Yölintu

by Maila Talvio

KULO

Pitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa Jaakko von Tollia sanottiin »Yölinnuksi». »Yölintu!» huusivat naiset toisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut Jaakko-herran kulkustensoitto. »Yölintu!» kuiskasivat tytöt ja menivät ikkunaan. »Yölintu!» riemuitsivat lapset ja juoksivat pihamaalle. »Yölintu!» siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tiepuoleen. »Yölintu liikkuu», sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke alkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen taakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi.

Everstin kartanossa Yöjärven rannalla kasvoi myöskin kolme nuorta tytärtä, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna. Heillä oli kamarineiti, joka puetti heidät aamulla ja sitoi harson heidän silmilleen, kun he läksivät kävelylle. He olivat kuuluisat hipiänsä valkoisuudesta ja pienistä käsistään, joissa rystysien yläpuolella oli kuopat. Heidän kauneutensa oli sitä lajia, johon ei kuulu kulmakarvoja eikä ajatuksia. Heidän äitinsä, jalosyntyinen Mathilda-rouva, oli kasvattanut heidät omaan henkeensä. Hänelläkään ei ollut ajatuksia, kun eversti jo yli keski-iän päässeenä miehenä hänet kihlasi. Mutta hänellä oli naisen vaistot. Ajatukset tulivat jälkeenpäin, kun lapset tulivat. Lapsia syntyi ja lapsia kuoli. Mathilda-rouva suri, ettei kartanolla ollut muurattua sukuhautaa ja että hänen täytyi kätkeä pienet ruumiit irralleen maahan, vieraiden kuolleiden joukkoon. Uskonnollisuus, jota hänessä saattoi sanoa alunpitäen olleen virallinen määrä, kehittyi myöhemmin niin, että hän rupesi vaatimaan naapurien kesken anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa ennen ehtoollista. Eversti kohteli naistensa sielunelämän ilmauksia kuin sateen pieksinää. Joskus ne tulivat otolliseenkin aikaan, tavallisesti sopimattomaan. Vertaisekseen ei hän tunnustanut muuta kuin poikansa.

Oikeastaan hän oli mennyt naimisiinkin tämän pojan tähden, ja ne monet tytöt, jotka ensin syntyivät, olivat ehtineet tehdä hänet malttamattomaksi. Kun poika näki päivänvalon, oli ilo isän sydämessä yhtä suuri kuin ikinä jossakin valtakunnassa, missä kauan odotetun kruununperillisen maailmaantuloa tervehditään kiitosjumalanpalveluksin ja kellonsoitoin. Mahtavimmat herrat rouvineen seitsemän pitäjän alalta kutsuttiin pojan kummeiksi, äiti jumaloi tätä lasta, eivätkä sisaret koskaan sanoneet häntä vastaan. Karl Jakob Magnus sai mitä hän halusi ja teki mitä hän tahtoi.

Hän kasvoi voimakkaaksi ja rotevaksi. Hänellä oli Tollien punaiset hiukset ja likinäköiset silmät. Hän oli viidentoista vanhana täysin kehittynyt.

Tuli sitten eräs elokuun huomen, silloin, kun Jaakko herra kävi kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan.

Pitäjä oli pahaa aavistamatta herännyt aamuaskareihinsa. Ruis oli tuleentunut viikossa ja uhkasi varista käsiin. Kirkonkylän asukkailla varsinkin oli kiire. Yölinnun pellolle oli siksi maanantaiksi kutsuttu seitsemättäkymmentä henkeä ja eversti läksi tavanmukaiselle aamuratsastukselleen työväkensä luo.

Kuivuus tuntui todella käyvän pelottavaksi. Aamukaste ei vielä ollut haihtunut, mutta yhtäkaikki riippuivat yrtit maantien laidassa rentoina, ikään kuin ne olisivat olleet keitetyt. Nokkoset ja ohdakkeet, jotka vielä seisoivat pää pystyssä, olivat kuin jauholaarista nostetut. Saviset peltosarat halkeilivat kämmenenlevyisille revelmille. Maasta tuntui lähtevän poltetun saviastian haju.

Hevosen selästä saattoi eversti, ratsastaessaan asumusten rydön läpi, nähdä vainion, jolla hänen väkensä oli määrä olla työssä. Ei näkynyt yhtään ihmistä. Asumusten edustoille muodostivat leikkivät lapset ja tonkivat siat vaaleita täpliä. Joelta kuului poikain huutoja ja pulikoimista, kukot kiekuivat. Poudan auer verhosi maailman unettavaan sineen. Äkkiä keksi eversti väkensä yhdessä rykelmässä pienen metsikön laidalla, joka kivikkona oli jätetty saareksi keskelle viljelystä. Yli puuttoman kirkkotarhan saattoi hän nähdä ihmisjoukon seisomassa kuin seisomaan palkattuna ja katsomassa jotakin, jota ei eversti vielä voinut nähdä. Hän erotti jo yksityisiä henkilöitä. Selvästi pehtorin ja »nälkävuoden lapset». Pekalla oli leveimmät hartiat koko kartanon alueella. Everstissä kuohahti, kun hän ajatteli ajanhukkaa, jonka tuollaisen joukon seisoskeleminen tuotti, ja hän painoi kantapäät hevosen kylkiin. Tomu, ohut kuin tuhka, lähti liikkeelle tiestä ja tunki sieraimiin. Kirottu suomalainen laiskuus! Everstin kipeässä jalassa tuntui kuin kaukainen varoitus vaarasta.

Samassa hetkessä kävi havahdus läpi koko kylän. Kartanon koirat, jotka viikkokauden olivat maanneet kuin kuolleina, päästivät ulvonnan ja rakit hökkeleissä parahtivat ikään kuin niihin olisi sattunut kalikka. Lapset hypähtivät ylös hiekasta, naiset tulivat seinänvierustoille. Mitään ei näkynyt. Koirat tuntuivat tietävän jotakin, jota ei vielä voinut erottaa silmällä.

— Jaakko! välähti everstin mieleen ja vaiva kipeässä jalassa tuli likemmä.

Hän antoi hevosen juosta täyttä ravia kirkon ja kellotapulin ohitse ja käänsi sängelle.

— Metsävalkea! ajatteli hän, vaikkei hän vielä tietänyt mitään.

Pitäjän sydänmaita oli joka kesä mennyt kulossa. Kulo kuului näille seuduille yhtä säännöllisenä ilmiönä kuin kylvö ja heinänkorjuu. Tällaisella kuivalla saattoivat kulon tuhot olla arvaamattomat. Hevonen oli hypännyt parin peltosaran ojain yli, kun eversti todella erotti valkoisen sauhun taivaalla. Eipä ihme, ettei hän heti ollut huomannut sitä: sauhu ei tuprunnut eteenpäin pilvinä. Se oli kuin harmahtava villavaate, jota näkymättömät kädet tasaisesti tuntuivat nostavan.

— Jaakko iski taasen everstin mieleen ja vaikkei siihen ollut järkevää syytä, teki hän silmänräpäyksessä johtopäätöksiä.

Kulo tuntui olevan noin peninkulman päässä. Hän ei tietänyt, olivatko Jaakko ja hänen setänsä lähteneet edes tälle suunnalle. Illalla oli puhuttu untuvista, joita tytöt toivoivat puuhkiinsa ja Juurikkaan suosilmistä. Eversti muisti kuulleensa Jaakon huutaneen keittiöön, ettei koirille pitänyt antaa ruokaa. Hän oli huoneessaan keskustellut töistä pehtorin kanssa, kun Lipin ääni oli ruvennut kuulumaan pihamaalta. Pian sen jälkeen oli herrojen hevonen ajanut portaiden eteen.

Kirottu Lippi! Jaakon oli mahdoton tasaantua niin kauan kuin Alakartanon naapuruus oli aidan takana. Oli aina parempi, kun veljekset olivat riidassa. Eversti ei olisi muuta suonut kuin että riitaa olisi kestänyt vakituisesti. Mathilda-rouva näitä sovintoja hieroi, vaikkei hän aatelisessa mielessään ollut tehnyt sovintoa sen piian kanssa, jonka Lippi oli tuonut taloon ja vihdoin nainut. Mitään niin epäkäytännöllistä ei Jumala saattanut vaatia kuin että järjestyksen ihmiset seurustelisivat renttujen kanssa. Ehtoollispöydässä kerran vuodessa — miksei! Mutta ei sillä välillä.

Pehtori erosi nyt elonleikkaajien joukosta ja tuli nopeasti isäntäänsä vastaan. Eversti päätteli taasen erinäisten asianhaarojen perusteella, että herrat olivat menneet toiselle suunnalle ja kuitenkin tuntui hänestä aivan selvältä, että hänen veljensä ja poikansa metsästysretki jollakin lailla oli yhteydessä sen kanssa, mitä tapahtui tuolla taivaanrannalla.

— Mutta jos veli Lipillä on osaa tässä roviossa, ajatteli eversti ja hänen poskipäänsä kylmenivät, — niin ei minua ikinä taivuteta sovintoon. Ei, jumal'avita…!

Pehtori nosti lakkiaan.

— Noo, Bergström, missä se on? sanoi eversti.

— Emme voi niin varmaan tietää, vastasi pehtori, murtaen Ruotsin ruotsia ja sotilaallisen ryhdikkäänä kävellen everstin hevosen rinnalla. — Se voi olla meidän sydänmaalla. Se voi myöskin olla Siironmaan puolella. Hirveää on, jos tuuli alkaa käydä. Voi pian tapahtua niinkuin kerran Ruotsissa. Krouvin Kersti siitä aina puhuu. Talo meni ja ihmisiäkin jäi liekk…

Eversti lasketti suoraan rukiiseen ja oikaisi lahdelman halki, jonka kiertäminen olisi pidentänyt kulkua kummulle, missä leikkuuväki seisoi. Miehet olivat jo lyöneet sirppinsä kuhilaaseen ja haeskelivat takkejaan lähteäkseen matkaan.

— Minä nousen tapuliin katsomaan, sanoi eversti. — Juoskoon joku heti viemään sanaa haudankaivajalle. Hän saa koko päivän soittaa kelloja.

Puolijuoksua oikaisivat miehet yli sarkojen hevoshakaa ja taloa kohti. Hetkisen asteli pehtori everstin rinnalla, kertoen vaikutelmiaan savusta. Yhdessä ainoassa tunnissa se oli päässyt tällaiseen vauhtiin. Pekka sen ensinnä oli huomannut. Hän väitti tulen saaneen alkunsa saaressa Siironmaan edustalla ja kipunoiden lentäneen maihin. Siironmaan talo oli kuin olikin vaarassa.

Eversti pidätti hevosensa varjoon kellotapulin juurelle, ja pehtori kiirehti kartanoon. Jalassa, josta aikoinaan oli kerrottu mitä erilaisempia juttuja sekä uudessa että vanhassa pääkaupungissa, rupesi tuntumaan pahaaennustavalta. Pitäjässä uskottiin viattomasti, että eversti oli saanut vamman taistelukentällä. Nukkukoot autuaasti siihen uskoon, oli eversti nauranut itsekseen. Hän oli yksinkertaisesti hypännyt alas rakastettunsa liian korkeasta ikkunasta. Eikä yksin pahojen ilmojen edellä, vaan yleensä onnettomuuksien tullessa, ilmoitti vamma itsensä. Jaakko oli useammin kuin kerran antanut isällensä aihetta tuntea pistoa kipeässä jalassa.

Milloin poika tasaantuisi? Hän oli alkanut aikaisin. Ensimmäiset sovinnot oli isä maksanut hänen puolestaan, kun hän oli kolmentoista vanha. Se oli tapahtunut nälkävuosina, kun Jaakko kerjäläislauman etunenässä oli karannut jonkun talollisen myllykuorman kimppuun maantiellä ja tasannut jauhot kerjäläisten kelkkoihin. Jaakko olisi saanut ruveta tyyntymään. Hänen täysi-ikäisyyteensäkään ei enää ollut kuin pari vuotta. Isä tunsi tämän kaiken. Hän oli hänkin aikansa elämöinyt. Hän oli lopettanut myöhemmin, mutta hän oli myöskin aloittanut myöhemmin.

Odotus kirkon edustalla kävi everstille pitkäksi. Haudankaivajaa ehkei tavattu kotoa — eversti kirosi, kun hän Harttua ajatteli. Olisi taitanut olla parasta panna hakemaan häntä Rantakrouvista yksin tein. Hän kirosi niin ikään, kun hän ajatteli kartanon miehiä — ja mitä viivyttelemistä tämä taasen oli? Onneksi olivat torpat edempänä kuin kulovalkea ja suuret suot välillä. Mutta alkaapa käydä tuuli! Pistot jalassa tuntuivat hartioihin ja niskaan asti. Asumuksista kuului hälinää, hevoset hirnuivat, koirat ulvoivat pihamailla pitkin joen vartta. Everstin hevosen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun kärpäset sitä ahdistivat. Lisäksi se tunsi yleisen levottomuuden kylässä. Eversti antoi sen hiljalleen astella edestakaisin kirkon varjossa. Auringonsäteet taittuivat peltitauluista hautausmaalla niin kirpeästi, että koski silmiin. Marmorikivien pinnat Tollien haudoilla kirkon pohjoispäässä kiilsivät kuin peilit. Lasten hautakummut olivat ainoa keidas koko kirkkotarhassa, joka kauttaaltaan oli kuin poltettu. Perhoset ja villit mehiläiset pitivät iloaan kukkasten keskellä. Helteessä, joka painoi maata, ei ollut mitään ukkosilmojen hautovasta kosteudesta. Se oli kiinteä ja lohduton.

Villavaatteen tapainen savukerrostuma nousi yhä ylemmä taivaalle. Odotuksen minuutit kävivät sietämättömiksi. Vihdoinkin kääntyivät rattaat kartanon vaunuliiterin edustalta tielle. Niissä istuivat pehtori ja Pekka. He antoivat hevosen nelistää. Eversti teki merkin, etteivät he pysähdyttäisi ja huusi ohi ajaessa, että hän pian tulee perässä. Nyt valjastettiin jo navetan edustalla useampia hevosia, ja rattaat miehiä täynnä ajoivat tomupilvessä everstin sivuitse.

Kirottu haudankaivaja!

Yölinnun herra pani hevosensa liikkeelle Rantakrouvia kohti. Pitkin kujaa, jonka saveen karjan askeleet olivat kovettuneet, tuli hän keltaiselle rakennukselle joen rannalla ja tapasi emännän portailla.

— No Kristin, sanoi hän ruotsiksi, — onko Harttua näkynyt?

Krouvin emäntä huomasi, ettei eversti ollut juttelutuulella, koska hän sanoi Kristin eikä Kerstin. Hän päästi ilmoille liioitellun harmin vuodatuksen.

— Missäpä se ilkimys olisi, jollei täällä ihmisten vastuksena, herra eversti. Koko yön hän on maannut täällä enkä minä ole jaksanut viskata häntä portille, kun ukkokin läksi kaupunkiin. Ja hauta hänellä pitäisi olla valmiina ennen päivällistä, — tuovat kuolleen, tietäähän sen tällaisella kuumalla — mutta hän vain makaa täällä ihmisten kiusana…

– Sanokaa hänelle, että hänen heti paikalla on tultava minun puheilleni.

Emäntä kuuli kovuuden everstin äänessä ja meni nopeasti herättelemään Harttua. Avonaisesta ikkunasta saattoi kuulla, kuinka hän töni ja torui humalaista. Harttu rupesi mielettömästi laulamaan. Krouvin emäntä laahasi hänet käsipuolesta portaille ja piteli häntä siinä kiinni. Harttu kourasi päätään tervehtiäkseen everstiä, hänen lakkinsa oli kuitenkin jäänyt pöydän alle.

»Ja nuori mies meni jahtiin ja nuori mies meni jahtiin sinne metsään viherjään, sinne metsään viher…»

Eversti näki yhdellä silmäyksellä, ettei miehestä tulisi hätäkellon soittajaa.

— Kerstin, sanoi hän, — lähetä noutamaan kellotapulin avainta. Sydänmaa on tulessa. Täytyy hälyttää kokoon väkeä.

Kerstin päästi irti Hartun.

— Herra Jeesus, mitä eversti sanookaan! siunasi hän ja povi piukan, punaisen röijyn alla alkoi kohoilla. — Onko sydänmaa tulessa? Onko se Yölinnun maata? Herra siunaa…! Kotona Ruotsissa kerran… Mutta on se ihme ja kumma, jollei haudankaivajaa saada jaloilleen! Sen minä sanon hänelle, Harttu, että jollei hän… Hän muistaa, mitä minä pystyn tekemään. Jollei hän nyt heitä lauluaan ja nouse, niin minä kastan hänet jokeen! Minä olen sen ennenkin tehnyt, hän muistaa sen…

— Avain! jyrisi eversti, — lähetätkö noutamaan…

Kerstin olisi loukkaantunut toisten olosuhteiden vallitessa, mutta eihän nyt voinut, kun metsä paloi. Hän kokosi liepeidensä röyhelöt ja katosi keittiöönsä. Harttu hymyili onnellisena, nosteli kättään ja älähteli:

— »Nuori mies meni jahtiin… »

Laulu teki everstiin oudon vastenmielisen vaikutuksen. Se toi taasen jotenkuten mieleen Jaakon. Ratsastuspiiska rupesi elämään everstin kädessä.

— Kyllä minä everstin tiedän, puhui juopunut ja jatkoi mieletöntä hymyilemistään, — ja kyllä minä Jaakko-herran ja Lippi-herran…

»Hän kohtasi siellä ruusun
ja hän kohtasi siellä ruu…»

Ratsastuspiiska sattui haudankaivajan multaisiin saappaanvarsiin, ja tuskin oli Harttu ehtinyt hypähtää, kun sangollinen vettä tuli ovesta hänen niskaansa. Harttu pääsi tuota pikaa pystyyn ja kiroili suomeksi, kun emäntä kiroili ruotsiksi.

— Eikö hän kuule, koetti emäntä lieventää kovakouraisuuttaan, — että on päässyt irti suuri kulo. Puut palavat, suuret puut everstin metsässä ja metsän eläimetkin voivat palaa. Sudetkin ja käärmeet ovat eläviä luontokappaleita eikä niitä saa kiusata. Ja kulo on kauheata. Kotona Ruotsissa — liekit hyppäsivät pitkiä matkoja — paloi kokonaisia asumuksia ja eräs vanha ruotivaivainen jäi liekkeihin…

Eversti ajoi jo kujalla. Hän ei kipeältä jalaltaan päässyt ajamaan lujasti ja hän kuuli vielä hyvän matkaa Rantakrouvin emännän äänen. Harttu tallusteli perässä märkänä, suuttuneena ja vähitellen selveten. Ilmassa tuntui palavan maan haju. Harttu ei mennyt kotoaan hakemaan avainta, hän tuli everstin perässä sisään hautausmaan portista ja hävisi ristien ja hautataulujen sekaan. Kun ei häntä alkanut kuulua, kirosi eversti ja huusi hänen nimeään. Kun ei hän sittenkään tullut, täytyi everstin lähteä häntä etsimään. Tielle sattui haudasta kaivettuja luita. Kokonainen käsivarsi, josta eivät jänteetkään vielä olleet lahonneet, makasi hiekassa.

— Tänne minä sen eilen panin… varmasti tänne, ärisi Harttu vastaukseksi everstin kirouksiin.

— Onko tämä paikka kellotapulin avaimelle?

Harttu kyykötti suuren lautakasan edessä pensaan juurella. Eversti nojasi hautakiveen. Särky jalassa oli jo sangen kova.

— Missäs minä sitä sitten pitäisin, puolusti Harttu itseään äreydellä, jonka hän ainoastaan humalapäissään uskalsi suoda itselleen. — Kukas sen täältä ottaisi?

— Tästä juomisesta täytyy tulla loppu tai saa Harttu eron toimestaan, puhui eversti. — Minä murran tapulin lukon, jollei avain paikalla löydy.

Kellotapulin lukko oli vanhoja Ruotsin aikaisia, mutta everstistäkin tiedettiin, että hän vielä kymmenen vuotta sitten paljain käsin oli litistänyt hevosenkengän.

— Harttu saa selkäsaunan — se taitaa olla paras keino…

Eversti likeni ontuen kankeine jalkoineen ja ratsastuspiiska vingahteli.

— Ei se ole minun syyni, huusi haudankaivaja ja konttasi polvillaan pakoon. — Eversti lyö niitä, joiden on syy…!

— Ja keitä ne olisivat…? puheli eversti ja luuli jo ulottuvansa piiskallaan miehen selkään.

Haudankaivaja mutisi jotakin ja haki turvaa avonaisen hautarivin takaa.

— Mitä sinä sanot? huusi eversti ja tuli tarkkaavaiseksi.

— Sitä vain, että herrat illalla pitelivät avainta.

— Mitkä herrat?

— Yölinnun herrat.

— Mitä herroilla sitten olisi ollut tekemistä täällä?

— Menivät jahtiin. Poikkesivat.

— Valehtelet!

Eversti seisoi niin likellä avonaista hautariviä, että Harttu jo toivoi maan repeävän hänen altaan. Olisipa silloin kerrankin suuri herra joutunut köyhien hautaan! Mutta eversti ei pudonnut, uhkasi vain haudan yli piiskallaan Harttua, joka oli päässyt jaloilleen. Äkkiä sattui haudankaivajan silmään avain hiekalla ja hän muisti samalla hämärästi, että Jaakko-herra eilen oli viskannut sen hänen päänsä yli, kun hän kaivoi hautaa. Hän ei nyt kuitenkaan puhunut avaimesta mitään. Hänen täytyi ensin näyttää toteen, ettei hän ollut valehtelija.

— Mikä tämä on? sanoi hän ja kopeloi taskustaan esiin litteän pullon. — Jollei tämä ole Fiilippi-herran pullo, niin saa armollinen herra oikopäätä paiskata Hartun kuoppaan ja multaa päälle! Ja jolleivät herrat eilen tulleet tänne… ja jollei se ole heidän syynsä, että kuoppa vielä on kaivamatta… ja jolleivät he tahtoneet mukaansa saareen ja kysyneet, tiedänkö minä koreita tyttöjä keittämään lintua…

— Valehtelet, jyrisi eversti.

Harttu pysytteli visusti haudan takana. Eversti oli valkoinen kasvoiltaan.

— Ylös, ylös! huusi hän hampaittensa välitse ja huiskautti piiskallaan kirkontornia kohti.

Harttu läksi juoksujalan menemään. Hän laski, ettei eversti kipeällä jalallaan voisi seurata hänen kintereillään torniin. Ylhäällä estäisivät monet parrut vapaasti liikkumasta. Mitä tekemistä everstillä oli tornissa, ei Harttu voinut ymmärtää. Hevonen, joka oli kiinnitetty aitaan, tömisteli jalkojaan kärpästen käsissä. Kuormallinen miehiä ajoi ohitse. Hartussa heräsi silloin jokin aavistus ja jota korkeammalle hän kapusi tuttuja portaita, sitä enemmän haihtui höyry päästä. Kun hän sai auki luukun etelän puolelta, oli maailma sillä kulmalla ainoana savumerenä. Kellotapuliakin tuntui sininen utu kiertävän kuin sumu saarta. Ja tämä utu oli yhtä jatkoa sille, joka kasvoi esiin taivaanrannalta.

— Herra hyvästi siunatkoon! puhui haudankaivaja unissakävijän äänellä ja humala oli nyt kokonaan poissa hänen päästään. — Herroilta on päässyt tuli… meidän herroilta! Siironmaan saareen hankkivat. Aijai ettei tulisi mitään talolle. Se antaa ihan noille paikkeille ja… ja Juvelan horha — ettei menisi miehineen päivineen.

— Suu kiinni! huusi eversti portaista.

Mutta haudankaivaja ei kuunnellut häntä. Hän ei puhunut hänelle, hän ajatteli ääneen, kuten hän oli tottunut tekemään tornissa seurustellessaan kellojen kanssa.

Eversti kuuli nyt toisen suusta kaiken, mitä hän itse oli ajatellut.

— Soita! huusi hän ja astui parrujen yli avonaiselle luukulle. — Soita, soita! toisti hän katsellessaan kaukaisuuteen.

— Herra hyvästi siunatkoon! höpisi haudankaivaja höpisemistään, — minkä piti tulla… Ettei vain talo menisi… se antaa juuri sille kohdalle. Ja Juvelan horha!

— Soita, saatana!

— Herra hyvästi siunatkoon!

Hätäkellot alkoivat kumista ja torni huojui. Harttu varisti, irroittamatta molempia käsiään nuorista, takin yltään.

— Minä lähetän kartanosta miehen avuksesi, sanoi eversti. — Katso, että kellot soivat niin kauan, kunnes minä kiellän. Muista se.

Hän läksi. Harttu jäi jatkamaan puheluaan kelloille. Hautausmaan portilla tuli mies ruumiskuormineen, nähtävästi sama mies, jonka tilaama hauta oli kesken. Eversti kysyi mieheltä, tiesikö hän mitään kulovalkeasta. Mies otti lakin päästään, kumarsi polviaan notkistaen syvään ja jäi paljain päin kertomaan nähneensä sauhun nousevan Siironmaan saarelta. Muuta hän ei tietänyt.

Eversti painoi kantapäät hevosen kylkiin. Hän erotti matkan päästä Mathilda-rouvan ja tyttöjen kirjavat puvut Yölinnun portailla. Koirat ulvoivat pihamaalla.

— Mitä Jaakosta kuuluu? huusi Mathilda-rouva seljapensaiden yli miehelleen.

— Ei mitään, vastasi eversti kuivasti ja iski piiskallansa koiralaumaan, joka ympäröi hevosta. — Mitäpä hänestä kuuluisi! lisäsi hän ikään kuin tappaakseen omia epäilyksiään ja määräsi samassa pojalle, joka oli juossut ottamaan vastaan hevosta: — Piia ja pikkukääsit!

— Aiotko lähteä? kysyi Mathilda-rouva. — Älä toki ota Piiaa… Sinun jalkasi.

Eversti oli pelottavan valkoinen kasvoiltaan. Mathilda-rouva seurasi häntä uskaltamatta puhua enempää. Tytöt jäivät eteisen ikkunaan ja seisoivat siinä kuin kolme pelästynyttä valkeaa kaniinia, katsellen ulos. Eversti kilisti huoneessaan kelloa. Ennen kuin vanha palvelija tuli, sanoi Mathilda-rouva:

— Tiedätkö, mikä kauhea aavistus minulla on?

— Tiedän, vastasi eversti kärsimättömästi.

Mathilda-rouva asteli edestakaisin huoneessa, palvelijan auttaessa everstin ylle metsästystamineita. Eversti haukkasi nopeasti aamiaista eikä odottanut, että hevonen tulisi portaiden eteen.

— Pankaa koirat kahleisiin ja piiskatkaa niitä etteivät ulvo! huusi hän pihamaalta.

Mathilda-rouva näki, että hän töin tuskin sai hallituksi Jaakon nuorta hevosta, joka pitkän aikaa oli seisonut tallissa. Tytöt kiljahtivat, kun tienkäänteessä poika, joka istui kääsien takana, hypähti korkealle ilmaan. Hevonen vuoroin kiiti eteenpäin, vuoroin vikuroi takajaloillaan. Pelottavalla vauhdilla kiiti Piia kuormineen kirkonkylän läpi ja hävisi metsän peittoon.

Ensimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen everstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä rasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli samaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä ulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu, huumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot häämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet. Lato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa. Pian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon maiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä puihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi metsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen hypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä, ikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne vilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko hänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa. Sammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään kuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta vastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä syttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti lentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin kädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka eläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli vastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat ympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi. Tuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi hevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se ne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö paloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin hiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se ensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien. Varisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi, että hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa tuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen pystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei nähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet vallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai menehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen ympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.

— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.

Ei vastausta.

— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?

Eversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin värinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko poika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?

— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että hänen äänensä hukkui siihen.

No niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos joku joutuikin pois.

Eversti puhalsi taasen metsästyssarveen ja hänen hämmästyksekseen vastasi tuttu torvi. Se oli hänen ystävänsä Kauniston herran metsästystorvi. Pian tapasivat naapurukset maantiellä. Kauniston herra oli kuten hänen ulkoasustaankin näki, mieskohtaisesti ottanut osaa sammutustyöhön. Hän astui esiin keskeltä kuloa ja joukko miehiä teki työtä hänen johdollaan.

— Oikea helvetin kokko, sanoi hän ojentaessaan kätensä Yölinnun herralle. — Sinä otatkin nyt komennon tuolla puolen. Kyllä tätä saakelin sulatusta vielä kestää. Rasva selässäni kiehuu, piru vie.

— Millä kannalla asiat oikeastaan ovat?

— Taloa ei voitu pelastaa.

— Palanut?

— Perustuksia myöten.

— Ihmiset?

— Pelastetut. Onko se totta, että Jaakko ja Lippi ovat liikkuneet tällä kulmalla?

— Oletko kuullut jotakin?

— En.

Valtava humahdus metsässä sai Kauniston herran rientämään pois. Everstin edessä seisoi yhtäkkiä Pekka, nokisena, oikea käsi sidottuna rievulla.

— Minä vien Piian rantaan, sanoi hän. — Ranta on tässä likellä. Siellä on Siironmaan väkeä. Emäntä näyttää tulleen hulluksi…

Rattaat alkoivat rytyyttää yli savuavien kantojen.

— Riisu hevonen ja jätä rattaat, huusi eversti. — Oletko kuullut mitään meidän herroista?

Everstin kasvot olivat kuin luu nahan peitossa, kun hän teki kysymyksen. Eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Pekka vastasi vältellen.

— Olivat iltayöstä käyneet talossa.

Eversti seurasi Pekkaa, joka talutti irtonaista hevosta.

— Entä onko heitä nähty aamulla?

— Oli kuultu laukauksia.

— Mitä se on, ettet sinä tottele: puhu, perkele!

— Mitäs minä… en minä.

Kalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen, kieli pitkällään suusta.

— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.