Yölintu

by Maila Talvio

JUURIKK'OJA

Siironmaan talo oli palanut vakuuttamattomana. Eikä siinä kyllin, että karja oli mennyt: oli mennyt rahaa. Isäntä oli salarikas ja hän oli säilyttänyt rahansa sekä kirstuissa että sukanterissä ja seinänraoissa. Tärkeimmän kirstun hän hengenvaaran uhalla kyllä oli saanut temmatuksi palavasta talosta. Mutta kulo oli pihamaalla kärventänyt sen niin, että kun se avattiin, setelit hajosivat tomuksi ja tuhaksi.

Mahtava isäntä oli repaleisena, kasvot ja kädet palohaavoilla, eräänä aamuna ilmestynyt Yölinnun kartanoon vaatimaan hyvitystä: hänen tyttärensä oli menettänyt henkensä, hänen vaimonsa oli mielipuolena ja hänen omaisuutensa oli mennyt. Hän seisoi kuin raivohullu eteisessä, huutaen, huitoen käsiään ja uhaten. Jos hän olisi tullut jonakin toisena päivänä, vaikkapa yhtä ainoaa päivää myöhemmin, niin hänen tulonsa olisi tehnyt järkyttävämmän vaikutuksen. Nyt hän tuntui tungettelijalta, joka tuli meluamaan surutaloon.

Hän oli sattunut tulemaan Yölintuun sinä päivänä, jonka aamuna ainoan pojan pako oli huomattu. Hänen menetyksensä eivät Yölinnun herrasväen silmissä voineet merkitä mitään heidän surunsa rinnalla. Ruotsinmaalainen pehtori lausui hänelle tyynesti ja kohteliaasti muutaman sanan. Tulevassa oikeudenkäynnissä luonnollisesti selviäisi, oliko niissä raskaissa syytöksissä, jotka hän kohdisti herrasväki von Tolliin, perää. Siinä tapauksessa hän tietenkin saisi täyden hyvityksen.

— Viisikymmentäkaksi tuhatta kolmesataa neljäkymmentäyksi markkaa viisikymmentäkolme penniä! huusi isäntä ja hänen kasvonsa vääntyivät sekä ruumiillisista että henkisistä tuskista. — Annatteko te ne minulle takaisin!

Olisi pitänyt säilyttää rahat pankissa ja talo olisi pitänyt vakuuttaa.

— Entä tytön henki — se olisi kai sekin ollut säilytettävä pankissa ja vakuutettava, kun tiedettiin, että Yölintuja liikkuu…

Niin, luonnollisesti vanhempien oli katsottava, että heidän lapsensa olivat turvassa.

— Entä emäntä? huusi isäntä keskellä Yölinnun pihamaata ja heristeli nyrkkejään, — kuka sitten on edesvastuussa emäntien ymmärryksestä? Olisiko heitäkin säilytettävä pankeissa ja palovakuutuksissa?

— Vähemmän ääntä, hyvä ystävä, sanoi pehtori. — Ei ole lupa tulla ihmisten pihamaille meluamaan ja…

— Mutta on lupa polttaa ihmisten lapset…

— Menkää nyt kotiin rauhoittumaan…

Nauru, joka läksi isännän suusta, rämisi Yölinnun pihamaalla.

— Missä minun kotini on, että minä sinne menisin — sano se, sinä susi ja ryöväri…

Pehtori kävi lujalla kädellä nyrkkiin, joka vapisi hänen leukansa alla.

— Yölinnulle minulla on asiaa! huusi Siironmaan isäntä. — Tuokaa tänne se punatukkainen koira, joka…

Karkeat sanat räiskyivät pitkin rakennusten seiniä, ikään kuin niihin olisi paiskattu likaa. Oli vaikea saada isäntää poistumaan, sillä talon miesvoimat oli lähetetty eri tahoille etsimään Jaakko-herraa. Rukiillakin oli sinä päivänä miltei pelkästään naisväkeä. Pehtorin täytyi kiireistään huolimatta lähteä saattamaan pois isäntää. Hänet pantiin köysiin kuin vanki, mutta häntä ei voitu estää huutamasta ja hän huusi yliluonnollisin voimin rattaiden ajaessa kirkonkylän läpi. Kauheata puhetta se oli Yölinnusta. Pehtori oli uhannut isäntää, luvaten haastaa hänet oikeuteen kotirauhan rikkomisesta ja kunnianloukkauksesta. Kun he kuitenkin ajoivat siitä, missä jokin päivä sitten oli ollut eläviä puita ja missä nyt oli savuavia kantoja, ja kun he tulivat rantaan, missä äsken hyvinvoipa, nyt koditon perhe majaili, kävi kartanon miestenkin surku.

— Marjaana, Marjaana! kuului ladosta järven rannalta.

Ja ääni oli kuin voitelemattoman koneen, jota lakkaamatta käytetään.

Kun isäntä sen kuuli, riuhtaisi hän poikki köytensä, karkasi alas rattailta ja tahtoi syöstä latoon.

— Minä tapan emännän, jos hän vielä panee noin. Jumal'avita tapankin…

Yölinnun miehet pitelivät häntä. Vanha vaimo tuli ja otti häntä kädestä. Raivo mies seurasi häntä lauhana ja väsyneenä. Vaimo johdatti hänet luhtaheinään rannalle ja rupesi puhumaan hänelle jumalansanaa. Emäntä ei enää huutanut. Kaksi lasta leikki palaneiden kantojen joukossa. Yölinnun miehet viipyivät hetken. Tuntui siltä kuin Jumala joskus panisi ihmisten hartioille suurempia kuormia kuin he jaksavat kantaa, vaikka vaimo kuului vakuuttelevan isännälle, ettei hän sitä tee.

Siironmaan isäntä ei seonnut, vaikka siitä yleisesti puhuttiin pitäjällä. Yölinnun herra kutsutti hänet pian sairasvuoteensa ääreen, puhui hänen kanssaan kuin ihmisen kanssa, ehdotti muuttoa Juurikk'ojaan, jossa lupasi samat etuudet, mitkä Siironmaassa oli ollut ja tarjoutui itse ottamaan Siironmaan alueen. Emännän vuoksi oli parempi, ettei perhe ruvennut rakentamaan synkälle palopaikalle. Varmaan emäntä paranisi, kun joutuisi toisiin oloihin. Lisäksi lupasi Yölinnun herra hevosia, karjaa, jopa puhdasta rahaakin. Itsetietoinen Siironmaa, joka oli läpikäynyt outoja sielunvaiheita ja ennen kaikkea maistanut köyhyyden häpeän uhkaa, tunsi äkkiä taas pääsevänsä kiinni siedettävään aineelliseen asemaan ja tyytyi tarjottuihin sovintoihin. Yölinnun everstin ystävä Kauniston herra läksi edustamaan ensinmainittua Juurikk'ojan näyttäjäisissä ja palatessa niinsanotulta metsästyslinnalta, jonka eversti luovutti asuinrakennukseksi Siironmaan väelle, vei Kauniston herra talonpojan herrojen puolelle Bellevuen hotelliin sillankorvassa. Se oli kaiken sovituksen huippu: talonpoikainen isäntä Kauniston herran kanssa Bellevuen herrassalissa, ja kellarimestari Svanberg, krouvin Kerstinin veli, valkoisissa paidoissaan, kakkulat nenän selässä palvelemassa heitä! Kauniston herra sopi everstin puolesta Siironmaan kanssa kaikista asioista. Siironmaa ei enää ajatellutkaan oikeudenkäyntiä. Eihän hänen tyttäreensä sillä olisi tullut henkeä eikä emäntä parantunut, vaikka oikeus olisi istunut kuinkakin monta kertaa. Ja olihan kartanon herrasväkikin saanut palkkansa — vaikka olisi nuori herra lopettanut päivänsä. Isäntä nauroi jo tuttavallisesti, kun lihava ruotsinmaalainen kellarimestari veti pitkiä korkkeja pullojen kauloista. Hyvissä aineissa on pitkät korkit — sen tiesi isäntä. Ja mitä ei ikinä mikään oikeus olisi saanut aikaan, sen sai seurustelu Bellevuessä: täydellisen mielensovinnon.

* * * * *

Perhe muutti Juurikk'ojaan ja asui »metsästyslinnassa». Karjalle saatiin suojaa läheisestä torpasta, jonka maita isännän keväällä piti ruveta viljelemään. Emäntä oli nostamalla nostettu rattaille syntymäkotinsa rannassa ja perille tullessa hänet kannettiin vuoteeseen. Hän ei päässyt kävelemään. Hän ei muutenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänelle tehtiin. Vanha vaimo asui rukkeineen emännän kanssa ja hoiti häntä. Heillä oli kaksikerroksisen rakennuksen kaunein huone, josta näkyi Yöjärvi syksyn kuulaassa kirkkaudessa. He tosin eivät sitä katsoneet. Eivät he myöskään nähneet, mitä esittivät kuvat seinillä, eivätkä he tietäneet, että Jaakko-herran oli ollut tapana asua tässä huoneessa, kun hän metsästeli Juurikk'ojan mailla.

Vanha vaimo istui ja kehräsi. Emäntä makasi poissaolevana ja apeana. Tuon tuostakin silmäili vanhus työnsä äärestä sairasta, nousi ja kostutti lusikalla hänen suutaan tai pyyhki hänen huuliaan. Tuon tuostakin hän kävi kohentamassa tulta, joka lakkaamatta paloi uunissa. Hän puheli itsekseen, kysyi asioita ja vastasi itse kysymyksiinsä, toisteli sitten tuttuja raamatunlauseita ja veisasi vaihteen vuoksi virsiä. Hänellä ei ollut ensinkään ääntä ja hän väsyi pian. Kehräämään ei hän väsynyt. Emännän silmät harhasivat pitkin seinäpintoja, pysähtyen kuviin. Hän nukkui, hän söi ja puheli sekavia asioita. Hänen lapsensa ikävöivät hänen tykönsä, mutta heitä täytyi pysytellä poissa, koskei sairas tuntenut heitä, vaan kävi levottomaksi, kun he olivat huoneessa. Joskus he pääsivät karkaamaan sisään, kädet täynnä puoloja, joita olivat poimineet, tai kuusen- ja petäjänkäpyjä, jotka olivat heidän lehmiään. Vanha vaimo nousi silloin rukkinsa äärestä ja heristeli heidät menemään, mutta kun hän palasi rauhoittamaan sairastaan, olivat kyyneleet hänen silmissään. Tämä elämä oli yhtä kaikki surkeaa! Lapset turvautuivat piika Riikkaan, jolle isäntä oli uskonut avaimet ja joka toimi talossa kuin emäntä ainakin. Joskus liukuivat lapset hiljaa äitinsä huoneeseen ja saivat olla, kun lupasivat, etteivät pidä ääntä. He katsahtivat ihmetellen ja pelästyneinä äitiin, joka päivä päivältä vieraantui heistä, kuiskuttelivat hetken rukin ääressä, kertoen leikeistään ja kerjäten vanhukselta satuja, ja asettuivat sitten ikkunaan, joka oli niin matalalla, että he ulottuivat näkemään ulos. Kalliolla rakennuksen juurella olivat puut keltaiset ja punaiset ja keltaisina ja punaisina olivat rannat ja saaret, mutta järvi siinsi ja hymyili kuin hyvä silmä — äidin silmät olivat olleet sen väriset, silloin, ennen, kotona. Yhtäkkiä unohtivat lapset, että piti olla hiljaa, ja tyttö saattoi huudahtaa:

— Me asumme Siironmaassa nyt ja Johanna on emäntä ja Malakia on isäntä ja me…

Äiti pelästyi, vanhus nousi rukiltaan ja lasten täytyi lähteä.

* * * * *

Silloin oli jo lumi maassa, kun eräänä aamuna sairas kutsui vanhaa vaimoa nimeltä ja selvästi tunsi hänet. Vanhus tuli niin iloiseksi, että Jumalaa kiittäen lähestyi vuodetta.

— Minkätähden tuollainen kuva on tuotu tänne? kysyi emäntä, tuijottaen seinään ja hänen silmänsä olivat viisaat kuin ennenaikaan.

— Niin, sanoo muuta, emäntä kulta, puheli vanhus värisevällä äänellä. — Minkätähden se onkaan tuotu tänne. Otetaan pois. Tahtooko emäntä, että minä otan sen pois?

Vanhus ei yrittänytkään panna täytäntöön, mitä hänen sanansa sisälsivät. Hän kumartui emännän puoleen ja sitaisi hiuksia hänen otsaltaan. Otsa oli eilisestään käynyt ikään kuin pilvettömämmäksi ja silmät olivat kirkkaat.

— Vappu, sanoi emäntä ja hymähti, — onkos se se vanha Vappu? Missäs sinä olet ollut niin kauan?

Herra Jeesus siunatkoon! pääsi vanhalta vaimolta ja hän istuutui vuoteen laidalle ja otti emännän laihan käden. — Emäntä kulta, emäntä kulta!

Hän ei ilossaan tietänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän rupesi pyyhkimään emännän silmiä, vaikkei emäntä ensinkään itkenyt, ja kysyi, toisiko hän emännälle syötävää. Hänen omat kyyneleensä vuotivat sekä silmistä että sieraimista ja hänen kielellään elivät niin monet raamatunlauseet ja virrenvärssyt, että ne olivat hänet tukahduttamaisillaan.

— Tuo, tuo syötävää, sanoi emäntä. — Reikäleipää vain ja paista hiilillä muikkua. Mutta älä mene ihan vielä. Missä sinä olet ollut näin kauan? Ja missä minä olen? Ja mikä tuo kuva on? Minkä tähden tänne tuodaan tuollaisia kuvia. Ota pois ja pane tuleen. Lastenkin tähden. Missä lapset ovat? Ja missä isäntä on? Olenko minä ollut kipeänä? Kauankin?

Vanha vaimo vastasi emännän kysymyksiin. Hän ei salannut mitään. Ja vähitellen heräsi emännän muisti, ja jokainen elämys, joka kuin siemen kirren alla oli viipynyt kätkössään, rupesi nostamaan päätään ja jokaisen muiston elvyttäminen teki kipeää. Mutta kun emäntä muisti Marjaanan kohtalon, ei hänellä ollut ainoaa kyyneltä silmässä, hän vain liitti kätensä yhteen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan.

— Isä, valaise minua, opeta minua tyytymään…

— Tuonko minä nyt syötävää? keskeytti vanhus. — Onkin tuoreita muikkuja, kun oltiin eilen nuotalla.

— Oltiinko eilen nuotalla? Ne eivät sitten olekaan oman järven kaloja…

— Mitä emäntä siitä, kun vain tulee terveeksi…

— Niin kyllä, Vappu. Älä mene ihan vielä. Minä nousen ikkunaan…

— Ei emäntä nouse yksinään. Jolleivät jalat kannattaisi, kun emäntä niin kauan on ollut vuoteessa…

Emäntä yritti lähteä liikkeelle, niinkuin terveytensä aikoina, mutta jalat olivat tunnottomat.

— Emäntä odottaa vähän. Minä noudan apua, niin autetaan emäntä ikkunaan.

Vanhus kiirehti läpi suurten, outojen huoneiden keittiöön ja kaiken matkaa hän lateli raamatunlauseita ja kertoili, mitä oli tapahtunut.

— Emäntä tulee terveeksi, puheli hän keittiön ovella. — Tahtoo jo syötävää. Minä paistan muikkuja. Hiilillä, tahtoo. Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän… Riikka tulee auttamaan, emäntä tahtoo nousta katsomaan järveä. Riikka heittää nyt sen työn… Ja kun hän lähestyi kaupungin porttia, niin katso, kuollut kannettiin ulos ja se oli äitinsä ainoa poika ja hän oli leski… Riikka heittää nyt ja tulee.

— Etkö sinä kuule, mitä sinulle sanotaan! huusi punaposkinen piika ja kolisteli astioita liedellä. — Olekin jo höpisemättä. Mikä hänet nyt olisi parantanut. Sitä sinä olet puhunut jo ennenkin. Ehtii odottaa siihen asti, että minä saan padan tulelta. Kaikkien tässä pitääkin katsella järveä. No, lähdetkö siitä höpisemästä, tai minä huudan isännän sinua opettamaan.

— Riikka ei taitaisi tahtoa, että emäntä tulisi terveeksi?

Riikka paiskasi käsistään kauhan ja veri näytti pyrkivän tirsumaan esille hänen poskistaan.

— Mitäs sillä on väliä! huusi hän, — mukavampaahan se vain olisi, että tulisi pitämään huushollia! Kyllä minun puolestani saa tulla vaikkapa jo nostamaan tuota pataa tuosta tulelta. Ei se niinkään hauskaa ole pitää rakennusmiehiä ruuassa ja pestä niiden pyykkiä. Ja vielä sairas passattavana, jonka mieliteoiksi täytyy keittää ja paistaa mitä käsketään, oli kuinka kiire tahansa. Kyllä minun puolestani saavat parantua. Tulkoonkin vain nostamaan vellipadan tulelta… Minä jätän sen siihen, kiehukoon maahan, jollei korjaa…

Piika itki. Vappu palasi suuttumustaan niellen emännän luo ja heti hänen perässään tuli Riikka.

— Kas kun en minä tunnekaan, sanoi emäntä. — Tämä ei olekaan meidän entisiä piikoja. Onko tuvassa mitä tapahtunut, kun tämä itkee?

Riikka ei vastannut, kävi vain kovakouraisesti emännän käsivarteen ja vanhuksen puhellessa lapsista ja siitä, kuinka he nyt tulevat iloisiksi, ja kalasta, jota hän menee paistamaan, auttoivat he emännän vuoteesta. Hänen jalkansa ei tuntenut maata. Hän oli kuitenkin niin köykäinen, että he kantamalla jaksoivat viedä hänet ikkunaan.

— Lunta, sanoi hän. — Ja järvi jo jäässä. Joko sitä ajetaan?

Häntä alkoi värisyttää. Vanha vaimo rupesi taasen puhelemaan lempeään, holhoavaan tapaansa. Nuori nainen tiuski ja päästi vihaisesti sairaan käsistään. Emäntä painoi kasvot korvallista vastaan ja itki. Hän tunsi avuttomuutensa ja hän tunsi menettäneensä kotinsa. Lisäksi häntä ahdisti outo aavistus: olisiko ollut parempi, että hän olisi kuollut eikä tullutkaan terveeksi. Kaikki eivät iloinneet hänen paranemisestaan.

Onnen hetki oli yhtä kaikki se, jolloin lapset tulivat hänen vuoteensa ääreen. He olisivat paikalla tahtoneet viedä häntä katsomaan navettojaan, joita he paraikaa puhdistivat lumesta, ja kun ei äiti voinut seurata heitä, toivat he leikkikalujaan hänen huoneeseensa.

Emäntä oli moneen kertaan kysynyt isäntää, ennen kuin hän tuli. Hän oli ollut »Vamperilla» tapaamassa Yölinnun everstiä ja palasi hyvällä tuulella. Tosin eversti oli moittinut liiallisesta rahantuhlauksesta, mutta pitkäkorkkiset olivat taasen sovittaneet herran ja talonpojan välit ja kellarimestari, jota Juurikk'oja sanoi »Vamperiksi», oli lainannut uudelle ystävälleen kirjan, josta isännän sopi oppia ruotsia. Varmaan hän sitä oppisi, koska hänellä oli hyvä halu. Kirja oli pitkulainen kuin katkismus ja povitaskussaan toi isäntä sen kotiin.

Metsästyslinnan pihamaalla odotti piika Riikka pyhävaatteissaan, kädessä punakukallinen puuvakka.

— Mihinkäs nyt mennään? sanoi isäntä.

Piika pyyhki silmiään ja sieraimiaan harmaan villaliinan nurkkiin ja selitti, ettei häntä kai enää tarvita talossa, koska emäntä tulee terveeksi.

Isäntä tuli alas rattailta ja puhutteli häntä matalalla äänellä. Mitä joutavia hän nyt siinä — kuka emännän olisi parantanut. Herratkin olivat sanoneet, että hän oli parantumaton. Kun piika kuitenkin pysyi väitteissään eikä suostunut palaamaan takaisin, sitoi isäntä hevosen aitaan ja läksi juoksujalan sisään. Lakki päässä hän tuli suoraan sairaan huoneeseen ja tapasi lapset iloisesti puhelemassa äitinsä ympärillä ja emännän saman muotoisena, jollainen hän oli ollut terveytensä päivinä. Emäntä luuli isännän niin ilostuneen, että hän riensi häntä katsomaan näin suinpäin. Emäntä hymyili ja oli lausumaisillaan jotakin, kun huomasi isännän tuijottavan häneen kuin valekuolleeseen, joka laudaltaan on noussut istumaan.

— Minä taidan tästä parantua, sanoi emäntä.

— Vai luulet sinä… että paranet.

— En minä vielä pääse käymään.

— Vai et vielä pääse käymään… Vai et vielä…

— Mitä sinä puhut…?

— Mitäs minä sitten.

Isäntä meni takaisin pihamaalle, missä piika yhä seisoi selin taloon.

— Et sinä mihinkään mene, sanoi hän. — Ei emäntä pääse kävelemäänkään.
Ja voi vielä seotakin.

— Kuka hänen sekoamisensa tietää…

— Käänny koreasti takaisin vain.

Isäntä käänsi hänet, käsipuolesta vetäen, taloon päin ja hetken tuskiteltuaan piika palasikin.

Mutta isännän mentyä oli emännällä entistä voimakkaampana se tunne, ettei hänen olisi pitänyt palata elävien joukkoon, vaan yksintein kuolla. Hänelle tuli siitä murhe. Jos isäntä olisi ollut huoneessa niin kauan, että olisi voinut puhua hänen kanssaan. Mutta isännällä oli niin paljon mentävää.

— Mikä se on se piika? kysyi emäntä kerran.

— Mikä piika? sanoi isäntä.

— Se korea ihminen, joka tässä palvelee? Eihän tässä muita olekaan.

— Jaa Riikka — niin, hän on piika vain. Mitä sinä sitä kysyt. Täytyihän joku ottaa, kun sinä sairastelit.

— Enhän minä sano, ettei olisi pitänyt.

— No, mitä sinä sitten? Tekevä ihminen se on — täällä on rakennusmiehiä, täytyy niille olla ruokaa.

— Enhän minä sitä. Älä nyt… puhutaan nyt.

— Minun täytyy lähteä Vamperiin. Sovittiin, että tulisin…

— Kyllähän sinä… Minä vain kysyisin… Se on pian tehty, älä ihan vielä… Sitä minä vain, että eikö muutettaisi kotiin!

— Kotiin — mitä sinä nyt…? Tiedäthän sinä…

— Tiedän, Siironmaahan tarkoitan. Se se kuitenkin on meidän kotimme… En minä täällä parane. Siellä minä paranen palaneiden kantojenkin keskellä. Rakennetaan talo uudelleen…

— Älä nyt. Tiedäthän sinä, että on vaihdettu everstin kanssa. Siironmaa on everstin…

— Kyllä hän vaihtaa sen meille takaisin, kun kuulee, että se on minun syntymäkotini. Minä menen ja lankean polvilleni armon eteen.

— Mihinkä sinä menet ja lankeat…? Ole koreasti siinä. Minä käsken
Vapun.

Isäntä läksi ja Vappu jäi. Emäntä makasi silmät kiinni. Ripsien välistä pisarteli kyyneliä.

Isäntä istui Vamperin luona ja opetteli ruotsalaisesta kirjasta. Hänen täytyi niinikään olla rakennusmiesten luona juttelemassa, että he pysyisivät hyvällä päällä. Vamperi oli mukava ja leikkisä mies. Ja hyvin tekivät rakennusmiehetkin, kun heitä piti silmällä ja väliin antoi heille ryypyn. Ei enempää, ettei tullut liikaa.

Eräänä yönä näki emäntä oudon unen. Oli olevinaan mies, joka asteli kivillä laskettua tietä, ja kahden puolen oli korkeita taloja. Vastaan tuli ihmisiä jalan ja ohitse ajoi hevosia. Mies poikkesi taloon ja tuli kauppaan, jossa vanha herra kumarsi kohteliaasti ja otti hyllyltä jotakin ja ojensi miehelle. Hän sai ojentaa muutamaan kertaan, ennen kuin mies sai mieleisensä. Ne olivat silmälasit.

Uni oli outo elävyytensä vuoksi. Mies oli ollut pitkä ja harteva, hänellä oli ollut yllä mustat vaatteet ja kova, korkea hattu. Emäntä oli nähnyt hänet takaapäin ja kaupassa oli niin hämärää, ettei tarkoin ollut voinut erottaa kasvoja. Emäntä muisti ennenkin nähneensä ne jossakin, hän ei vain voinut muistaa missä, mutta koko päivän hän ajatteli miestä ja vaivasi itseään miettimällä, missä hän oli hänet nähnyt.

Parin päivän perästä hän muisti nähneensä hänen menevän sisään jostakin ikkunasta. Oli pimeä ja ikkunakin oli ensin pimeä, mutta sitten ilmaantui joku ruudun taakse ja pelkäsi ensin, mutta avasi lopulta, ja herra nousi korkealle kivijalalle ja hyppäsi sisään. He puhuivat pimeässä. Taisivat itkeä. Toinen oli nainen. Hän sytytti kynttilän. Hän oli keveissä pukimissa ikään kuin hän olisi noussut nukkumasta. Hän sytytti kynttilän, läksi viereiseen huoneeseen, avasi avaimella suuren kirstun ja otti jotakin, jota antoi herralle, mutta herra antoi hänelle taskustaan jotakin. He puhuivat taas ja kynttilä paloi. Nainen itki kovasti. Sitten herra hyppäsi alas ikkunasta, kaatui pensaisiin, nousi ja astui rattaille. Tiellä oli hevonen ja rattaat.

Ponnistus ennen tämän muiston selville saamista oli emännälle niin raskas, että hän jälkeenpäin nukkui pitkän aikaa. Hän oli mahtanut nähdä tämän unen ollessaan mielisairaana.

Pitkä, harteva herra rupesi nyt yhtä mittaa kummittelemaan sairaan mielessä. Milloin hän oli laivalla ja asteli kapeita, jyrkkiä portaita johonkin pieneen huoneeseen, johon hän pani nukkumaan. Milloin hän ajoi korkeissa vaunuissa, joiden edessä oli neljä hevosta. Ja ajettiin ylämaata ja kuski puhalsi torveen. Milloin hän oli suuressa huoneessa, missä oli paljon väkeä ja tanssittiin. Kerran toinen mies löi häntä päähän. Oli yö ja toinen mies tuli takaapäin… Kerran hän oli huonoissa vaatteissa ja lakaisi tietä pitkällä varsiluudalla. Kerran hän ajoi vaunuissa rikkaan ja kauniin rouvan kanssa. Kuskin vieressä oli suoraselkäinen herra, jonka puvussa kiilsi kulta- ja hopeanauhoja. Kerran hän oli metsässä suurten puiden alla ja siellä oli pöytä ja penkkejä ja juotiin. Mutta nainen, joka oli punaisissa vaatteissa, nousi pöydälle ja tanssi. Se taisikin olla piru.

Mutta jokaisen unen edellä sairasta vaivasi suuri levottomuus ja ahdistus. Hän ikään kuin tunsi, että jossakin tapahtui jotakin ja tapahtuminen sattui häneen asti. Vasta sitten, kun uni oli ollut, helpotti. Joskus unet tulivat päivälläkin.

Vihdoin sitten kerran emäntä näki miehen kasvot ja tunsi, että hän oli
Yölinnun nuori herra, joka oli kadonnut.

Eikä hän enää ensinkään epäillyt, ettei Jaakko-herralle ollut tapahtunut juuri kaikki se, mikä hänelle unessa oli näytetty. Olihan Jumala ennenkin unessa näyttänyt ihmisille moninaisia asioita. Paljon, paljonpa se nuori herra oli saanut kokea. Sairasta vaivasi nyt vain, miten hän saisi näistä kaikista sanan armolle, Jaakko-herran äidille.

Kerran hän pyydätytti puheilleen Yölinnun Pekan, kun Pekka tuli Juurikk'ojaan käymään. Eversti lähetti hänet usein sinne ja se oli kyllä hyvä, sillä Siironmaasta lähdettyä oli isäntä tullut oudon irralliseksi eikä paljon ajatellut maatöitä. Emäntää ujostutti puhua Pekalle. Täytyihän Pekan pitää hänen ajatuksiaan lapsellisina, tai ehkä aivan hullun puheina, kuten isäntä ja Riikka pitivät. Naurun arvoiset ne kaiketi olivatkin. Emännästä tuntui kuitenkin, että hänen täytyi puhua.

Pekka ei nauranut. Hän kuunteli häntä vakavana ja tyynenä ja lupasi ilmoittaa emännän asian armolle: saihan armo itse päättää, tahtoiko hän ottaa kuuleviin korviin, mitä sairaalle oli ilmoitettu, vai ei. Sitten puhuttiin Juurikkaasta ja ensi kevään töistä. Pekka arveli siitä tulevan hyvän talon, kunhan isäntä vain ryhtyisi työhön entisellä voimallaan. Pekan istuessa emännän huoneessa tulivat lapset sisään ja Johanna kysyi:

— Miksei mennä kotiin?

— Ollaan kotona, vastasi äiti.

— Eihän olla. Siironmaassa meidän on koti.

Pekka otti kaljatuopin pöydältä ja joi kauan. Kun hän nosti päänsä katajaisesta astiasta, huomasi hän, että tyttö oli kasvanut kesästä. Hänellä oli suuret, vaaleat hiukset. Korea ihminen siitä oli tulossa.

Niin pian kuin Yölinnun armo sai tietää Siironmaan emännän asian, läksi hän Juurikk'ojaan ja Pekka ajoi rekeä. Armo ei ollut uskaltanut sanoa everstille, mistä oli kysymys — eversti ei olisi sallinut hänen lähteä, sen hän tiesi, olihan hän itsekin hetken epäillyt lähtöä, vaikka halu kuulla enemmän sairaan näyistä sitten oli käynyt voittamattomaksi. Kaiken matkaa oli everstinna sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että hän nyyhki suuren puuhkansa suojassa. Siironmaan tyttären ja hänen poikansa tiet olivat kerran ristinneet toisiaan ja siitä oli ollut niin arvaamattomat seuraukset. Hän ei koskaan ollut nähnyt onnettoman tytön äitiä, Siironmaan emäntää.

Pihamaalla näki hän vaaleatukkaisen lapsen, joka juoksi pois, kun reki ajoi sisään portista, mutta hän ehti tehdä itselleen kysymyksen: tuollainen vaaleatukkainenko sekin onneton tytär oli? Metsästyslinnassa Yölinnun rouva oli käynyt verraten harvoin. Silloin, kun se vihittiin — siitä oli kymmenkunta vuotta — oli monen pitäjän herrasväki ollut koolla ja nuoret olivat viulujen soidessa tanssineet aamunkoittoon. Puoliyön aikaan oli Kauniston herra sammuttanut lamput ja huudahdellen ja nauraa helistellen oli tanssia jatkettu kuutamossa. Sinä yönä olivat kaikki nuoret olleet kuin juovuksissa rakkaudesta. Everstinnan oli pitänyt komentaa lamput palamaan. Kauniston herra oli väkipakolla vienyt hänet, everstinnan, tanssiin. Kauniston herra oli ehtinyt maistaa vähän liiaksi. Kaikki herrat olivat tehneet sitä. He jäivät sitten moneksi päiväksi metsästämään, mutta naiset ajoivat aamunkoitossa kotiin. Sittemmin oli Jaakon nimipäiviä joskus vietetty metsästyslinnassa. Kerran oli tullut hirveä ukkosilma, jota kesti koko yön. Tanssista ei voinut tulla paljon mitään. Mutta kruununvoudin tytär ja muuan maisteri, joka oli viettänyt kesää paikkakunnalla, menivät keskellä salamanvälkettä kihloihin. Lamput olivat silloinkin sytyttämättä, jotta voitaisiin seurata ukkosilman kulkua. Postineiti oli sinä iltana saanut aikaan hälinää kuiskailemalla oikealle ja vasemmalle, että Jaakko tanssissa oli suudellut Ellida Ehneä!

Kuinka paljon olikaan tapahtunut näiden huolettomien aikojen jälkeen!
Jaakko oli ties missä, metsästyslinna talonpoikien käsissä!

Jaakon äiti astui mielenliikutustaan pidätellen sairaan ummehtuneeseen, linjamenteille hajuavaan huoneeseen. Siironmaan tyttären äiti ojensi hänelle tyynesti kätensä ja kehoitti istumaan. Pekan oli määrä toimia tulkkina, ja niin tapahtui keskustelu karusti ja lyhyesti. Jota pitemmälle sairas pääsi unikuviensa aukikäärimisessä, sitä enemmän aatelinen äiti jännittyi ja rupesi ymmärtämään kieltä ilman tulkintaa. Hän saattoi sitä jo puhuakin. Kipu kaiveli häntä, kun hän seurasi poikansa kärsimyksiä. Hän sai vaivoin huutonsa tukahtumaan, kun emäntä kuvasi nuorukaista, joka lakaisi katua.

Eikö ole näytetty mitään nimeä? rukoili hän. — Koettakaa muistaa. Koettakaa ajatella. Millainen se kaupunki oli? Koettakaa rukoilla, että Jumala ilmoittaisi teille kaupungin nimen. Minäkin rukoilen. Koettakaa! Teidän lapsellanne ei enää ole mitään puutetta, mutta ajatelkaa, että minun lapseni näkee nälkää. Jumalan täytyy sanoa kaupungin nimi. Minä taistelen Hänen kanssaan, kunnes voitan…

Kiihtynyt äiti ei kumminkaan voinut saada tietää, mitä halusi. Hän otti Juurikk'ojan emännältä lupauksen, että tämä paikalla lähettäisi tiedon, jos unessa ilmoitettaisiin jotakin uutta, ja lupasi puolestaan puhua everstille, ettei eversti panisi vastaan, jos isäntä haluaisi rakentaa Siironmaan uudelleen. Päästyään lääkkeiden hajusta ulkoilmaan everstinna oli valmis nauramaan talonpoikaisvaimon ilmestyksiä. Pian hän kuitenkin tapasi itsensä rakentamasta siltoja irrallisten tapahtumain välille poikansa elämässä eikä hetkeäkään epäillyt, etteivät sairaan kummalliset unet olisi tarkoittaneet totta. Hän vaivasi itseään nyt yökaudet miettimällä, mitä se tai se kuva tarkoitti. Niin ikään hän jännittyneenä odotti sanaa Juurikk'ojasta. Olisivatpa ilmestykset vain tapahtuneet hänelle itselleen. Se olisi ollut kaikin puolin miellyttävämpää ja käytännöllisempää. Nyt piti äidin ja pojan välisten asioiden käydä vieraan silmän kautta. Everstinna oli kuitenkin onnellinen, että hän näin oli saanut tietää edes jotakin. Olisipa vain tullut ilmestys kaupungista, missä onneton poika lakaisi katuja. Äiti olisi matkustanut sinne, etsinyt häntä yöt päivät, kunnes olisi hänet löytänyt. Everstille ei tästä kaikesta uskaltanut hiiskahtaakaan. Everstinnan täytyi kaikin tavoin salata levottomuuttaan ja unettomuuttaan.

Verraten pitkän ajan perästä näki sairas vaimo unta, että hän oli olevinaan laivalla keskellä suurta merta. Myrsky pauhasi ja aallot kävivät korkeina. Ihmiset itkivät ja parkuivat. Mitä tällä unella oli tekemistä Yölinnun nuoren herran kanssa, sitä ei hän ymmärtänyt. Olisiko hän ollut mukana laivassa? Kumminkaan ei häntä näkynyt.

Yölinnun rouvan levottomuus kasvoi äärimmilleen. Hän ei enää riisunut surupukua yltään. Hän joutui vuoteen omaksi. Siinä kuunteli hän kaikkia ohi ajavia rattaita tai kulkusia, eikö niiden mukana tulisi tietoa Jaakosta. Tai jos hän itse tulisi! Hän kuunteli Jaakon susien ulvontaa. Hänen oli täytynyt taistella sekä everstin että palvelusväen kanssa saadakseen sudet säilymään. Ne olivat käyneet suuriksi ja vaarallisiksi ja houkuttelivat muita susia likelleen. Pari koiraa asumuksista kirkon varrella metsän sudet jo olivat vieneet. Äidistä oli rikollista ajatella, että kotisudet olisivat poissa, jos Jaakko tulisi.

Eräänä aamuna hämärissä pistäytyi metsäsusi Yölinnun takapihalla ja otti voudin lapsen. Silloin löi kotisusien hetki.

Everstinna ei tästä kaikesta tullut terveemmäksi.

Niin makasivat siis Jaakko-herran äiti ja Siironmaan Marjaanan äiti kumpikin tahollaan laskien öiden ja päivien tunteja. Olisi luullut helpommaksi sen äidin ristiä, jolta lapsi oli kuollut. Mutta hänen ristinpuunsa oli ottanut uusia vesoja. Hän oli joulun jälkeen synnyttänyt poikalapsen, joka ei ottanut elääkseen eikä kuollakseen. Lapsen syntymisen mukana lakkasivat unennäöt, mutta jalat pysyivät ennallaan. Piika-Riikan vaatimuksesta siirrettiin sairas emäntä nyt yläkertaan. Isäntä kohteli häntä parantumattomana mielipuolena, ei itse käynyt häntä katsomassa eikä antanut lasten käydä. Vanha vaimo rukkineen oli emännän ainoa seura. Heille paiskattiin ruoka kuin kerjäläisille ja kun lapsi huusi, viskattiin alhaalta kattoon saapas tai kenkä varoituksen merkiksi. Siironmaa ja kaikki mitä siihen kuului alkoi emännästä kangastaa saavuttamattoman kaukaiselta. Unennäöksi kävi Marjaanakin — lieneekö hänellä koskaan sellaista lasta ollutkaan.

— Kun olisi joku niin armelias ihminen, että veisi minut kirkkoon, äänteli emäntä joskus. — Joulukirkkoon, kun kynttilät ovat sytytetyt, tai juhannuskirkkoon, kun lapsia päästetään. Marjaana sai testamentin — se oli niin kaunis kesäinen päivä! Onhan minulla ollut Marjaana-niminen tytär? Onhan?

Vanha Vappu, joka nälästä ja murheesta kävi päivä päivältä raihnaammaksi, rukoili isäntää ja rukoili Riikkaa, että emäntää käytettäisiin kirkossa. Joskus he ärjäisivät hänelle, joskus he lupasivat vaikkapa seuraavana sunnuntaina panna hevosen valjaisiin ja täyttää emännän mieliteon. Mutta siitä ei tullut mitään.

— Olisi Yölinnun Pekka — se minut veisi kirkkoon. Eikö se enää käy täällä? Kun ei ole ensinkään tullut katsomaan. Mutta kun panivat minut tänne yläkertaan, niin täällä minä olen kuin haudassa.

Kesällä rupesi alakerrastakin kuulumaan lapsenitkua. Piika-Riikalla oli lapsi. Se parkui alakerrassa ja emännän lapsi huusi yläkerrassa.

Niin kuluivat päivät.