämästä.
Uutinen herätti tavattoman hämmästyksen. Kruununvouti nyökäytti äänetönnä päätään ikään kuin sanoakseen! arvasinhan minä! Nimismies vaihtoi katseita hänen kanssaan ja oli täydelleen samaa mieltä, hänen poikansa, Hongankolistaja, tuijotti puhujaan ikään kuin hän olisi kuullut julistettavan omaa kuolemaansa, rovasti pani kätensä ristiin ja näytti ääntelevän rukousta, Ottokar-herra katseli isäänsä epäluuloisena ja vastaansanomisen haluisena, Kaskisten herra silmäili juhlaisäntään ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja Palkolan herra rupesi uteliaana tekemään kysymyksiä. Hänen äänensä ei kuitenkaan pian kuulunut missään, sillä Filip von Toll nosti melun.
— Jaakko kuollut, surmannut itsensä — valehtelet! Ei Jaakko kuole. Ei Jaakko pelkää vaaroja, eivätkä vaarat pysty häneen! Ei Jaakko läkähdy ylellisyyteen eikä hän kuole nälkään. Jaakko osaa asettaa suun säkkiä myöten, sellainen on Jaakko. Tule, sinä vanha roisto, sanomaan minulle, että Jaakko on kuollut! Mene hiiteen uskottelemaan, että Jaakko on kuollut — ei hänen vanhalle sedälleen.
— Yölinnussa ei tiedetty tästä mitään! huudahti Ottokar Ehne kiivaasti.
— Poikkesin juuri siellä… Mathilda-rouva ei tietänyt mistään.
— Saavat tietää, saavat tietää, sanoi Kauniston herra tyyneydellä, joka hämmästytti hänen vieraansa. — Sinulla, Ottokar, ei enää ole mitään tekemistä Yölinnussa, muista se.
Mistä tulikaan Kauniston herraan tämä tyyneys? Kuolinsanoma sen nähtävästi antoi. Ja hänen puhetapansakin oli kaunista kuin papin. Äkkiä purskahti nuori Ottokar af Ehne itkuun, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt alkoi Alakartanon herrakin uskoa asiaa todeksi. Hän huusi ja huitoi käsillään.
— Hän oli ainoa ihminen maailmassa, ainoa todellinen ihminen… jonka kanssa saattoi olla… jolla oli sydän. Mutta jos sinä… sinä senkin… proprietääri valehtelet, niin… niin sinun käy pahasti! Sen saat uskoa. Minä Flip von Toll omassa persoonassani panen ruutia Kauniston nurkan alle… ja… ja… Hän oli ainoa ihminen, sanon minä…
Vähitellen saatiin seura rauhoittumaan, niin että taasen voitiin asettua pöytään, ja nyt esitti Kauniston herra muistopatsasasian. Se vastaanotettiin innostuksella. Mielenliikutus, jonka odottamaton sanoma oli tuottanut, löysi muistopatsaan kautta ikään kuin ulospääsyn, ja jokainen kyseli vain listaa saadakseen merkitä osansa. Kellarimestari Svanberg toi juhlallisena sisään paperin, hänen sisarensa, puettuna mustaan, päässä valkea pitsimyssy, täytti lasit vanhimmalla »Ukolla», ja niin kierteli lista. Kellarimestarin merkitsemä rahaerä jonkin verran oudostutti herroja suuruudellaan, heistä tuntui halventavalta panna muistopatsaaseen vähemmän kuin hän, mutta useimmat kestivät nöyryytyksen ajatellen, että Svanberg saikin panna, hän oli kyllä rikastunut heidän kaikkien kustannuksella.
— No, ei ainakaan Filip von Toll ole huonompi kuin kellarimestari Svanberg! huusi Filip-herra, kun lista kiertoretkellään tuli hänen luokseen.
Kaikki tiesivät, ettei Alakartanon Lippi ikinä maksaisi merkitsemäänsä erää ja hymähtelivät itsekseen. Yleiseksi hämmästykseksi veti Lippi lompakon taskustaan ja löi setelit pöytään. Muutkin huomasivat viisaaksi heti luovuttaa rahat, mikäli niitä sattui olemaan varattuna mukaan, ja Kauniston herra valittiin kassanhoitajaksi. Hän laski juhlallisesti kaikkien kuullen setelipinkan. Summa likenteli tuhatta markkaa! Keskusteltiin muistopatsaan paikasta. Toiset ehdottivat terassia Bellevuen luona, toiset Yölinnun puutarhaa. Alakartanon herra väitti, että vapaassa metsässä pitää muistopatsaan seisoa, siellä missä pyssynpauke vinkuu sen ympärillä ja hirvet voivat käydä sitä nuuskiskelemassa. Kun Kauniston herran piti panna setelipinkka taskuunsa, kävi hänen poikansa kiinni hänen ranteeseensa.
— Pappa antaisi minun säilyttää rahat, sanoi Ottokar.
— Mitä pirua sinä tarkoitat, poika? vastasi isä ja tuijotti poikaansa.
Hän oli jo juonut ja hänen silmänsä verestivät.
— Pappa saa ne jo huomenna. Minä vain sentähden, että… jos on epämukavaa näin seurassa… kun on juhlat.
— Kyllä minä sinut, nallikka, arvaan. Sinä pelkäät, että isäsi… hävittää rahat, ehkäpä varastaa ne. Piru vie, tämä on liikaa…
Kauniston herra saatiin rauhoittumaan. Hän pisti rahat taskuunsa ja krouvin Kerstin tuli pyyhkimään kastiketta, jota oli pudonnut hänen kuluneen hännystakkansa käänteille. Palvelustyttö oli ollut kömpelö tarjotessaan paistia — tiesihän nämä kömpelöt suomalaiset piiat, ja Kerstinin liverrellessä ja laverrellessa lauhtui patruuna af Ehne. Kun Kerstin oli poistunut, huomasi herra äkkiä, että hänen rinnallaan äsken oli ollut mukava, pyöreä ihminen, ja käski kellarimestarin toimittaa hänet takaisin. Kerstin ei olisi ehtinyt kokonaan heittää keittiötä, mutta Kauniston herra tahtoi kuin tahtoikin häntä pöytään ja hän tuli.
Keskellä juhlaa kuului äkkiä kova koputus oveen. Herrat hätkähtivät ikään kuin se olisi ollut muistutus siitä maailmasta, jonne Jaakko oli mennyt. Mutta se olikin vain Juurikk'oja, entinen Siironmaa, joka tahtoi tulla seuraan. Hän oli humalassa ja lateli ikkunan takana koko ruotsalaisen sanavarastonsa. Svanberg selitti hänelle, ettei hänen humalaisena sopinut tulla herrojen seuraan, Kauniston herra lähetti hänelle puolillaan olevan »Ukon» surunauhoineen päivineen, ja isäntä kiljahti niin iloisesti ikkunan alla, että herrat salissa rämähtivät nauramaan.
Laulettiin. Kukaan ei enää muistanut Jaakkoa. Filip-herra huusi joskus haikeasti Jaakon nimeä, ikään kuin tämä olisi ollut siinä keväisessä yössä, joka valkeni yli joen ja petäjikön. Mutta hän lausui nimen ilman sisältöä, siksi vain, että hän illan kuluessa oli tottunut sitä lausumaan. Kerstin valmisti väsyneille herroille tiloja sohville ja permannolle. Hän kävi taputtelemassa heitä vuoronperään ja antoi heille hoidon, minkä he tarvitsivat. Lippi ja Kauniston herra voittivat sitkeydessä kaikki muut. Kauan he tanssivat ja lauloivat, vuoroin suuttuen ja sopien. Äkkiä nousi Lippi pöydälle, keskelle surupukuisten »Ukkojen» joukkoa ja rupesi pitämään puhetta.
— Hän oli mies, ainoa mies seitsemässä pitäjässä — mitä te muut olette hänen rinnallaan! Ainoastaan hirvet vetävät vertoja hänelle. Hänen pitää saada seisoa hirvien keskellä… hirvien kunniavahti aina ympärillään… Pronssinen Yölintu… Juvelan kattilan partaalla… keskellä mustia kantoja Siironmaan sydänmaalla… Ainoa mies!
Lipiltä loppui ääni ja hän rupesi itkemään. Hän yritti alas pöydältä. Krouvin Kerstin tuli häntä auttamaan. Hän veti perässään pöytäliinan ja pulloja ja tuli nelinryömin permannolle. Aurinko nousi.
Hetkisen perästä seisoivat Lippi ja Kauniston herra kaulatusten Bellevuen portailla ja tuijottivat metsään, joka kirpeän punertavana erottautui taivaanrannan loistosta.
— Mistä sinä sait tietää, että minun rakas Jaakkoni on kuollut? kangersi Alakartanon herra.
— Mistä minä sen olisin saanut tietää, kangersi Kauniston herra takaisin. — En mistään, piru vie. Omasta päästäni.
— Mitä?
— Ei mitään, piru vie.
— Eikö Jaakko sitten saakaan muistopatsasta?
— Mitäs hän muistopatsaalla, kun hän elää. Emmekö ole juoneet hänen kunniakseen!
Lippi paljasti kaljun päänsä, jonka niskassa törrötti seppel harmahtavaa punatukkaa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. Hän oli pakahtua hartauteensa.
— Jaakko elää, minun Jaakkoni, minun Jaakkoni! Kerstin… Kerstin, pois surunauhat Ukkojen kauloista. Jaakko elää!
Hän hoippui saliin, lyyhistyi lattialle keskelle auringonpaistetta ja rupesi tyhjien pullojen ympäriltä hypistelemään irti mustia nauharuusuja.