TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka kuin edellisessä. Ilta. Lähellä uunia makuulavalla pelaavat korttia Satin, Parooni, Krivoi-Zob ja Tattari. Kleschj ja Näyttelijä katsovat toisten peliä. Bubnov pelaa omalla makuulavallaan Medvedjevin kanssa dammi-peliä. Luka istuu jakkaralla Annan vuoteen vieressä. Yömaja on valaistuna kahdella lampulla: yksi on seinällä lähellä kortin pelaajia, toinen Bubnovin makuulavalla.
Tattari. Vielä yksi peli — enempi en pelaa…
Bubnov. Zob! Paneppas lauluks'.
(Alkaa laulaa).
Päivä nousee, päivä laskee…
Krivoi-Zob (yhtyen lauluun).
Vankila on pimeä…
Tattari (Satinille). Sekoita kortit! Hyvin sekoita! Kyllä sinut tunnetaan…
Bubnov ja Krivoi-Zob (yhdessä).
Vartiat ne yhä valvoo — niin eh!
Akkunani edessä.
Anna. Lyöntejä… solvauksia… niitä olen saanut… muuta en elämässäni ole nähnyt!…
Luka. Älä sure — muoriseni!
Medvedjev. Mitä sinä ajat? Katsohan vähän!…
Bubnov. Ahaa! Niin, niin juuri, niin!
Tattari (pui Satinille nyrkkiä). Miksi kortin piiloon panet? Minä näkee… eh, sinä!
Krivoi-Zob. Heitä pois korttisi, Asàn! Yks' kaikk' ne nylkevät meitä… Bubnov, tee työ!
Anna. En muista — milloin viimeksi sain edes ruokaa kyllikseni… Jokaisen leipäpalan söin surulla… Elin alituisessa pelossa… Kärsin paljon… Koko elinaikani kävin ryysyissä… koko onnettoman elinkauteni… Ja minkä vuoksi?
Luka. Voi, sua lapsukaista! Väsynyt olet? Kaikki päättyy hyvin!
Näyttelijä (Krivoi-Zobille). Aja soltulla… aja soltulla… perr…
Parooni. Meillä on — kuningas.
Kleschj. Aina — ne ottavat yli.
Satin. Se on meidän tapamme…
Medvedjev. Dammi!
Bubnov. Minulla on myös… Noh?
Anna. Nyt kuolen tässä…
Kleschj. Kas, kas miten! Ruhtinas, heitä pois korttisi! Heitä pois, sanon!
Näyttelijä. Kyllä hän ymmärtää itsekin —
Parooni. Varo itseäsi, Andrjuschka, minä pian näytän sinulle mistä viisi hirttä poikki on…
Tattari. Ja'a kerta vielä! Ruukku kävi vettä noutamassa, särki itsens'… minä teen samoin!
Kleschj. (heilutellen päätään menee Bubnovin luo).
Anna. Sitä minä aina ajattelen, että… Jumalani! vieläkö tulevassakin elämässä on määrätty minulle kärsimyksiä?… Vieläkö sielläkin täytynee?…
Luka. Ei siellä mitään tule! Ole rauhassa! Ei mitään! Siellä saat oikein levätä… Kärsi vielä vähäsen. Kaikki, rakkaani, kärsivät… jokainen kärsii elämässään.
(Nousee ja menee kiireesti kyökkiin).
Bubnov (laulaa).
Vartioitkaa vaikka kuinka…
Krivoi-Zob.
Enhän pääse täältä pois…
(2:si äänisesti).
Vaikka vapautta toivon… mutt' eh!
Kahleita en murtaa vois.
Tattari (huutaen). A! Kortin pisti hihaansa!
Parooni (joutuen hämilleen). No… Sinun nenääsikö se olisi pitänyt pistää?
Näyttelijä (vakuutuksella). Ruhtinas! Sinä erehdyit… ei kukaan, koskaan pistänyt…
Tattari. Näinhän minä! Hän on veijari! En pelaa enempi!..
Satin (korjaa kortit). Asàn, lopeta jo… Että me olemme veijareita sen sinä kyllä tiesit… miksi kävit kanssamme pelaamaan?
Parooni. Hävisi pelissä kaksi kahenriunanrahaa, ja nyt pitää melua kolmen ruplan edestä… ja vielä on ruhtinas!
Tattari (tulisesti). Pitää pelata rehellisesti!
Satin. Minkätähden?
Tattari. Kuinka — "minkätähden?"
Satin. Niin juuri… Minkätähden?
Tattari. Etkö sitä tiedä?
Satin. En. Tiedätkö sinä?
(Tattari sylkäisee vihoissaan. Kaikki nauravat).
Krivoi-Zob (jalomielisesti). Lystikäs sinä olet, Asan! Etkö sitä ymmärrä! Jos heidän pitäisi alkaa elää rehellisesti, niin kolmessa päivässä he kuolisivat nälkään…
Tattari. Mitä se minua liikuttaa! Pitää elää kunniallisesti!
Krivoi-Zob. Jo alkoi!… Mennään pois, teetä juomaan… Bubnov! (Laulaa).
Voi te raudat, vangin raudat…
Bubnov.
Tylyt vangin vartijat…
Krivoi-Zob.
Asànka, mennään pois! (Menee laulaen).
Ne ei helly, ne ei murru…
Ne on kovat, ankarat…
(Tattari pui Paroonille nyrkkiä ja menee toisten perästä).
Satin (Paroonille, nauraen). Te, teidän teikäläisyytenne, taaskin oikein juhlallisesti harppasitte likalätäkköön! Sivistynyt ihminen olette ettekä osaa sen paremmin korttia piiloittaa…
Parooni (levitellen käsiään). Piru hänet tiesi, kuinka se lienee…
Näyttelijä. Ei ole kykyä… ei ole itseluottamusta… ja ilman sitä… ei tule koskaan mitään.
Medvedjev. Minulla on yksi dammi… ja sinulla kaksi… hm!
Bubnov. Vaikka on yksikin — kun osaa sitä viisaasti ajaa… anna tulla.
Kleschj. Jo menetitte, Abram Ivanitsch!
Medvedjev. Se on minun asiani… Ymmärrätkö? Ja ole ääneti..
Satin. Voitto — viisikymmentä kolme kopekkaa.
Näyttelijä. Kolme kopekkaa on tuleva minulle… Taikka, mitä minä sillä kolmella kopekalla teen?
Luka (tulee kyökistä). No, nylitte tattaria. — Menettekö nyt viinaa juomaan?
Parooni. Lähe kanssamme!
Satin. Että saisimme nähdä, minkälainen sinä olet humalassa?
Luka. En selvää parempi…
Näyttelijä. Tule pois, ukko… siellä minä lausun sinulle kupletteja…
Luka. Mitä se on?
Näyttelijä. Runoja, — ymmärrätkös?
Luka. Ru-unojako! Mitäpä minä niistä runoista!
Näyttelijä. Se on — hauskaa… Toisinaan esimerkiksi, on ikävä…
Satin. No, sinä kupletisti, tuletko?
(Menee Paroonin kanssa).
Näyttelijä. Tulen, tulen… alkakaa mennä! Kuuleppas ukko, esim. tätä — se on eräästä runoelmasta… alkua en nyt muista… unhotin! (Hieroo otsaansa).
Bubnov. Valmis! Nyt meni sinun dammisi… ajappas!
Medvedjev. Ei olisi pitänyt sinne mennä… ammu pois.
Näyttelijä. Ennen, kun organismini ei vielä ollut myrkytetty alkkohoolilla, minulla oli mainio muisti… Mutta nyt… Kaikk' on mennyttä! Ennen minä lausuin tätä runoa suurella menestyksellä… aploodit tuli aina kuin ukkosen jyrinä. Tiedätkö sinä, vanhus, mitä aploodit oikeastaan ovat… ne, veliseni, ne ovat aivan kuin… paloviina! .. Esim. kun minä astuin esille, asetuin näin… (Asettuu asemaan). Asetun näin… ja… (On ääneti). En muista mitään… en sanaakaan… en muista! Se oli minulle rakkaimpia runoelmia… Eikö minun laitani ole huonosti, äijä paha?
Luka. Eipä taida olla hyvinkään, kun olet rakkaimpasi unehuttanut? Rakkaimmassa riippuu kiinni koko ihmisen sielu.
Näyttelijä. Minä olen juonut sieluni, äijäseni… minä, veli hyvä, olen hukassa… Ja minkätähden hukassa? Sentähden, kun ei ollut itseluottamusta… Nyt minä olen lopussa…
Luka. No, mitäpä siitä? Koeta… lääkitä itseäsi! Nykyään, jos olet kuullut, parannetaan juoppoja… On rakennettu semmoinen parannuslaitos juoppoja varten… jossa heitä ilmaiseksi parannetaan… On tultu, näetkös, huomaamaan että — juoppokin on ihminen, ja oikein ovat siellä iloissaan, jos joku juoppo tahtoo tulla parannetuksi! Eikös haluta! Meneppäs…
Näyttelijä (ajatellen). Minne? Missä se on?
Luka. Se on… eräässä kaupungissa… mikä se nyt olikaan! Sillä oli vielä tuollainen kummallinen nimi… kuinka sanoisin… Kyllä minä sen nimen sitten sinulle sanon!… Nyt ainoastaan, tiedätkö mitä on tehtävä? .. Ala valmistaa itseäsi. Koita olla ryyppäämättä ja ota itsesi oikein koviin käsiin ja koita kärsiä… Ja sitten kun olet parantunut… alotat uuden elämän… eikö olisi hyvä, alkaa uutta elämää? No, tee päätös… ja se pitää tapahtua kahdessa tempussa.
Näyttelijä (hymyillen). Alkaa uudestaan!… alusta… Se olisi hyvä… Niin… Uudestaan. (Nauraa). No niin! Voinhan minä!? Enkö minä sitten voisi, mitä?
Luka. Miksi et? Ihminen voipi vaikka mitä… jos vaan tahtoo…
Näyttelijä (äkkiä, aivan kuin unesta heräten). Sinä olet lystikäs! Hyvästi vähäksi aikaa! (Viheltää). Hyvästi ukkoseni… (Menee).
Anna. Vaariseni!
Luka. Mitä, emoseni?
Anna. Puhele kanssani…
Luka (menee hänen luokseen). Miksikä ei, puhellaan…
(Kleschj katselee Lukan jälkeen, tulee ääneti vaimonsa luokse, katsoo häneen ja tekee jonkinlaisia liikkeitä käsillään, ikäänkuin tahtoisi jotain sanoa).
Luka. No mitä, veikkoseni?
Kleschj (hiljakseen). Ei mitään…
(Lähtee verkalleen porstuan ovea kohti, seisoo oven edessä pikkusen aikaa ja — menee ulos).
Luka (seuraa häntä katseillaan). Raskaalta näyttää miehesi elämä.
Anna. Minulla on itseni kanssa tekemistä.
Luka. Onko hän lyönyt sinua?
Anna. Vielä häntä kysyy… Hänen tähtensä se on, kun minä aloin kuihtua ja näivettyä…
Bubnov. Minun eukollani kun oli rakastaja, se pakana vasta osasi oikein dammia pelata…
Medvedjev. Mm-m…
Anna. Ukko! Puhele kanssani, rakkaani… Mieltäni kääntää…
Luka. Ei se mitään! Se on sillätavalla aina kuoleman edellä, kyyhkyseni. Ei mitään, rakkaani! Luota sinä vaan… Kun kuolet, niin saat rauhan… ei ole enempi mitään tarvis, ei tarvitse mitään pelätä — ei mitään! Hiljaisuus, rauha… ei muuta kuin loikoile vaan itseksesi! Kuolema, — se rauhoittaa kaikki… se on lempeä meille kaikille… Sanotaan: "kun kuolet — niin levähdät"… ja se on totta, rakkaani! Missä ihminen voisikaan täällä levähtää?
(Pepel tulee sisään hieman humalassa, synkkänä, tukka pörröisenä.
Istuu oven viereen makuulavalle ääneti ja liikkumatta).
Anna. Mitenkä lienee — onkohan sielläkin vaivaa?…
Luka. Ei siellä ole mitään! Ei mitään! Usko pois! Rauha siellä on — eikä mitään muuta! Sinut kutsutaan siellä Jumalan eteen ja sanotaan: "Herra, katso tässä on sinun palvelijasi Anna"…
Medvedjev (ankarasti). Hei, sinä!… Mistä sinä sen tiedät, mitä siellä sanotaan?
(Pepel nostaa päätään Medvedjevin puheen johdosta
ja alkaa kuunnella).
Luka. Kyllä kai sen tiedän, herra kersantti…
Medvedjev (sovinnollisesi). M… noh! Se nyt on sinun asiasi… Vaikka tuota… minä en juuri vielä tällä hetkellä ole aivan täysi kersantti… mutta…
Bubnov. Molemmat otan…
Medvedjev. Ah sinua… jospa sinut…
Luka. Mutta Jumala katsahtaa sinuun ja sanoo — laupiaasti ja hellästi: "Kyllä minä tämän Annan tunnen! Ottakaa ja viekää Anna paratiisiin!… rauhoittumaan ja levähtämään… Kyllä tiedän kaikki, hänen elämänsä on ollut vaikeata, hän on saanut kärsiä paljon… on kovin väsynyt… Antakaa Annalle rauha…"
Anna (läähättäen). Vaari… sinä olet hyvä… jos vaan kaikki olisi niin! Jos… pääsis rauhaan… ett'ei tuntisi mitään…
Luka. Kaikki käypi hyvin! Usko vaan!… Äläkä mitään hätäile — kuole ilolla… Kuolema, näetkös, se on meille sama kuin äiti pienokaisille…
Anna. Vaan… ehkä… ehkä minä vielä paranen?
Luka (naurahtaen). Mitä varten? Kärsimäänkö uudestaan?
Anna. Mutta jos sentään… vielä vähänaikaa… saisi elää! Kun siellä ei enää mitään vaivoja tule… niin voisihan sitä sitten vielä vähänaikaa täällä kärsiä… voisihan!
Luka. Ei, siellä ei tule mitään!… Se on varma…
Pepel (nousten ylös). Varmako… mutta, jos se ei olekaan varma!
Anna (pelästyen). Jumalani…
Luka. Mitä, kaunokaiseni…
Medvedjev. Ken siellä karjuu?
Pepel (menee hänen luokseen). Minä! Entä sitten?
Medvedjev. Ei saa rähistä! Ihmisen tulee käyttäytyä siivosti…
Pepel. Äh! Pöhkö! Ja vielä on — eno… hoh, hoo!
Luka (Pepelille hiljaa). Kuule, älä huuda! Tässä tekee vaimo kuolemaa… huuletkin jo ovat kalman kalpeat… älä häiritse!
Pepel. Sinua vanhus, tottelen, — sinulle teen mieliksi! Sinä, velisein, olet reima mies! Valehtelet hyvin… satuja kerrot miellyttävästi! Ei se mitään… valehtele vaan… hyvää on maailmassa vähän!
Bubnov. Oikeinko todella — se ämmä kuolee?
Luka. Ei suinkaan se sitä leikillä tee…
Bubnov. Siis lakkaa yskimästä… se yskikin kovin rauhattomasti… Molemmat otan!
Medvedjev. Ah, ampukoon sinua sydämmeen!
Pepel. Abram!
Medvedjev. En minä ole sinulle mikään Abram…
Pepel. Kuules Abraschka! Onko Natascha kipeä?
Medvedjev. Mitä se sinulle kuuluu?
Pepel. Vastaa, kun kysytään: löikö Vasilisa häntä kovin?
Medvedjev. Se ei myöskään kuulu sinulle! Se on yksityinen perheasia… Mikä sinä oikeastaan olet?
Pepel. Olen minä mikä olen, vaan… jos minä tahdon, niin Nataschaa te ette enempi näe!
Medvedjev (keskeyttää pelin). Mitä sinä sanot? Kenestä sinä puhut? Ettäkö Natascha, minun sisareni tytär… Ho! sinä, varas!
Pepel. Varas olen; mutta näytäppäs se toteen…
Medvedjev. Odotahan! Kyllä näytän vielä… hyvinkin pian…
Pepel. Niin, se olisi turmioksi koko tälle teidän pesällenne. Luuletko, että minä pitäisin suuni kiinni, kun tutkimaan käydään? Saa sinä selvitys sudelta! Jos kysytään: kuka minua yllytti varastamaan sitä ja sitä? Vastaan minä: Mischka Kostiljev ja hänen vaimonsa. Kuka varastetun tavaran vastaanotti? — Mischka Kostiljev ja hänen vaimonsa!
Medvedjev. Valehtelet! Sinua ei uskota!
Pepel. Kyllä uskotaan, — sillä se on totta! Ja sinutkin sotken samaan vyyhteen… haa! Turmion tuon teille kaikille, piruille, sen saatte nähdä!
Medvedjev (hämmästyen). Valehtelet! Sen… valehtelet! Ja… mistä syystä… mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Senkin hullu hurtta!
Pepel. Oletko sitten tehnyt minulle mitään hyvää?
Luka. Jaa-ah!
Medvedjev (Lukalle). Mitä sinä siinä vaakut? Mitä sinulla on tässä tekemistä? Tämä on — perheasia!
Bubnov (Lukalle). Anna heidän olla! Ei ne sitä silmukkaa meitä varten puno.
Luka (rauhallisesti). Enhän minä mitään! Minä vaan sanon että, jos kuka ei ole toiselle hyvää tehnyt, hän on silloin pahoin tehnyt…
Medvedjev (ei ymmärtänyt). Sepä — se! Me tässä… toinen toisemme kyllä tunnemme… vaan kuka sinä olet?
(Korskuen vihasta, menee sukkelaan pois).
Luka. Kas kun kavalieri kiivastui… Oho-ho, kylläpä teillä ovat asiat, veliseni, kun sitä oikein katselee… sotkuiset ovat asiat!
Pepel. Nyt se meni Vasilisalle valittamaan…
Bubnov. Sinä hulluttelet, Vasja. Mistä ihmeestä sinä semmoisen rohkeuden sait… Kyllä rohkeus on paikallaan missä sitä tarvitaan, niinkuin esim., kun menet metsään sieniä hakemaan… vaan täällä se ei merkitse mitään… Kyllä ne sinulta pian kääntävät niskat nurin…
Pepel. Ei niinkään pian! Ei meitä Jaroslavilaisia niin vaan paljain käsin kiinni oteta. Jos sota syttyy, niin tapellaan…
Luka. Todenteolla, nuori mies, kyllä sinun pitäisi poistua tästä paikasta…
Pepel. Minne! Ole hyvä, sano…
Luka. Siperiaan!
Pepel. E-ei! Kyllä minä odotan siksi, kunnes minut lähetetään sinne kruunun kyydillä…
Luka. Oikein toen teolla, meneppäs sinne! Siellä sinä voit löytää oikean tien itsellesi… Siellä tarvitaan sinunlaisiasi!
Pepel. Minun tieni on viitoitettu! Silloin kun isäni istui vankilassa koko elämänsä ajan, tilasi hän minullekin paikan siellä… Kun olin piennä poikana, silloin jo kutsuttiin minua varkaaksi ja varkaan pojaksi…
Luka. Se on mainio seutu — se Siperia! Kultainen seutu! Se, joka on vielä voimissaan ja tajuissaan, hän menestyy siellä kuin kurkku taimilavassa.
Pepel. Ukko! Miksi sinä aina valehtelet?
Luka. Häh?
Pepel. Etkö kuule! Miksi sinä valehtelet, sanon?
Luka. Minäkö, ja mitä minä sitten olen valehdellut?
Pepel. Pitkin matkaa… Siellä on sinulle hyvä, täällä hyvä… eikö se ole valetta! Ja minkätähden sinä valehtelet?
Luka. Usko sinä minua — ja mene katsomaan… Sanot vielä suuret kiitoksetkin… Mitä sinä täällä maleksit? Ja totuutta haet? Kaipaatko sinä sitä totuutta niin kauheasti… Ajatteleppas! — Se, totuus nimittäin — se voipi vielä kolahuttaa sinua hamaralla otsakieroosi…
Pepel. Minulle on yhdentekevää! Hamara, niin hamara…
Luka. Lystikäs sinä olet! Miksi sinä tahtoisit itsemurhan tehdä?
Bubnov. Mitä te jauhatte siinä molemmat? En ymmärrä… Mitä totuutta sinä Vasjka tahdot? Ja minkätähden? Tiedäthän itsestäs, mikä on totta, mikä ei… ja kaikki muutkin sen tietävät…
Pepel. Odota, äläkä vaaku kuin varis! Annas kun minä kysyn häneltä… Kuules äijä! Onko Jumalaa olemassa?
Luka (on ääneti ja nauraa myhähdellen).
Bubnov. Ihmiset maailmaa matkaavat, kuin lastut jokea laskevat… talo rakennetaan… lastut pois virtaan viskataan…
Pepel. No? Onko Jumalaa olemassa? Sano…
Luka (hiljaa). Jos uskot, niin on; jos et usko, ei ole… Mitä uskot että on, niin se on…
Pepel (on ääneti, katsoo kummastellen ja vakavasti vanhukseen).
Bubnov. Minä lähden teetä juomaan… lähtekää pois? Hei!..
Luka (Pepelille). Mitä katsot?
Pepel. Niin vaan… maltahan! Siis…
Bubnov. No, lähen yksikseni…
(Menee ovelle ja sattuu Vasilisan kanssa vastakkain).
Pepel. Siis… sinä…
Vasilisa (Bubnoville). Onko Nastja kotona?
Bubnov. Ei… (Menee).
Pepel. Vai jo tulit…
Vasilisa (menee Annan luokse). Vieläkö se on hengissä?
Luka. Älä häiritse…
Vasilisa. Sinäkin… mitä sinä koikkelehdit?
Luka. Voinhan minä mennä… jos tarvitaan…
Vasilisa (ohjaa askeleensa Pepelin ovea kohden). Vasilij! Minulla on sinulle asiaa…
Luka (menee porstuan ovelle, aukaisee sen ja samalla vetää ronksahuttaa sen kiinni. Sen jälkeen nousee varovasti makuulavalle ja siitä uunille).
Vasilisa (Pepelin huoneesta). Vasja… tulehan tänne!
Pepel. En tule… en tahdo…
Vasilisa. No, miksikä. Miksi olet vihoissasi?
Pepel. Ikävä on… Minä olen kyllästynyt kaikkiin näihin vehkeilyihin…
Vasilisa. Siis… minuunkin?
Pepel. Niin — sinuun myös…
Vasilisa (vetää tiukalle huivinsa, joka on hänellä harteilla ja puristaa kätensä rintansa päälle. Menee Annan sängyn ääreen, katsoo varovasti uutimen taa ja palaa Pepelin luo).
Pepel. No,… puhu…
Vasilisa. Mitäpä minä puhuisin? Väkisin ei voi rakkaaksi tulla… eikä minun luonteellani armoa pyydetä… Kiitos totuudesta…
Pepel. Mistä totuudesta?
Vasilisa. Siitä, että olet minuun kyllästynyt… vai eikö se olekkaan totta?
Pepel (katsoo ääneti häneen).
Vasilisa (siirtyen lähemmäksi). Mitä sinä katsot? Vai etkö tunne?
Pepel (huoaten). Kaunis sinä olet, Vasilisa… (Vasilisa panee kätensä hänen kaulaansa, vaan Pepel heilauttaa hartioitaan että käsi putoo pois kaulasta). Vaan minun sydämmeni ei koskaan ollut sinuun kiintynyt… vaikka elinkin sinun kanssasi… et sittenkään, koskaan miellyttänyt minua…
Vasilisa (hiljaa). Vai niin… Hmm…
Pepel. Eikä meillä ole mitään puhumistakaan keskenämme! Ei mitään… jätä minut…
Vasilisa. Olet toisen löytänyt?
Pepel. Se on minun asiani… Jos löysin, niin en sinua ainakaan puhemieheksi pyydä…
Vasilisa (meinaavasti). Siinä tiet tuhmasti… Kenties minä olisin voinut sinut naittaa…
Pepel (luulevaisesti). Kenen kanssa?
Vasilisa. Kyllä sinä tiedät… älä ollenkaan teeskentele… Vasilij… minä olen suora ihminen… (Hiljemmin). En tahdo salata mitään… sinä äsken loukkasit minua .. aivan syyttä, suotta, sivalsit kuin piiskalla selkääni… Sanoit rakastavasi minua… ja nyt, yht'äkkiä…
Pepel. En ensinkään yht'äkkiä… aikoja sitten jo… sinulla ei ole sydäntä… Naisella täytyy olla ennenkaikkea sydän… meikäläiset, me olemme petoja… meitä täytyy… meitä täytyy opettaa… vaan mihin sinä olet minua opettanut?…
Vasilisa. Mikä on ollut, se on mennyt… Minä tiedän että ihminen ei voi itseään hillitä… Jos et voi rakastaa enempi… niin sillä hyvä! Sen pituinen se…
Pepel. Siis, kaikki on lopussa! Erottiin sovinnolla, ilman mitään "skandaalia"… ja sillä hyvä!
Vasilisa. Ei vielä kaikki, maltahan! Kun sinun kanssasi elin… toivoin aina, ettäs auttaisit minua pois pääsemään tästä kuilusta… toivoin ettäs vapauttaisit minut miehestäni, enostani… ja kaikesta tästä elämästä… Saattaa olla, että minä en muuten rakastanutkaan sinua… vaan ainoastaan tuota toivoani… Ymmärrätkö? Sitä toivoin sinulta, ettäs vetäisit minut pois täältä…
Pepel. Sinä et ole naula, enkä minä hohtimet… Minä itse olen ajatellut, että sinä niinkuin ymmärtäväinen ihminen… olethan sinä ymmärtäväinen… ja taitava!
Vasilisa (hyvin lähellä, kumartuen häneen päin). Vasja! Auttakaamme toinen toistamme…
Pepel. Millä tavalla?
Vasilisa (hiljaa, voimakkaasti). Sinä… pidät sisarestani, minä tiedän sen…
Pepel. Ja siitä syystä lyödä hakkaat häntä, kuin peto! Kuule, Vasilisa! Häneen älä enää koske…
Vasilisa. Odotahan. Älä kiivastu! Voihan tehdä kaikki hyvin ja hiljakseen… Jos tahdot — nai hänet? Minä annan sinulle vielä rahojakin, pari-kolme sataa ruplaa! Jos saan enemmän kokoon, niin annan enemmänkin…
Pepel (siirtyen hänestä). Maltahan… miten tämä on ymmärrettävä? Mistä syystä?
Vasilisa. Auta minua… pääsemään irti miehestäni! Päästä silmukka kaulastani…
Pepel (hiljaa vihellellen). Vai sinnekö sinä tähtäät! Ohoo! Mainiosti keksitty… aviomies lautoihin ja rakastaja rautoihin, — entäs sinä itse?…
Vasilisa. Vasja! Miksikä rautoihin? Eihän sinun itsesi tarvitse… onhan sinulla tovereita! Ja vaikkapa itsekin, kuka sen tietäisi? Ajattelehan… Nataliaa… rahoja… voit mennä mihin haluat… minut ikipäiviksi vapautat… että sisareni ei tule läheisyydessäni olemaan, se on hänellekin parempi. Minä en voi vihastumatta nähdä häntä, sinun tähtesi vihastun… en voi itseäni pidättää… vaan rääkkään ja lyön häntä… lyön niin että toisinaan itsekin säälistä itken… mutta sittenkin lyön, yhä lyön. Ja tulen lyömään!
Pepel. Peto! Vielä kerskailee petomaisuudestaan.
Vasilisa. En kerskaile, totta puhun. Ajattelehan, Vasja… Kaksi kertaa sinäkin sait istua mieheni tähden vankeudessa… hänen itaruutensa tähden… Neljä vuotta hän on imenyt minusta verta kuin lude! Ja mikä aviomies hän on minulle? Nataschaa hän alinomaa ahdistelee ja kellää kerjäläiseksi! Ja kaikille ihmisille hän on kuin myrkky…
Pepel. Viisaasti sinä punot köytesi…
Vasilisa. Puheestani käypi kaikki selville mitä tahdon… Ainoastaan tyhmä ei sitä käsitä…
Kostiljev (hiipien salaa, varovasti eteenpäin).
Pepel (Vasilisalle). No, mene jo!
Vasilisa. Ajattelehan… (Huomaa miehensä). Mitä sinä? Minuako haet?
Pepel (hypähtää ylös ja katsoo villisti Kostiljeviin).
Kostiljev. Se olen minä… minä! Ja te täällä… yksinkö? Ahaa… täältä kuului puhetta? (Polkee jalkaa ja sähisee kuultavasti). Vasilisa… sinä saastainen olento. Kerjäläisretkale! (Pelästyy äänettömyyttä ja liikkumattomuutta, joka on vastaus hänen huudolleen). Herra armahtakoon… taasen, sinä Vasilisa johdatit minut syntiin… Minä olen etsinyt sinua jokapaikasta… (Sähisten). Aika on mennä nukkumaan! Olet unohtanut kaataa öljyä pyhimyslamppuihin… (Pepelille). Yh, sinä! Kerjäläinen… sika…
(Huitoo vapisevin käsin vaimoonsa päin. Vasilisa menee verkalleen porstuan ovelle, mennessään katsellen Pepeliin).
Pepel (Kostiljeville). Ja sinä! Ulos täältä…
Kostiljev (huutaen). Minä — olen isäntä! Mene sinä itse ulos! Varas…
Pepel (ontosti). Mene pois, Mischka…
Kostiljev. Kuinka sinä uskallat! Minä tässä isäntä olen… minä sinut…
Pepel (ottaa Kostiljevin kauluksesta kiini, kuristaa ja puistelee. Uunin päältä kuuluu kovaa myllerystä ja ulvovaa haukotusta. Pepel päästää Kostiljevin irti, joka juoksee huutaen porstuaan).
Pepel (hypäten makuulavalle). Kuka se… Ken siellä uunilla?
Luka (pistäen päänsä esille). Häh?
Pepel. Sinä?!…
Luka (rauhallisesti). Minä… minä itse… oi, hyvä Jumala, Herra Kiesus!
Pepel (panee porstuan oven kiinni, etsii salpaa, vaan ei löydä). Senkin pirut… Ukko tule alas!
Luka. Pa-aikalla-a… tulen…
Pepel (raa'asti). Mitä varten sinä uunille kiipesit?
Luka. Minnekä minun olisi pitänyt kiivetä?
Pepel. Sinähän… menit porstuaan?
Luka. Porstuassa, veljyeni, minun, vanhuksen tuli kylmä…
Pepel. Kuulitko… kaikki?
Luka. Hä — kuulin! Kuinka minä en kuulisi? Enhän minä kuuro ole. Ah, nuorukainen, onni seuraa sinua… Onni sinua vetelee!
Pepel (epäilevästi). Mikä onni? Missä?
Luka. Siinäkin, että minä kiipesin uunille.
Pepel. Mitä varten sinä siellä myllätä aloit?
Luka. Sitä varten, luultavasti, kun tuli kuuma… ja sitten… sinun orvon onneksesi… Ja myöskin juolahti mieleeni että, kunhan vaan nuorukainen ei hairahtuisi… ja kiivaudessaan kuristaisi vähän liiaksi ukkoa…
Pepel. Jaa… se olisi voinut tapahtua… en voi häntä kärsiä…
Luka. Ei se ole ihmettä — eikä vaikeata… Useinhan sillä tavalla erehdytään…
Pepel (naurahtaen). Mitä? Oletko kenties itsekin erehtynyt?
Luka. Nuorukainen! Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon: tuo akka — se on pois saatava! Sinä häneen älä koske!… lähellesikään älä laske… Kyllä hän miehensä osaa tästä maailmasta pois lähettää ja paljo paremmin kuin sinä milloinkaan! Älä sinä sitä pirua kuuntele koskaan… Katso minua, minkälainen minä olen? Pääni on paljas… Mutta minkätähden? Naikkosten — juuri noitten kaikenlaisten naikkosten tähden… Minä tunsin heitä, tarkoitan naisia, elämässäni, kenties enemmän kuin päässäni oli hiuksia… vaan tämmöistä kuin tämä Vasilisa… en vielä ikinäni ole tavannut — hän on pahin kaikista!
Pepel. En tiedä — pitäisikö minun tästä kaikesta sinua kiittää, vai… Siis sinä… myöskin olet…
Luka. Älä sinä puhu mitään! Minä tunnen asian paraiten! Kuule siis minua: kenestä sinä täällä parhaiten pidät, ota häntä käsikynkästä kiinni, ja pois paikalla täältä eteenpäin "marsch!" Mene!… Pois paikalla…
Pepel (synkkänä). Ei niistä ihmisistä saa selvää! Mitkä ovat hyviä, mitkä pahoja… Ei niitä ymmärrä…
Luka. Mitä siinä on ymmärtämistä? Ihminen elää miten sattuu… aina olojen mukaan… tänään on — hyvä, huomenna paha… Mutta jos tämä tyttö, oikein todenteolla on sinun sieluasi sipaissut… niin lähde hänen kanssaan täältä pois, siinä kaikki… Taikka — mene yksinäsi… Sinä — olet vielä nuori, kyllä akoittua ennätät…
Pepel (ottaa häntä kiinni olkapäästä). Sano parempi, missä tarkoituksessa sinä kaikkea tätä minulle…
Luka. Odotahan, annas olla… Minä vaan katsahdan Annaa… kun sieltä kuuluu semmoista örinää… (Menee Annan vuoteen ääreen, aukaisee uudinta, katsoo, koettaa kädellään. Pepel ajatuksissaan ja hajamielisenä seuraa katseillaan). Laupias Herra Jumala! Ota armoihis uudesti syntyneen palvelijasi Annan sielu…
Pepel (hiljaa). Kuoliko jo?…
(Seisten paikallaan, katsoa kurkoittaa sänkyyn).
Luka (hiljaa). Sen kärsimykset ovat loppuneet!… Vaan missä hänen miehensä on?
Pepel. Kapakassa, varmaankin…
Luka. Pitää ilmoittaa…
Pepel (pelolla). Minä en rakasta kuolleita…
Luka (menee ovelle). Eihän niitä tarvitsekaan rakastaa… Rakastaa täytyy eläviä… eläviä pitää…
Pepel. Minä lähden kanssasi…
Luka. Pelkäätkö?
Pepel. Minä en pidä siitä, että…
(Menevät kiirehtien. Tyhjää ja hiljaista. Porstuan oven takaa kuuluu epäselvää melua. Näyttelijä astuu sisään).
Näyttelijä (ovea kiinni panematta, seisahtuu kynnykselle, pitäen kiinni pihtipielistä, huutaa). Ukko hoi! Missä sinä olet? Nyt — minä muistan… kuuleppas!
(Horjuen, astuu pari askelta eteenpäin ja,
asettuen lausujan asentoon, lausuu):
Hyvät herrat! Jos maailma tää
Totuuteen tiet' ei löyteä saata,
Silloin suokaatte kunnia siitä
Hourupäiselle sille, mi meille
Kultahourehen tuon edes loi!
Ukko hoi!
(Natascha ilmestyy hänen taakseen ovelle).
Joskin huomenna tien tämän maan
Päivä jättäisi valkeudetta,
Joku miel'puoli pääkopastansa
Heti huomenna aattehellansa
Valohon loisi maan kokonaan.
Natascha (nauraa). Mokomakin!… variksen pelätti… Saanut taas päänsä täyteen…
Näyttelijä (kääntyen häneen). Kas vaan, sinäkö se olet? Vaan missä on ukko… tuo rakas ukkosemme? Täällä, nähtävästi, ei ole ketään… Hyvästi, Natascha! Niin… hyvästi!
Natascha (tulee sisään). Ei vielä tervehtinytkään, ja jo sanoo hyvästi…
Näyttelijä (sulkee häneltä tien). Minä muutan täältä… lähden pois… Kun kevät tulee, niin silloin minä olen poissa…
Natascha. Pois tieltä… mihin sinä menisit?
Näyttelijä. Etsimään kaupunkia… jossa parannetaan… Mene sinä myös… Oi Ophelia!… Mene luostariin!… Ymmärrätkö sinä, että löytyy organismi parantola… juopoille… Mainio parantola… Marmorista rakennettu… marmorilattiat! Valo… puhtaus, ruoka… kaikki ilmaiseksi! Ja marmorista lattiat! Kyllä minä sen löydän, minut parannetaan ja… minä voin alkaa uudestaan… Minä olen uudella syntymysmatkalla "uudestisyntymään"… niinkuin kuningas Lear sanoo. Natascha… näyttämöllä tästä lähtien tulee minun nimeni olemaan Svertschkov-Savolschskij… sitä nimeä ei tunne kukaan! Ei kukaan! Nyt minulla ei ole nimeä… Käsitätkö miltä se tuntuu, kun ihminen kadottaa nimensä?… Jokaisella — koirallakin on nimensä…
Natascha (kiertää varovasti Näyttelijän ohitse, seisahtuu Annan vuoteen ääreen ja katsoo).
Näyttelijä. Ihmisellä täytyy olla nimi…
Natascha. Herranen aika!… Katsokaa… hän on kuollut…
Näyttelijä (pyörittää päätään). Mahdotonta…
Natascha (peräytyen). Totta totisesti… katso…
Bubnov (ovella). Mitä katsomista siinä on?
Natascha. Anna on kuollut!
Bubnov. Lakannutpahan lienee yskimästä. (Menee Annan vuoteen luo, katsoo ja kääntyy omalle paikalleen). Pitää ilmoittaa Kleschjille… se on — hänen asiansa toimittaa…
Näyttelijä. Minä menen… ja sanon… että hän on hävittänyt nimensä!… (Menee).
Natascha (keskellä huonetta). Tuolla tavalla joskus vielä minäkin raukka… tulen kellariin hyljätyksi…
Bubnov (laittelee jonkinlaisista repaleista itselleen makuusijaa). Mitä? Mitä sinä höpiset?
Natascha. Niin vaan… itsekseni…
Bubnov. Odotat kai Vasjkaa? Pidä varasi, kyllä Vasjka vielä joskus vääntää niskasi nurin…
Natascha. Eikö tuo liene yhdentekevä — kuka vääntää? Parasta, että antaa Vasjkan vääntää…
Bubnov (käypi loikomaan). Se on oma asiasi…
Natascha. Se on hyvä, että tämäkin kuoli… Mutta kuitenkin… Kun ajattelee… niin tulee sääli… minkätähden ihminen elää?
Bubnov. Mitä säälimistä siinä on? Kaikki tekevät niin: syntyvät, elävät ja kuolevat. Minä kuolen… sinä kuolet..
(Sisään tulevat: Luka, Tattari, Krivoi-Zob ja Kleschj; Kleschj kaikista viimeisenä, astuu verkalleen kytistyneenä ja olkapäät koholla).
Natascha. Sch — sch! Anna on…
Krivoi-Zob. Jo kuultiin… levätköön rauhassa, kun on kuollut…
Tattari (Kleschjille). Täytyy kantaa ulos! Porstuaan täytyy viedä! Ei kuollut täällä saa nukkua… täällä tulevat elävät nukkumaan…
Kleschj (hiljaa). Kyllä viedään…
(Kaikki menevät sängyn luo. Kleschj katsoo toisten
olkapäitten yli ruumista).
Krivoi-Zob (Tattarille). Luuletko, että ruumis alkaa haista? Ei siitä mitään hajua tule… Hän oli jo elävänä palvautunut ja kuivettunut…
Natascha. Oi Jumalani! Eikö teissä löydy minkäänlaista säälin tunnetta… Sanoisitte edes jonkun hyvän sanan! Voi teitä…
Luka. Sinä, tyttöseni, älä ole pahoillasi… ei se mitään! Mistä he sitä ymmärtäisivät… Mitäpä me kuolleita säälisimme? Oh, rakkaani! Emmehän me sääli eläviäkään… itse itseämme emme voi sääliä… saatikka sitten muita!
Bubnov (haukotellen). Eikä kuolema puhetta pelkää… sairaus kyllä pelkää, vaan kuolema ei koskaan!
Tattari (poistuen). Tästä täytyy poliisille…
Krivoi-Zob. Niin poliisille — se on välttämätöntä! Kleschj! Oletko ilmoittanut poliisille?
Kleschj. En… Pitäisi saada haudatuksi… ja minulla on rahaa kaikkiaan vaan 40 kopekkaa…
Krivoi-Zob. Tämmöisessä tapauksessa täytyy ottaa laina… taikka jos me keskuudessamme kokoisimme… jokainen antaa minkä voi… Vaan poliisille täytyy heti ilmoittaa! Muuten voivat vielä ajatella että olet itse tappanut akkasi… taikka…
(Menee makuulavalle aikeessa käydä Tattarin viereen nukkumaan).
Natascha (menee Bubnovin makuulavan luo). Kyllä minä nyt alan hänestä uneksia… se on varma… Minulle aina kuolleet ilmestyvät unessa… minä en uskalla yksin täältä lähteä… porstuassa on pimeä…
Luka (seuraa häntä). Sinun pitää eläviä pelätä ja varoa heiltä itseäsi… sen sanon sinulle…
Natascha. Ukko, saata minua…
Luka. Kyllä minä saatan, mennään vaan!
(Menevät. Paussi).
Krivoi-Zob. Oho-ho-o! Asàn! Kuules ystävä, pian tulee kevät… sitten meidän tulee lämmin elellä. Maalla nyt jo miehet parhaillaan aurojansa reilaan laittavat… ja alkavat kyntää peltojaan… Entäs me?… Asàn?… Hän vetelee jo hirsiä, kirottu Muhametti…
Bubnov. Tattarit rakastavat aina nukkua…
Kleschj (seisoo keskellä lattiaa ja katsoa tuijottaa eteensä). Mitä minun on nyt tehtävä?
Krivoi-Zob. Pane maata ja nuku… siinä kaikki…
Kleschj (hiljaa). Entäs… kuollut… mitenkä sen kanssa?
(Ei kukaan vastaa hänelle. Satin ja Näyttelijä tulevat).
Näyttelijä (huutaa). Ukko! "Tänne, sinä minun uskollinen Kenttini"…
Satin. Miklucha-Maklai tulee… ho-hoo!
Näyttelijä. Sovittu ja päätetty! Ukko, missä sinä olet… missä on se kaupunki, josta puhuit?
Satin. Fata-morgana! Ukko valehteli sinulle… Ei sellaista kaupunkia löydy missään! Ei kaupunkia, eikä ihmisiä… ei missään mitään!
Näyttelijä. Valehtelet!
Tattari (hypähtää ylös). Missä on isäntä? Menen valittamaan isännälle! Kun ei saa nukkua, ei saa ottaa maksua… Kuolleita… humalaisia… jokapaikassa…
(Lähtee sukkelaan. Satin viheltää hänen jälessään).
Bubnov (unisella äänellä). Käykää nukkumaan, pojat, älkää rähiskö… yöllä täytyy nukkua!
Näyttelijä. Niin… täällä — ahaa! Tääll' on ruumis… "Meidän nuottahamme sattui ruumis vaan"… se on B-Beranger'n runoelmasta!
Satin (huutaa). Kuolleilla ei ole kuuloa, eikä tuntoa! Huuda… ja kilju niin paljon kuin jaksat… Kuolleet eivät kuule!..
Luka (ilmestyy ovelle).
Esirippu.