X
Mischa riisui takin päältään ja aikoi laskeutua levolle, mutta komeron nurkassa sattui hänen silmiinsä tumma homepilkku ja samalla hän myös muisti vankilan seinän vierellä muodottomaksi runneltua harmaata vangin ruumista. Säälin ja inhon tunteitten valtaamana käveli hän nopeasti pitkin komeronsa lattiaa, hyppäsi akkunalaudalle, nojasi päänsä rautaristikkoon, naputellen hiljakseen sormillaan seinään ja vaipui ajatuksiinsa, sydän täynnä raskasta levottomuutta.
Ulkopuolella akkunan laseihin kiinni liimettunut synkkä pimeys katseli äänetönnä nuorukaisen ulos kurkistelevia kalpeita kasvoja. Harvat, kuivat lumihiuteet, hetkiseksi irtautuen pimeydestä, — hiljaa surumielisesti surahtaen ponnahtivat lasista ja katosivat yön pimeään kitaan…
Mischasta tuntui koko ihmisten elämä olevan käärittynä sakeaan, samean-keltaiseen pilveen, jota julmuus sairaloisesti puristaa. Kaikki ihmisten hommat ovat ikään kuin kyllästytetyt käsittämättömän mielettömällä vihan tunteella toinen toistansa kohtaan ja inhoittavalla rääkkäyksen, pilkan ja kidutuksen halulla. Milloin avonaisen törkeästi, milloin — syvälle ihmisen sisälle piiloitettuna — hienona, villinä tai kömpelönä ja raskaana — maalaa tämä pimeä tunne koko elämän synkän syksyisen hämärän muotoiseksi, joka on täynnä kuolettavaa ikävyyttä ja kalvavaa kylmyyttä… Ja keskellä tämmöistä vihaisten ihmisten villiä tungosta välkähtelevät pelokkaasti, kuten lumikiteet yössä, lempeät, hyväsydämiset voimattomat ihmiset, kuten Ofizerov ja hänen äitinsä… Mischan muistissa kajahti selvästi arka valitus:
— Herra, minun Jumalani: Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani — minkätähden?
Hauskasti hymyillen kuvastuivat hänen edessään Vjasmalaiset, "kaksi reuhkanräyhkänää", sekä Jakov Usov… joka varmasti vakuutettuna uskoi olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä…
Ja mistä lieneekin — kuten tulen välähdykset yön pimeydessä ilmestyvät yksinäisinä, rohkeina synkät, vahvat ihmiset. He kävelevät pitkin vankilan seinän vierustaa ja "ovat tyytymättömät kaikkeen" heidän ajatuksensa ovat keskittyneet vaan yhteen jonkinlaiseen suureen, koko elämää käsittävään ajatukseen…
— Mitä ajattelevat he?
Mischa hyppäsi raskaasti akkunalaudalta ja alkoi kävellä uudelleen pitkin komeroa.
Oven takaa, käytävän hievahtamattomasta hiljaisuudesta, kuului kummallista sihinää, joka muistutti veden kiehumista. Mischa seisahtui sitä kuuntelemaan… Vastapäisessä komerossa kuului joku uneksivan ja joku höpisi sukkelaan epäselviä sanoja, ikään kuin olisi ollut läkähtymäisillään — kuului myöskin valitusta… Käytävän päässä puhelivat hiljakseen vanginvartijat.
Siinä kaikki! — Mischa kuuli vielä Ofizerovin haaveksivaisen huudahtuksen.
Komeroon alkoi kuulua jotain kummallista naputusta, — muutamia tiheitä lyöntejä, eroitettuina epäsäännöllisillä pauseilla. Mischa katsahti synkkämielisenä ympärilleen — lattialla juoksi keveästi hiiri — aivan kuin pieni karvapallo olisi vierinyt — ja katsoi makuulavan alle. Vielä kerran kuului tuo itsepintainen hermostuttava naputus. Nyt Mischa arvasi asian, hän vavahti ja mistä syystä lieneekin, painoi kämmenensä kovasti seinään kiinni ja alkoi silitellä karkeata seinärappausta, aivan kuin olisi koettanut saada naputukset kiinni.
Hänestä tuntui että naputus ilmestyy seinässä juuri siinä pisteessä, — senjälkeen hän laskeutui polvilleen, jostain syystä muuttui totiseksi, nosti kätensä ylös… laski sen harmistuneena alas, nosti uudelleen ja ilman mitään ajatusta alkoi rummuttaa kynsillään seinään… Senjälkeen kuunteli — ja kaikki oli hiljaista…
Hän hypähti ylös, ryntäsi ovelle, asetti huulensa oviaukkoon ja huudahti hätäisesti rukoilevalla, mutta hiljaisella äänellä:
— Ofizerov! Vartija…
Kun Ofizerov ilmestyi ovelle, kuiskasi Mischa sukkelaan, hermostuneesti:
— Kuulkaa… ystäväni! hän koputtaa…
— Vasilij Nikititsch?
— Niin? Hänkö se on?
— Hän… mutta…
— Sanokaa… kuiskatkaa hänelle — minä en osaa!
— Minä en uskalla…
— Ei se mitään! Me — hyvin varovaisesti…
— Mutta jos tulee ilmi… silloin minut…
— Ei millään tavoin! Sanokaa että aakkosjärjestyksessä… Minä en osaa…
Ofizerov hypähti ovelta edemmäksi ja käytävästä kuului hänen nöyrä kuiskauksensa:
— Hyvä… minä sanon…
Hän meni… Hetkisen perästä ilmestyi uudelleen, hänen surulliset silmänsä välkähtivät ja samalla kuului kuiskaus:
— Kuunnelkaa…
Sanomatta hänelle sanaakaan, juoksi Mischa pois ovelta, seisahtui jännityksissään seinän ääreen, hymyili, mykistyi ja hänet valtasi vapisuttava halu saada puhella, puhella!
Suu puoleksi avoinna, seisoi hän harmaan, raskaan seinän ääressä, valmiina vaikka kumartamaan ja katseli sitä ahnaasti palavin silmin…
Seinästä alkoi kuulua yhtämittaiset, tarkat, selvät, ei kovat, mutta varmat, itsepintaiset, kuivat kiven kolahdukset ja Mischan oikean käden sormet vavahtelivat tahtomattaan ja toistivat jokaisen kolahduksen uudelleen.
… Muutaman päivän kuluttua seisoi Mischa vaippaan kääriytyneenä akkunalaudalla, nojasi vahvasti olkapäällään pihtipieltä vasten ja katseli kulmakarvat rypistettyinä kummallisia pakkasen lasiin laittamia piirustuksia.
Vankilan muurin takana kylmälle talviselle taivaalle nousi näkymätön aurinko, harmaat, ikävät pilvet tulivat vaaleiksi ja läpinäkyviksi. Lunta oli satanut; se peitti maanpinnan hienolla kerroksella, tumma, jäätynyt lika repi rikki lumen valkoisen pinnan ja katseli synkästi kohti taivasta…
Kylmästä vavisten — muisteli Mischa niitä kuivia, varmoja naputuksia, joita hänelle tänä yönnä halkeamilla täytetty vanha komeron seinä oli sanellut, hän muisteli — sovitteli ne sanoiksi ja ajatuksiksi…
Niin! Elämä on — kovaa ja armotonta… Elämä on — orjille taistelu vapaudesta ja herroille — vallasta, se ei voi olla pehmeätä ja rauhallista, se ei tule hyväksi eikä kauniiksi niin kauvan kun on olemassa herroja ja orjia!…
Minkähänlainen ääni sillä on? — ajatteli Mischa naapuristaan. Muistaen hänen laihaa, hentoa ruumistaan, tuli Mischa siihen päätökseen että äänen täytyy olla korkea, kirpeä, epämiellyttävä, ja että siitä puuttuvat tykkänään ne mehevät rinta-äänet jotka kajahtelevat hyvien ja lempeitten ihmisten puhuessa. Ja Mischa loi vähän epäystävällisen silmäyksen seinään, jonka takana nyt jo luultavasti nukkui se sama mies, joka niin kovin muistutti kirkkaasti palavaa kynttilää likaisessa lyhdyssä.
Nuorukaisen muistiin tuppautuivat väkisinkin täysimittaisina jyrkkinä riveinä miehekkäät, varmat — kylmät kuten jääpalaset — sanat, asetettuina vahvoihin pyöreisiin ajatuksiin:
— Niin! Elämä ei tule oikeaksi eikä kauniiksi niin kauvan kuin herrat turmeltuvat hallitsemalla ja orjat — nöyrtymällä… Ei! Elämä tulee olemaan täynnänsä kauhua ja julmuutta siihen asti, kunnes ihmiset tulevat ymmärtämään, että yhtä vahingollista ja häpeällistä on olla herrana kuin orjanakin…
Aamun kylmyys halaili Mischan ruumista kovalla karkealla syleilyllään. Räpytellen yön valvonnasta punaisia silmiään, katseli Mischa pakkasen piirustuksia ja vilkaisi toisinaan seinään ollen huonolla tuulella, jota hän ei olisi kuitenkaan tahtonut itsessään huomata, mutta huomasi tahtomattansakin. Näinä muutamina öinä lastasi seinä hänen sieluunsa tyhjentämättömän paljouden pikaisia, hermostuneita, varmoja koputuksia ja nyt, muodostaen ne ajatuksiksi, tunsi hän sydämensä peittyvän samanlaisilla kylmillä kuvilla, joita pakkanen laittelee akkunalaseihin.
Mutta yhdessä näitten kanssa, jossakin hyvin syvällä hänen sydämensä pohjalla, paloi hiljakseen vieno, lämmittävä miete:
— Tämähän on kaikki vaan mielivaltaista ja väärää… Kuinka saattaa ihmiset jakaa ainoastaan kahteen leiriin?… Esimerkiksi minä? Enhän minä todellisuudessa ole mikään — herra ja… enkä myöskään orja!
Välähtäen kuin kipinä hänen sielussaan, teki tämä pieni sukkela miete heti tilaa suuremmille, ankarammille, vankemmille mietteille. Ne asettivat nuorukaisen eteen rautaisen vaatimuksen työhön, vaivaloiseen huomiotaherättämättömään suureen työhön, työskentelemään järkähtämättömällä tarmolla, tyynnyttävällä mielenmaltilla yksinkertaisen, vaatimattoman työmiehen osassa, joka puhdistaa elämän oman järkensä tulella ja sydämensä kaikista roskaisista epäsikijöistä, vanhoista mädänneistä turhista ennakkoluuloista ja yllytyksistä, auktoriteeteistä ja tavoista…
— Voinko minä tämän tehdä? — kysyi Mischa sisällisesti liikutettuna itseltään.
Mutta samalla tunnusti hän heti häveten, että hän vaan ilmanaikojaan, jonkinlaisen pelon vaikutuksesta kysyi itseltään vähän toisin — eikä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten hän asetti kysymyksen todenperäisemmäksi:
— Tahdonko minä tämän tehdä?
… Tuli kylmä, synkkä talvinen päivä. Vankila heräsi — käytävässä kumisten rämähtelivät lukkoraudat, nirisivät ja vonkuivat ruostuneet ovien saranat, ankarasti kajahtelivat päällysmiesten jyrkät huudot, kuului myöskin toisinaan koleita ja pelokkaita, toisinaan rohkeita ja ärtyneitä vankien ääniä.
Mischan muistissa heräsivät naapurin ylpeät sanat, jotka hän oli saanut läpi vanhojen vankilan-seinäkivien:
— Ken on vapauttanut järkensä ennakkoluulojen vankeudesta — sitä varten ei ole vankilaa olemassa, — koska näin me pakoitamme kivet puhumaan, — ja kivet puhuvat meidän puolestamme!…
… Akkunan takana, pitkin vankilan aidan vierustaa — kovasti jalkojaan kopistellen jäätyneesen maahan — käveli miettiväisenä vahtisotamies, mutta muurin päällä istui varis, pää väärällään, ja seurasi häntä uteliasti ympyriäisillä mustilla silmillään… Mischa katseli ulos akkunasta ja haki sielussaan vastausta.