TOVERUKSET
Toista sanottiin Harajalaksi, toista Hinteräksi. Kumpikin oli ammatiltaan varas.
He asuivat kaupungin laidassa, eräässä omituisen alavan notkon monista hökkeleistä, joka oli kyhätty kokoon savesta ja lahoista puunkappaleista. Pikemmin olisi sitä luullut soraläjäksi kuin ihmisasunnoksi. Varastelemassa kävivät toverukset kaupungin lähikylissä, sillä kaupungissa oli ominluvin ottaminen hankalaa ja lähimmiltä naapureilta ei ollut mitä ottaa.
Toverukset olivat varovaisia ja vähään tyytyviä. Jos he saivat näpistetyksi vaatepalan, kirveen, kanan tai paidan, niin eivät he enään pitkään aikaan käyneet samassa kylässä. Mutta vaikka he menettelivätkin näin viisaasti, tunsi kylien väki heidät hyvin ja ukot uhkailivat pieksää heidät hengiltä, jos tapaisivat jäliltä. Jälille ei kuitenkaan päästy ja toverukset saivat pitää henkensä, vaikka kuulivat ukkojen uhkauksia kuudetta vuotta.
Harajalka oli neljänkymmenen vaiheilla, kookas, kumaraharteinen ja laiha kuin ranko. Hän kulki aina pää painuksissa, pitkät kädet selän takana, hätäilemättä ja raskaasti. Silmät vilhuivat aina joka taholle. Tukka oli ajettu, parta niinikään. Tuuheat viikset peittivät suun ja tekivät hänet synkännäköiseksi. Vasen jalka oli katkennut tai nyrjähtänyt, ja parannuttuaan se oli käynyt toista pitemmäksi. Kulkiessa koikkui se omituisesti eteenpäin, josta syystä hän myöskin oli saanut lisänimensä.
Hinterä oli noin viittä vuotta vanhempi toveriaan, pienempi kasvultaan ja leveämpi harteiltaan. Hän ryki myötäänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat melkein yhtenä mustan- ja harmaansekaisena partana, olivat sairaloisen kellertävät. Silmät, suuret ja mustat, ilmaisivat aina ystävällisyyttä ja syyllisyyttä. Kulkiessaan oli hänellä tapana pitää huulet supussa ja viheltää hiljaa jotain laulua, surullisen yksitoikkoista ja aina samaa. Harteilla roikkui kirjavilla tilkuilla paikattu nutuntapainen. Harajalka kulki aina pitkässä kauhtanassa, jonka hän vyötti mahan alta.
Hinterä oli ennen ollut talonpoika, hänen toverinsa taas oli lukkarin poika, palvellut lakeijana ja marköörinä. He liikkuivat aina yhdessä ja talonpojat puhelivat heidät nähtyään:
— Taas ovat toverukset liikkeellä! Silmät auki!
— Hirtehiset!
— Ei tuonikaan korjaa heittiöitä!
Mutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat salavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki rykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti ilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta polulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja puhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.
Talvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan elämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen. Nälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä tapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat, joilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton. Viimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon taistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi pedon sydän.
Talvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin pakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui varastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä ja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki oli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin nälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä niin ahneesti kuin he…
Ja viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset kompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa nopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin peilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä suopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen, miten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille "ammuskelemaan". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti toverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:
— Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!
— Joko?
— Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?
Ja tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät ajat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia pesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla rääkynnällä…
— Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla vanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät kedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja likaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät. Sitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat vihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain uutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen; pajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet kävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan valleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan. Nämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin harvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota mahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian jälkeen.
Kerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo sinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset maantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään mahorkkatöllöjä.
— Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka levollisesti toverilleen.
— Olkoon… lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan…
— Mm… Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.
— Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.
— Onhan se sitäkin…
He kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia varjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.
— Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, — virkkoi Harajalka.
— Niin, kun ahdistaa… — selitti Hinterä. — Ilma on raskasta, kosteaa, sitä on vaikea hengittää.
Ja hänen täytyi pysähtyä rykimään.
Harajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen välinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä myöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.
— Lujille otti henkitorvesta — sanoi hän yskänpuuskan tauottua.
He jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.
— Nyt mennään Muhinaan päin… — alkoi Harajalka viskattuaan paperossinsa ja syläistyään. — Kierretään kylä kujitse… ehkä jotain saamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään Markovkaan ja kotiin…
— Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.
— Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.
Vasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina. Alastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa, joka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli pörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla ja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet. Toverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti jalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia korsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.
— Huonokas se on tuokin!… — huomautti Hinterä.
— Heposeni, heposeni! — väähätti Harajalka.
Hevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen järsimään.
— Ei tule sinulle, — virkkoi Hinterä.
— Mennään!… Jos sen tuon veisi tatarilaiselle, niin saisi seitsemän ruplaa, — sanoi Harajalka aivan kuin itsekseen.
— Ei saisi. Mitä se sillä?
— Entä nahka…
— Nahka? Ei lähde rievulla sitä.
— Aina siitä jotain annetaan…
— Ka, eihän se ihan ilmankaan.
Harajalka vilkaisi toveriinsa ja sanoi seisattuen:
— N-no?
— Paljon olisi puuhaa… — vastusteli Hinterä.
— Mitä puuhaa?
— Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.
— Pannaan meidän töppöset koipiin…
— Saishan tuota…
— Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä… Yöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin virstaa kolmisen…
— Ka, jos häntä lähtisi, — myöntyi Hinterä. — Kun ei vaan kävisi ohraisesti…
— Ole joutavoimatta! — vakuutti Harajalka.
Katseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti heihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta sänkeä.
* * * * *
Alhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää. Äänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin valittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita oksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri, jonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan hämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen, unettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.
Toverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä hyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty nuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen ja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli paloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He olivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja sitoneet puuhun kiinni.
Hinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja vihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen pajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.
Puron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys sulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän äänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat, ratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä, jota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan, kuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.
— Joko kohta lähdetään? — kysyi Hinterä.
— On vielä aikaista… kunhan pimenee kokonaan, — vastasi Harajalka päätään työstä nostamatta.
Hinterä huokasi ja alkoi yskiä.
— Vilustaako? — kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.
— Ei… on niin outo ikävä…
— Vai niin! — murahti Harajalka päätään letkauttaen.
— Kuristelee sydämestä…
— Sehän se tauti…
— Se tuo lie… voi olla muukin…
Harajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:
— Ole ajattelematta…
— Mitä ajattelematta?
— Kaikkea…
— Ei sitä voi olla, — virkkoi Hinterä elostuen. — Kun katselen tuota — hän viittasi kädellään hevoseen päin — niin muistuu mieleeni, että oli se minullakin tuollainen hörökorva… Vaikka se on vaan takkukarva, on se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin… tiesi silloin missä työtä tehtiin!
— Paljoko sait tehdyksi? — kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. —
Älä murise enää, ei se auta.
Mitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja risuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja sammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja kasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen päin, jota tarkasteli kauan.
Se seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää oli riipuksissa.
— Miettiä pitää lyhyesti, — virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla äänellä. — Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei ole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta… Vaan kun sinä alat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi…
— Tauti se mahtaa ajaa… — myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken vaijettuaan:
— Tahi heikko sydän…
— Taudista sekin… — selitti Harajalka kategoorisesti.
Hän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:
— Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.
Hevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon vierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen hiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka levottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli niiden menoa ja sanoi hiljaa:
— Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole metsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne varmaankin… mitäs ne muut täällä…
— Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.
— Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä eikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat…
— Kun olivat, niin olivat!
— Ka, tietysti… — myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.
Harajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja laidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain, taivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin sihkauttaen sieramiaan.
Hinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin kivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä näkynyt.
— Kyllä oukailee mies hevostaan, — sanoi hän äkkiä omituisella äänellä, — kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.
Ja Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät räpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin häikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Harajalka äkäisesti.
— Eipähän mitä… muistuu mieleeni eräs juttu, — virkkoi Hinterä nöyrästi.
— Mikä juttu?
— Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen… Mikoksi sanottiin, naapuri oli… pitkä mies, punakka…
— No?
— No, veivät vaan… Kesantopellolla oli syömässä ja sieltä hävisi. Mikko kun näki, ettei ollutkaan hevosta, niin oikein maassa piehtaroi ja ulvomalla ulvoi. Voi veikkonen, minkä äläkän tosiaan päästi silloin… ja maahan retkahti kuin ammuttu.
— No?
— No… hyvän aikaa se intoili…
— Mitäs se sinua liikuttaa?
Hinterä siirsihe toverinsa luota etemmä tämän tuikean kysymyksen johdosta ja vastasi arasti:
— Ilmanhan minä vaan… johtui mieleen. Hevosettoman miehen ei tule mitään aikaan.
— Anna nyt jo olla kitasi kiinni, — sanoi Harajalka uhkaavasti. —
Lorusi ovat järjettömiä. Naapuri, Mikko? Mitä ne sinulle kuuluvat?
— Sääli on, — vastasi Hinterä olkapäitään kohauttaen.
— Sääli? Sääliikös meitä kuka…
— Kukapa se…
— No, ole sitte mankumatta… Kohta pitää lähteä.
Hinterä siirtyi nuotion ääreen, kohenteli sitä kepakolla ja vilkaistuaan toveriinsa sanoi hiljaisella, pyytävällä äänellä:
— Heitetään koko homma…
— Sinulla on niskoitteleva sisu! — ärjäsi Harajalka.
— Jumaliste! — vastasi toinen rukoilevasti ja hiljaa. — Vaara voipi olla tarjona. Neljä virstaa on sitä hilattava ja mitäs, jos ei tatarilaiselle kelpaakaan?
— Se on minun asiani!
— Tee miten tahdot. Parasta olisi kuitenkin laskea menemään… antaisi hänen kuhjustella. Katso nyt mokomaa!
Harajalka ei virkkanut mitään, sormet vain liikkuivat nopeammin.
— Ja paljoko siitä annettaisi, jos niikseen… jatkoi Hinterä hiljaa ja itsepintaisesti. — Nyt olisi muuten paras aika… pimeä tulee tuossa paikassa. Otettaisi ja mentäisi Dubenkaan, aina sieltä jotain käteen käypää tipahtaa.
Hinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna notkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri hammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.
— Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan…
Hevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se vieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja sylkäsi nuotioon…
— Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.
— Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! — kiljasi Harajalka äkäisesti.
— Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun… Jääköön hiiteen…!
— Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.
— E-en! — vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.
— Istu siinä sitte ja laho… vähät minä…
Hinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita hän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus hänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.
Hinterä käänsi päänsä pois ja huokasi raskaasti.
— Tee, miten tahdot, viis minä siitä, — sähisi Harajalka sydämystyneenä. Hinterä kyyristihe käppyrään ja rupesi rykimään. Sitte hän raskaasti hengittäen sanoi:
— Enhän minä muuta, kuin että se on vaarallista…
— Olkoon! — kiljasi taas Harajalka.
Hän kokosi pajut kainaloonsa, heitti keskentekoisen vasun olkapäälleen ja nousi pystyyn.
Hinterä nousi myöskin, katsahti toveriinsa ja läksi verkin askelin hevosta kohti.
— Heposeni…! Jiessiunaamaan… älä pelkää! — kuului notkosta hänen ontto äänensä.
Harajalka katseli hevosen luona puuhailevaa toveriansa. Juron varkaan viikset vavahtelivat.
— Joudutko siitä! — sanoi hän liikkeelle lähtien.
— Joudun, — vastasi Hinterä.
Ja pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa yön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.
Hevonen läksi heidän perässään.
Sitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron solinan.
— Öh, kötys… puroon harppasit… — sanoi Hinterä.
Harajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.
Notkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista kahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä nuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä ilkeänä ja ilkkuvana…
Nousi kuu.
Sen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän johdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli täydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat näyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten vahakynttilöiltä.
Ääneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista, sillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä hengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin olisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut seinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa varjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:
— Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo päivä. On tämä menoa… ollaan kuin herraskävelyllä…
— Minun on raskasta, veliseni, — sanoi Hinterä hiljaa.
— Raskasta? — kiljasi hänen toverinsa pilkallisesti. Miksi…?
— En jaksa hengittää, — vastasi sairas varas.
— Hengittää? Miksi et jaksa?
— Tautihan se…
— Valehtelet? Tyhmyys estää eikä mikään muu.
Harajalka pysähtyi, käännähti ympäri ja punoen sormeaan toverinsa nenän edessä lisäsi:
— Tyhmyytesi tähden et voi hengittää, ymmärrätkö?…
Hinterän pää vaipui alas, kun hän nöyrästi vastasi:
— Kyllähän minä sen…
Hän aikoi lisätä vielä jotain, mutta yskänpuuska esti sen ja pidellen vapisevin käsin puusta hän ryki suu selällään kauan ja kovasti, että hyppimään pani ja päätä täytyi heiluttaa.
Harajalka tuijotti tämän surkastuneihin kasvoihin jotka kuun valossa näyttivät viheriänkeltaisilta.
— Kaikkihan sinä metsänpeikotkin saat säikkymään, — sanoi hän viimein synkästi.
Vaan kun Hinterä oli rykimisen lopettanut, ja nostanut päänsä pystyyn ja saanut henkeä sisäänsä, sanoi hän toiselle:
— Levätään velikulta, en jaksa…
Ja he istuutuivat kostealle mättäälle.
Harajalka kierrälsi töllötupakan, pani sen palamaan ja alkoi verkkaan:
— Jos olisi kotona edes jotain syötävää, niin voisihan tästä kääntyä sinnekin…
— Voisi kyllä… — nyökäytti Hinterä päätään.
Harajalka katsahti häneen kierosti ja jatkoi:
— Vaan kun ei kotona ole mitään, niin on kulettava…
— Niin on… — huokasi Hinterä.
— Vaikka toisekseen kun ei ole menopaikkaa, niin ei tule mitään tolkkuakaan… Tyhmiä kolloja olemme, siinä se vika on! Niin tyhmiä, että…
Harajalan ääni kaikui terävänä ilmassa ja nähtävästi viilsi Hinterää, koska tämä levottomana vääntelihe maassa, huokaili ja omituisesti urahteli.
— Hirmuisesti nälättää! — lopetti Harajalka puheensa.
Silloin Hinterä päättävästi nousi pystyyn.
— Mihin nyt? — kysyi Harajalka.
— Mennään…
— Mikä se nyt hypittää?…
— Mennään?
— Sama se… — Harajalka myöskin nousi. — Ei tule kuitenkaan tolkkua…
— Tuli, mikä tuli! — viittasi Hinterä kädellään.
— Sitä rohkeutta!…
— No eikö sitte? Vähäkö olet minua muokannut ja vanuttanut… Herra nähköön!
— Mitäs sitte joutavaa vastustelet?
— Vastustelet?
— Niin!
— No, kun on sääli.
— Mitä? Ketä?
— Ketä? Ihmistä…
— Ihmistä? — matki Harajalka. — Voipas sinun armelijasta sieluasi, vaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh? Tarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä semmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se sinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi tuuman tunnissa… Sääli… Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut johonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli… hyi!
Harajalka oli raivoissaan.
Hänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui kolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen ikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.
Masentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti edelleen.
— Maltahan, — sanoi hän viimein arasti, — kunhan tässä piristyn… kohta päästään kylään… menen… yksinäni menen, sinä saat olla poissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn pitkälleni… Vaikealta tuntuu…
Hän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka loi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta viittasi vain kädellään ja läksi edelleen.
Kauan he kulkivat ääneti.
Jostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta kyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään äänettömyyteen… Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa lennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina kaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.
— Korppi… vai liekö muu ollut, — huomautti Harajalka.
— Kuule, veli… sanoi Hinterä maahan retkahtaen, — mene sinä, minä jään tähän… en jaksa enää… Ahdistaa… pyörryttää…
— Siinä se nyt on! virkkoi Harajalka tyytymättömänä. — Etkö tosiaankaan?
— En jaksa…
— Istu ja pala!
— Ei ole voimia…
— Kummako se, kun aamusta pitäen syömättä kuleksitaan!
— Ei se sitä ole…. tiedän… loppu tulee! Näetkö, miten verta työntää…
Ja Hinterä nosti jollain tummalla tahrautuneen kätensä toveriaan kohti.
Tämä vilkaisi käteen ja kysyi matalalla äänellä:
— Mikäs nyt neuvoksi?
— Mene sinä, minä jään… lepään, ehkä…
— Mihin? Olisiko mennä kylään… ja sanoa, että siellä on mies huonona.
— Anna olla… pieksävät!
— On se sitäkin.
Hinterä viskautui selälleen, ryki tikahtuakseen ja sylki suustaan kokonaisia maksoja verta…
— Yhäkö tulee? — kysyi Harajalka seisten toverinsa ääressä ja katsoen syrjään.
— Kovasti tulee… — vastasi tämä tuskin kuultavasti ja alkoi rykiä.
Harajalka päästi karkean kirouksen.
— Mitähän, jos läksisi jotakuta hakemaan?
— Ketä? — toisti Hinterä surullisesti.
— Tahi ehkä jaksaisit nousta… koetahan, lähdettäisiin hiljaa…
— Turha vaiva…
Harajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään polvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti ja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti ja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä virtasi poskea myöten tumma juova.
— Vieläkö vuotaa? — kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli jotain kunnioitusta ilmaisevaa.
Hinterän kasvot vavahtivat.
— Vuotaa… — kuului heikko kähinä.
Harajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.
Heidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet syviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä, uhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni, jossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi vieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus…
— Kuolen… — sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti: — minä kuolen, Stepan!
Harajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte hiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:
— Ole jo… älä pelkää! Ei se mitään… ilmanhan se vaan… ei mitään, veli, jumaliste!
— Herra Jesus Kristus…! — huokasi Hinterä raskaasti.
— Ei se mitään! — supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa kasvoja. Koettele pidellä vastaan… jos menisi ohi…
Vaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni — ikäänkuin olisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen ääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja katkonaisesti hengittää — aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan hän hengitti niin ja sanoi viimein:
— Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen… hevonen… anna anteeksi, rakas veli!
— Anna sinä minulle anteeksi, — keskeytti Harajalka ja hetkisen kuluttua lisäsi: — mihinkä minä nyt? Mikä eteen?
— Jumalapa si…
Hän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat oikenivat, toinen venyi syrjään…
Harajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän pitkiä.
Hinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.
— Mitä, veliseni? — kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut toveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.
Istui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi sitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin painumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki lujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen koskenut.
Alkoi sarastaa. Taivas oli ikävän harmaan peitossa. Notkossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Ja ainoastaan puro, ketään häiritsemättä, piti yksitoikkoista, hämärää puhettaan.
Mutta samassa rusahti jotain… multakokkare varmaankin vierähti notkon pohjaan. Peltovaris heräsi ja hätäisesti rääkkyen lensi tiehensä. Sitte kuului tilhin ääni. Notkon kosteassa, kylmässä ilmassa kuolivat äänet heti.