PIRUSTA
— Syksyllä, tuona kuihtumisen ja kuoleman ikävänä aikana on raskasta elää!
Harmaat päivät, auringoton, itkevä taivas, pimeät yöt, synkästi ulvova tuuli, syksyn varjot — nuo raskaat, mustat varjot! — kaikki tämä pimentää ihmisen ajatukset pilvillä ja hänen sydämmessään syntyy salainen kammo elämään, jossa ei ole mitään pysyvää, vaan kaikki muuttelehtaa alinomaan: syntyy, hajaantuu, kuolee… Miksi? Mikä on tarkoituksena?
Toisinaan puuttuu voimia taistella niiden ajatusten pimeyttä vastaan, jotka valtaavat mielen syksymyöhällä… Sen tähden jokainen, joka tahtoo nopeammin päästä niiden tuskasta, käyköön niitä vastaan. Se on ainoa tie, joka ihmisen saattaa surujen ja epäilyjen kaaoksesta itseluottamuksen vankalle pohjalle.
— Mutta se on tukala tuo tie… Se kulkee orjantappuroiden kautta, jotka verille repivät sydänjuuret ja tällä tiellä odottaa aina — piru. Tämä on juuri se parhain kaikista meille tunnetuista piruista, sama, johon meidät suuri Göthe tutustutti.
Tästä pirusta minä pakisenkin.
* * * * *
Pirulla oli ikävä.
Se on liian viisas aina nauraakseen, se tietää, että elämässä on ilmiöitä, joille itse pirukaan ei jaksa nauraa. Se ei esimerkiksi ole koskaan kajonnut terävän ivansa kärellä oman olemisensa suureen totuuteen. Tämä meidän lempipirumme on totta puhuen paljoa julkeampi kuin viisas, ja jos sitä tarkkaan tutkimme, niin käy ehkä selville, että se samoin kuin mekin, uhraa suurimman osan ajastaan joutavaan. Vaan jääköön tämä sikseen, emmehän ole lapsia emmekä tahdo särkeä parasta leikkikaluamme nähdäksemme, mitä sisällä on.
Kerran synkällä syyspimeällä kuleksi piru kalmistossa hautojen keskellä. Sen oli kovin ikävä, vihelteli väliin hiljaa ja vilhuili ympärilleen rattoa hakeakseen. Se vihelteli vanhaa romanssia — isäni lempiromanssia:
— Kuin lehti syksyssä
Mä lennän määrättä,
Mun myrsky tempas kotikoivustain…
Ja tuuli matki häntä ulvoen mustien ristien välissä, taivaalla liikkui hitaasti raskaita syksyn pilviä, jotka kylmillä kyynelillään kostuttivat vainajien ahtaita asuntoja. Kalmiston alastomat puut säikähtyneinä vaikeroivat myrskyn käsissä ja ne kohottivat viluisia oksiaan mykkää taivasta kohden. Ja kun oksat rapsahtivat risteihin, syntyi kalmistossa kaameaa kahinaa. Ja se ääni oli pelottava ja raskas…
Piru vain vihelteli ja ajatteli:
— Olisi somaa tietää, miten vainajat haudoissaan jaksavat tämmöisellä ilmalla. Kosteus luultavasti tunkee sinne… ja vaikka he kuolinpäivästään ovat vakuutetut luuvalon varalta, ei niillä sentään mahtane olla hauskaa! Olisikohan kutsua joku ylös ja tarinoida ajanratoki… Menisihän tuommoinen pieni huvi mukiin hänellekin… Minäpä kutsun! Jonnekin on tänne kerran pistetty eräs tuttavani, kirjailija… Kävinhän hänen eläissään joskus hänen luonaan… miksi en voisi uudistaa tuttavuutta? Kaikki sen ammatin ihmiset ovat hirveän vaativaisia, katsotaanpa, miten heitä hauta tyydyttää? Missä se olikaan?
Ja itse piru, joka, kuten tietty, tietää kaikki, sai harhailla kotvan aikaa ympäri kalmistoa, ennenkuin löysi kirjailijan haudan…
— Hoi, kuulkaa! — huusi hän jyskyttäen kavioillaan raskaaseen hautapaateen, joka painoi hänen tuttavaansa. — Nouskaa ylös!
— Miksi? .- kuului kumea ääni maasta.
— On asiaa…
— En nouse!
— Minkä tähden?
— Kukas te olette?…
— Kyllä te minut tunnette…
— Sensuuri?
— Ha, ha, haa! Ei!
— Ehkä… santarmi?
— Ei, ei!
— Eikä arvostelijakaan?
— Olen piru…
— Aa! Heti paikalla tulen…
Paasi vierähti haudalta, maa aukeni ja sieltä ilmestyi luuranko, melkein samallainen kuin nekin, joiden avulla ylioppilaat tutkivat luiden rakennetta. Tämä oli kuitenkin likainen eikä siinä ollut rautalanka-siteitä ja silmien paikoilla tuikki fosforivalo. Kun se oli ryöminyt haudasta ylös, kopisteli se luitaan puhdistaakseen pois multakokkareet. Luut kalahtelivat kolkosti toisiaan vasten. Se nosti kallonsa pystyyn ja loi vihreän, kylmän katseen tummalle, pilviselle taivaalle.
— Mitä kuuluu? kysyi piru.
— Huonoa, — vastasi kirjailija lyhyesti. Hän puhui hiljaa ja niin kummallisella äänellä kuin olisi kaksi luuta tuskin kuultavasti naristen hankaantuneet toistaan vasten.
— Anteeksi, että tervehdin, — sanoi piru kohteliaasti.
— Ei se mitään… Vaan miksi oikeastaan nostatitte minut?
— Ajattelin esittää teille pientä kävelyä…
— Mielelläni jaloittelen hieman, vaikka ilma onkin huono.
— Ette varmaankaan pelkää vilustuvanne? — kysäsi piru.
— En toki, johan minä eläissäni vilustuin perinpohjin.
— Aivan oikein, te kuolitte aivan kylmänkohmeessa.
— Ilmankos minua koko ikäni jäähdytettiinkin…
He kulkivat rinnakkain kapeaa polkua hautojen ja ristien keskellä. Kirjailijan silmistä lankesi maahan kaksi sädettä, jotka näyttivät pirulle tietä. Tuhusade kasteli heidät märiksi ja tuuli sai vapaasti vinkua kirjailijan paljaiden kylkiluiden lomitse rinnan läpi, missä ei ollut enää sydäntä.
— Mennäänkö kaupunkiin? — kysyi hän pirulta.
— Mikäs teitä siellä huvittaa?
— Elämä, herrani, — selitti kirjailija avomielisesti.
— Hyh! Mitä arvoa elämällä on teille?
— No, eikö sitte?
— Mitä varten?
— Mitenkä häntä nyt sanoisi? Ihminen mittaa kaikki ponnistustensa suuruuden mukaan… ja jos hän esimerkiksi on tuonut tavallisen kiven Araratin vuorelta, niin pitää hän sitä kalleutena…
— Poloista! — hymähti piru.
— On se onnellinenkin, — intti kirjailija kylmästi.
Piru kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.
He olivat tällä välin tulleet kalmistosta pois. Heidän edessään oli katu, kaksi taloriviä ja niiden välillä pimeys, jossa pahanpäiväiset lyhdyt todistivat valon vähyyttä maailmassa.
— Sanokaapas, — alotti piru hetkisen kuluttua, — miltä tuntuu haudassa olo?
— Menee se nyt jo mukiin kun on tottunut, mutta alussa oli hirveän tukalaa. Ilkiö, joka naulasi ruumisarkkuni kannen kiinni, löi naulan pääkalloni läpi. Se tietysti on pikku asia, mutta tuntui sentään pahalta. Olenpa taipuvainen uskomaan, että se oli karvasta pilaa, tahdottiin turmella aivoni, joiden avulla minä muka olin turmellut ihmisiä… Sitte tulivat madot kiusaamaan ja ne, piru vieköön, jäytivät minua hirveän hitaasti…
— Kummako se, — huomautti piru, — ei niitä siitä voi syyttää, sillä ei kai sapensyömä ruumis ole mikään makupala.
— Paljoko minussa sitte oli ruumista? Kuiva ranko! — vastasi kirjailija.
— Siksipä sen nakertaminen onkin enemmän vastenmielinen velvollisuus kuin nautinto… Katsotaanpas kustantajia, niitä syövät madot nopeaan ja hyvällä halulla.
— Tietysti — ne kai ovat maukkaampia…
— Onko haudassa syksyllä kosteaa? kysyi piru.
— On vähän, mutta tottuu siihen. Kaikista enimmän häiritsevät lepoa kaikenmoiset idiotit, jotka kalmistossa kuleksiessaan sattumalta joutuvat haudalleni. En tiedä, minkä verran lienen maassa levännyt, sillä kaikki ympärilläni, samoin kuin itsekin, on liikkumatonta, ajan kulusta on minun mahdoton saada selvää…
— Neljä vuotta, kohta tulee viisi, — ilmaisi piru.
— Joko? Vai niin…. Tällä ajalla on haudallani käynyt kolme henkeä… Kirottuja, ei muuta kun ärsyttävät! Eräskin, tiedättekö, teki aivan tyhjäksi sen, että olin aikoinani elänyt. Tulee haudalle ja luettuaan rististä kirjoituksen sanoo jyrkästi: "ei semmoista ole ollut, en milloinkaan ole lukenut hänen tuotteitaan. Nimi on sentään tuttu… nuoruuteni päivinä oli eräällä tuonnimisellä salainen panttilaitos meidän kadulla". Ajatelkaa nyt mokomaa! Ja minun tuotteitani julaistiin kuusitoista vuotta mitä laajimmalle levinneissä lehdissä ja kolmasti julaistiin kirjoituksiani eri teoksina.
— Kuolemanne jälkeen on vielä julaistu kahdesti, — ilmoitti piru.
— Siinäpä se!… Sitte tuli kaksi, joista toinen sanoo: "aa, sekö se on!" — "Se juuri", — vastaa toinen. — "Taidettiin sitä aikoinaan lukea hänenkin tuotteitaan." — "Kaikkien tuotteita luetaan". — "Mitäs se tämä saarnailikaan?" — "Eipä juuri erityistä… hyvän ja kauniin aatteita ynnä muuta." — "Niin, niin, kyllä muistan". — "Sillä oli kankea kieli." — "On niitä jo koko joukko mullattu…" — "Venäjänmaan povi on rikas kyvyistä". — Ja sitte ne aasit poistuivat! Lämpimät sanat eivät enää huojenna haudan kylmyyttä enkä minä niitä tahdokaan… mutta loukkaavaa se sentään on! Aika mielelläni olisin niitä haukkunut!
— Mahdoitte pitää aika saarnan, — hymähti piru.
— Ei, se ei olisi sopinut… Kahdeskymmenes vuosisata ja muuta… ja materialistit olisivat saaneet aika kolahduksen, jos kuolleet yhtäkkiä rupeaisivat haukkumaan…
Pirun tuli taas ikävä.
— Tämä kirjailija olisi eläissäänkin tahtonut olla kukkona joka tunkiolla ja nytkin, kun hänessä on kaikki kuollutta, elää hänessä vielä kunnianhimo. Mutta ihminenkö se sitte on tärkeä elämälle! Tärkeä on vain ihmisen henki ja hänen henkensä yksistään ansaitsee kättentaputuksia ja kunnioituksia… Miten ikäviä ihmiset ovat! Piru jo aikoi esittää kirjailijalle, että he palaisivat takaisin kalmistoon, mutta samassa välähti hänen ilkeässä päässään uusi ajatus. Tällöin olivat he tulleet eräälle torille, jota kaikilta puolin ympäröi suuret rakennukset. Torin yllä kiiti repaleisia, mustia pilviä ja näytti kuin olisi synkkä taivas pysytelleinyt kattojen varassa ja katsellut kylmin katsein likaiseen maahan…
— Kuulkaapas, — sanoi piru kohtelijaasti kumartuen lähemmä kirjailijaa, — ettekö haluaisi nähdä, miten vaimonne elää?
— Hm, enpä tiedä oikein… — virkkoi kirjailija hitaasti.
— Mitä kummia, olettehan oikea vainaja! huudahti piru pistelijäästi.
— Saisihan tuota… — ja kirjailija kolisutteli reippaasti luitaan. — Mennään vain… eihän hän minua näe, ja jos näkisikin, niin ei tunne… — selitti kirjailija.
Samassa katosi erään talon seinä näkymättömiin vai liekö tullut läpinäkyväksi kuin lasi. Kirjailija näki suurten huoneiden sisään, siellä oli valoisaa, hauskaa, kodikasta…
— Erinomainen sisustus! — kähisi hän mielissään, — mainiota kerrassaan! Tuommoisessa eläen en kai vielä olisi kuollut…
— Olen samaa mieltä, — lisäsi piru hymyillen.
— Eikä se paljo maksakaan tuo sisustus… kolmen tuhannen paikoille.
— Hm… ei muka paljon? Muistan saaneeni suurimmasta teoksestani 815 ruplaa… ja sen eteen työskentelin vuoden päivät'… Kukas tässä asuu?
— Teidän vaimonne, vastasi piru.
— Vaimoni? Vai niin… sepä mainiota… Entä tuo nainen, onko se hän… vaimoni?
— On… tuossa tuli hänen miehensä.
— Hän on tullut kauniiksi… ja miten hyvin puettu! Hm… Miehensä, sanoitte? Se on aika pulska mies, naama on kuin milläkin… mutta mahtaa muuten olla hyvä mies, vaikka kasvot ovat tyhmät. Ne näyttävät ilkeiltäkin…! Niin no, semmoiset kasvot miellyttävät naisia.
— Tahdotteko, että huokaan teidän edestänne? — esitti piru luoden kavalan silmäyksen kirjailijaan. Mutta tämä oli vaipunut katselemiseen.
— Miten iloisilta ja reippailta ne näyttävät! Kumpikin taitaa olla tyytyväinen elämäänsä… Tiedättekö, rakastaako hän miestään?
— Kovasti…
— Kukas mies on?
— Kauppapalvelija muotikaupasta…
— Kauppapalvelija muotikaupasta, — matki kirjailija hitaasti eikä pitkään aikaan virkkanut mitään. Piru katseli häneen iloisesti hymyillen.
— Miellyttääkö teitä tuo näky? — kysyi hän.
Kirjailija puheli verkkaan ja vaivaloisesti:
— Minulla oli lapsia… missähän lienevät… niin, tiedän, ne elävät… oli lapsia, poika ja tyttö… ajattelin silloin, että pojasta tulee vielä joskus kunnollinen mies…
— Kunnollisia miehiä on maailmassa paljon, mutta se tarvitsee täydellisiä, — sanoi piru kylmästi ja rupesi viheltelemään jotain marssia.
— Luulen, ettei kauppapalvelijasta ole kasvattajaksi ja poikani…
Kirjailijan tyhjä kallo nyykähti surullisesti.
— Näettekö, hän syleilee vaimoaan… Niillä on elämä iloista! — huudahti piru.
— Niin näkyy… Onko kauppapalvelija miten rikas?
— Oli köyhempi minua, vaan vaimonne oli rikas…
— Vaimoni? Mistä hän sai rahoja?
— Teidän kirjoistanne.
— Vai minun kirjoistani, — virkkoi kirjailija hiljaa nyökytellen kaljua kalloaan. — Vai niin… Minä olen siis tehnyt työtä kauppapalvelijaa varten…
— Siltä se tuntuu, — myönsi piru mielissään.
Kirjailija katsoi maahan ja sanoi pirulle:
— Viekää minut takaisin hautaani.
… Oli pimeä; satoi, taivaalla kulki raskaita pilviä ja kalisten riensi kirjailija hautaansa kohden. Piru kulki takana iloisesti vihellellen…
Lukija on tietysti jäänyt tyytymättömäksi. Hän on hotkinut itsensä kipeäksi kirjallisuudesta eivätkä nekään, jotka kirjoittavat vain hänen mielitekoja tyydyttääkseen, ole hänen mieleisiään. Tässä tapauksessa on lukija jäänyt tyytymättömäksi siihenkin, etten ole maininnut mitään helvetistä. Sillä kun ihminen — aivan oikein kyllä — on vakuutettu siitä, että hän kuoltuaan joutuu helvettiin, niin tahtoisi hän jo eläissään saada jotain tietää siitäkin. Vaan totta puhuen minä en voi kertoa mitään, mikä lukijaa miellyttäisi, sillä helvettiä, tuota tulista pätsiä, jota kyllä on helppo kuvitella, ei ole. Jotain toista kuitenkin on ja se on sanomattoman paljoa kauheampi.
Heti kun lääkäri on jostakusta sanonut hänen omaisillensa:
— Hän on kuollut… — hän joutuu erääseen äärettömään, kirkkaasti valaistuun piiriin ja tämä on hänen erehdystensä tietoisuuden piiri.
Hän viruu haudassaan ahtaassa arkussa ja hänen silmiensä editse kulkee kuin kieppuva pyörä hänen poloinen elämänsä. Ja se liikkuu kiusoittavan hitaasti, liikkuu alusta loppuun — ensimäisestä itsetietoisesta askeleesta alkaen kuoleman hetkeen asti. Hän näkee kaikki, olemisensa valheen ja inhottavuuden kokonaisuudessaan, kaikki ajatuksensa hän uudelleen ajattelee, hän näkee jok'ainoan harha-askeleensa ja koko hänen elämänsä jälleen uudistuu — ihan hetkestä hetkeen! Ja että hänen kärsimystensä mitta kasvaisi, hän vielä tulee tietämään, että sitä ahdasta typeryyden tietä, jota hän oli kulkenut, kulkee muitakin, jotka tyrkkivät toinen toisiaan ja kiiruhtavat ja valehtelevat… Ja hän käsittää, hän näkee selvään, että kaikkea tätä he tekevät vain sen tähden, että ajan pitkään saisivat tietääkseen, miten häpeällistä on elää niin katalaa ja hengetöntä elämää.
Mutta nähdessään heidän joutumalla jouduttautuvan perikatoansa kohti, hän ei mitenkään kykene heitä varottamaan: — hän ei voi nostaa huutoa, ei liikettä tehdä ja halu auttaa heitä vain hyödyttömänä hänen rintaansa raastaa… Tuntuuko se hyvältä?
Ja hänen editsensä vaeltaa hänen elämänsä uudestaan, palaa ja jälleen hän näkee sen alusta alkaen… eikä hänen tietoisuutensa tuska koskaan loppua saa eikä hänen kärsimystensä kauhu… ei koskaan!