I.
Kantajat hajosivat, lakattuansa työstä, eri haaroille satamaa, meluaviin ryhmiin. He ostivat torimuijilta kaikenlaista syötävää ja laskeutuivat aterioimaan kadun kivitykselle, siimeisiin kolkkauksiin. Heidän joukkoonsa ilmestyi Grishka Tshelkash, vanha, kaikki kuopat käynyt susi, satamaväelle varsin hyvin tunnettu patajuoppona ja ovelana, rohkeana varkaana. Hän oli paljain jaloin, kuluneissa plyysihousuissa, lakitta päin, yllään likainen karttuunipaita, jonka rikkinäinen kaulus paljasti näkyviin miehen liikahtelevia, kuivia, kulmikkaita ja ruskean nahan peittämiä luita. Takkuinen, musta ja osaksi jo harmahtava tukka ja nuiva katse noissa väijyvissä kasvoissa osoittivat hänen vast'ikään heränneen. Viiksien toisesta puoliskosta törrötti oljenkorsi, toinen samanlainen oli takertunut parransänkeen vasemmassa leuassa; toisen korvan taakse oli mies pistänyt vastanykäistyn lehmuksenoksan. Tuo pitkä, konkkaluinen, vähän kyyssyniskainen mies, nenä koukkuinen, saaliinhimoinen, astui verkalleen kadun kiviä myöten ja heitteli ympärilleen teräviä katseita, vilkuttaen kylmiä, harmaita silmiänsä ja haeskellen väen joukosta jotakin. Hänen tummanruskeat, sakeat ja pitkät viiksensä elehtivät tuontuostakin, niinkuin kissalla, kädet selän takana hieroivat toisiansa, pitkäin, koukkuisten sormien kierrellessä ja kiemurrellessa niitten ympäri. Täälläkin, missä sadoittain oli hänen kaltaisiansa, repaleisia, karkeita ja paljasjalkaisia olentoja, täälläkin hän kerrassaan veti puoleensa huomiota: miehen nälkiintynyt laihuus muistutti arojen haukkaa, ja tuo väijyilevä liikehtiminen, päältä nähden tyyni ja tasainen, mutta sisimmissään kiihkeä ja valpas, oli kuin sen petolinnun lentoa, jota hänen ulkomuotonsa muistutti.
Muuan ryhmä paljasjalkaisia kantajia oli asettunut kasattujen sysikorien siimekseen. Grishka Tshelkashin tultua heidän kohdalleen erkani joukosta muuan typerännäköinen mies, naama punaisia pilkkuja täynnä ja niska naarmuissa: nähtävästi oli miestä äskettäin aikalailla kolhittu. Hän kulki jonkun matkaa Tshelkashin rinnalla, puhellen puoliääneen:
— Vapaaehtoisen laivaston miehet kaipaavat kahta tavarapakkaa… Nyt niitä etsitään… Kuuletko sinä, Grishka?
— Entäs sitten? — kysyi Tshelkash vilkaisten häneen tyynesti.
— Entäskö sitten? Etsitään, sanon minä. Ei muuta sitten.
— Minuako mukaan tahtovat etsimään, vai?
Terävästi myhähtäen katsahti Tshelkash sinne, missä Vapaaehtoisen laivaston pakkahuone kohoili.
— Mene hiiteen!
Kumppali kääntyi takaisin.
— Vuota vähän! Kuka se sinut tuohon viisiin on koristanut? Kylläpäs tärvelivät pojalta niskakilven!… Oletkos Mishkaa nähnyt?
— En ole nähnyt kaualle aikaa! — huudahti toinen palaten toveriensa luokse.
Tshelkash astui eteenpäin. Kaikki kohtelivat häntä kuin vanhaa tuttua konsanaankin. Mutta tuo tavallisesti iloinen ja leikkisä mies oli tänään nähtävästikin pahalla tuulella. Katkonaisesti ja äreästi hän vastaili kysymyksiin.
Tavararöykkiön takaa ilmestyi äkkiä tullivartija, tummanvihreässä, tomuisessa puvussa, sotilaallisesti suorana ryhdiltään. Hän salpasi Tshelkashilta tien, asettuen hänen eteensä uhittelevaan asentoon, tarttui vasemmalla kädellään pistomiekkaansa ja koetteli oikealla ottaa Tshelkashia niskasta.
— Seis! Minne sinä menet?
Tshelkash astui askeleen taaksepäin, nosti silmänsä vartijaan ja myhähti kylmäkiskoisesti.
Vartijan punaiset, suopeanviekkaat kasvot koettivat asettua ankaraan asuun: posket paisuivat pullolleen, punaisiksi, kulmakarvat rypistyivät, silmät mulkoilivat. Hän näytti koomilliselta.
— Johan min' olen sinulle sanonut, että jos kerrankaan satamaan tulet, niin minä sinulta kylkiluut ruhjon. Ja sinä olet taas täällä! — huusi vartija ankarana.
— Terve, Semjonitsh! Ei ole tavattu pitkään aikaan! — tervehti
Tshelkash tyynesti, ojentaen toiselle kättä.
— Vaikk'ei ois tavattu ikipitkinä päivinä! Mene tiehesi!
Semjonitsh löi kumminkin kättä hänelle.
— Sanopas, — jatkoi Tshelkash, päästämättä lujista käsistään Semjonitshin kättä ja tuttavallisesti sitä pudistellen. — Sanopas, oletko missä Mishkaa nähnyt.
— Ketä Mishkaa? En minä sun Mishkojasi tunne! Mene matkaas, veikkonen!
Sattuu vielä inspehtori näkemään, niin hän se sulle…
— Sitä punapartaa, jonka kanssa viimeksi olin työssä "Kostromalla", — jatkoi Tshelkash itsepintaisesti.
— Jonka kanssa sa varkaissa käyt, san' niin! Sairastaloon on viety se sinun Mishkasi; jalka taittui vaunun alle. Lähde nyt hyvällä laputtamaan, lähde, muutoin minä sinut niskapäästä…
— Vai niin! Et muka tunne Mishkaa… tunsitpas. Mitäs sinä olet niin äkäinen, Semjonitsh?
— Kuules, Grishka! Älä sinä siinä lavertele, vaan laita luusi!
Vartija rupesi suuttumaan. Hän vilhui ympärilleen ja koetti irroittaa kättänsä Tshelkashin lujista kourista. Tämä katseli häntä tyynesti tiheäin kulmain alta, naurahteli partaansa ja haasteli edelleen, päästämättä toisen kättä:
— Älä sinä minulle hökkää pane. Tarinoidaan tarpeeksi ensin, kylläpähän lähden sitten. No mitenkäs nyt oikein hurisee? Ja kuinkas emäntä jaksaa ja lapset? — Pahaenteisesti säväytellen silmiänsä ja vetäen suunsa pilkalliseen irveen hän lisäsi: — Olen käkeillyt ativoimaan teille, mutta eihän tässä jouda… olen yhtämittaa juopotellut…
— Heitä sinä valtaan se semmoinen!… Äläkä laske leikkiä, senkin hitto lujaluinen! Minä kun tässä toden perästä… Vai joko ruvennet ryöstämään taloloissa ja kaduilla?
— Mitä varten? Riittää sitä meidän iäksi tavaraa täälläkin. Riittää, jumaliste, niinkin. Sinähän, kuulen ma, olet taaskin puhaltanut kaksi tavarapakkaa. Varo sinä itseäsi, Semjonitsh! Joudut vielä ansaan!…
Tshelkashin hävyttömyydestä vartija joutui suunniltaan… Vavisten koko ruumiissaan hän ei saanut sanaakaan virketyksi, pursuttihan vain sylkeä suustaan. Tshelkash päästi hänen kätensä irti ja alkoi astua pitkin askelin takaisin, sataman porttia kohti. Huimasti sadatellen läksi vartija hänen peräänsä.
Tshelkash tuli iloiselle mielelle. Hän vihelteli hiljakseen hampaittensa välistä, pisti kädet housuntaskuihin ja astuskeli verkalleen, kuni vapaa mies konsanaankin, heitellen puoleen ja toiseen räikeitä pilkkasanoja ja kompia. Hänelle maksettiin samalla mitalla.
— Kylläpäs meidän Grishkasta esivalta hellää huolta pitää! — huudahti joku kantajain parvesta, joka jo oli syönyt ja nyt leväten venyttelihe maassa.
— Minä olen paljain jaloin, — vastasi Tshelkash, — siksipä
Semjonitshilla huoli ja hoppu, ettei vaan minulta jalka kiveen kävis.
Tultiin portille. Kaksi sotamiestä tarkasti kopeloimalla Tshelkashin ja sysäsivät hänet hiljaa kadulle.
— Älkää päästäkö häntä sisään! — kiljaisi Semjonitsh jääden sisäpuolelle.
Tshelkash astui tien poikki ja istahti katukäytävän laitapylväälle vastapäätä kapakan ovea. Sataman portista tulla jyrisi loppumaton jono täysinäisiä tavarakuormia. Niitä vastaan kiiti tyhjiä rattaita; ajurit seisoivat niissä hytkähdellen. Satama purki jälleen ilmi maata tärisyttävää, meluisata pauhinaa ja kirvelevää tomua.
Tshelkash oli tottunut tähän vimmattuun hälinään, ja äskeinen kiihkeä kohtaus Semjonitshin kanssa oli saattanut hänet hyvälle mielelle. Hänellä oli tarjona runsaspalkkainen ansio, joka vain kysyy hiukan vaivannäköä ja paljon oveluutta. Sitä häneltä ei suinkaan puutu, sillä hän oli vakuutettu, ja niinpä hän, silmäänsä siristellen mietiskeli, mitenkä hän huomisaamuna, kun kaikki on toimitettu, ja kun taskussa setelit kahisee, pääsee ehdoltansa hummailemaan… Sitten muistui mieleen hänen kumppalinsa Mishka, joka olisi ensi yönä ollut hyvään tarpeeseen, ellei olisi taittanut jalkaansa. Tshelkash noitua paukautti itsekseen ajatellessaan, ettei hän yksinään, ilman Mishkan apua, kenties tule toimeenkaan tuossa tehtävässä. Millainenhan mahtaa tulla ilma yöksi?… Hän katsahti taivaalle ja pitkin katua.
Viiden, kuuden askeleen päässä hänestä istui kadun puolella muuan nuori, talonpoikainen mies, nojaten selkäänsä laitapylvääseen. Miehellä oli yllään siniraitainen paita, jalassa samanlaiset housut ja niinivirsut, päässä rikkinäinen, ruskea lakki. Hänen vieressään oli pieni nahkalaukku ja varreton viikate, jonka ympärille oli huolellisesti sidottu nuoralla heiniä suojaksi. Mies oli harteva, vanttera, vaaleaverinen, kasvot päivän ja ahavan polttamat. Luottavasti ja hyväntahtoisesti hän katseli Tshelkashia suurilla, sinisillä silmillään.
Tshelkash veti suunsa irveen, pisti kielen ulos, asetti naamansa hirveään virnistykseen ja katseli semmoisena häntä silmät pullollaan.
Toinen joutui ensi alussa ymmälle ja räpäytti silmiänsä, mutta sitten hän äkkiä purskahti nauramaan.
— Onpas sinua koko velikulta! — huudahti hän ja maasta tuskin kohoten vierähti kömpelösti Tshelkashin luokse, laahaten perässään laukkuansa ja kolisuttaen viikatteen kantaa kiviä vasten. Hän nykäisi sitten Tshelkashia housunlahkeesta ja virkkoi:
— On tainnut mies hummata aika lailla!
— On semmoistakin ollut, nalli, on niinkin! — tunnusti Tshelkash vilpittömästi. Häntä miellytti jo ensi näkemältä tämä roteva, hyväntahtoinen maalainen, jolla oli niin lapselliset, kirkkaat silmät. — Heinänkö teossa olet ollut?
— Kuinkas muuten? Virsta heinää niitettiin, tyhjällä siitä kiitettiin. Huono on tienesti nyt. Väkeä kuin seinää! Justiin tuota nälkäistä väkeä on tupannut joka paikkaan, ja sehän se ne palkat polki niin, ettei maksa yrittääkään. Kubanjilla kuusi riunaa päivässä. On sekin! Mutta ennen vanhaan, kuulehan, kolmin ruplin maksettiin, nelin, viisinkin!…
— Niin, ennen vanhaan!… Ennen vanhaanhan ne löivät kolme ruplaa pöytään, kun vaan saivat nähdä Venäjän miehen. Tässä kymmenisen vuotta sitten minä niinikään pidin sitä samaa ammattia. Tulet stanitsaan… Mistä mies?… Venäjältä!… Siinä ne sua sitten heti silittelemään ja tunnustelemaan ja ihmettelemään… tuoss' on kolme ruplaa, ota! Ja juottavatkin vielä miehen ja syöttävät. Elä ja pidä lystiä niin kauan kuin tykkäät!
Maalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä kasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän maiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena, salaa myhäillen viiksiinsä.
— Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta kyllä ennen vanhaan…
— Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan…
— Ole tuossa! — virkkoi toinen kättään huiskauttaen. — Suutariko sinä olet?… tuota noin… vai räätäli!
— Jaa minäkö? — kysäisi Tshelkash vuoroonsa. Hetken mietittyään hän sanoi: — Kalastaja minä olen.
— Vai kalastaja! Ähä! Lähteekö kaloja?
— Mitäs niillä kaloilla? Tämän puolen kalamiehet pyytävät muutakin kuin kalaa. Enemmän vaan noin niin kuin hukkuneita, vanhoja ankkureita, pohjaan painuneita laivoja ja sen semmoista. Meill' on oikein ongetkin sitä mukaa.
— Pötyä… Lienet niitä sellaisia, joista laulussa sanotaan:
Miehet verkkoja viskelee veettömillen rannoillen, aittojen apajoille.
— Oletkos sinä sellaisia miehiä nähnyt? — kysäisi Tshelkash, naurusuin katsellen häntä ja arvellen, että tuo maalainen on koko lailla typerä.
— Missäpäs minä oisin niitä nähnyt? Kuullut olen vain.
— Mitäs sanot semmoisista?
— Jaa semmoisistako? Mitäpäs niistä osaisi sanoa! Reippaita poikia, vapaata väkeä.
— Vapaata… Tykkäätkö sinäkin vapaudesta?
— Kuinkas muuten? Oma olisit isäntäsi: meni minne miellyttää, teki minkä tahtoi… Sepä se! Kun vaan pysyy hollilla eikä kiveä kaulaansa ripusta, niin hätäkös silloin! Elelee lystikseen, kunhan vaan ei Jumala unohdu.
Tshelkash sylkäisi halveksivasti, keskeytti kyselynsä ja kääntyi häneen selin.
—- Niinkuin nyt tämä minunkin laitani esimerkiksi! — innostui maalainen äkkiä puhumaan. — Isä kuoli, jäi pieni talon räpiskä, äiti on vanha, maasta kaikki mehu imetty… minkäs siinä eteensä ottaa? Elää pitää kumminkin. Mutta miten elää? Sepä se. Annas, kun lähden vävyksi rikkaaseen taloon. No niin… Jos antaisivat tytölle talosta oman osuuden! Mutta eihän se appi saakeli anna. Vielä vai minä hänelle rupean raatamaan selkä vääränä vuodet umpeen! Ja! Semmoinen on se juttu, näetkös! Ollapa minulla sata ruplaa rahaa tai vaikka puolikin toista, heti olisi selvillä mies… ja ähäpäs silloin, Antippa, älähän nuolaise! Tahdotkos antaa Marfalles osan? Etkö? Ole antamatta! On niitä, Jumalan kiitos tyttöjä kylässä muitakin kuin sinun Marfasi. Ja sitten sitä olisi mies ihan itse, yks pää kuin lanttu. Niin, niin. — Hän huokasi. — Mutta eihän tässä muu auta kuin ruveta kotivävyksi. Tuli sitten semmoiset meiningit: otan ja lähden tästä Kubanjille, sieppaan siellä parisen sataa kokoon ja heiskis! Jo veteli herran reteli!… Mutta äläs! Hukkaan meni hyvät humalat… Mikäs tässä muu neuvoksi kuin ruveta kotivävyksi lopultakin? Rengiksi appelaan… Omalle konnulle ei kannata mennä, ei sitä vastenkaan. Hohhoi-jaa!
Kovin teki miehen mieli vävyksi. Oikein kävi kasvoiltaankin synkäksi ja murheelliseksi. Raskaasti hän alkoi puhkia ja liikuskella maassa, niin että Tshelkashkin heräsi ajatuksistaan, joihin oli hänen puheensa aikana vaipunut.
Tshelkashin ei olisi enää oikein tehnyt mieli jatkaa haastelua hänen kanssaan, mutta kysäisi kumminkin:
— Minnekäs sinä nyt?
— Minne? Kotipuoleen tietysti.
— No mistäs minä sen tiedän… vaikka käkeilisit Turkinmaalle…
— Turr-rkin maalle! — venäytti maalainen. — Kukas ristitty ihminen sinne lähtisi? Kylläpäs sanoa pöläytit!
— Hölmö sinä olet! — huokasi Tshelkash ja kääntyi jälleen hänestä pois, ja niin hänestä nyt tuntui, ettei hän mokoman miehen kanssa viitsi enää sanaakaan vaihtaa. Siinä oli jotain ärsyttävää, tuossa rotevassa maalaisessa.
Hämärästi, hiljalleen kypsyvä, harmillinen tunne alkoi pulpahdella hänen sisimmissään, estäen häntä kiintymästä ajatuksiinsa ja harkitsemasta ensi yön tehtäviä.
Hölmön nimen saanut talonpoika jupisi jotain itseksensä, salavihkaa heittäen karsaita silmäyksiä paljasjalkaiseen retvanaan. Lystikkäästi paisuivat hänellä posket, suu meni töröön ja siristelevät silmät alkoivat jo melkein liian usein ja hullunkurisesti räpytellä. Hän ei nähtävästi ollut odottanutkaan, että hänen puhelunsa tuon repaleisen viiksiniekan kanssa päättyy niin äkkiä ja niin mieltä pahoittavalla tavalla.
Repaleinen mies ei ollut hänestä enää tietääksensä. Hän istui aatoksissaan, vihellellen ja lyöden laitapylvääsen tahtia paljaalla, likaisella kantapäällään.
Maalaisen teki mieli maksaa hänelle samalla mitalla.
— Kuules sinä, kalamies! Juopotteletkos sinä useinkin? — yritti hän puhua, mutta samassa kääntyi kalamies äkkiä hänen puoleensa ja kysäisi:
— Kuules, lällä! Lähdetkö työhön minun kanssani tänä yönä, vai? Sano joutuun!
— Mihin työhön? — kysäisi toinen epäluuloisesti.
— Mihinkö? Mihin vaan pannaan. Lähtään kalalle. Saat soutaa…
— Jaha. Niin no… Mitäs, tuota… Sopiihan sitä soutaa. Mutta… kunhan ei vaan sinun kanssasi soutaisi narua kaulaansa. Kovin olet näköjäsi niitä maailman lopun miehiä… pimeä semmoinen.
Tshelkashista tuntui, kuin olisi mikä tulisella raudalla rintaan polttanut. Hillityllä vimmalla hän virkkoi puoliääneen:
— Älä leksottele, kun et ymmärrä. Otan ja kumautan sua kallon kamarata vasten… ehkä selvenee.
Hän kavahti pystyyn, nykäisi vasemmalla kädellä viiksiänsä, puristaen samalla oikean kätensä rautaiseen, paksujänteiseen nyrkkiin, ja säväytti silmiänsä.
Toinen säikähti. Hän vilkaisi ympärilleen ja arasti silmiään räpytellen kavahti pystyyn hänkin. Siinä he mittailivat toisiaan katseillansa ja olivat ääneti hetken aikaa.
— No? — kysäisi Tshelkash tylysti. Hän kiehui ja vavahteli loukkauksesta, joka oli hänen osakseen tullut tuolta yötiseltä vasikalta, jota hän koko keskustelun aikana oli halveksinut ja nyt kerrassaan inhosi siitä syystä, että hänellä oli niin puhtaat, siniset silmät, terveet, päivettyneet kasvot, lyhyet ja lujat kädet, siitä syystä, että hänellä on jossain siellä maalla oma talo, siitä syystä, että varakas talonpoika ottaisi hänet vävykseen, inhosi häntä koko hänen entisen ja tulevan elämänsä tähden, mutta enimmän kaikesta siitä syystä, että hän, nulikka hänen rinnallaan, uskaltaa rakastaa vapautta, jonka arvoa ei tunne ja jota ei tarvitse. Vastenmielistä aina on nähdä, että toinen, jota pidät itseäsi huonompana ja alempiarvoisena, rakastaa tai vihaa samaa kuin sinäkin ja siten käy sinun kaltaiseksesi.
Talonpoika katseli Tshelkashia ja tunsi hänessä käskijänsä.
— Enhän minä… — ryhtyi hän puhumaan, — enhän minä pane vastaan… Miks'ei? Työtähän minä justiinsa haenkin. Sitä minä vaan meinasin, että… ethän sinä ole työmiehen näköinenkään… kovin näet olet… tuota noin .. repaleissa. No niin no, sattuuhan sitä semmoista kelle hyvänsä… Herrainen aika! Vähänkös minä olen juoppolalleja nähnyt! Vai vähän? Olen maar pahempiakin nähnyt kuin sinä.
— No niin, niin! Sinä suostut siis? — sanoi Tshelkash jo hiukan lempeämmin.
— Jaa minäkö? Oli menneeks! Mielellä hyvällä! Sano hinta!
— Hinta on mulla työtä myöten. Millainen milloinkin työ. Sitä mukaa palkka kuin saaliskin. Voit saada viitosenkin, ymmärräthän.
Nyt oli kajottu asian rahalliseen puoleen. Talonpoika tahtoi siinä kohden olla säntillinen ja vaati pestaajaltakin samaa säntillisyyttä. Hänessä heräsi jälleen arveluja ja epäluuloja.
— Eihän se semmoinen pohja mitä pidä! Sinilaita kouraan, se olisi toista.
Tshelkash ryhtyi toimeen.
— Älä lorise turhia. Lähtään rahteeriin.
Ja he läksivät rinnan astumaan katua myöten. Tshelkash arvokkaana kuin konsanaankin isäntä, viiksiänsä kierrellen, talonpoika nähtävästi aivan alttiina tottelemaan, mutta sittenkin täynnä epäluuloa ja pelkoa.
— Mikä sun nimes? — kysäisi Tshelkash.
— Kaapro.
He tulivat likaiseen ja savustuneeseen ravintolaan. Tshelkash astui bufetin luo ja tilasi, ainaisen kävijän tuttavallisella äänellä, pullon viinaa, kaalikeittoa, varistettua lihaa ja teetä. Lueteltuaan kaiken tuon hän virkkoi lyhyesti isännälle: "velaksi kaikki", johon toinen vain ääneti nyökäytti päätään. Kaapro tunsi kerrassaan kunnioitusta Tshelkashia kohtaan nähdessään, kuinka suurta arvoa ja luottamusta tuollainen roiston näköinen mies nautti.
— Nyt haukataan ja jutellaan juurtajaksain. Istuhan sinä tässä; minä sillä välin käväisen vähän muualla.
Hän läksi. Kaapro katseli ympärilleen. Ravintola sijaitsi kellarikerroksessa. Kosteata siellä oli ja pimeää. Ilma oli tukahduttavan kitkerä ja raskas, täynnä viinan, tupakan ja tervan hajua. Vastapäätä Kaaproa, toisen pöydän ääressä, istui päihtynyt, punapartainen mies, merimiehen puku päällä, yltäänsä hiilen pölyssä ja tervassa. Yhtämittaa nikotellen hän ulisi jotain laulua, joka oli täynnään katkaistuja sanan mongerruksia, milloin kummallisesti sihiseviä, milloin karahtelevia. Hän ei arvatenkaan ollut venäläinen.
Hänen taakseen oli asettunut kaksi Moldavan tyttöä, repaleisia, mustatukkaisia, jotka hekin vetelivät rämeallä äänellä jotain laulun tapaista, niinkuin päihtyneet konsanaankin.
Kaaprosta alkoi tuntua täällä varsin kamalalta. Hän toivoi isäntänsä jo piankin palajavan. Melu ravintolassa oli sill'aikaa sulanut yhdeksi ainoaksi älinäksi. Tuntui kuin siinä mylvisi joku suunnattoman suuri eläin, jolla on tuhansia erilaisia ääniä. Huimasti, vimmoissaan se rynnähtelee ulos tästä kivisestä kuopasta, mutta ei ole aukkoa sen päästä ulos… Kaapro tunsi, kuinka hänen ruumiiseensa imeytyy jotain huumaavaa, painostavaa. Se pyrkii pyörryttämään, se samentaa silmiä, jotka uteliaasti ja arkaillen katselevat elämää ravintolassa.
Tshelkash tuli, ja nyt he rupesivat syömään, juomaan ja haastelemaan. Kolmannen ryypyn jälkeen alkoi Kaapro päihtyä. Hänen tuli hauska olla, ja mieli teki sanoa jotain hyvää isännälleen, joka — on se sentään kelpo poika! — noin vaan umpimähkään kestitsee häntä, uppo outoa miestä. Sanoja tulvi tulvimalla kurkkuun, mutta eipäs niitä vaan sieltä solahtanut kielelle, joka äkkiä oli käynyt kankeaksi.
Tshelkash katseli häntä pilkallisesti naurahdellen ja puheli:
— Joko on suunniltaan mies!… Voi sua, senkin ämmä!… Viidestä ryypystä!… Liekö sinussa työn tekijää?
— Ystäväiseni! — lallatteli Kaapro. — Äl' ole huolissasi! Vielä minä sulle mielihyvät teen ja suuret suosiot!… se tahtoo sanoa justiin näin!… Annas kun suutelen sinua… suutelenko ma?
— No, olehan nyt asemillasi!… Tuoss' on vielä, vedä nahkaas!
Kaapro ryyppäsi ryyppäämistään ja joutui jo siihen tilaan, että kaikki alkoi hänen silmissänsä huojua määränperäisesti, aaltomaisesti. Se tuntui ilkeältä ja rupesi kääntämään mieltä… Hänen kasvoilleen ilmaantui typeränintoisa ilme. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei siitä vaan muuta tullut kuin hassunkurista huulten maiskutusta ja ulinaa. Tshelkash katseli häntä tarkkaavasti, ikäänkuin jotain muistellen. Hän kierteli viiksiänsä ja naurahteli nyt jo synkästi ja häijysti.
Mutta humalainen parku pauhasi edelleen kapakassa. Punapartainen mies nukkui, kyynäspäät pöydällä.
— Lähtäänpäs nyt! — virkkoi Tshelkash nousten pöydästä.
Kaapro yritti nousta, mutta ei jaksanut. Hän päästi pari kolme karkeata sanaa ja rähähti humalaisen mielettömään nauruun.
— Jo pehmeni! — virkkoi Tshelkash istahtaen jälleen tuolille, vastapäätä häntä.
Kaapro nauraa hohotti yhä edelleen, tylsillä silmillään katsellen isäntäänsä. Tämäkin katseli häntä, terävästi ja miettivästi. Hän näki edessään miehen, jonka elämä oli joutunut hänen sudenkäpäliinsä. Hän, Tshelkash, tunsi olevansa kyllin voimakas kääntämään tuon elämän sekä puoleen että toiseen. Hän voi sen taittaa kuin kortin ja voi auttaa sitä asettumaan sen vankkaan, talonpoikaiseen kehykseen. Hänelle tuotti nautintoa se tieto, että hän on toisen herrana, ja hän mietiskeli, ettei tämä maalainen milloinkaan tule tyhjentäneeksi sellaista kalkkia, minkä kohtalo oli hänen, Tshelkashin, tyhjennettäväksi määrännyt… Hänen kävi sekä kateeksi että sääliksi tuo nuori elämä. Hän naurahteli sille, jopa harmistuikin sen puolesta, ajatellessaan, että se vielä kerran saattaa joutua sellaisiin kouriin kuin hänen… Ja lopulta kaikista noista tunteista sulautui yksi ainoa, jossa oli palanen isällistä, holhoavaista. Hänen oli sääli miestä, ja tuo mies oli hänelle tarpeen. Silloin otti Tshelkash häntä kainaloista ja vei hänet, hiljaa lykkien häntä takaapäin polvellaan, ravintolan pihalle, jossa laski hänet maahan, halkopinon siimekseen. Itse hän istahti viereen ja sytytti piippunsa. Kaapro piehtaroi hetken aikaa mörähdellen ja nukkui.