KOLMAS NÄYTÖS.
Tyhjä ala, rakennusten välissä, jossa on hujan hajan kaikenmoista romua ja roskaa, puun kappaleita y.m. Perällä hyvin korkea tiili-kivimuuri, sen vieressä muutamia seljapuun pensaita. Oikealla — vanha, jonkunlainen ulkorakennuksen puuseinä. Vasemmalla — harmaa, aikoja sitten rapattu seinä, josta rappaus on suurimmaksi osaksi pois putoillut; se on Kostiljevin yömajan ulkoseinä. Harmaa rakennus seisoo viistossa, siten että sen peräkulma on melkein keskellä näyttämöä. Yömajan ja perämuurin välissä on kapea sola. Harmaassa seinässä on kaksi ikkunaa: yksi aivan maan tasalla, toinen pari kyynärää korkeammalla ja taempana (lähempänä perämuuria); sen seinän vierellä on matala työreki, jalakset ylöspäin; hirren päitä ja kaikenmoista puuromua, noin 4 arschinan pituisia riukuja y.m. Oikealla — hirsiseinän vieressä, vanha lautakasa. Ilta-aurinko on juuri laskeutumaisillaan ja valaisee perämuuria punertavalla valollaan. Mustissa seljapuun oksissa ei näy vielä urpujakaan. Natascha ja Nastja istuvat vierekkäin hirrellä. Reellä istuu Luka sekä Parooni. Kleschj loikoilee puukasalla oik. puolisen seinän vieressä. Maantasalla olevasta ikkunasta näkyy Bubnovin naama.
Varhainen kevät. Lumi on juuri sulanut.
Nastja (ummistaen silmänsä, nyökkyy tahdissa senmukaan kuin puhuu laulavalla äänellä). Sitten hän tuli yöllä puiston lehtimajaan, niinkuin oli puhe… minä olin häntä siellä odottanut jo pitkän aikaa, vavisten pelosta ja surusta. Hän myöskin vapisi ja oli kalpea kuin liitupalanen ja hänellä oli levorveri kädessään…
Natascha (pureksii päivänkukan siemeniä). Näetkös nyt! Luultavasti se on totta, kun sanotaan, että kaikki tutentit ovat hurjapäisiä…
Nastja. Ja sitten hän sanoi minulle peloittavalla äänellä: — sinä olet minun kallein aarteeni…
Bubnov. Ho-ho! Kallein aarteeni?
Parooni. Älä keskeytä! Jos ei miellytä, älä kuuntele, mutta anna valhetella loppuun asti… No, entäs sitten?
Nastja. Ylönpalttinen, sanoo, on minun rakkauteni! Mutta vanhempani, sanoo, eivät suostu koskaan siihen, että minä sinut vihille veisin… vaan uhkaavat kirota minut ijankaikkisesti, sinun rakkautesi takia. Ja sentähden, sanoo, minä olen pakoitettu lopettamaan elämäni… Ja levolveri oli hänellä hyvin iso, ja siihen oli ladattu kymmenen kuulaa… Hyvästi, sanoo, sinä minun sydämmeni rakkahin ystävä! — Olen järkähtämättömästi päättänyt… että sinutta minä en voi elää. Minä vastasin hänelle: Raulj… sinä minun unohtumaton ystäväni…
Bubnov (ihmetellen). Mitä? Kuinka? Karaul?
Parooni (nauraa hohottaa). Nastjka! No mutta… viime kerralla sinä kerroit, että se oli — Gaston!
Nastja (hypähtäen ylös). Vaiti… onnettomat! Ah… te kulkurikoirat! Voitteko… voitteko käsittää mitä on… rakkaus? Todellinen rakkaus? Se oli minulla todellista rakkautta! (Paroonille). Sinäkin! Mokoma, mitätön ihminen!.. Olet vielä sivistynyt… sanoit sängyssä kahvia juoneesi…
Luka. No, mutta malttakaatte vähän! Älkää häiritkö! Tehkää toiselle mieliksi… Eihän asia riipu yhdestä sanasta, vaan siitä, missä mielessä sana sanotaan — se on pääasia! Älä ole milläsikään tyttönen, kerro sinä vaan!
Bubnov. Antaa variksen värjätä sulkiansa… Anna huhkia!
Parooni. No, entäs sitten!
Natascha. Älä usko, mitä he sanovat… mitä heistä? He vaan kateudesta häiritsevät… kun eivät voi itsestään mitään kertoa…
Nastja (istuu uudestaan). En tahdo enempi kertoa!… Kun ne eivät kuitenkaan usko… nauravat vaan… (Keskeyttää äkkiä puheensa, on ääneti pikkusen aikaa, sulkee uudestaan silmänsä, alkaa jatkaa kertomustaan tulisesti ja kovalla äänellä, lyöpi puhuessaan kädellään tahtia — näyttää aivan kuin kuulisi kaukaista soitantoa). Ja sitten minä vastasin hänelle: — sinä olet minun elämäni ilo! minun öitteni kirkas kuu! En minäkään voi elää ilman sinua maailmassa… sentähden että rakastan ja tulen rakastamaan sinua aina hulluuteen asti, niin kauan kuin sydän rinnassani sykkii! Älä sinä vaan lopeta nuorta elämääsi… sinun rakkaitten vanhempiesi tähden, joka olet heidän ilonsa ja kaikki kaikessa… hylkää minut! Parempi että minä kadotan itseni ja elämäni sinun tähtesi… minä — yksin… minähän oon vaan sensemmoinen… se on parasta! Että minä katoan… se on parasta ja saman tekevä minulle! Enhän kelpaa mihinkään… eikä minulla ole mitään… ei mitään…
(Peittää silmänsä ja itkee äänettömästi).
Natascha (kääntäen häntä syrjään, sanoo hiljakseen). Älä itke… ei tarvitse!
Luka (hymyillen silittää Nastjan päätä).
Bubnov (nauraa hohottaa). Eikö se ole niinkuin mikäkin — penteleen posliinivauva?
Parooni (myös nauraa). Sinä ukko luulet, että tuo kaikki on totta? Se on urkittua siitä kirjasta, jonka nimi on "Rakkauden uhri"… Kaikki tuo on pelkkää lorua! Anna hänen olla!…
Natascha. Mitä se sinuun koskee? Sinäkin! Olisit jo ääneti… johan Jumala on sinua rangaissut.
Nastja (vimmoissaan). Kadonnut sielu! Tyhjä ihminen! Missä on sinun — sielusi?
Luka (ottaa Nastjaa kädestä). Mennään pois, rakkaani! Älä kiivastu tyhjästä! Minä — tiedän… Minä — uskon! Sinä olet oikeassa, he eivät käsitä… Kun sinä itse vaan uskot, että se oli todellista rakkautta… niin kyllä se sitä oli! Ihan varmaan oli! Älä suutu hänelle — tuolle asuinkumppanillesi… Hän… ehkäpä vain kateudesta nauraa… hänellä kenties ei milloinkaan ollut tuota oikeata… taikka ei ole ollut mitään! Mennään pois!
Nastja (puristaa kovasti käsiä rintaansa). Vaari kulta! Todentotta… kaikki on ollut olemassa! Kaikki se on tapahtunut!… Hän oli tutentti. Ranskalainen… ja hänen nimensä oli Gaston… ja hänellä oli pieni, musta parta… ja hänellä oli kiiltonahkaiset kengät… se oli niin — vaikka salama iskisi minuun tässä paikassa! Ja hän rakasti minua niin… niin… niin että!
Luka. Minä — ymmärrän! Älä ole milläsikään! Minä uskon kaiken tuon! Vai oli hänellä kiiltonahkaiset kengät? Ai-jai-jai! No, — ja sinä myöskin rakastit häntä?
(Menevät nurkan taakse).
Parooni. Kyllä on tuo tyttö typerä… hyväsydämminen mutta tavattoman typerä.
Bubnov. Mistähän sekin tulee… että ihminen niin kernaasti valehtelee. Hänellä on jumaliste aina valheet valmiina… aivan kuin seisoisi aina tutkijatuomarin edessä… Toden totta!
Natascha. Nähtävästi valhe miellyttää enempi kuin totuus… Minä myös…
Parooni. Mitä — minä myös? Annas kuulua!
Natascha. Mielessäni kuvittelen kuvittelemistani ja — odotan…
Parooni. Mitä?
Natascha (hämillään, hymyilee). Niin vaan… Ajattelen, että, huomenna… tulee jostakin… joku… erityinen… Taikka tapahtuu jotain… jotain ennen kuulumatonta… Sitä olen odottanut kauan… ja aina yhä odotan… Vaikka todellisuudessa… ei ole mitään odotettavaa?
(Paussi).
Parooni (naurahtaen). Ei ole mitään odottamista… Minä — en odota mitään! Kaikki on jo… ollut! Mennyt — loppunut!.. No, entäs sitten?
Natascha. Toisinaan taasen… kuvittelen itsekseni, että nyt huomispäivänä minä… kuolen jollain äkillisellä kuolemalla… Ja siitä tulee aina semmoinen pelko… Kesällä on hauska ajatella kuolemaa… kesällä kun on ukkosen ilmoja… ja salamahan voipi milloin tahansa tappaa…
Parooni. Ei sinunkaan elämäsi mahda kovin hauska olla… se sinun sisaresi… sillä on pirullinen luonto!
Natascha. Kenenkä täällä sitten on hyvä olla? Kaikilla on huono… niinkuin näkyy…
Kleschj (on tähän asti ollut paikallaan eikä ole ottanut osaa keskusteluihin — hypähtää äkkiä ylös). Kaikillako? Valehtelet! Ei kaikilla! Jos olisi kaikilla… silloin se ei tuntuisi niin katkeralta… niin juuri…
Bubnov. Mitä nyt — piruko sinua puski? Kun niin rupesit ulvomaan!
Kleschj (heittäytyy uudelleen samalle paikalle loikomaan ja mutisee itsekseen).
Parooni. Ei… kyllä minun täytyy mennä lepyttelemään sitä Nastjaa… muuten se ei anna ryyppyrahaa…
Bubnov. Hm… Ihmiset todella mielellään valehtelevat… Jospa Nastjka nyt valehteleekin… sen vielä ymmärtää! Hän nyt on tottunut kasvojansakin maalaamaan… jos hän sitten sieluansakin vähän sisältäpäin sutaisee… punaisella poskimaalilla niin… Mutta… miksi muut valehtelevat? Luka, esimerkiksi… hän valehtelee hyvin paljon… ja ilman, että hänelle on siitä mitään hyötyä… Vanha ukko jo… Mitä hänen tarvitsisi enää valehdella?…
Parooni (menee naurahdellen). Kaikkien ihmisten sielu on vähän harmahtava… Kaikki tahtovat sitä vähän sutaista punaisella poskimaalilla…
Luka (tulee nurkan takaa). Miksi sinä, herra, kiusaat sitä tyttöä? Antaisit hänen olla rauhassa… antaa hänen itkeä ratokseen… omaksi huvikseenhan hän kyyneleitä vuodattaa… eihän se sinua vahingoita?
Parooni. Se on hassua, ukko! Se suututtaa minua… Tänään on — Raoul, huomenna — Gaston… kuitenkin aina yhtä ja samaa! Samahan tuo minusta — minä menen sopimaan hänen kanssaan… (Menee).
Luka. Mene — ja mielistele häntä vähän! Se ei ole koskaan vaarallista, jos ihmistä silloin tällöin vähän mielistelee…
Natascha. Voi kuinka hyvä sinä olet, vaari… Miksi sinä olet niin hyvä?
Luka. Hyvä, sanot? No… jos on niin, niin olkoon niin!… (Tiilimuurin takaa kuuluu hiljakseen laulua ja hanurin soittoa). Pitäähän sitä, tyttöseni, jollekulle olla hyväkin… ihmisiä pitää sääliä! Kristus — hän sääli kaikkia ja käski meidän tekemään samoin… Minä sanon — jos säälii ihmistä aikanaan… se on aina hyvä! Esimerkiksi, kun minä palvelin eräällä insinöörillä, lähellä Tomskin kaupunkia, huvilan vahtina… No! Huvila oli synkässä metsässä… oli talvi ja minä — ypöyksinäni huvilassa… Kaikki kävi hyvin! Ainoastaan erään kerran — kuulen että — alkavat tunkeutua sisään!
Natascha. Varkaat?
Luka. Niin. Todenteolla, tunkeutuvat. Hyvä!… Minä otan pyssyrähjän käteeni, menen ulos… Katson — heitä on kaksi… avaavat juuri ikkunaa — ja ovat niin puuhassa ett'eivät huomaa minua ollenkaan. Minäpä ärjäsen heille: hei, te siellä!… menkää pois!… Mutta he — kirveet käsiinsä ja minuun päin… Minä heitä varoitan — että, älkää tulko! Taikka — paikalla ammun! .. Ja samalla käännän pyssyrähjää milloin toista, milloin toista kohti. Ne molemmat — maahan polvilleen ja rukoilemaan: — päästä muka menemään. No, ja minä olin jo… niin sydämmistynyt… kirveitten tähden, ymmärräthän! Vastaan heille: minä teitä, senkin piruja, käskin pois, — ette lähteneet… nyt, sanon: menköön jompikumpi, taittamaan puusta hyvät vitsat! Taittoivat vitsat. Nyt toinen — maahan vatsalleen, ja toinen — ala vatkata häntä! Ja niin ne minun käskyni mukaan, kylvettivät toinen toistaan oikein hyvästi. Kun kumpikin oli saanut selkäsaunan… sanovat minulle: — vaariseni, sanovat, anna Herran tähden meille vähän leipää! Olemme ihan supo-suuruksetta. Täss' on sinulle varkaat — arvelin, ihan hyviä ihmisiähän nämä ovat… (Nauraa). Ja kirveillä uhkasivat! Nyt… Hyviä miehiä kumpikin… Minä sanoin heille: no, miksi te sen vietävät, ette tulleet heti suoraan pyytämään leipää? Mutta he: tuskoittaa jo, ja suututtaa —, sanovat… pyydät — pyydät, eikä kukaan anna!… Ja sillätavoin he jäivät luokseni asumaan koko talveksi. Toisen nimi oli Stepan, — hän hyvin usein tempasi pyssyrähjän käteensä ja kävi metsästämässä… Toista kutsuttiin Jaakoksi, se oli sairaloinen ja yski lakkaamatta… Ja siitä lähtien me kolmenkesken vartioittiin koko talvi huvilaa. Kun tuli kevät — hyvästi nyt, sanoivat, vaari, kiitos kaikesta! Ja niin läksivät tallustamaan… Venäjälle.
Natascha. Ne olivat varmaankin karkulaisia? Pakkotyöhön tuomittuja?
Luka. Aivan oikein, karkulaisia molemmat… Siperiasta karkasivat… Hyviä miehiä kumpikin!… Jos minä en olisi heitä silloin säälinyt — kenties olisivat tappaneet minut… taikka ehkä vielä… Ja sitten — oikeuteen ja vankeuteen ja Siperiaan… mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ei vankila — eikä Siperia hyvään opeta… vaan ihminen opettaa… niin! Ihminen voipi hyvään opettaa… aivan yksinkertaisesti!
(Paussi).
Bubnov. Thja!… Minä en osaa valehdella! Minkätähden pitäisi valehdella? Minun mielestäni — anna totuuden kuulua aina semmoisena kuin se on! Mitä sitä ujostella?
Kleschj (hypähtää yht'äkkiä uudelleen ylös, aivan kuin tuli olisi häntä polttanut, puhuu huutamalla). Mikä totuus? Missä on totuus? (Riuhtoo repaleisia vaatteitaan). Tässä on totuus! Ei ole työtä… eikä voimia! Se on totuus! Ei kotia… ei olopaikkaa missään! Ei paikkaa, missä levähtää… Täytyy heittää henkensä… siinä on totuus! Piru. Mitä minä teen totuudella… mihin minä sitä tarvitsen? Anna minun hengähtää… levähtää anna minun!… Olenko minä mitä pahaa tehnyt?… Miksi minulle tyrkytetään — totuutta? Ei saa elää, piru vieköön — ei saa elää — siinä, se on, totuus!…
Bubnov. Kylläpä lasketteli!…
Luka. Voi Herra Jumala… kuuleppa sinä, rakkaani!…
Kleschj (vapisee liikutuksesta). Puhukaa te tässä — totuudesta! Sinä ukko, joka kaikkia lohduttelet… Minä sanon sinulle… minä vihaan totuutta… ja minä vihaan kaikkia! Kirottu olkoon — totuus! Ymmärrätkö? Totuus olkoon kirottu!
(Juoksee nurkan taa, katsahtaen taakseen).
Luka. Ai-jai-jai! Miten tulistui mies… ja mihin lienee juossut?
Natascha. Aivan kuin olisi takaraivolleen tärähtänyt…
Bubnov. Mainiosti lasketteli! Aivan kuin olisi teatterissa näytellyt… Sitä tapahtuu usein… Ei ole vielä tottunut elämään…
Pepel (tulee hitaasti nurkan takaa). Rauha kunnialliselle seuralle! Yhäkö se Luka, vanha viekas, täällä juttujaan kertoilee?
Luka. Olisitpa nähnyt… miten tässä eräs ihminen huusi!
Pepel. Oliko se Kleschj? No, mitä hän? Tuonnehan tuo juoksi aivan kuin löylynlyömä…
Luka. Kyllä juoksetkin… jos sillä tavalla sydämeen sattuu…
Pepel (käypi istumaan). Minä en pidä hänestä… kovin on äreä ja ylpeä. (Matkien Kleschjiä). "Minä — olen työmies." Ja toiset muka ovat kaikki alempana häntä… Tee työtä, jos se sinua miellyttää… mitä ylpeilemistä siinä on? Jos työn mukaan arvostellaan… silloin hevonen saa etusijan… hän vetää kuormansa eikä puhu mitään! Natascha! Ovatko teikäläiset kotona?
Natascha. Hautuumaalle läksivät… ja sieltä lupasivat mennä iltakirkkoon…
Pepel. Sitähän minä ihmettelen kun olet sinäkin vapaana… se on harvinaista!
Luka (ajattelevaisesti, Bubnoville). Siinä nyt näet… sinä aina puollat totuutta… Totuus ei ole ihmiselle joka aika mieluista… totuus ei aina kelpaa hengen lääkkeeksi… Kerran oli semmoinen tapaus: minä tunsin erään miehen, joka oli siinä uskossa, että maan päällä jossakin paikassa löytyy "totuuden maa"…
Bubnov. Mi-ikä?
Luka. Totuuden maa. Maailmassa, sanoi, täytyy löytyä totuuden maa… Siinä maassa, muka, asuvat vaan erityiset ihmiset… hyvät ihmiset! Toinen toistaan he siellä kunnioittavat ja kaikessa toinen toistaan auttavat… ja kaikki käypi heillä mainion hyvästi! No, ja tämä miesi alinomaa varusteli itseään matkalle… etsimään totuuden maata. Itse hän — oli köyhä, eli — huonoissa varoissa… ja toisinaan, kun hänelle oikein kovat ajat tulivat eteen… näytti siltä, että tuossa paikassa nyt hänen kuolla täytyy… vaan hän ei sittenkään menehtynyt, naurahteli vaan ja sanoi: mitäpä tästä! Kärsimällähän tämän voittaa! Odotan vielä vähän aikaa, sitten jätän koko tämän elämän ja lähden "totuuden maalle"… Ja se oli hänen sydämmensä ainoa ilo — että löytyy totuuden maa…
Pepel. No? Läksikö?
Bubnov. Mihin? Ho-ho!
Luka. No, tähän samaan paikkaan — asia tapahtui Siperiassa, — lähetettiin eräs, pakkotyöhön tuomittu oppinut… kirjojen, karttojen ja kaikenmoisten kapineitten kanssa… Mies sanoo tälle oppineelle: ole niin hyvä ja näytä sinä minulle, missä päin on totuuden maa ja mistä kulkee sinne tie? Oppinut heti paikalla… avasi kirjat selälleen, levitti kartat… katseli — katseli, etsi — etsi — ei, ei löydy mistään… totuuden maata! Kaikk'on oikein merkitty, kalkki maat ja valtakunnat ovat otetut siihen prikusta prikkuun, mutta totuuden maata — ei löydy!…
Pepel (hiljaa). No? Eikä löytynyt?
Bubnov (nauraa hohottaa).
Natascha. Odota sinä… Kuinka sitten, vaari?
Luka. Mies ei usko sitä… Sen täytyy, sanoi, löytyä… etsi paremmin! Muuten sinun kirjasi sekä karttasi eivät kelpaa mihinkään, jos niistä ei totuuden maata löydy… Oppinut otti siitä vähän pahakseen. Minun, sanoi, kirjani ja karttani ovat aivan oikeat, mutta semmoista totuuden maata — ei ole koko maailmassa. Mies suuttui ankarasti — kuinka, — sanoi? Minä olen elänyt elämistäni, kärsinyt kärsimistäni ja aina uskonut että sellainen maa on olemassa! Ja nyt kartat näyttävät ett'ei sitä ole ollenkaan! Se on konnuutta!… Sinä senkin… roisto — sanoo oppineelle — lurjus, sinä olet, etkä mikään oppinut!… Ja pläiskis… korvalle… ja toiselle!… (Äänettömyys). Senjälkeen meni kotiinsa ja hirtti itsensä!…
(Kaikki ovat ääneti. Luka nauraa hymähtää, katsoo
Pepeliin ja Nataschaan).
Pepel (hiljaa). Piru vie — tuo historia ei ole hauska…
Natascha. Ei jaksanut kärsiä pettymystään…
Bubnov (synkkänä). Lörpötyksiä…
Pepel. Hm… siinä oli sinulle totuuden maa… ei löytynyt mistään…
Natascha. Minun on sääli… sitä miestä…
Bubnov. Kaikkia sitä keksitäänkin!… Ho-ho! Niin kuin "totuuden maa!" Ho-ho-ho!
(Katoaa ikkunasta).
Luka. (Nyökkää päällään ikkunaan päin, jossa oli Bubnov). Nauraa! He-he-he… (Paussi). No, nuoret! voikaa paksusti! Minä piakkoin jätän teidät…
Pepel. Mihin lähdet?
Luka. Hohlien luokse Vähäänvenäjään… Kuulin että… siellä ovat perustaneet uuden uskonnon… pitää mennä katsomaan!… Ihmiset aina etsivät ja pyrkivät parempaan… Suokoon Jumala heille kärsivällisyyttä!
Pepel. Luuletko, että löytävät?…
Luka. Niin ihmisetkö? Kyllä he löytävät! Kuka etsii — se löytää… Kuka vahvasti tahtoo — hän löytää!
Natascha. Jos ne edes löytäisivät jotain… Jospa edes keksisivät jotakin parempaa…
Luka. Kyllä — ne keksivät! Pitää vaan auttaa heitä, tyttöseni… ja kunnioittaa pitää…
Natascha. Miten minä voin auttaa? Kun itse… olen avun tarpeessa…
Pepel (päättävästi). Minä alan taaskin… alan uudelleen, puhua kanssasi… Natascha… nyt tässä — hänen kuultensa… hän tietää jo kaikki… Lähde pois minun kanssani!
Natascha. Mihin? Kulkemaanko vankilasta vankilaan?
Pepel. Olenhan sanonut — että minä lakkaan varastamasta! Jumaliste — lakkaan! Kun kerran minkä lupaan — niin teen myös! Minä osaan lukea sekä kirjoittaa… käyn työtä tekemään… Hän tässä, sanoo että, minun olisi lähdettävä Siperiaan, vapaaehtoisesti… tule kanssani, lähdetään!… Luuletko että tämmöinen elämä ei ole minullekin vastenmielistä? Voi Natascha! Kyllä minä tiedän… ja näen!… Minä lohdutan itseäni sillä, että löytyy paljon ja suurempia varkaita kuin minä — ja kuitenkin elävät kunniassa… vaan minua se ei auta! Minä… en oikeastaan tarkoita sitä! Minä en kadu… omaantuntoon en usko… Mutta minussa on aina vain sellainen tunne, että täytyy elää… toisella tavalla! Täytyy elää paremmin! Elää täytyy niin… että itse voisi kunnioittaa itseään…
Luka. Oikein, rakkaani! Jumala sinua vahvistakoon… ja auttakoon!.. Oikein: ihmisen täytyy kunnioittaa itseään…
Pepel. Minä olen varas — hamasta lapsuudesta saakka… Muulla nimellä ei minua koskaan nimitetty kuin: varas-Vasjka ja varkaan-poika! Jaha… jassoo… Vai niin, ajattelin? — Noh, minä olen sitten varas!… Ymmärrä minut oikein: kenties minä olenkin uhalla tullut varkaaksi… ja vaan siitä syystä kun ei yksikään ihminen ymmärtänyt minua nimittää millään muulla nimellä… Nimitä sinä… Natascha… Nimitä minua toisella nimellä… mitä?
Natascha (surullisesti). Minä, miten lienee… en oikein luota sanoihin… sydämmeni tuntuu niin levottomalta… aivan kuin odottaisin jotain. Ilmanaikojaan sinä Vasilij otit sen asian tänään puheeksi…
Pepel. Milloinka sitte? Eihän tämä ole ensikerta…
Natascha. Mitä varten minä sinun kanssasi läksisin? Jos se olisi edes rakkaudesta… enhän rakastakaan sinua niin erityisesti… Toisinaan sinä kyllä miellytät minua… toisinaan taasen kun katson päällesi, niin ilettää… Luultavasti — minä en rakasta sinua… rakastetussa ei koskaan huomata huonoa puolta… mutta minä — minä huomaan…
Kleschj. Kyllä vielä rakastat — älä pelkää! Kyllä totut minuun kun olet vaan myöntyväinen! Toista vuotta olen jo katsellut sinua… olen tullut tuntemaan sinut hyväksi tytöksi ja luotettavaksi ihmiseksi… Kovin olen sinuun rakastunut!…
Vasilisa (ilmestyy ikkunaan pyhäpäiväisissään ja nojautuu ikkunan pihtipieltä vasten kuuntelemaan).
Natascha. Vai niin. Minuun rakastunut… vaan sisareni…
Pepel (hämillään). No, mitä hänestä? Vähänkö sitä semmoista sattuu…
Luka. Älä sinä, tyttönen, siitä välitä!… Kun ei ole leipää, — syödään saviheinää… Tarkoitan — kun on leipä lopussa…
Pepel (synkästi). Sääli minua! .. Ei ole eloni kadehdittavaa… suden elämää vietän… vähän on iloa… Aivan tuntuu kuin suohon vajoaisin… Kaikki mihin kiinni tartun, on mädännyttä ja katkiaa… Sisaresi, ajattelin, jos hän ei olisi niin ahnas rahalle… niin mielelläni… olisin ehkä suostunut kaikkeen!… Ja jos sitten olisin hänet tykkynään omakseni saanut… Vaan hän tarvitsee muuta… hän tahtoo rahaa… hän tahtoo vapautta… vapautta, viettääkseen irstaista elämää. Hänestä ei ole minulle apua… Vaan sinä — joka olet kuin nuori näre vaikka helpeesi pistävätkin, kuitenkin sinä tuet minua…
Luka. Minä myös kehoitan — mene hänen kanssaan naimisiin tyttönen, mene! Ei hän ole huono nuorukainen! Sinä vaan useimmiten muistuta hänelle sitä, että hän on hyvä nuorukainen, ett'ei hän, niin sanoakseni, sitä unehuttaisi! Sinua hän uskoo… Sinä puhele aina hänen kanssaan näinikään: "Vasja, kuule — sinä olet hyvä ihminen… muista se!" Ajattelehan, rakkaani, mihin sinä muuanne menisit? Sisaresi on kuin villi peto, ja hänen miehestään ei puhettakaan — se on pahaa pahempi… entäs tämä elämä täällä… mihin sinä menisit! Mutta Vasja on sentään vielä parhaimmillaan…
Natascha. Minä tiedän sen… olen monasti ajatellut… ett'ei ole mihin mennä… Mutta kun minä en voi uskoa ketään… Minulla ei ole mitään mihin menisin…
Pepel. Yksi tie sinulla kyllä on… vaan ennemmin minä sinut tappaisin… ennenkuin sille tielle laskisin…
Natascha (hymyillen). Vai niin… en vielä ole vaimosikaan ja tahtoisit jo tappaa.
Pepel (syleilee häntä). Jätä kaikki, Natascha! Lähde kanssani!…
Natascha (painautuu häntä vasten). Mutta… yhden asian minä sinulle sanon, Vasilij… aivan kuin Jumalan edessä! Heti ensikerran, kun sinä vaan minua lyöt, taikka muuten loukkaat… niin silloin en sääli mitään… silloin minä joko hirtän itseni, taikka…
Pepel. Kuivukoon käteni, jos sen sinua vastaan nostan!…
Luka. Älä epäile tyttöseni! Sinä olet tarpeellisempi hänelle, kuin hän sinulle.
Vasilisa (ikkunasta). Ja niinpä ne sitten kihlasivatkin toisensa! Neuvo sekä rakkaus!
Natascha. Jo tulivat!… oi Jumalani! He näkivät… voi Vasilij!
Pepel. Mitä sinä pelkäät? Ei sinua nyt uskalla kukaan koskea!
Vasilisa. Älä pelkää Natalia! Ei hän sinua lyö… Ei hän osaa lyödä, eikä rakastaa… minä tiedän sen!
Lukan (puoliääneen). O, sinä vaimo… myrkkyinen matelias…
Vasilisa. Sanoissa hän vaan on rohkea…
Kostiljev (tulee). Nataschka! Mitä sinä täällä teet, tyhjäntoimittaja? Juorujako sepittelet? Omaisias täällä panettelet, mutta tee on keittämättä, pöytä siivoamatta.
Natascha (mennessään). Tehän sanoitte menevänne kirkkoon…
Kostiljev. Se ei ole sinun asiasi, mitä me sanoimme… Sinun on tehtävä se mitä on käsketty ja mikä sinulle kuuluu!
Pepel. Hiljaa, siinä! Hän ei ole enempi sinun palvelijasi… Natalia, älä mene… älä tee mitään!…
Natascha. Älä sinä vielä komenna… se on liian varhaista!
(Menee).
Pepel (Kostiljeville). Riittää! Jo olette kylliksi pilkkananne pitäneet ihmistä… Nyt hän on minun!
Kostiljev. Si-inun? Milloinka sinä hänet ostit? Paljonko maksoit?
Vasilisa (nauraa hohottaa).
Luka. Vasja! Mene sinä — pois…
Pepel. Varokaa itseänne te… naurajat! Vielä muuttuu naurunne itkuksi!
Vasilisa. Oi, oi, oi älä peloittele! Minä pelkään kovin!
Luka. Vasilij — lähde pois! Näethän, että hän yllyttää vaan sinua… tahtoo ärsyttää — ymmärrätkö?
Pepel. Vai niin… Mutta se ei tule sittenkään tapahtumaan, niinkuin sinä tahdot!
Vasilisa. Se myöskään ei tapahdu, mitä minä en tahdo, Vasja!
Pepel (näyttää hänelle nyrkkiä). Sepähän nähdään!…
(Menee).
Vasilisa (vetäytyy pois ikkunasta). Kyllä minä sinulle häät valmistan!
Kostiljev (menee Lukan luokse). No, mitä kuuluu, vanhus?
Luka. Ei mitään, vanhus!…
Kostiljev. Vai aijot sinä pois lähteä, niin kerrotaan?
Luka. Jo on aikakin…
Kostiljev. Ja mihin?
Luka. Mihin pää painuu, ja jalat kantaa…
Kostiljev. Siis lurvailemaan… Ei luultavasti ole mukavaa elää yhdessä paikassa?
Luka. Paikallaan loikovan kiven alle, sanotaan, ei vesikään juokse…
Kostiljev. Se on — kivi se… Mutta ihmisen pitää asua yhdessä paikassa… Ei se kelpaa että ihmiset maleksivat kuin torakat… kuka mihin tahtoo, sinne matelee… Ihmisen täytyy sijoittaa itsensä johonkin… hakea paikka… eikä turhanpäiväisesti harhailla pitkin maailmaa…
Luka. Mutta jos jollakin on — jokapaikassa paikka?
Kostiljev. Se on maankiertäjä… hyödytön ihminen… Jokaisen ihmisen täytyy tehdä jotain hyötyä… täytyy tehdä työtä…
Luka. Vai niin!
Kostiljev. Niin. Mitenkäs muuten? Mikä on oikeastaan… toiviolainen? Tuollainen eriskummainen olento… joka ei ole muitten ihmisten näköinenkään… Jos ken on todellinen toiviolainen, niin jos hän tietääkin jotain… mitä matkallaan on oppinut, yhtä ja toista tuommoista, tarpeetonta… Saattaa olla, että hän on tullut siellä totuuttakin tuntemaan… mutta eihän kaikki totuus ole ihmiselle tarpeellista!… Jos tiedät jotain semmoista, niin pidä hyvänäsi… ja ole ääneti. Jos joku on todellinen pyhissävaeltaja, niin hän on aina ääneti!… Eikä puhele semmoista, mitä muut eivät ymmärrä… eikä hän halua mitään, eikä sekaannu mihinkään, eikä yllytä ihmisiä mihinkään turhanpäiväisesti… Miten muut ihmiset elävät se ei liikuta häntä. Hänen täytyy hakea oikeaa elämää… hänen täytyy asuskella metsissä… luolissa… näkymättömänä! Ei ketään häiritä, ei ketään tuomita… vaan rukoilla lakkaamatta kaikkien edestä… koko maailman syntien edestä… minun syntieni… sinun syntiesi… Kaikkien edestä! Sentähden hän pakeneekin maailman hälinää… saadakseen rauhassa rukoilla. Sillä tavoin pitää… (Paussi). Vaan… mikä pyhissävaeltaja sinä olet?… Eihän sinulla ole passiakaan… Kunnollisella ihmisellä täytyy aina olla passi… Kaikilla kunnon kansalaisilla on passi… niin!…
Luka. Löytyy — kansaa, mutta löytyy myös — ihmisiä…
Kostiljev. Älä sinä viisastele! Äläkä aseta arvoituksia… En minä ole sinua tuhmempi… Mitä sinä sillä tarkoitat — kansa ja ihmiset?
Luka. Ei se ole mikään arvoitus. Minä vaan sanon, että — löytyy viljelykselle sopivaa maata, sekä löytyy myös viljelykselle sopimatonta maata… Jos hyvään maaperään vaikka mitä kylvät — niin se kasvaa… Eikö niin?…
Kostiljev. Mitä? Mitä se oli olevinaan?
Luka. Otetaan esimerkiksi sinut… Jos vaikka itse Jumala tulisi ja sanoisi sinulle: Kuule, Michailo! Koeta olla ihmisiksi!… Eihän siitä mitään tulisi… millainen sinä olet — sellaiseksi jäätkin…
Kostiljev. Mi… mi-mitä… tiedätkö sinä sen — että minun vaimoni eno on — poliisi? Ja jos minä…
Vasilisa (tulee). Michail Ivanovitsch, tule juomaan teetä.
Kostiljev. Otappa sinä ja korjaa pois täältä luusi! Pois kortteerista!…
Vasilisa. Niin, niin, ukko, saat mennä tiehesi!… Sinun kielesi on käynyt liian teräväksi… Ja kuka tietää… jos lienetkin karkulainen…
Kostiljev. Jo tänäpäivänä… Ettei täällä edes hajahtaisikaan sinulta! Taikka muuten… varo itseäsi!
Luka. Kutsutko muuten vaimosi enon? Kutsu vaan eno tänne… Täällä on muka saatu kiinni karkulainen… Ehkä eno voipi vielä ansaita palkinnon… ainakin kolme kopekkaa…
Bubnov (ikkunassa). Kuka siellä kauppaa tekee? Mistä voipi ansaita 3 kopekkaa?
Luka. Aikovat myödä minut…
Vasilisa (miehelleen). Mennään pois…
Bubnov. Kolmestako kopekasta? Varo itseäsi, ukko. Kyllä he myövät sinut kopekastakin…
Kostiljev (Bubnoville). Hm… muljotat siinä, kuin tonttu uunin alta!
(Menee vaimoineen).
Vasilisa. Ai, kuinka paljon on maailmassa kaameaa kansaa ja kaikenmoisia veijareita!…
Luka. Hyvää ruokahalua…
Vasilisa (kääntyen taaksepäin). Kitas kiinni… senkin myrkkysieni!
(Menee miehineen nurkan taakse).
Luka. Ensi yönä — lähden…
Bubnov. Se on parasta. Aina on parasta lähteä ajoissa.
Luka. Totta puhut…
Bubnov. Minä tiedän. Minä kenties — pelastuin pakkotyöstä sentähden, että kerran läksin pois ajoissa.
Luka. No?
Bubnov. Ihan totta. Se tapahtui sillä lailla, että vaimoni oli pikiintynyt värjärimestariin — muuten hyvin etevä mies ammatissaan — osasi mainiosti laittaa koirannahoista pesukarhun nahkoja… bisamit, kengurut… ne hän kaikki laittoi kissannahoista… niin ett'ei kukaan voinut eroittaa oikeata väärästä. Hän oli oikea peto alallaan. No niin — hänen ja vaimoni asiat olivat yhteen takertuneet… ja ne pitivät niin toisistaan, että minun täytyi oikein olla varoillani — ett'eivät myrkyttäisi tai jotenkuten muuten lähettäisi minua toiseen maailmaan. Jo koitin vaimoani lyödäkin… mutta silloin aina mestari karkasi minun kimppuuni ja alkoi mukuloida minkä jaksoi! Kerran repäisi melkein koko parran minulta pois ja taittoi yhden kylkiluistani. Niinpä minäkin toisinaan julmistuin… Kerrankin sivalsin vaimoani otsakieroon rautaisella mittapuulla… ylipäänsä — sota oli ankara! Ajattelin itsekseni — ei tästä näin mitään hyvää tule… Kyllä he minusta voiton vievät! Ja niinpä jo arvelin nutistaa vaimoni, aivan jo täyttä totta sitä tuumailin. Mutta tulin ajoissa järkiini ja läksin tieheni.
Luka. Se olikin parasta! Antaa heidän siellä laittaa vaan koirista pesukarhuja!…
Bubnov. Mutta se verstaa… se oli vaimoni nimellä… ja minä jäin tällä lailla puille paljaille! Vaikka suoraan sanoen, ei siitä verstaasta minulle mitään hyötyä olisi ollut — juonuthan sen olisin kuitenkin… Minä, näetkös, ryyppään ankarasti, ajoittain…
Luka. Vai ankarasti, ajoittain?!
Bubnov. Oikein hirveästi! Kun kerran alan juoda, niin juon kaikki mitä minulla on, — en jätä muuta kuin Aatamin puvun ylleni… Ja sitten vielä — olen laiska — ylen laiska — en kehtaa tehdä kerrassaan mitään…
(Satin ja Näyttelijä tulevat, kinaillen).
Satin. Loruja! Sinä et mene minnekkään… se on kaikki hölynpölyä! — Ukko! Mitä hittoja sinä olet tämän nysän päähän ajanut?
Näyttelijä. Valehtelet! Vanhus! Sano sinä hänelle, että hän valehtelee! Minä lähden sinne —! Minä olen raatanut tänään, — lakaissut katua… enkä maistanut viinaa tippaakaan! Mitäs siihen sanotte, häh? Tässä, näettekös — kaksi viidenalttinan rahaa ja itse olen aivan selvä!
Satin. Kaikki tämä on tyhmää! Anna tänne rahat, minä menen ja ryyppään… taikka pelaan pois…
Näyttelijä. Mene tiehesi! Nämä ovat matkarahoja!
Luka (Satinille). Miksi sinä häntä aina sotket pois oikealta tolalta?
Satin. Sano sinä, silmänkääntäjä, sinä jumalten suosima, — mitä minun elämästäni tulee? Minä olen hajonnut kappaleiksi. Mutta ei kaikki sentään vielä ole hukassa, ukko. Tuskin maailmassa löytyy toista, minunlaistani peli-pirua?
Luka. Sinä olet hauska, Konstantin… ja miellyttävä!
Bubnov. Näyttelijä! Tuleppas tänne!
Näyttelijä (menee ikkunan luokse ja käypi heidän eteensä kykkysilleen istumaan. Puhelevat puoliääneen).
Satin. Minä, velisein, nuoruudessani olin hyvin ahkera! On oikein hauskaa sitä muistellakin! Olin aika velikulta… tanssin mainiosti, näyttelin teaterissa!… Suurin huvini oli aina saada ihmiset hauskalle tuulelle!…
Luka. No, ja mitenkä sinä sitten pyörähdit pois polulta, häh?
Satin. Kas vaan, miten utelias oletkin, ukkorisa? Kaikki sinun pitäisi tietää… ja mitä varten?
Luka. Tahdon oppia ymmärtämään ihmisiä… Kun katselen sinua noin vaan — en ymmärrä mitään! Näen, että olet tuommoinen reilu poika… etkä ole tyhmäkään… ja yht'äkkiä…
Satin. Vankila sen teki, vaariseni! Neljä vuotta ja seitsemän kuukautta istuin vankilassa… sen jälkeen — ei vetele mikään!
Luka. Oho-ho! Ja minkätähden istuit?
Satin. Konnan tähden… tapoin suutuksissani konnan ja petturin… Vankilassahan minä vasta korttiakin opin pelaamaan…
Luka. Ja tapoit — varmaankin naisten tähden?
Satin. Oman sisareni tähden… Mutta anna sinä olla, äläkä kysele… Minä en suvaitse että minulta kysellään… Siitä kaikesta on jo paljon aikaa kulunut… Sisareni kuoli… siitäkin on jo yhdeksän vuotta… kulunut… Sisareni oli kelpo ihminen!…
Luka. Hyvinhän sinä näyt osaavan kohtalosi kantaa! Mutta äsken jos olisit nähnyt — kun lukkoseppä tässä alkoi ulvoa… ai-jai-jai!
Satin. Kleschj?
Luka. Hän juuri. Työtä, huutaa, ei ole… mitään ei ole!
Satin. Kyllä hän vielä siihen tottuu… Mitähän minä oikeastaan yrittäisin?
Luka (hiljaa). Katsoppas! Tuolta se tulee…
Kleschj (tulee hitain askelin, pää painuneena alas).
Satin. No, leski! Miksi haistimesi on noin venynyt? Aijotko keksiä jotain?
Kleschj. Koetan keksiä… mitä olisi tehtävä? Kun ei ole minkäänlaista työkalua… hautajaiset nielivät kaikki!
Satin. Minä neuvon sinulle: älä tee mitään! Heittäy maan vaivaksi!…
Kleschj. Puhu sinä… Minä häpeän ihmisiä…
Satin. Älä puhu! Eivät ihmiset yhtään häpeä sitä, että sinä elät koiraa kehnommin… Mutta ajatteleppas jos sinä et käy työtä tekemään, minä en käy työtä tekemään… ja vielä sadat… tuhannet, kaikki! — ymmärrätkös? Kun kaikki jättävät työnteon! Ei kukaan tahdo mitään tehdä — kuinkas silloin käypi?
Kleschj. Kaikki kuolla pöksähtävät nälkään…
Luka (Satinille). Sinun pitäisi, kun sinulla on tuollaiset mielipiteet, ruveta juoksijaksi… Löytyy sellainen uskonlahko, joita sanotaan juoksijoiksi…
Satin. Minä tiedän sen… ne eivät ole ollenkaan tyhmiä ihmisiä!
(Kostiljevin ikkunasta kuuluu Nataschan huutoja: "Minkätähden?
Odottakaa… minkävuoksi…? mistä syystä?").
Luka (levottomana). Natascha? Eikö se ole Nataschan ääni? häh? Voi sinua…
(Kostiljevin huoneesta kuuluu — melua, voivotusta, särkyvien astioitten kilinää ja Kostiljevin vinkuva ääni: "Sinä — sinä kerettiläinen… sinä nahkiainen…").
Vasilisa. Seis… malta… Kyllä minä hänet opetan… kas noin… noin…
Natascha. Auttakaa! Lyövät! Tappavat…
Satin (huutaa ikkunaan). Hei, te siellä!
Luka (hyörien levotonna). Vasja… Vasja pitäisi hakea… voi, Jumalani! Pojat… Veljet…
Näyttelijä (juosten). Minä haen… heti paikalla…
Bubnov. Useinpa ne ovat alkaneetkin sitä pieksää…
Satin. Mennään sinne, ukko… ja ruvetaan todistajiksi!
Luka (menee Satinin perässä). Mikä todistaja minusta!… Mitä se auttaa… Kun se Vasilj tulisi sukkelammin…
Natascha. Vasilisa… sisko… Va-a-a…
Bubnov. Nyt ne tukkivat sen suun… menenpä katson…
(Melu Kostiljevin huoneissa alkaa hälvetä, luultavasti ovat siirtyneet porstuaan. Kuuluu vaan kun ukko kiljaisee: "Seis!" Samalla vedetään ovi hyvin kovasti kiinni ja melu katkeaa kerrassaan. Näyttämöllä on hiljaista. Ilta-hämärä).
Kleschj (istuu itsekseen reen päällä, hieroen kovasti kämmeniään, höpisee ensin jotakin epäselvästi ja sitten alkaa kuulua seuraavia sanoja): No, mitenkäs sitten?… Täytyyhän sitä elää… (Kovemmin). Täytyy olla jonkinlainen koti… Mutta kun ei ole kotia… ei ole mitään! Yksi ainoa ihminen… ja siinä kaikki… Ei minkäänlaista apua…
(Menee kyyristyneenä verkalleen pois. Muutaman sekunnin hiljaisuus. Senjälkeen solasta päin alkaa kuulua kasvavaa melua, joka yhä kovenee ja lähenee, niin että viimein voipi eroittaa eri ääniä).
Vasilisa. Päästä!… Minä olen hänen sisarensa…
Kostiljev. Mikä oikeus sinulla on?
Vasilisa. Hirtehinen…
Satin. Hakekaa Vasjka!.. sukkelaan… Zob — lyö häntä!
(Kuuluu poliisinvihellys).
Tattari (juoksee esille, oikea käsi sidottuna viilekkeisiin). Mikä se on semmoinen laki — että keskellä päivää tapetaan ihmisiä?
Krivoi-Zob (hänen perässään Medvedjev). Kyllä minäkin annoin sille tillikan!
Medvedjev. Kuinka sinä uskallat tapella?
Tattari. Entäs sinä? Tiedätkö mikä sinun velvollisuutesi on?
Medvedjev (juoksee Zobin perässä). Odota! Anna tänne vihellyspilli…
Kostiljev (juoksee). Abraschka! Ota kiinn'… hänet! Hän löi minua…
(Nurkan takaa tulevat Kvaschnja ja Nastja taluttaen pahoinpideltyä Nataschaa kainaloista. Satin tulee takaperin — työnnellen pois Vasilisaa, joka huitoo käsillään, tavoittaen saada lyödä sisartaan. Aljoschka hyppii kuin hassu Vasilisan ympärillä, viheltää hänelle korvaan, milloin kiljuu, milloin huutaa. Sitten vielä ilmestyy muutamia rääsyläisiä, miehiä sekä naisia).
Satin (Vasilisalle). Mihinkä aijot? Sinä kirottu huuhkain…
Vasilisa. Pois, roisto! Vaikka henkeni menisi — tahdon sittenkin repiä hänet kappaleiksi…
Kvaschnja (taluttaen Nataschaa pois). No, no, Karpovna, häpeä toki vähän!… äläkä noin raivoa.
Medvedjev (koppaa kiinni Satinin). Ahaa… satuitko kerrankin!
Satin. Zob! Lyö heitä!… Vasjka… Vasjka!
(Kaikki ovat yhdessä mylläkässä peräseinän ja kulman välissä.
Nataschaa kuletetaan oikealle ja asetetaan puukasalle istumaan).
Pepel (hypähtää esille käytävästä; ääneti ja voimakkailla liikkeillä tyrkkii joukon hajalleen). Missä on — Natalja? Sinä…
Kostiljev (peräytyen piiloon nurkan taa). Abraschka! Ota kiinni Vasjka… veljet — auttakaa! Varas… ryöväri…
Pepel. Aa, sinä… vanha roisto!
(Iskee olkansa takaa — Kostiljev kaatuu siten, että nurkan takaa näkyy ainoastaan pääpuoli ruumista. Pepel rientää Nataschan luo).
Vasilisa. Lyökää Vasjkaa! Hyvät ihmiset… lyökää varasta!
Medvedjev (huutaa Satinille). Ole alallasi… tämä on keskinäinen… perhe asia! He ovat keskenään sukulaisia… vaan kuka sinä olet?
Pepel. Kuinka… millä hän sinua? Veitselläkö?
Kvaschnja. Katsokaa, minkälaisia petoja!… Kiehuvalla vedellä polttivat tytön jalat…
Nastja. Teekeittiön kaatoivat…
Tattari. Kenties vahingossa… täytyy tietää varmasti ennenkuin puhuu…
Natascha (melkein pyörryksissä). Vasilij… ota minut… ja hautaa johonkin…
Vasilisa. Voi hyvä isä! Tulkaa ja katsokaa! hän on kuollut! Tappoivat…
(Kaikki keräytyvät kulman luokse, lähelle Kostiljevia.
Joukosta tulee Bubnov ja menee Vasiljin luokse).
Bubnov (puoliääneen). Vasjka! Ukko on… siellä valmis!
Pepel (katsoo häneen, aivan kuin ei käsittäisi). No, mene… ja kutsu… täytyy viedä sairaalaan… Kyllä minä teen tilin heidän kanssaan!
Bubnov. Minä kysyn vaan — kuka sen ukon uuvutti…
(Melu sammuu näyttämöllä, aivan kuin nuotiotuli veden valelusta; kuuluu ainoastaan puoliääneen huudahduksia ja lauseita: "Todellako?" "Sepä sattui!" "No-o?" "Mennään pois täältä!" "Kas pirua!" "Nyt pois — ennenkuin poliisi tulee!" Joukko vähenee. Bubnov, Tattari, Nastja ja Kvaschnja menevät Kostiljevin ruumiin luo).
Vasilisa (nousten ylös maasta, huutaa voitonvarmalla äänellä). Mieheni tappoivat!… Tuossa on murhaaja! Vasjka tappoi hänet! Minä näin! Ystävät — minä näin sen!
Pepel (tulee Nataschan luota). Pois tieltä… laskekaa! (Katsoo ukkoa, Vasilisalle). No? Oletko nyt iloinen? (Koskettaa jalallaan ruumista). Nyt äikähti… se vanha koira! Kävi kuten toivoit… Mitäs… jos antasin sinullekin samallaisen iskun?
(Ryntää Vasilisan kimppuun, mutta Satin ja Krivoi-Zob tarttuvat sukkelaan häneen kiinni. Vasilisa — piiloutuu nurkan taakse).
Satin. Tulehan toki järkiisi!
Krivoi-Zob. Tpruu! Mihin sinä nyt?…
Vasilisa (ilmestyy). No, mitä Vasja, rakas ystäväni? Kohtaloasi et pakene… Hei, poliisit! Abraschka… vihellä poliisia!
Medvedjev. Vihellyspillini ryöstivät, pirut…
Aljoschka. Tässä se on!
(Viheltää. Medvedjev juoksee hänen perässään).
Satin (taluttaa Pepeliä Nataschan luokse). Vasjka — älä pelkää! Murha tapahtui tappelussa… ei siitä kovin syytetä! Ei se paljon maksa…
Vasilisa. Pitäkää kiinni Vasjkaa! Hän tappoi mieheni… minä näin sen!
Satin. Minä myös sivalsin ukkoa, pari kolme kertaa… Paljoko sille tarvitsi! Kutsu minut todistajaksi, Vasjka!…
Pepel. En tahdo itseäni puolustaa… Minun on ensin saatettava Vasilisa varmaan paikkaan… Ja kyllä minä hänet saatankin! Se oli hän, joka sitä halusi… Hän houkutteli minua — murhaamaan miestänsä… niin juuri, hän houkutteli!…
Natascha (äkkiä, kovasti). A-a… nyt minä ymmärrän!… Niinkö, Vasilij?! Hyvät ihmiset! He ovat yksissä tuumin… Sisareni ja hän… yksissä tuumin… tehneet kaiken tämän! Niinkö Vasilij?… Senkö vuoksi kanssani taanoin puhelit että hän kuulisi? Hyvät ihmiset! Vasja on hänen rakastajansa… oletteko kuulleet… senhän kaikki tietävät… he ovat yksissä tuumin! Se oli Vasilisa joka houkutteli hänet murhaamaan miestänsä… mies oli heidän tiellään… minä myös olin heidän tiellään… Nyt he tekivät minut raajarikoksi…
Pepel. Natalja! Mitä sinä… mitäs sinä nyt?!
Satin. Voi sitä… pirua!
Vasilisa. Valehtelet! Hän valehtelee… minä… hän, Vasjka on murhaaja!
Natascha. He ovat yksissä tuumin! Kirotut olkaa te molemmat!…
Satin. Kyll' on leikki!… Pidä puolesi, Vasilij! Muuten upottavat sinut syvyyteen.
Krivoi-Zob. Nyt minä en ymmärrä mitään! Kyll' on leikki!
Pepel. Natalja! Oikeinko sinä todella? Uskotko, että minä… hänen kanssaan…
Satin. Herran tähden, Natascha… ajattelehan!
Vasilisa (huutaa kulman taakse). Tappoivat minun mieheni… teidän ylhäisyytenne… Vasjka Pepel, varas… hän tappoi… herra komisarius! Minä näin… kaikki näkivät…
Natascha (hourailee melkein tajuttomana). Hyvät ihmiset… minun sisareni ja Vasjka Pepel tappoivat! Poliisit, kuulkaa… juuri tämä sama, minun sisareni, opetti… houkutteli… oman rakastajansa… tuossa se kirottu on! He tappoivat! Ottakaa kiinni… tuomitkaa… Ottakaa minutkin… viekää vankeuteen! Kristuksen nimessä… Viekää minutkin vankeuteen!
(Esirippu).