Kertomuksia I

by Maksim Gorky

II.

— Oletko valmis? — kysyi Tshelkash puoliääneen Kaaprolta, joka puuhaili airojen kanssa.

— Tuossa paikassa! Tämä hankahan se tässä huojuu. Löiskö sitä lapauttaisi airolla kerran?

— Ei millään muotoa! Ei saa kuulua melua vähintäkään! Paina vaan lujasti käsilläsi, kyllä se koloonsa menee.

Hiljaa he siinä sitten laittelivat kuntoon venettä, joka oli kiinni erään tammikimmeillä lastatun purjelotjan perässä. Ylt'ympärillä oli kokonainen laivasto samanlaisia lotjia sekä turkkilaisia felukoita, osa jo tyhjinään, toiset vielä lastattuina palmu- ja sandelipuilla sekä paksuilla kypressipölkyillä.

Yö oli pimeä. Taivaalla kulki paksuin kerroksin siekalereunaisia pilviä. Meri oli tyyni, tumma ja sakea kuin öljy. Se tuoksui kosteata, suolaista, raikasta hajua, ja se äänteli lempeästi, loiskuen laivan kylkiä ja rantoja vasten ja hiljalleen heilutellen Tshelkashin venettä. Laajalti ulos rannasta kohottelivat meren pinnalla alukset mustia kylkiänsä, sysäten taivaanlakeen teräviä mastojaan, joitten huipuissa välkkyi erivärisiä lyhtyjä. Meri heijasteli lyhtyjen valoja ja välkähteli keltaisin täplin. Ne kimaltelivat kauniisti sen samettisessa rinnassa, joka pehmoisena, himmeän mustana kohoili ja laski niin tasaisesti. Meri nukkui kovasti uupuneen työmiehen tervettä, sikeätä unta.

— Nyt lähtään! — virkkoi Kaapro laskien airot veteen.

— Nyt lähtään! — toisti Tshelkash ja lykkäsi veneen kovalla sysäyksellä lotjain väliseen väylään. Vene kiivaasti kiitämään liukasta pintaa myöten, ja airojen vedoista vesi välkähteli vaaleansinisin fosforisin virein. Pitkänä nauhana kulki tuo vire veneen vanavedessä pehmoisesti kimallellen.

— Pakottaako päätä? — kysäisi Tshelkash lempeästi.

— Ettäs sanot!…. Niin kumisee kuin malmipata… Anna kun valelen sitä vedellä.

— Turhia! Tuoss' on; valelepas sisäpuolta; pian ehkä piristyt. — Hän ojensi Kaaprolle pullon.

— Jokohan olis koettaa! Siunaa, laupias isä!

Kuului hiljaista pulinaa.

— Hei, maistuipas! Riittää jo! — pysäytti Tshelkash.

Vene kiitämään edelleen ääneti ja puikahdellen laivojen välitse… Ei aikaakaan niin se pääsi irti niiden joukosta, ja nyt aukeni veneessä-olijain eteen meren ulappa, ääretön, valtava, kirkas. Se ulottui siniseen kaukaisuuteen, missä sen sylistä taivasta kohti kohoili pilvivuoria punervansinisiä, keltaisine untuvareunoineen, vihertäviä, samankarvaisia kuin meri ja nuo tukalat, lyijynharmaat pilvet, jotka heittelivät niin tuskallisen raskaita, mieltä ja sydäntä painostavia varjoja. Ne kulkivat verkalleen, perätysten, milloin yhtyen, milloin toistensa edelle ennättäen, sekoittivat värinsä ja muotonsa, nielivät toisiansa ja ilmenivät jälleen uudennäköisinä, mahtavina ja synkkinä. Jotain aavemaista oli tuossa hengettömäin parvien verkkaisessa vaelluksessa. Näytti kuin olisi niitä tuolla meren äärillä loppumattomat laumat, näytti kuin niitä yhä nousisi taivaalle, yhtä kylmäkiskoisesti, jurossa mielessään häijy aikomus: eivät ne enää milloinkaan salli taivaan kimallella unisen meren päällä miljoonilla kultasilmillään, monivärisillä tähdillä, vilkahtelevilla ja surumielisesti paistavilla, eivät enää koskaan herätä yleviä pyyteitä ihmisissä, joille kallista on niitten pyhä ja puhdas loiste.

— Eikös meri ole kaunis? — kysäisi Tshelkash.

— Onhan se! Hirvittää sentään, — vastasi Kaapro vedellen tasaisesti ja lujasti airoilla. Hiljalleen, tuskin kuuluvasti loiskahteli vesi pitkäin airojen vedoista ja kimalteli tuossa mieluisassa sinervässä fosforivalossa.

— Hirvittää! Ämmä, sinä!… — murahti Tshelkash pilkallisesti.

Hän, mies kyynillinen ja varas, hän rakasti merta. Hänen kiihkoisa, ärtynyt, mielenliikutuksia himoitseva luontonsa ei koskaan kyllästynyt katselemaan tuota tummaa laajuutta, mahtavaa, vapaata alaa, jolla ei ääriä ole. Ja mielipahalla hän kuuli moisen vastauksen, kysyttyään sen kauneudesta, joka hänelle oli niin rakas. Hän istui viillellen vettä melallaan ja levollisena katsellen eteenpäin… ja yhä tuonne kauas hän olisi tahtonut kulkea tuota sametinpehmoista pintaa myöten, kulkea kauan aikaa…

Merellä täytti hänet joka kerta laaja, lämmin tunne. Se valtasi koko hänen sielunsa ja hiukan puhdisti sitä jokapäiväisen elämän saastoista. Hän osasi antaa arvon sille, ja hänen teki hyvää huomata olevansa parempi täällä, vetten päällä, vapaassa ilmassa, täällä, missä joka kerta elämän mietelmät menettivät katkeruutensa ja elämä itse arvonsa, öisin käy meren yli hiljainen humina, koska tasaisesti hengittää sen uninen povi… tuo salainen ääni vuodattaa ihmisen sieluun levollisuutta, lempeästi hillitsee siinä pahoja pyyteitä ja herättää siinä suuria mietteitä…

— Entäs missäs ne kompeet on, häh? — kysäisi Kaapro, levottomasti katsellen ympärilleen veneessä.

Tshelkash hätkähti.

— Kompeetko? Täällä ne on perässä.

— Mitäs kompeita ne oikeastaan ovat? — tiedusteli jälleen Kaapro, palanen epäluuloa taaskin äänessään.

— Mitäkö? Köydenpätkä ja… — Mutta Tshelkashia hävetti ruveta valehtelemaan tuon poikanulikan edessä salatakseen varsinaisia aikeitaan. Samalla hänen kävi sääliksi niitä mietteitä ja tunteita, jotka toinen oli hajoittanut maahan kysymyksellään. Tshelkash suuttui. Entinen kirpeä poltto vihlaisi jälleen rintaa ja kurkkua. Mieleenpainavasti ja tylysti hän virkkoi Kaaprolle:

— Kuulehan! Kun kerran istut siinä, niin istu, äläkä pistä nokkaasi muuanne. Soutamaan sinut otin; souda päälle. Mutta jos rupeet suutasi soittamaan, niin kavahda itseäsi! Ymmärrätkös?

Vene nytkähti ja pysähtyi. Airot jäivät veteen vaahdotellen sitä.
Kaapro alkoi levotonna liikuskella teljollaan.

— Souda!

Räikeä sadatus kajahti ilmassa. Kaapro nykäisi airoilla. Vene se ikäänkuin säikähti ja läksi nopein, tempovin nytkäyksin kulkemaan, vettä kokallaan kohisuttaen.

— Tasaisemmin!

Tshelkash kohosi perälaudalta ja, päästämättä melaa käsistään, kiinnitti kylmän katseensa Kaaproon, joka istui siinä kalpeana, vapisevin huulin. Eteenpäin kumartuneessa asennossaan muistutti Tshelkash kissaa, joka on valmiina hyökkäämään saaliinsa kimppuun. Kuului ilkeätä hampaan kiristystä ja hiljaista luitten naksahtelua.

— Kuka huutaa? — kajahti tyly ääni mereltä.

— Souda nyt, saatana… Älä molskuttele!… Minä tapan sinut, senkin koira!… Souda nyt!… Yks, kaks! Joudu! Ja ynähdäppäs vaan, niin rrrikki sinut revin! — niin sähisi Tshelkash.

— Pyhä neitsyt… Jumalan emo! — sopotti Kaapro vavisten ja menehtymäisillään säikäyksestä ja ponnistuksista.

Vene kääntyi notkeasti ja kulki nyt takaisin satamaan päin, missä lyhtyjen valot välkähtelivät yhtenä ainoana erivärisenä ryhmänä, mastojen nenissä kajastellen.

— Kuka siellä ärjyy? — kuului uudestaan.

Ääni tuli nyt kauempaa kuin ensi kerralla. Tshelkash rauhoittui.

— Itse sinä, veikkonen, siellä mökää pidät! — virkkoi hän ääntä kohti ja kääntyi sitten Kaapron puoleen, joka yhä vieläkin sopotti rukouksia. — No vetelipäs vaan onni sinua! Jos nuo perkeleet olisi lähteneet meitä takaa ajamaan, niin viimeinen ois ollut sulla hetki. Ymmärrätkös? Tuonne olisin paiskannut sinut… kaloille kumppaliksi!

Nyt, kun Tshelkash puheli levollisesti, jopa hyvänsävyisestikin, alkoi
Kaapro, yhä vielä vavisten, pyytää:

— Kuule, päästä sinä minut pois! Päästä, Jumalan nimeen! Laske maihin! Voi kuitenkin! Mennyttä olen minä miestä kerrassaan… Päästä, Herran tähden! Mitäpäs hyötyä sinulla minusta? Enhän minä näihin tällaisiin!… En ole milloinkaan moisissa toimissa ollut… Ihan ensi kertaa… Hyvä Isä! Hukkaanhan minä poloinen joudun! Mitenkä sinä lienet saanutkaan minut maanitelluksi! Jo teit syntiä kun teitkin… Toisen työnnät kadotuksen pätsiin… No on se ammattia tääkin!

— Ammattiako? — kysyi Tshelkash tylysti. — Vai ammattia! No sanohan millaista!

Tshelkashia huvitti toisen säikäys. Hänelle tuotti nautintoa ei ainoastaan Kaapron pelko, vaan sekin ajatus, että hän, Tshelkash, on tuommoinen ankara mies.

— Pimeätä on tämä ammatti… Päästä pois minut!… Eihän minusta mitä!
Eikö niin! Päästä, armas ystävä!

— Ole nyt vait! Ellei sinusta olisi, niin enhän minä olisi sua ottanutkaan. Ymmärrätkö? — No pidä sitten suus kiinni!

— Hyvä Isä kuitenkin! — huokasi Kaapro itkien.

— Kas niin! Pirahdapas vaan! — keskeytti Tshelkash.

Mutta nyt ei Kaapro enää jaksanut hillitä itseänsä. Hän itki, hiljaa nyyhkytellen, niisti nenänsä ja keikkui teljollaan, mutta souti samalla kaikin voimin, huimasti. Nuolena kiiti vene. Jälleen tuli vastaan tummia laivain runkoja, ja väkkäränä pyörähteli vene niitten välisiä kapeita väyliä myöten.

— Kuule nyt! Jos ken mitä kysyy, niin ole vait, jos henkes on sulle kallis! Ymmärrätkös?

— Voi poloisen päiviäni! — huokasi Kaapro toivottomana, vastaukseksi tylyyn käskyyn, ja lisäsi katkerasti: — Mennyttä on mies, mennyttä!

— Älä ulvo! — kuiskasi Tshelkash varoittamalla.

Tämä kuiskaus vei Kaaprolta viimeisenkin harkintakyvyn. Hän tympeytyi, sydämessä jäätävä aavistus uhkaavasta vaarasta. Konemaisesti hän painoi airoja veteen, heittäytyi takanojalleen, nosti ne jälleen ja laski uudestaan veteen, yhtämittaa vain tuijottaen niinisiin virsuihinsa.

Aaltojen uninen loiske kuului niin vihaiselta ja kamalalta. Tuossa jo satama… Sen graniittimuurin takaa kuului ihmisten ääniä, veden loiskinaa, lauluja, kimeitä vihellyksiä.

— Seis! — kuiskasi Tshelkash. — Heitä airot valtaan! Pane kädet muuria vasten! Hiljemmin, hiton korvennettava!

Kaapro kuljetti venettä, haraillen käsillään muurinseinän liukkaita kiviä. Vene liukui ääneti, pyyhkien laidallaan kivelle kasvettunutta limaa.

— Seis! Anna airot! Anna airot tänne! Missä sun passisi on? Laukussako? Anna laukkukin tänne! Anna joutuun! Katsos, armas ystävä, tämä siksi, ettes laputtaisi tiehesi… Nyt et mene mihinkään. Airoitta sinä vielä miten kuten livistäisit pakoon, mutta ilman passia ei tee mieli. Vuota tässä! Ja muista: jos hiiskahdatkaan, niin minä sinut merenpohjaltakin löydän!

Äkkiä tarttui Tshelkash käsillään johonkin, kohosi ilmaan ja katosi.

Kaapro säpsähti… Se oli käynyt niin nopeaan. Hän tunsi, mitenkä hänen harteiltansa erkanee, liukuu pois tuo kovan onnen painostus ja pelko, jota hän oli tuntenut tämän kehnon, viiksiniekan varkaan läsnäollessa… Nyt karkuun!… Hengähtäen helpommin hän vilkaisi ympärilleen. Vasemmalla hänestä kohoili joku suuri runko ilman mastoja. Se oli kuin suunnaton ruumisarkku, ontto ja tyhjä… Jokainen aallon vyöräys sen kuvetta vasten herätti siinä henkiin kumean kajauksen; se oli kuin raskas huokaus. Oikealla, vedenpinnan yläpuolella, kulki kylmän, kankean käärmeen kaltaisena aallonmurtajan kostea kiviseinä. Takaa näkyi omituisia mustia runkoja, mutta edestäpäin, seinän ja tuon ruumisarkun kupeen välitse, näkyi ääretön, autio meri ja sen päällä mustat pilvet. Ja ne liikkuivat niin verkalleen, suunnattoman suurina, raskaina, pimeydestä syytäen kauhujansa ja valmiina musertamaan ihmisen painonsa alle. Kaikki oli niin kylmää, synkkää, paha-enteistä. Kaaproa alkoi hirvittää. Tämä kammo oli vielä suurempi äskeistä, Tshelkashin herättämää. Se puristi Kaapron rintaa lujalla syleilyllä, kouristi hänet pieneksi palleroksi ja naulasi kiinni teljoon…

Mutta ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa. Ei äännähdystä muuta kuin meren huokaukset, ja tuntui siltä, että nyt, juuri nyt tuo äänettömyys ratkeaa kauheaan, hurjaan pauhinaan, ja se järkäyttää meren ihan pohjia myöten, repelee rikki pilvien paksut parvet taivaalla ja hajalle heittää pitkin meren aavaa pintaa kaikki nuo mustat alukset. Pilvet kulkivat taivaalla yhtä verkkaan ja ikävästi kuin ennenkin, mutta yhä enemmän niitä nousi merestä, ja olisipa saattanut taivaankantta katsellessa luulla, että sekin on meri, mutta ylösalaisin käännetty, aaltoileva, jonka alapuolella asuu toinen meri, uninen, levollinen, sileäpintainen. Pilvet näyttivät aalloilta, jotka ovat hyökänneet alas maan päälle kiharaisine, harmaine harjoineen, pohjattomuuksien päälle, joista tuuli on nämä aallot temmaissut, nousevien lakkapäitten päälle, joissa ei vielä kiehu vihan ja vimman vihreä vaahto.

Tuo syvä hiljaisuus ja jylhä kauneus masensi Kaaproa. Hänen teki mieli nähdä niin pian kuin mahdollista isäntäänsä. Mutta entäs, jos hän jääkin sille tielle… Verkkaan vieri aika, verkempään kuin pilvet tuolla taivaalla… Ja yhä pahempi-enteiseksi kävi välistä hiljaisuus. Mutta äkkiä kuului seinän takaa loisketta, kohinaa ja jotain kuiskeen tapaista. Kaaprosta tuntui, että nyt hän kuolee siihen paikkaan…

— Hei! Nukutko sinä? Ota vastaan!… Varovasti! — kuului Tshelkashin käheä ääni.

Seinää myöten laskeutui alas kuutiomainen, raskas esine. Kaapro otti sen vastaan veneeseen. Laskeutui toinenkin, samanlainen. Sitten kuvastui seinällä Tshelkashin kookas olento; ilmaantuivat airotkin, ties mistä. Kaapron jalkain juureen putosi hänen laukkunsa, ja Tshelkash istahti perään, raskaasti huohottaen.

Hyvillään ja arasti naurahdellen Kaapro katseli häntä.

— Väsyttääkö? — kysyi hän.

— Aina vähän, poikaseni! Annapas nyt mennä! Ponnista kuin henkes edestä!… Hyvän olet ansainnut palkan! Puolet työtä on toimitettu. Pääsis nyt vaan puikahtamaan noitten pirujen silmäin alta. Sitten ei muuta kuin rahat kouraan ja mars Maijan luo. Onhan sulla Maija? Vai mitä, poika riepu?

— Eikä ole!

Kaapro pani parastansa. Rinta läähätti kuin palkeet, ja kädet kouristivat airoja kuni teräsjouset. Vesi kohisi kokassa, ja sininen viiru vanavedessä oli nyt entistä leveämpi. Jo ensi alussa löi Kaapron yltäänsä hikeen, mutta hän souti soutamistaan kaiken hartian väellä. Kahdesti hän oli tänä yönä kestänyt kovan säikäyksen, ja häntä pelotti ajatellessaan, että vielä kolmaskin pitäisi kestää. Yksi oli hänellä enää toivomus: saada loppuun tämä kovan onnen työ, nousta maihin ja paeta sitten tuota miestä, ennenkuin hän tappaa minut tai saattaa tyrmään. Nyt en enää puhu hänelle mitään, mietti Kaapro, en väittele mistään, teen kaikki mitä käsketään, ja jos sitten pääsen hänestä ehjin nahoin irti, niin huomenna heti rukoukset toimitutan Miikkulalle, ihmeittentekijälle… Kaapron rinnasta oli puhkeamaisillaan harras rukous… Mutta hän hillitsi itsensä, puhisi kuin höyrykone, kulmainsa alta silloin tällöin vilkaisten Tshelkashiin.

Toinen istui kuivankalseana, kookkaana, eteenpäin kumarassa, muistuttaen lintua, joka on valmiina pyrähtämään lentoon. Hän katseli haukansilmillään kokan yli ulos pimeyteen, liikutellen petomaisen konkonenänsä sieraimia. Toisella kädellään hän piti lujasti kiinni melasta ja toisella sormieli viiksiänsä, jotka tuontuostakin vavahtivat joka kerta kun myhäys niillä elehti ja vinoon väänsi miehen ohuet huulet. Tshelkash oli tyytyväinen onnistuneeseen tehtäväänsä, tyytyväinen itseensä ja tuohon talonpoikaan, jonka hän oli säikäyttänyt niin pahanpäiväiseksi ja josta nyt oli tullut hänen orjansa. Hän tunsi huomisen huiman hummauksen esimakua. Nyt hän nautti voimistansa ja siitä, että oli saanut tämän nuoren, vereksen maalaisen kokonaan valtaansa. Hän katseli toisen ponnistuksia, ja hänen kävi sääliksi miestä. Hänen teki mielensä rohkaista häntä.

— No! — naurahti hän puhellen hiljaa. — Taisit säikähtää tarpeekses, vai?

— Ei hätää! — huokasi Kaapro ja rykäisi.

— Älähän nyt enää kovin paljoa punkaile. Kun nyt tässä vaan vielä yhdestä paikasta selvittäis… Punallahan nyt…

Kaapro totteli ja lakkasi soutamasta, pyyhki paidanhihalla hikeä kasvoiltaan ja laski airot jälleen veteen.

— Souda hiljaa, ettei vesi pakinaa pitäisi. Yks olis vielä veräjä käytävänä… Hiljaa, hiljaa… Täälläpäin on, veikkonen, pahaa väkeä; ei ne leikkiä ymmärrä, pian aikaa kolauttavat semmoisen kuhmun otsaan, ettes pirahdakaan.

Vene liukui nyt vettä myöten melkein aivan ääneti. Airoista vain tipahteli sinerviä pisaroita, ja joka kerta kun ne meren pintaan putosivat, syntyi siihenkin hetkeksi samanlainen sinervä täplä. Yö kävi yhä pimeämmäksi ja hiljaisemmaksi. Taivas ei enää ollut aaltoilevan meren näköinen. Pilvet olivat parvistansa hajonneet eri haaroille ja vetäneet sen tasaiseen, raskaaseen verhoon, joka oli laskeutunut lähemmäs veden pintaa eikä liikahtanutkaan. Meri oli entistänsä tyynempi ja mustempi, eikä se enää näyttänyt niin avaraltakaan kuin äsken, mutta yhä väkevämmältä tuoksui sen lämmin, suolainen haju.

— Jospa tulis sade! — kuiskasi Tshelkash. — Niin mentäis luijuteltais kuin esiripun takana.

Kummallakin puolen venettä kohoili mustasta veden sylistä rakennuksen tapaisia, liikkumattomia, synkännäköisiä, mustia nekin. Ne olivat vartijalaivoja. Yhdessä niistä liikkui tulta: joku siellä kulki lyhdyn kanssa. Meri silitteli niitten laitoja, kyselevästi humahdellen, mutta ne vastasivat kylmällä, kumealla kajauksella, ikäänkuin olisivat kiistelleet sen kanssa jostain asiasta eivätkä olisi mielineet antaa perää.

— Vahtialuksia! — kuiskasi Tshelkash tuskin kuuluvasti.

Siitä hetkestä, jolloin Kaapro oli saanut käskyn hiljentää soutuansa, oli hän jälleen joutunut jännitettyyn odotuksen tilaan. Hän oli kumartunut eteenpäin, ja hänestä tuntui, kuin hän alkaisi kasvaa. Luita ja suonia venytti ja kolotti. Päätä pakotti; yksi ainoa ajatus oli sen täyttänyt. Hipiä selässä hytkähteli, ja jalkoja pisteli pienillä, terävillä ja kylmillä neuloilla. Yhtämittainen jännitetty pimeyteen tirkisteleminen kirveli silmiä. Hän odotteli vain, että nyt, juuri nyt tuosta pimeästä kavahtaa jokin pystyyn ja kiljaisee: "Seis! Varkaita!"…

Tshelkashin kuiskaus: "vahtialuksia!" sai Kaapron vavahtamaan: kirpeä, polttava ajatus sävähti hänen läpitsensä, sävähti ja kosketti mennessään hänen kovin kireälle jännitettyjä hermojansa. Hänen teki mieli huudahtaa, kutsua ihmisiä avuksensa… Hän avasi jo suunsa, kohosi teljoltaan, paisutti rintansa, veti ilmaa siihen, ja jo oli suu hänellä ammollaan, mutta silloin valtasi hänet äkkiä uusi kauhistus… Se löi häneen kuin ruoskalla… Hän sulki silmänsä ja kaatui veneen pohjalle.

… Kaukana tuolla taivaan rannassa nousi meren mustista vesistä suunnaton, sinertävä, tulinen miekka, nousi, leikkasi halki yön pimeyden, sivalsi terällään taivaan pilviä ja laskeusi meren rannalle leveänä, sinervänä raitana. Siihen se laskeusi, ja sen välkkyvään syliin sukelsi ylös laivoja, joita ei silmä tähän saakka ollut nähnytkään, mustia, äänettömiä, ympärillään yön uhkea utuvaippa. Näytti kuin ne olisivat jo kauan aikaa olleet meren pohjassa; myrskyn valtava voima oli ne sinne vetänyt, ja nyt ne sieltä jälleen nousivat käskystä tulisen miekan, meren luoman, nousivat katselemaan taivasta ja kaikkea, mitä vesi pinnallaan pitelee… Taklaus kietoi syliinsä mastot, näyttäen meriruoholta, joka oli noussut pohjasta noitten mustain jättiläisten kanssa, verkkona kietoutuen nyt niitten ympärille. Ja jälleen se kohosi meren pinnalta, tuo kummallinen, sinervä miekka, kohosi säihkyen, halkaisi jälleen yön ja laskeusi taasen meren pinnalle, mutta tällä erää toisaalla. Ja sielläkin nousi pintaan laivojen runkoja, tähän saakka silmältä salatuita.

Tshelkashin vene oli pysähtynyt ja keinui veden pinnalla, niinkuin olisi joutunut ymmälle. Kaapro oli veneen pohjalla suojaten kasvoja käsillään. Tshelkash tyrkki häntä melallaan, vimmoissansa kähisten hiljaisella äänellä:

— Hölmö! Sehän on tullikryssäri… Sähkölyhty se on… Nouse, senkin pölkky! Pian tässä meihinkin valon viskaavat! Hukassa ollaan, piru vieköön, kumpikin. Kuuletkos sinä!

Vihdoin iski melan terävä syrjä entistä kipeämmin Kaapron selkään. Hän kavahti pystyyn, uskaltamatta vieläkään avata silmiänsä, hyppäsi teljolleen ja tarttui kopeloimalla airoihin. Vene liukumaan jälleen.

— Hiljaa! Muutoin lyön sinut kuoliaaksi. Hiljaa, kuulethan! No kyll' olet pöllö, saakeli soikoon!… Sitäkö sinä säikähdit? Voi sua, koirankuono!… Lyhty ja peili — siinä se. Souda hiljaa, hitto!… Peiliä kääntelevät puoleen ja toiseen ja merta valaisevat nähdäkseen, eikö olisi missä meidänmoisia miehiä. Salakuljettajia vaanivat. Meihin ne eivät enää osu: kovin ovat jo kaukana. Älä pelkää, poika! Eivät osu. Ja nyt… — Riemuissaan katsahti Tshelkash ympärilleen. — Nyt on selvä… Huhhuh!… No onnenmyyrä se olet vaan sinäkin, senkin kelopuu!

Kaapro souti sanaakaan sanomatta. Hän hengitti raskaasti, tuontuostakin vilkaisten sinnepäin, missä tuo tulinen miekka nousi ja laski. Hänen oli mahdoton uskoa, ettei siinä muuta ole pelissä kuin lyhty ja heijastin. Tuo sinertävä valo, joka halkaisee pimeyttä ja panee meren välkehtimään hopeahohteessa, — siinä oli jotain selittämätöntä, ja niinpä Kaapro jälleen joutui tuskallisen kauhun valtaan. Aavistukset alkoivat uudestaan ahdistaa hänen intoansa. Hän souti konemaisesti, yhä lyyhistellen kokoon, ikäänkuin joka hetki odotellen iskua ylhäältä. Eikä hänessä ollut enää mitään, ei pienintäkään toivomusta. Tyhjä hän oli ja sielua vailla. Tämän yön kamalat tunnelmat olivat juurtajaksain jäytäneet hänestä pois kaiken sen, mikä on inhimillistä.

Tshelkash se jälleen riemuitsi: kaikki on onnistunut!… Ankariin mielenliikutuksiin tottuneet hermot olivat rauhoittuneet. Hekumoiden elehtivät miehen viikset, ja silmissä alkoi viritä ahnas tuli. Mainion hyvällä tuulella hän oli, vihelteli hampaittensa välistä ja veti syvälle henkeensä meren kosteata ilmaa, silloin tällöin vilkaisten ympärilleen ja suopeasti myhähtäen, kun katseensa sattui pysähtymään Kaaproon.

Tuuli huhahti ja herätti meren. Hieno väre kulki sen pinnalla. Pilvet näyttivät ohenevan ja käyvän läpikuultavammiksi, mutta yhä vieläkin ne verhosivat taivaan kannen. Vapaasti, vaikka heikkonakin liiteli kyllä tuuli pitkin meren pintaa, mutta pilvet eivät liikahtaneetkaan. Niitten mieltä näkyi painavan joku harmaa, ikävä ajatus.

— Heräjäpäs henkiin taas, veikkonen! Jo on aika! Kylläpä olet näköinen: niinkuin olisi nahastasi jo ken kaiken hengen pusertanut: säkillinen luita vaan jäljellä! Jo loppui lappamiset! Mies hoi!

Kaapron teki hyvää kuulla ihmis-ääntä, vaikka vain Tshelkashinkin.

— Kuulenhan minä, — virkkoi hän hiljaa.

— Sepä se! Mokomakin mötys… Mene perään nyt, minä soudan. Väsyttää kai sinua!

Konemaisesti muutti Kaapro sijaa. Siirtyessään kokkapuolelle sattui
Tshelkash katsahtamaan häntä kasvoihin ja huomasi hänen horjahtelevan
ja hänen jalkainsa tutisevan. Hänen kävi yhä enemmän sääliksi miestä.
Hän löi Kaaproa olkapäälle.

— No älä ole peloissasi! Kelpo palkan olet ansainnut, ja koreat kaupanpäälliset saat multa. Kelpaisiko viidenkolmatta seteli, häh?

— Minä… en tahdo mitään. Pääsis tästä vaan maihin.

Tshelkash huitaisi kädellään, sylkäisi ja rupesi soutamaan, viskoen airoja kauaksi taakseen lujilla käsillään.

Meri oli herännyt. Se leikitteli pienten laineitten kera, loi niitä näkyviin, koristeli niitä vaahtoisilla heloilla, paiskeli niitä yhteen ja särki ne jälleen hienoksi usvaksi. Vaahto kihahteli sulaessaan ja huokaili — ja kaikki ylt'ympärillä oli täynnä soitannollista huminaa ja loisketta. Tuntui kuin pimeyskin olisi elpynyt.

— No sanopas nyt… — alkoi Tshelkash tarinoida, — nyt kun tulet kotipuoleesi, otat akan, alat maassa möyriä, siementä kylvät, akka sulle synnyttää lapsia kasallisen, leivästä alkaa tulla tiukka, ja niin saat ikäsi kaiken vääntää selkä vääränä… ja lopuksi?… Mitäs siitä oikeastaan lähtee?

— Mitäpäs siitä lähtee! — vastasi toinen ujosti ja vavahdellen, — eihän sitä…

Siellä täällä tempasi tuuli pilviä hajalle, ja silloin niitten lomista siinti palanen sinistä taivasta, pieni tähtönen keskellä, mitäpä kaksikin. Kuviansa nuo tähtöset sitten kurkistelivat leikkivän meren pinnassa, laineilla hyppelehtien… vuoroin katosivat, vuoroin välähtivät jälleen.

— Pidä enemmän oikealle! — virkkoi Tshelkash. — Pian ollaan perillä.
Päähän sitä vain päästiin kuin päästiinkin. Se se sitten oli urakka!
Katsopas: yksi yö vain ja puolituhatta tipahti taskuun! Jaa-a! Mitäs
sanot?

— Ettäkö puolituhatta?! — venäytti Kaapro epäillen, mutta säikähti samassa ja kysyi kiireimmän kaupalla, sysien jalallaan veneessä olevia tavarapakkoja: — mutta mitäs sorttia noissa?

— Silkkiä niiss' on. Kallista tavaraa. Kun oikean hinnan ottais, niin tuskin mahtuis tuhanteenkaan. Mutta enhän minä liikoja… Niin, eikös tämä ole mukavaa?

— Jaa-a! — äännähti Kaapro verkkaan ja kysyvästi. — Annapahan, että olisi mulla! — huokasi hän, ja samassa muistui hänen mieleensä kotipuoli, viheliäinen talo siellä, puutteet, äiti ja kaikki, mitä tuolla kaukana omaa on, kaikki se, jonka tähden hän oli lähtenyt työnhakuun ja jonka tähden nyt viime yönä oli raatanut itsensä väsyksiin. Muistojen tulva hulvahti hänen päälleen: kotikylä, jyrkän mäen rinteellä, koivujen, pajujen, pihlajain ja tuomien suojassa, ja mäen alla puro… Näistä muistoista leyhähti häneen jotain lämmintä, ne rohkaisivat hänen mieltänsä. — Olispa se mainiota! — huokasi hän haikeasti.

— Niin, niin! Sinä kai suoraa päätä soittaisit junalla kotia… ja sielläkös tytöt sinusta tykkäämään, jaa-a! Katso paras joukosta! Uuden talonkin rakentaisit, säväyttäisit… no niin… kenties ei taloksi sentään ihan riittäisikään…

— Eihän se… Meillä on puuvärkki kallista.

— Entäs sitten? Entisesi korjaisit. Onhan teillä hevonen, vai?

— Jaa niin, hevonenko! Onhan se, mutta kovin on kaakki vanha jo.

— No sitten hevosen ostaisit, ja hyvän… Sitten lehmän… lampaita… siipikarjaa sitten… Mitä?

— Älä, veikkonen, puhukaan… Olis sillä viisiä, niin kyll' olisi lysti elää, hyvä Isä kuitenkin…

— Eipä hullumpaa oliskaan… Ymmärrän minäkin näitä asioita. Olihan se oma pesä ennen vanhaan minullakin… Isä oli niitä varakkaimpia meidän kylässä.

Tshelkash souti verkalleen. Vene keikkui aalloilla, jotka vallattomasti loiskivat sen laitoja vasten; hiljalleen se liukui meren tummalla pinnalla, mutta meri itse kävi hetkestä hetkeen yhä vilkkaammaksi. Kaksi miestä keinui veneessä, mietiskellen, aatoksissaan katsellen ympärilleen. Tshelkash oli ottanut Kaapron kanssa puheeksi maalaiselämän, rohkaistakseen ja rauhoittaakseen häntä. Ensi alussa hän oli itsekin epäröiden naurahdellut viiksiinsä, mutta sittemmin, antaakseen puheen-ainetta kumppalilleen, oli hän alkanut puhella maaelämän suloista… Hän oli itse niihin jo aikaa sitten kyllästynyt, hän oli unohtanut ne, ja nyt vasta ne johtuivat hänen mieleensä. Ja niinpä hän vähitellen viehättyi niistä… Hän ei enää kysellyt Kaaprolta, miten siellä maalla eletään ja ollaan, vaan huomaamattansa rupesi itse kertomaan.

— Pääasia talonpojan elämässä, se on, veikkonen, vapaus. Itse olet oma isäntäsi. Oma on sulla talo; viheliäinen se on, röpiskä, mutta omas se on. Oma on sulla maa; ei sitä ole kuin pivollinen vaan, mutta omaas se on. Oma sull' on kana, omat on omenatkin! Olet kuin kuningas valtakunnassas!… Ja kaikki, niinkuin nakutettu: aamulla, kun sait silmäs auki, lähde työhön, ja eri on työ keväällä, eri kesällä, ja sitten syksyllä taas eri. Jos menit tuonne tai tänne, niin omaanpa tulet tupaasi takaisin. Siell' on lämmin, ja rauhassa saat olla. Ihan kuin kuningas, vai mitä? — Niin päätti innoissaan Tshelkash, lopetettuaan pitkän luettelonsa talonpoikain eduista ja oikeuksista ja mainittuaan, ties miksi, myös hänen velvollisuuksistaan.

Kaapro katseli häntä uteliaana ja innostui hänkin. Ei hän enää muistanutkaan, mikä mies tuo hänen kumppalinsa on. Hän näki edessään vain samanlaisen talonpojan kuin hän itsekin oli: monen miespolven hiki oli hänet ainaiseksi kiinnittänyt maankamaraan, lapsuuden muistot sitoivat häntä siihen, mutta hän oli omin päin luopunut siitä, laiminlyönyt sen hoitamisen ja vaalinnan ja siitä syystä saanut ansaitun rangaistuksenkin.

— Oikein sinä puhut, ystäväiseni! Kohdalleen sanoit justiin. Katsopas nyt esimerkiksi itseäsi: minkä oletkaan lainen, kun ei ole sulla maata. Minun päiviäni!… Maankamara, se on kuin emo: et sitä kauaksi mielestäsi saa.

Tshelkashin ajatukset saivat toisen suunnan… Hän tunsi jälleen ärsyttävän polton rinnassaan, niinkuin ainakin, jos ken ja varsinkin joku hänen silmissään arvoton mies sattui kajoamaan hänen itserakkauteensa — huimapäisen kulkurin itserakkauteen.

— Jo lähtee pötyä taas! — tiuskaisi hän vimmoissaan. — Luulit kai minun jo todenkin perästä… Äläs!

— Kyll' on kumma mies, — säikähti Kaapro jälleen. Sinustakos minä sitten puhuin? On niitä paljo muitakin sinun laisiasi! Kyll' on vainenkin viljalti tuota kovan onnen väkeä maailmassa!… Maankulkijoita semmoisia…

— Käy airoihin, pässi! — komensi Tshelkash jyrkästi. Hänellä oli jo kurkun täydeltä kokonainen raesade täriseviä haukkumasanoja, mutta miten ollakaan, hän hillitsi itsensä.

He vaihtoivat paikkoja toistamiseen, ja siinä kun Tshelkash kulkea kiipesi tavarapakkain ylitse perälaudalle, teki hänen kiihkeästi mieli sysäistä Kaapro suin päin veteen, mutta samalla hän ei kyennyt katsahtamaan häntä silmiinkään.

Lyhyt keskustelu oli tauonnut. Mutta nytpä yksin Kaapron vaitiolostakin tuulahti Tshelkashiin maalais-elämän sulot… Hän ajatteli entisiä aikoja eikä muistanut venettänsäkään ohjata. Aalto käänsi sen toisaalle, ja niinpä se alkoikin painua merelle päin. Aallot näkyivät huomanneen, että vene oli joutunut suunniltaan. Ne viskelivät sitä yhä korkeammalle, ne leikkivät sillä, välkähdellen sen airojen viskomassa vedessä lempeällä, sinervällä valollaan. Mutta Tshelkashin silmäin edessä kulki kuva toisensa perästä kauan, kauan sitten menneiltä päiviltä, joita nykyajasta erotti kokonainen seinä yksitoista ajast'aikaa kestänyttä kulkurielämää. Hän ennätti nähdä itsensä lapsena, ennätti nähdä kotikylänsä, äitinsä, tuon punaposkisen, lihavan vaimon, jolla oli niin suopeat, harmaat silmät, — isänsä, punapartaisen jättiläisen, jurokasvoisen. Hän näki itsensä sulhasena, näki vaimonsa, mustasilmäisen Anfisan, pitkä palmikko niskassa, täyteläisen, pehmeän pullean, iloisen… näki itsensä sitten pulskana kaartilaisena… näki uudestaan isänsä, nyt jo harmaan ja työstä kumaraisen, ja äitinsä, ryppyisen ja kutistuneen. Esiintyi siinä sekin kuva, jossa hän palajaa sotapalveluksesta ja kylä käy häntä vastaan… isä on koko kylän nähden niin ylpeä Yrjöstänsä, tuuheaviiksisestä, uljaasta sotamiehestä, sukkelasta, pulskasta pojasta… Muisto, tuo kovaonnisten vitsaus, herättää henkiin kivetkin menneisyydessä ja vuodattaa hunajapisaroita joskus juotuun myrkkyynkin… siksi vain, että viimeisetkin iskunsa saisi lyöneeksi, pannakseen ihmisen tunnustamaan erehdyksensä ja siten pakottaaksensa häntä rakastamaan sitä, joka mennyt on, ja riistääkseen häneltä tulevaisuuden toiveet.

Tshelkash tunsi joutuneensa kotoisen ilman sovittavaisen, lempeän tuulahduksen helmaan. Se oli saattanut hänen kuuluviinsa sekä äidin helliä sanoja että isän, uljaan talonpojan vakavia puheita… sieltä kuului monta unohtunutta säveltä, mehuisasti siellä maaemonen tuoksui… routa oli vast'ikään lähtenyt, aura oli vast'ikään mullan muokannut, tuolla smaragdinen silkkioras peitti peltoa… Ja hän tunsi olevansa suunnaltaan suistunut, langennut, viheliäinen ja yksinäinen olento… hänet oli temmaistu ja ainaiseksi heitetty siitä elämän kehyksestä, missä tämä samainen, hänen suonissaan nyt virtaileva veri oli muodostunut.

— Hei, minnekäs sitä nyt mennään! —- kysyi Kaapro äkkiä.

Tshelkash murahti ja loi ympärilleen saaliinhimoisen, väijyvän katseen.

— Piruko sitä nyt lennättelee!… Ei hätää sentään… Panepas höyryä lisää! Pian ollaan perillä.

— Aatoksissaan oli mies, vai? — kysäisi Kaapro myhäillen.

Tshelkash iski häneen terävän silmäyksen. Kaapro oli jälleen aivan entisellään, levollinen, iloinen, melkeinpä näytti voitonriemuiselta. Hyvin hän oli nuori; koko elämänsä oli hänellä vallassaan. Eikä hän mitään tiedä. Se on paha se! Kenties sentään maa voi hänet pidättää… Entistä haikeammalta tuntui Tshelkashista, heti kun nämä ajatukset olivat vilahtaneet hänen mieleensä… Siksipä hän Kaapron kysymykseen jurosti mörähti:

— Väsyttää… Vene keikkuu kanssa…

— Keikkuu, se on vissi se… Tuota noin… eihän sitä enää kiinni jouduttane noitten kanssa? — Kaapro sysäsi jalallaan tavarapakkoja.

— Ei jouduta. Ole rauhassa. Tuossa paikassa annan tavarat pois ja sitten rahat kouraan… Ni-in!

— Ettäkö viis sataa?

— Ei kai vähempääkään.

— Onpas se… tuota noin… koko summa! Annas, että olis se semmoinen minulla, poloisella pojalla!… Se olis yhtä huilutusta vaan.

— Jaa, maalla?

— Kuinkas muuten? Heti minä…

Jo pyrähti Kaapro lentämään mielikuvituksen siivillä. Tshelkash näytti murtuneelta. Viikset olivat riipuksissa, toinen kylki oli märkänä aaltojen roiskeista, silmät olivat kuopallaan, väikettä vailla. Hän oli kurjan, voipuneen näköinen. Mietiskelevä masennus, joka ilmeni yksin hänen likaisen paitansa poimuissakin, näytti silittäneen tuntumattomiin kaiken saaliinhimoisuuden hänessä.

— Väsyttää minuakin… Eipä juuri jaksais…

— Kohta tullaan… Tuolla noin.

Tshelkash käänsi jyrkästi veneen ja suuntasi sen jotain mustaa, vedestä nousevaa esinettä kohti.

Taivas peittyi pilviin jälleen. Alkoi sataa. Se oli hienoa, lämmintä vihmaa, ja hilpeästi se rapsahteli aaltojen harjoille.

— Seis! Hiljempaa! — komensi Tshelkash.

Veneen kokka kolahti lotjan kylkeä vasten.

— Nukkuuko ne pirut? — murisi Tshelkash iskien keksin köydentapaisiin, joita riippui lotjan kyljessä. — Ei ole laskettu portaita… rupesi vielä satamaankin. Olisi tuota jo ennättänyt.. Hoi, etanat! Ho-hoi!

— Selkashko siellä? — kuului ylhäältä ystävällinen ynähdys.

— Portaat alas!

— Kalimera, Selkash!

— Portaat alas, senkin korvennettava saakeli! — kiljaisi Tshelkash.

— Kas kun on äkäinen tänään… Hioei!

— Ala kiivetä, Kaapro! — virkkoi Tshelkash kumppalilleen.

Seuraavassa tuokiossa he olivat kannella. Kolme mustaa olentoa, partasuuta, puheli siellä keskenään kummallista terävä-äänteistä kieltä, katsellen alas Tshelkashin veneeseen. Neljäs, pitkässä viitassa, astui hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta antoi hänelle kättä. Sitten hän vilkaisi epäluuloisin silmin Kaaproon.

— Laita huomiseksi rahat, — virkkoi Tshelkash hänelle. — Nyt minä menen maata. Tule pois, Kaapro! Tahdotkos syödä?

— Kun pääsis maata! — vastasi Kaapro. Viiden minutin perästä hän jo kuorsasi lotjan likaisessa ruumassa. Tshelkash istui hänen vieressään, koetellen jonkun saapasta jalkaansa. Äreänä ja alakuloisena hän vihelteli hampaittensa välistä, ajatuksissaan syljeskellen sivuillensa. Sitten hän oikaisihe Kaapron viereen, riisumatta saapasta jalastaan, heitti kädet niskan taakse ja katseli kauan aikaa kattoon, viiksiänsä liikutellen.

Hiljalleen lotja huojui leikkivän aallon pinnalla; jossakin narahti puu valittaen, sade rapisi pehmoisesti kannella, laine loiskui lotjan kuvetta vasten… Kaikki tuo oli niin alakuloista. Oli kuin olisi tuutulaulua hyräillyt äiti, jolla ei ole toivoa poikansa onnesta…

Irvistäen kohotti Tshelkash päätänsä, katsahti ympärilleen, virkkoi jotain itsekseen ja oikaisihe jälleen, heittäen jalat hajalleen. Sellaisena hän muistutti suuria saksia.